Minulla on yksi ystävä, jota ihailen suunnattomasti siitä syystä, että hän sanoo aina suoraan asiat, jotka häntä painavat, askarruttavat tai ärsyttävät. Hän tekee sen hienosti. Hän valitsee hetken ja sanoo tai kirjoittaa asiansa varovasti mutta selkeästi. Hän on hyvin herkkä, erityisherkkä. Ja myös erityisrakas minulle.

Erityisen herkät ihmiset vaistoavat asioita nopeasti. Heidän tuntosarvensa ulottuvat pitkälle ja aivan kuin ne lakkaamatta vähän väreilisivät ilmassa risteilevien lausumattomien sanojen ja ajateltujen ajatusten voimasta. Kuin perhosten siivet.

Herkkävaistoisia ihmisiä on toki muitakin, kuin eritysherkät. Jotkut ihmiset vaan lukevat ympäristöään ja muita ihmisiä tarkasti.

Ihmiset eivät kuitenkaan ole selvännäkijöitä. Kun tuntee, että ilmassa on outo, negatiivinen varaus, ei voi tietää varmasti miksi sellainen on. Joskus ihmiset käyttäytyvät oudolta tuntuvilla tavoilla, koska heidän mieltään painaa asia, jolla ei ole mitään tekemistä niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa hän sillä hetkellä on. Siitä syystä on hienoa, jos osaa avata suunsa ja kysyä, kuten ystäväni tekee.

Varmasti jokainen on kokenut sen tilanteen, jossa hämmästelee mielessään jonkun outoa käytöstä, mielialaa tai tapaa olla jossain tilanteessa. Joku osaa antaa asian mennä menojaan ja ajattelee, että okei, hänellä on huono päivä. Monelle jää kuitenkin mieleen kysymys: mitä minä olen tehnyt väärin? Tai vielä ikävämpi päätelmä: Onpa ikävä ihminen!

Kuinka hyvä olisikaan, jos näiden kummankin päätelmän sijaan mentäisi ihmisen luo ja kysyttäisi miksi? Sitä ei tarvitse tehdä heti. Voi odottaa sopivaa hetkeä. Kunhan ei odota liian kauan ja kysy kun on jo liian myöhäistä. Kun viha on kasvanut yli äyräittensä tai kun mahdollisuus korjata tilanne on jo mennyt peruuttamattomasti ohi.

Periaatteessa omia huonoja fiiliksiä ei pitäisi viedä matkassaan mihinkään tilanteisiin, mutta on asioita, joille voi hyvin vähän. Kipu on yksi sellainen. Jos tekee kipeää, eikä voi sille mitään, se näkyy naamasta. Sitä ei voi aina kertoa ympärillä oleville ihmisille. Sairaskertomukset eivät kuulu useimpiin tilanteisiin. Voi olla suuria tai pieniä huolia, joita ei voi pyyhkäistä kasvoiltaan tai käytöksestään kokonaan pois, mutta ei niitä halua kaikille jakaa. Herkkä ihminen näkee oudon käytöksen ja voi luulla mitä tahansa. Päättää kysymättä mistä käytös johtuu. Jos asia jää vaivaamaan, kannattaa sanoa se ja antaa itselleen mahdollisuus helpotukseen, kun oli väärässä ja ehkä toiselle mahdollisuus kertoa huolensa. Ainakin tilanne selviää eikä kasva mittasuhteisiin, joita asialla ei ole koskaan ollut. Joskus mitään asiaa ei ole, joskus taas on ja silloin se on parasta selvittää heti. Se on rakentavaa. Kun vahinko on tapahtunut ja peli menetetty on enää turhaa itkeä maahan kaatunutta maitoa. Voi vain mennä itseensä ja kysyä olisinko voinut toimia toisin? Mitä minä olisin voinut tehdä eri tavalla? Mutta kuinka moni tekee niin? Perinteinen tapa on syyttää toista. Mokomakin paskiainen. Sillä menetelmällä ihminen ei kasva tai muutu paremmaksi.

Lämmöllä

Hanna

Isäni opetti, että kaikki ihmiset ovat saman arvoisia riippumatta arvosta tai asemasta ja kehotti kohtelemaan kaikkia ihmisiä se totuus kirkkaasti mielessä. Hän näytti itse mallia. Asia on ollut viime aikoina monasti mielessäni ja tuli taas pinnalle, kun pohdiskelin Saara Aaltoa ja hänen kaunista käytöstään.

Vein kerran autoni huoltoon pienehköön pajaan. Minulla oli kyydissäni ihminen, jonka huomasin tuntevani vain pintapuolisesti. Sain pajalta toisen auton käyttööni ja kun lähdimme sillä matkaan huomasinkin, että sen tankki oli tyhjä. Kaarsin suoraan korjaamon viereisellä tontilla sijaitsevan bensa-aseman pihaan. Kun nousin autosta, näin kuinka nuori mies autokorjaamosta loikki aidan yli huimaa vauhtia ja huitoi minulle huutaen samalla ”anteeksi, anteeksi, anteeksi unohdin, että tankki on tyhjä! Käy istumaan, minä tankkaan sen!”

Istuin hymyssä suin autoon ja sanoin seuralaiselleni kuinka hienosti korjaamon tyyppi toimi ja kuinka kreisisti hän oli loikkinut aitojen yli. Ihan kuin elokuvissa takaa-ajossa oleva poliisi! Seuralaiseni kommentoi asiaa sanomalla, ettei hän voi kuvitella mistä hän voisi keskustella moisen ihmisen kanssa. Katsoin häntä silmät pyöreinä. Hän selvitti ja sanoi, että niin, eihän tuollaisella ole mitään koulutusta. Olin sanaton. On niin ihmeellinen ajatus, että koulutus itsessään olisi joku tae yhtään mistään. Ja on niin ihmeellinen ajatus rankata ihminen johonkin kastiin sen perusteella, että hän on töissä autokorjaamossa. (Voin kuvitella, että seuralaiseni arvostaa kyllä nopeutta ja ammattitaitoa silloin, kun hänen autonsa täytyy korjata) Alaspäin katsominen ei ole kaunista.

Isäni korosti asiaa myös toiseen suuntaan. Ei pidä pelätä korkeassa asemassa olevia ihmisiä. Hekin ovat vain ihmisiä, hän sanoi ja kannusti rohkeuteen heidän seurassaan. Se on ollut hyvä oppi ja neuvo.

Koulussamme oli opettaja, jota suurin osa oppilaista pelkäsi. Ihmettelin sitä ja kyselin syytä, hänhän oli van ihminen, mitä hän voisi muka oikeasti TEHDÄ? Kunnioitus on eri asia kuin pelko. Kunnioitin, mutta en pelännyt. (Haastoin kyllä häntä voimakkaasti, koska hän kiusasi pelokkaita oppilaita ja se inhotti minua)

On tärkeää päättää aina itse, mitä jostakusta ajattelee. Ei pidä uskoa kuulopuheita suuntaan tai toiseen. Lehtijuttujen tai somen perusteella ei voi luotettavasti päätellä ihmisistä sitä tai tätä.

Sellainen ihminen, joka on lähipiirilleen ihana, on lähipiirinsä mielestä ihana. Se on upeaa. Se on myös helppoa. Kun on itse valitsemiensa ihmisten joukossa, on automaattisesti seurassa, jolle on helppoa olla ihana. Hän saattaa silti olla muualla erilainen.

Se, että ihminen on ihana kaikkia ihmisiä kohtaan, riippumatta näiden asemasta, arvosta, ammatista tai siitä mitä he voivat antaa takaisin, ansaitsee hymypatsaan joka päivä. Sitä on hyvä tavoitella ja niitä ihmisiä ihailen.

…. Ai niin se korjaamon poika – hän harrastaa kirjallisuutta ja on lukenut enemmän kirjoja, kuin kukaan, jonka tunnen tai tiedän. Ehkä joku yhteinen keskustelun aihe olisi voinut löytyä…

Hyvää alkavaa viikkoa jokaiselle

Hanna

Olin tiistaina tilaisuudessa, jossa juhlistettiin Saara Aallon ja Raymond Weil Geneve -kellobrändin yhteistyösopimusta. (Saara on loistava valinta, koska paitsi että hänellä on mitä kaunein käytös, hänellä on erittäin kauniit kädet ja aina kauniit lakkaukset kynsissä. Kiinnitättekö te huomiota yksityiskohtiin?) Oli ihanaa mennä sinne, koska olen saanut Saaran esiintymisistä X-Factorissa niin hyvät fiilikset. Katsoin kaikki ohjelmat nenä kiinni ruudussa ja kyyneleet silmissä.

Häntä on syytetty karisman puutteesta ja ties mistä. Ei kiinnosta minua. Kun katson ja kuuntelen häntä, olen mykistynyt. Hän laulaa upeasti, hän laulaa oikein, hänen äänensä ei epäröi, hän ei varo, hän antaa tulla täysillä. Kun kuuntelen häntä, olen samalla niin onnellinen hänen puolestaan, koska hän elää unelmaansa. Tuntuu siltä, että itsekin saan siitä palan. Että lennän hänen vanavedessään ja saan onnenhippusia. Kuinka onnellinen hänen täytyykään olla! Hän on pitänyt kiinni unelmistaan ja tyylistään rohkeasti. Tehnyt valtavasti töitä unelmansa eteen. Nyt hän oli Lontoossa ja halusi glitteriä ja sai sitä myös. Eikä desimitalla vaan rekkakuormalla. Esiintymisasut, tanssijat ja koko setti oli joka kerran suuren luokan showta. Ja kaiken keskipisteenä oli tuo ihana pieni lintunen, joka pääsi kerta toisensa jälkeen eteenpäin hillittömän tuuletuksen ja ilon kiljahdusten myötä.

Seurasin välillä kommentointia mediassa silmät hämmästyksestä ymmyrkäisinä. Paljon hehkutusta mutta myös tsempin ja ylpeyden sijaan outo negatiivinen vire.

Eniten ihmettelin miksi kerta toisensa jälkeen media antoi lausuntoja siitä, kuinka varmasti hän seuraavalla kierroksella putoaa pelistä. Kristoffer Ignatius, joka kuuluu Saaran tiimiin, laski että mediaan juoksutettiin ainakin 13 asiantuntijaa kertomaan, mitkä ovat ne syyt, joiden takia hän ei pääse seuraavalla kierroksella enää jatkoon. Ja yhtä monta heistä oli väärässä.

Mikään median suosikki hän todellakaan ole aina ollut. Aikanaan UMK-kilpailussa, Saara ei saanut mediaraadilta ainuttakaan pistettä. Sen sijaan nimetön raadin jäsen haukkui esityksen ja laulun maanrakoon.

Ja miten Saara on suhtautunut tähän? Niin upeasti! Hän kertoo asiallisesti ja rohkeasti mielipiteensä ikävästä kritiikistä ja häijyistä kommenteista. Ja on koko ajan kohtelias ja positiivinen.

Katselin eilen, kuinka hän kohtasi fanejaan, median edustajia ja juhlan VIP-vieraita. Hän on rauhallinen, tasapainoinen, varma, iloinen ja kunnioittaa muita ihmisiä omalla käytöksellään todella kauniisti. Jokainen ihminen, jonka hän kohtasi, oli hänelle yhtä arvokas. Hän oli läsnä kaikille.

X-Factoryssa näytettiin Saaraa myös kulissien takana, ei mitään diivan elkeitä tai esittämistä. Pidin siitä. Aitous ei ole jokapäiväistä.

Kun hän esitti eilisessä tilaisuudessa kaksi laulua näin herkän ammattilaisen, joka lauloi upeasti ja kosketti minua jälleen. Saarassa koskettaa paitsi laulu, myös tarina.

Kiitos Saara Aalto – olet upea. Onnea tulevaan!

Hanna

Onneksi on särkylääkkeitä – ja epäonneksi.

Ihminen on kumma otus. Kaiken pitäisi tapahtua heti ja mitään ei viitsisi itse tehdä. Lisäksi kaiken pitäisi olla ilmaista tai ainakin tosi halpaa.

Luin jutun, jossa mieshenkilö päätti kokeilla fysioterapiaa tuki- ja liikuntaelinsairauksien hoidossa. Fysioterapeutin antamilla ohjeilla hän on päässyt särkylääkkeistä, joita popsi aiemmin runsaita määriä.

Ennen kokeilua hän oli käynyt viidellä eri lääkärillä, jotka olivat yhtä lukuun ottamatta suositelleet vaivoihin hoidoksi tulehduskipulääkkeitä ja lepoa. Vain urheilulääkäri oli suositellut fysioterapiaa hoidoksi, mutta mies jätti menemättä, koska työterveyshuolto ei olisi korvannut kuluja.

Tulehduskipulääkkeet eivät ole hoitoa, ne poistavat oireita. Lisäksi ne aiheuttavat helposti riippuvuutta ja särkylääkepäänsärkyä. Ne nostavat verenpainetta ja aiheuttavat ärsytystä ruuansulatuskanavassa. Mutta välittääkö ihminen siitä? Usein ei, koska kivusta halutaan nopeasti eroon. Ja helposti. Pillerillä päivässä. Ainoa vaiva on nielaisu ja lasillinen vettä.

Helppous on ansa. Vaivan näkemällä ihminen voi paremmin. Mutta pelkkä fysioterapeutin tapaaminen ei auta, on myös itse tehtävä töitä parantumisen ja kivuttomuuden eteen. Se ei onnistu sohvalla. Tarvitaan jumppaa, johon ohjeet fysioterapeutti antaa.

Se mikä jaksaa hämmästyttää minua, on kuinka vähän ihmiset välittävät hyvinvoinnistaan. Jos joku muu ei maksa hoitoa, se jätetään ottamatta. Ymmärrän sen, jos hoitoon ei oikeasti ole varaa, mutta usein se, mihin rahansa laittaa on valintakysymys. Onko olemassa tärkeämpää sijoitusta kuin sijoitus omaan terveyteen ja hyvinvointiin? Jos ei voi hyvin ja ole terve, on elämästä nauttiminen vaikeaa. Välillä tuntuu, kuin hyvinvointiyhteiskunnan ansa olisi se, ettemme enää osaa ajatella itse ja pitää itse itsestämme huolta. Jos hoito tai lääkkeet eivät ole ilmaisia tai ainakin osittain korvattavia, ne hylätään ison marmatuksen kera.

Ihmisillä on kaikenlaisia kipuja hirvittävä määrä ja niihin vain totutaan. Niska-hartiaseudun ongelmat, selkäkivut, polvet, jalat ja jalkaterät ovat kipeitä ne aiheuttavat kipuja myös muualle kehoon. Tietokoneiden ja älypuhelimien käyttö aiheuttaa loputtomasti vaivoja, samoin kuin päivittäinen tuntikausien istuminen. Vaikka harrastaisi paljon liikuntaa, vaivoja voi olla silti ja tietysti myös sen takia.

Monesti ihmiset saavat liikuntainnostuksen yhtäkkiä ja alkavat treenata massiivisesti, vaikka eivät ole aiemmin tehneet juuri mitään. Siitä seuraa vammoja. Mutta henkilökohtaista valmentajaa tai personal traineria ei haluta ottaa, koska se on kallista. Kun paikat hajoavat, ei mennä fysioterapeutille, koska se maksaa. Tosin niitä personal trainereitakin on montaa sorttia. Kun katsoo TV-ohjelmia, joissa laihdutetaan paljon lyhyessä ajassa, voi todellakin saada väärän kuvan siitä, mikä ihmiselle ylipäätään on hyväksi. Mielestäni nuo ohjelmat ovat täysin vastuuttomia.

Naistenlehdissä puhutaan paljon itsensä hemmottelusta ja sillä tarkoitetaan yleensä spa-hoitoja, joilla pyritään kauniiseen ihoon ja ikuiseen nuoruuteen. Mikä ilo on pehmeästä ihosta joka peittää alleen kipeän ja huonosti toimivan kehon?

Mitä huonommin pidämme itsestämme huolta, sitä hankalampaa on varmuudella vanheneminen ja vanhuus. Ja sitä hankalampaa on takuuvarmasti juuri tämä päivä.

Ihminen pidä huoli itsestäsi ja ajattele mihin rahasi laitat. Yksi keho meillä vain kuitenkin on.

Love

Hanna

Mä rakastan kylmää talvea. Tänään meillä on ollut -21° täällä Espoossa. Aurinko paistaa ja ulkona on niin kaunista! Askeleet narisevat ja terssin laudat valittavat nirskahdellen, kun niillä kävelee.

Kun hain lehteä postilaatikosta (joka ei ollut tullut) kuulin linnun laulua. Punatulkku istui korkealla marjaomenapuun latvassa ja minusta tuntui, että se sanoi: Hei, minulla on nälkä ja täällä on vähän liian kylmä. Päätin auttaa. Punatulkku on aina ilo kohdata!

Tein jouluna 60-luvun suosikkiherkkua Rex-kakkua. Se on maagisen hyvää kakkua, joka kootaan neliskanttisista kekseistä ja suklaamassasta. Massaan tarvitaan kookosrasvaa ja sitä jää aina vähintään puoli pakettia yli. Siskoni Ritva muistutti minua jouluna, että tee lopusta linnuille ruokaa sekoittamalla sulaan kookosrasvaan siemeniä. Ihanan idean toteuttamisen hetki oli tänään.

Sulatin puoli pakettia kookosrasvaa ja sekoitin siihen desilitran rypsiöljyä. Kaivoin pähkinälaatikkoa ja löysin sieltä hassel-, saksan- ja maapähkinöitä, auringonkukansiemeniä ja kuivattuja karpaloita. Murskasin pähkinöitä vähän ja sekoitin ne ja marjat rasvaseokseen. Määrää en osaa sanoa, mutta laitoin herkkuja rasvaan niin paljon, että tuli sopivan näköinen massa. Sitten lusikoin silikoniset sydänmuotit puolilleen massaa, lisäsin ripustusnarun ja lusikoin muotit täyteen. Varmuuden vuoksi sulatin vielä hiukan neitsytkookosöljyä ja lorotin sitä muottiin niin paljon, kun sinne mahtui, että sydämet varmasti pysyisivät kasassa. Sitten vein muotin ulos pakkaseen. Rasva jähmettyi varmaan puolessa tunnissa ja oli aika tehdä kävely ulos metsään.

Ulkona oli upean näköistä. Ainoa ongelma oli jäätyvät näpit ja hyytyvät kamerat! Niitä ei ole luotu näihin pakkasiin.

Laitoin sydämiä moneen paikkaan. Koetin etsiä suojaisia paikkoja, vaikka meidän metsä on kyllä sinällään tosi rauhallinen ja suojaisa paikka. Sen kuitenkin tiedän, että tipuset viihtyvät hyvin yhdessä risukossa, joten sen keskelle marssin. Mä olin vähän kuin itse Punahilkka siellä…! hahahah. No kaulaliina, huulet ja nenä oli punaisia ja eväskori mukana. Eiks se riitä?

Huomatkaa muuten lämmin varustus. Untuvatakki (Suomalainen Joutsen tietysti) ja polveen asti ulottuvat karvasaappaat (Uggit) ja varsinainen neronleimaus, toppahame (Jack Wolfskin) joka lämmittää pepun ja reidet. Käytän sitä farkkujen (Mos Mosh) päällä. Lampaankarvaisten rukkasten alla on vielä ranteenlämmittimet (Balmuir), jotka jättävät vain sormet paljaiksi, kun ottaa rukkaset pois. Ja tietenkin pörröinen kaulaliina (Balmuir) ja villapipo (Villa Wool). Takin alla paksu villapusero. Ei ollut kylmä!

Olisi ihanaa laittaa linnunruuat omalle pihalle, mutta maahan putoavat pähkinät tuovat tontille jyrsijöitä, joita en kaipaa. Sekä hiiret että rotat löytävät ne helposti. Se vähän harmittaa. On niin ihanaa katsella lintuja ikkunasta. Kun olin pieni, isäni ruokki lintuja uupumatta. Siemeniä ja pähkinöitä ostettiin säkkikaupalla ja lyhteitä oli pihalla monta. Keittiön ikkunasta katselin kuinka fasaanit marssivat pensasaidan suojista syömään. On sekin merkillinen lintu! Kun sen näkee (ja kuulee!) tietää takuuvarmasti, että se on tänne raukoille rajoille muualta tullut. Eikö lie Intiasta tuotu ja mokoma on sitten karannut häkistään ja jäänyt jään ja lumen vangiksi.

Resepti vielä erikseen allekirjoituksen jälkeen

Iloa pakkaseen!

Hanna

250 g kookosrasvaa

1 dl rypsiöljyä

pähkinöitä, siemeniä ja kuivattuja marjoja niin paljon, että tulee mukava löysähkö puuro

narua

Sulata kookosrasva ja lisää joukkoon öljy. Laita silikoni muotti terjottimelle, jotta sitä on helppoa siirtää, kun olet täyttänyt sen.

Sekoita rasvaan pähkinät, siemenet ja marjat jaa lusikoi seosta muotteihin (silikonimuotit toimivat erinomaisesti) puoleen väliin asti.

Laita kaksin kerroin olevan narun päät massan päälle ja lusikoi muotti täyteen. Voit vielä kaataa sulaa kookosrasvaa muotin piripintaan, jos haluat varmistaa, että sydän pysyy varmasti hyvin kasassa.

Vie sydämet jähmettymään ulos pakkaseen tai laita jääkaappiin tai pakastimeen.

Joo ei tästä nyt tule yhtään mitään. Annan periksi ja pyydän anteeksi. Yritin täysillä. Epäonnistuin. Koetin korjata tilanteen, mutta ei se nyt vaan pelitä. Joulukortit jäivät lähettämättä. Amen.

Rakastan lähettää ja vastaanottaa joulukortteja ja kortteja yleensäkin. Postilootahan on aina vain laskujen kuormittama, ellei siellä ole niiden lisäksi mainoksia. Kuinka ihanaa on saada kortti! Tuo vanhanaikainen, ihana todiste siitä, että jossain joku ajattelee minua.

Yritän ostella kortteja aina ulkomailta, koska ne ovat erilaisia. Nyt ostin ne Espanjasta. Sitten marssin postiin ja ostin maailman kauneimmat Klaus Haapaniemen suunnittelemat joutsenmerkit kortteihin. Sitten oli kiire, kiire ja kiire kertaa monta miljoonaa. Ja sitten tuli se viimeinen päivä, jolloin kortit piti postittaa. En ollut ehtinyt vieläkään kirjoittaa niitä. Menin kampaajalle ja otin kortit ja pienen nahkakantisen ja kultareunaisen osoitekirjani mukaan.

Osoitekirja on aarteeni. Se on niin ihanan vanhanaikainen ja kertoo kaikkien ystävien ja sukulaisten muutot ja siellä on myös osoitteita, joihin ei voi enää lähettää korttia. Ne sivut käännän hiljaa ja varovasti ja lähetän sydämen ja suukon taivaaseen.

Kun kaivoin tarvikkeeni esille kassistani, kampaajani katsoi minua epäuskoisesti ja kysyi, oliko minulla todellakin aikomus saada ne vielä ennen neljää postiin. Oli. En onnistunut.

Sain kirjoitettua kuudestakymmenestä viisi. Liimasin niihin merkit, mutta epäonnistuin lähestymään postilaatikkoa kuoret muassani, joten nekin jäivät lähettämättä.

Nyt joulun jälkeen minulla on ollut ihanan leppoisaa. Olen siivoillut paikkoja, joita en ole ehtinyt aiemmin. Pessyt kylppärin maton, lajitellut sitä sun tätä ja lukenut peräti kirjaa! Tänään ja eilen vietin tunnin lumitöiden kimpussa ja nautin. Lumityöt on ihania!

Siivouksen yhteydessä törmäsin vähän väliä siihen paperikasiin, jossa joulukortit olivat. Sitten keksin mitä teen! Päätin kuitenkin lähettää kortit! Loistoidea! Nyt kun ei ole kiire, kirjoitan rauhassa koko kortin täyteen kaikkea ihanaa mitä ajattelen vastaanottajasta ja kerron, kuinka tämä joulu oli ehkä paras joulu ikinä, koska en stressannut yhtään. Samalla voin kiittää saamastani kortista ja toivottaa hyvää uutta vuotta ja kertoa jotain pikku kuulumisia. Vähän kuin ne joulukirjeet, joita jotkut ihanat harrastavat. Sitäpaitsi ihmisten olisi ihanaa saada yllärikortti kesken kaiken tammikuuta.

Otin kortit, nahkakantisen ja kultareunaisen osoitekirjani ja joululahjaksi saamani ihanan uuden kynäni esiin. Hain postimerkit myös laatikostaan ja otin esille pussillisen naposteluporkkanoita, koska eväät kuuluvat hyviin juttuihin.

Kirjoitin ensimmäisen kortin. Käsialani oli kammottavaa. Ei niistä hieroglyfeistä kukaan selvää saisi.  Yritin uudelleen. Yhtä kauheaa jälkeä. Ajattelin että shit – taiteilijan vapautta. Persoonaa! Katsoin korttia, mutta ei – siitä ei nyt vaan tule mitään.

Katsoin toivottomana korttipinoa ja totesin, että nyt on pakko luovuttaa. Ei tästä nyt vaan tule mitään. Joskus kannataa antaa olla, päästää irti. Ensi jouluna sitten uusi yritys.

Kiitos kaikille, jotka onnistuvat paremmin. Saimme ihania joulukortteja ja arvostan niitä koko sydämestäni. Ymmärrätte takuulla, että tajuan mitä se vaatii saada kortti lähetettyä! Ja se että minulla on kunnia kuulua joukkoon, joka jonkun kortin saa tekee minut oikeasti onnelliseksi!

Kiitos ja anteeksi!

Hanna

Talvi tuli! Ihanaa! Ja kamalaa!

Talvi ja lumi on ihanaa vain jos ei ole kiire. Kiire ja lumi on nou nou –yhdistelmä. Kaikki on hankalaa. Lunta on väärissä paikoissa väärällä tavalla. Kun avaat auton oven, ottaaksesi lumiharjan, pöllähtää penkille aimo annos ihanaa kaunista puhtoista lunta, joka tuossa tuokiossa liikkeelle lähdettyäsi ja penkinlämmittimen armollisesti grillatessa peppuasi, muuttuu märäksi läntiksi ahteriin. Ikkunan pyyhkijät keräävät messevät lumikokkareet kylkiinsä ja mojova rahina täyttää äänimaailman, samalla kun mietit sumean lasin takana, jotta missä se tie menikään.

Kun sitten viimein saavut perille, huomaat lumikinosten vallanneen kaikki parkkipaikat.

Jos taas ei ole kiire, voit nautiskella lumitöiden tekemisestä, joka on oikeasti ihanaa. Juuri tulin ulkoa sisälle posket punaisina ja ihana ulkoilu-olo on koko kropassa. Luonto on kaunis ja valoisa. Maisema on kuin imelästä postikortista.

Lumi tuo tullessaan myös pienen toiveen siitä, että emme ole pilanneet ekosysteemiä ihan kokonaan. Ystäväni Instagram-tilillä oli jouluna kuva kukkivista orvokeista! Ei se nyt ihan kivaa ole.

Luonnon kuormittamisesta pääsenkin mukavasti eiliseen päivään. Tai oikeastaan kauemmaksikin.

Jossain vaiheessa ennen joulua kerroin Facebookissa heittäneeni pois yhden matonkuteista tehdyn peuranpään. Se oli sellainen seinäkoriste. Tykkäsin siitä, mutta fiinin maun omaava tyttäreni pilkkasi peura-poloa! Heikkona ihmisenä vippasin sen mäkeen (= roskiin) Muutama ystävä oli sitä mieltä, että teko oli kaiken kaikkiaan harkitsematon. Ja oikeassahan he olivat. Joku olisi tykännyt siitä ja se oli käyttökelpoinen.

Se on vaan niin, että välillä ei jaksa. Välillä haluaisin tilata pihalle roskalavan ja kantaa sinne kaiken roinan tai kamat, joita en nyt vaan jaksa enää katsoa. Sitä kun hilloaa yhtä ja toista tarpeetonta.

Facebook keskustelu päätyi siihen, että ystäväni, joka on varsinainen kierrätyksen maisteri, ei vaan professori, lupasi tulla meille ja auttaa minua kaaoksen kera.

Niinpä eilen klo 10.30 hän ja hänen 10-vuotias ihana tyttärensä, tulivat meille ja ahdistukseni alkoi helpottaa kassi ja laatikko kerrallaan.

Kun asuu omakotitalossa ja perheeseen on kuulunut kolme lasta, tavaraa vaan kertyy. Kun lapset muuttavat pois, tavaraakin saa lähteä. Ystäväni lastasi farmariautonsa täpötäyteen. Ja sehän olikin varsinainen taika-auto. Sinne mahtui varmasti yksiön verran kamaa. Joimme kahvit ja ystäväni lähti kamat messissä. Hetken päästä sain tekstiviestin:

Miten vapauttavaa! Niitä kamoja ei oo enää! Niin totta. Jesssss! Sain myös neuvot minne vien loput asiat joita en tahdo pitää. Ja kaikkea ei tarvitse viedä yhdessä rysäyksessä. Voi viedä, vaikka yhden kassin kerrallaan. Noh, te tietenkin tiedätte kaiken tämän. Mutta mulla on tapana ajatella asiat vuorina, eikä kivinä. Ja nyt vuori muuttui kiviksi. Oikein hyvä.

Mitä sitten lähti Punaiseen ristiin? No esimerkiksi pari Ikean kassillista pääsiäiskoristeita, lähes käyttämättömiä miesten lenkkareita kokoa 46, keittokirjoja, vaatteita, lämmityslaite, astioita jne. Mikä oli huvittavinta mitä löytyi? No tuota, eh, se on kassillinen kuorellisia saksan- ja hasselpähkinöitä….. Koska niitä voi käyttää kuvausrekvisiittana…. On myös kassillinen jättikokoisia käpyjä…. Äh, nyt kun alan ajatella kaikkea, muuttuvat kivet taas vuoreksi.

Pointti on kuitenkin siinä, että ystävän kanssa kaikki on helpompaa. Kun alkaa yksin säätää se on hidasta ja vaikeaa. Kun joku on vieressä, homma hoituu nopsaan.

Illalla nappasin vielä kuusenrotiskon ja vippasin sen neulasia ravistelevan roskakasan pihalle. Saan joka vuosi saman kohtauksen. Kun joulu on ohi, alkaa suursiivous. Hyvä juttu. Kai siinä siivoutuu pääkin ja ajatukset selkiävät samaan tahtiin, kun roinaa ja ryönää häviää. Mistä sitä meille tulee, sitä en tiedä. Toden näköisesti savupiipusta, sillä minä en myönnä mitään!

Iloa päivään!

Hanna

♡

Hyvää uutta vuotta rakkaat lukijani!

Suuret kiitokset kaikesta palautteesta ja kommenteista, joita olen saanut viime vuoden blogikirjoituksista. Vuosi 2016 on ollut minulle hieno blogivuosi. Ja ilman lukijoita se ei sitä olisi ollut.

Olen miettinyt kiivaasti pari viimeistä päivää, mitä kirjoittaisin vuoden viimeiseen blogiin. En halunnut kirjoittaa mitään koostetta viime vuodesta ja vanhan kertausta. Vuodessani ei tuntunut olevan mitään erityisiä huippukohtia tai romahduksia. Sitten yhtäkkiä vasta nyt aamulla tajusin sen, mikä vuodessa oli erityistä. BLOGI!

Olen kirjoittanut viime vuoden aikana 172 blogikirjoitusta. Ja olen rakastanut niiden kirjoittamista ja kommenttien seuraamista joka hetki. On ollut myös jännää nähdä mikä kirjoitus kiinnostaa, mikä ei sytytä ollenkaan ja sitten huomata, että vain ilmaan heitetty turhautunut kirjoitus, jostain asiasta lähtee hulluna lentoon ja saa aikaan vaikka mitä.

Sellainen oli kirjoitukseni rokotusvastaisuudesta. Sen myötä olin puhumassa aiheesta sekä Ylen että MTV:n aamuohjelmissa ja Yle teki aiheesta myös nettihaastattelun verkkoon. Siitä kirjoitettiin lehdissä ja muissa blogeissa. Sain palautevyöryn ja ihmiset kaupungilla pysähtyivät kommentoimaan asiasta ja kiittämään kirjoituksesta.

Aihe, josta olen saanut eniten yksityisviestejä, on vaihdevuosia käsittelevät kirjoitukset. Viestit ovat olleet sekä koskettavia että hauskoja. Jatkan siitä aiheesta edelleen, sillä mihinkäs siitä pääsen?

Teen myös paljon kaupallista yhteistyötä blogin kautta. Yhteistyö on aina merkitty blogiin heti ensimmäisellä rivillä. Ne ovat käyttäjäkokemuksia erilaisista tuotteista ja koska tiedottaja on yksi ammateistani, pidän niistä. Pääsen kertomaan tuotteista ja tapahtumista omat näkemykseni ja jakamaan tietoa. Yhteistyökumppanit  ovat minulle rakkaita myös. Olen oppinut paljon kiinnostavia asioita heidän kauttaan ja päässyt tekemään myös hienoja hyväntekeväisyys projekteja.

Kirjoitan tätä blogia Apu-lehden sivuille ja olen ryöstänyt itselleni pikku palasen A-lehtien työyhteisöä. He eivät tiedä asiasta mitään, mutta pidän koko joukkuetta omana työporukkanani ja Apu-lehden ihana päätoimittaja Marja Aarnipuro on viisas pomoni, jolta voin aina kysyä neuvoa tarvittaessa. Freelancerina olen sellainen yksinäinen susi, jolla on paljon tuttavia ja työkavereita eri tahoilla, mutta ei työyhteisöä. Se onkin yksin yrittämiseni ainoa harmi tällaiselle ekstrovertille ihmiselle.

Kaikkien töideni keskellä tämä blogi-työ on kaikkein pitkäjänteisin projektini ja myös ainoa työni, josta vastaan lopulta kokonaan yksin. Se on kivaa.

Mutta nyt hyppään eiliseen yöhön, sillä se oli yksi huikeimmista vuodenvaihteista ikinä!

Vuodet ovat ehtineet kohdallani vaihtua monenlaisissa merkeissä ja monissa maissa. Kylmässä ja lämpimässä, mutta makeinta on aina ollut ulkona. Viime yön h-hetken vietimme myös taivasalla.

Me vaelsimme mieheni kanssa salaiseen metsään! Lähdimme yöllä lämpimissä vaatteissa matkaan. Mukana oli kaksi varsin valovoimaista halogeenilamppua ja salainen laatikko. Vaelsimme salaisen metsän korkeimmalle kohdalle läpi pilkkopimeän metsän. Välillä sammutimme lamput ja kuuntelimme metsää. Oli hyvin hiljaista. Pilvet olivat väistyneet ja näimme huikean tähtitaivaan korkealla yläpuolellamme. Välillä valaisimme metsää ja puita lampuillamme ja ihmettelimme metsän lumoa. Kaikki varvut ja jäkälät, puut ja sammalet olivat niin kauniita. Rakastan metsiä. Välillä mietin pitäisikö pelätä, mutta en saanut kiinni pelon tunteesta. Joskus lapsena, kun pimeä pelotti, äiti sanoi, että turhaa! Jos et näe – et näy! Erittäin hyvä neuvo.

Lopulta olimme perillä. Asetimme salaisen laatikon tukevasti paikoilleen. Otimme hyvät paikat ja sitten BOOOOOOMMM! Laukaisimme lähes kolmekymmentä rakettia yhdellä sytytyslangalla. Siinä istuimme pimeässä kaksin räiskyvien tähtien alla ja annoimme suukon tulevan vuoden onneksi.

Suukko myös sinulle lukijani – ilma sinua ei ole minua!

Onnen vuotta 2017

Sinun Hannasi

♡

Minulla oli aikanaan ystävä, joka oli suunnitellut hautajaisensa piirun tarkkaan. Ohjeet olivat kirjallisessa muodossa, eikä niissä ollut mitään epäselvää. Olin shokissa moisesta toiminnasta. Hänen perustelunsa oli, ettei hän halunnut tuottaa vaivaa kenellekään. Näin kaikilla olisi helpompaa, kun hän poistuu näyttämöltä. Minä taas ajattelin, että määräyksiä satelee, jopa haudan takaa.

Olin eilen vieraana syntymäpäivillä ja kuinka ollakaan pöydässä, jossa istuin, virisi keskustelu hautajaisista. Syy aihevalintaan oli syntymäpäiväsankarin saamassa juhlapuheessa, josta kävi ilmi mitä musiikkia hän haluaa hautajaisissaan soitettavan. (Kyseessä oli yksi 90-luvun hittibiisi.)

Puheen jälkeen samassa pöydässä kanssani istuvat nuoret naiset kävivät läpi niitä omien hautajaistensa toivemusiikkia. Se oli kiinnostavaa. Ymmärsin että he olivat käsitelleet aihetta usein aiemminkin.

Oma ajatukseni on ihan toisenlainen. En varaudu kuolemaan mitenkään, tuntuu, että on täysi työ tässä elämisessä ja se on kovin kivaa ja pitää minut kiireisenä. Haluan antaa täysin vapaat kädet niille, joiden harteille järjestelyt aikanaan lankeavat. Ajattelen niin, että olen poissa, enkä halua toiveillani ketään rasittaa. Olen poissa, enkä moiti tai pety mistään mitä kuolemani jälkeen tapahtuu. Jos asia on toisin ja näenkin kaiken, olen onnellisin silloin, kun järjestäjät saavat itse suunnitella mieleisensä tilaisuuden. Sellaisen josta he saavat lohtua. (Uskon että joku kaipaa sitä kuolemani jälkeen – edes kohteliasuudesta!)

Ymmärrän myös toisen tyylin kannattajia. Siinäkin ajatuksena on helppous. Kun ihmiset ovat suruissaan, on varmasti suuri apu, jos jossain on valmiit ohjeet mitä tehdä ja kuinka toimia.

Seurueeni keskustelussa kuului usein ajatus siitä, että vainajan tulisi saada sellaiset hautajaiset joista hän itse pitäisi. Siinä kohdassa juuri onkin minun ongelmani. Miksi minun täytyisi pitää hautajaisistani, koska en niitä ole kokemassa? Mielestäni niiden tulee nauttia tilaisuudesta, jotka siellä ovat.

Nyt kun mietin, niin olisikin kyllä hauskaa keikkua pilven päällä ja katsoa millaisen juhlan he minulle tekevät. Jos lapseni ovat minua hautaamassa, niin minähän olen tehnyt heille juhlia loputtoman määrän. Millaiset juhlat he järjestävät minulle? Tavallaanhan minullakin on siis toive juhlan laadusta – tehköön järjestäjä siten, kun hänestä hyvältä tuntuu ja muistakoon, että minä olen siinä vaiheessa varmasti avoin kaikelle.

Siihen hetkeen asti, juhlikaamme silti elämää, nautitaan kaikista ystävistä ja pienistä sekä suurista iloista, jotka eteen tulevat. Ja iloitaanpa vielä vastoinkäymisistäkin, jos emme oitis, niin ainakin hetken päästä. Yleensä ne ovat lopulta oivia kokemuksia.

Lämmöllä

Hanna