Rakastan tarinoita asioiden, ilmiöiden ja tavaroiden takana. Sisustusohjelmia tehdessäni olen sukeltanut lukemattomiin tarinoihin, sekä ihmisten että tavaroiden. Äitini opetti minua ajattelemaan vierasperäisiä sanoja ja niiden alkuperäistä tarkoitusta ja sitä mistä sanat tulevat ja muodostuvat.  Sanojen ytimestä löytyy usein sama sana, kun jossain toisessa kielessä. Nekin ovat pieniä tarinoita. Ja sitten on ne sanat, jotka ovat saaneet alkunsa jonkun tuotteen nimestä ja muuttuneet yleissanoiksi. Sellainen sana on eau de cologne.

Eau de colognella tarkoitetaan mietoa hajuvettä, jonka tuoksutiivisteen pitoisuus on noin 2- 5% . Mutta jos sanat kirjoitetaan suurilla kirjaimilla Eau de Cologne olaankin jo tarinan äärellä.

Eau de Cologne on ranskaa [oo dö kolong] suomeksi käännettynä se tarkoittaa yksinkertaisesti Kölnin vesi.

Koska juuri kävin Kölnissä olin myös Kölnin veden alkulähteillä ja aivan vahingossa satuin huomaamaan tuon ihanan vanhan rakennuksen ohi osoitteessa Glockengasse 4711 jossa Kölnin veden koti on. Liikkeen toisessa kerroksessa oli hieno museo ja joka kertoi veden tarinan ja ostin kolmelle tyttärelleni tuliaisiksi pikkuriikkiset Kölnin vesipullot. Olin varma, etteivät he tiedä tarinaa tuotteen takana, mutta eivät he tienneet kyllä tuotettakaan, vaikka kysymyksessä on yksi maailman vanhimmista hajuvesistä. Hassua!

Aiemmin kaikissa hienoissa vaatekaupoissa oli pullo Kölnin vettä ja pumpulia asiakkaiden käyttöön. Jos kopissa tuli kuuma oli pieni kainaloiden ja kaulan pyyhkäisy Kölnin vedellä mukava helpotus ja toi hyvän tuoksun. (Kopeissa oli myös sovitushuivi ja –kengät. Ai mikä on sovitushuivi? Se on ohut silkkihuivi, jolla peitetään koko pää, kun vedetään pusero pään yli, etteivät hiukset sotkeennu tai kaupan puseroon tule meikkiä pääntiehen.)

Kölnin vettä myös juotiin. Sitä joivat puliukot puistoissa viinan sijaan koska se oli halpaa ja sitä sai ostaa. Viinan myynti oli ammoisina aikoina sotien jälkeen rajoitettua. Pitkäripaisissa, kuten Alkoja nimitettiin niiden ovenkahvojen mukaan, tarvittiin viinakortti. Jos pitkäripainen aukesi turhan tiheään, otettiin kortti kuivumaan. Siinä tilanteessa ostettiin sitten Kölnin vettä. Mahtoivat tuoksua hyviltä nuo puistojen asukit.

Karkasi tarina nyt vähän sivupoluille, mutta Kölnin vesi on siis mietoa hajuvettä, joka sopii sekä miehille että naisille. Miehet käyttävätkin sitä partavetenä. Sen kehitti 1700-luvulla Italialainen Johan Maria Farina joka asui Kölnissä. Hän nimesi veden uuden kotikaupunkinsa mukaan. Vedestä tuli kallis hittituote. Yksi pullollinen maksoi tavallisen työmiehen puolen vuoden palkan.

Tarinan mukaan eräs kartusialainen munkki antoi tämän ihmeveden reseptin myöhemmin häälahjaksi saksalaiselle Wilhelm Mülhensille. Vesi oli tarkoitettu ulkoiseen ja sisäiseen käyttöön. Mühlens ihastui veteen ja perusti pienen hajuvesitehtaan, jossa tätä mm. bergamotilta ja sitruunalta tuoksuvaa vettä valmistettiin. Talo sijaitsi osoitteessa Glockengasse 4711 jossa siis vielä tänäkin päivänä on Eau de Colognen lippulaivamyymälä.

Pientä kärhämää tuntuu olevan kahden kölniläisen ihmeveden valmistajalla. Alkuperäisen ohjeenhan omisti Farina ja Mühlens sai reseptinsä munkilta. Farina valmistaa myös omaa vettään edelleen, mutta 4711 on se vesi, jonka maailma tuntee parhaiten. Ehkäpä myös min tyttäreni nyt.

Niin ja siis todellakin kyseistä vettä juotiin jo tuolloin, joten on meidän puliukoilla ihan kansainvälinen maku. Käyttötarkoituksista poistettiin veden käyttö juomaksi Napoleonin aikana tämän määrätessä kaikkien juomien reseptit julkisiksi, koska suositun veden reseptiä ei haluttu pajastaa. Vaikka en minä kyllä suurin surminkaan kaataisi kyseistä nestettä kurkustani alas!

Lempeitä tuoksuja ja hyviä tarinoita päivään ihmiset!

♡

Hanna

Kävin Kölnissä yksillä maailman suurimmilla huonekalumessuilla katselemassa sisustuksen trendejä. Kodin sisustuksen trendit muuttuvat onneksi hitaasti ja jokainen kodin sisustaja voisikin oikeastaan unohtaa ne kokonaan. Paras tulos ja viihtyisin koti syntyy toteuttamalla omaa visioitaan, unelmiaan ja mieltymyksiään. Silti jotkut asiat kulkevat ajassa ja niitä voi olla kiinnostavaa seurata. Kulloinenkin maailman tilanne näkyy kaikessa mikä meitä ympäröi. Muodissa, sisustuksessa, auto-, kosmetiikka-, rakennus-, kodinkone- ja tekstiiliteollisuudessa. Kaikkialla omalla tavallaan ja tahdillaan.

On koteja, jotka ovat täysin aikansa tuotoksia ja sillä lailla kovin ihania. Niitä on museoituina ympäri maailmaa, kuten Suomessa Villa Mairea tai Alvar Aallon koti Munkkiniemessä. Mutta koteja voi sisustaa kauniisti lukemattomilla tavoilla ajan hengessä tai muulla tavalla.

Minun huomioni kiinnittyi Kölnissä muotoihin. Toisaalta kalusteiden muodoissa oli edelleen 50-60 –lukujen keveyttä, siroja kalusteiden jalkoja ja ilmavuutta sekä samojen vuosikymmenten värimaailmaa, erityisesti vaaleaa vihreää ja vaaleanpunaista. Kirpakkana piristeenä tiukan keltaisia yksityiskohtia varsinkin harmaaseen yhdistettynä.

Toisaalta kalusteissa oli paljon pyöreyttä ja pehmeyttä jopa elefanttimaista muhkeutta ja tummia syviä värejä, kuten viinin- ja luumunpunaista, syvää tiilen punaista.

Metallivärejä on paljon varsinkin sisustuksen pientavaroissa ja yksityiskohdissa. Trendikkäin metalliväri on nyt messinki, mutta messuilla näkyi eniten kuparia. Molemmat ovat kuitenkin lämpimiä ja sopivat erityisen hyvin tumman väripaletin seuraan.

Puu ja lasi olivat vahvasti näkyvillä ja puu nimenomaan niin, että se näkyy, ei umpeen maalattuna. Puupinnat ovat tyylikkäitä ja pelkistettyjä, mutta toisaalta niissä voi näkyä hieno käsityön jälki. Lasi on värillistä ja leikkisää.

Viherkasveja käytetään paljon suurina ryhminä ja leikkokukat asetellaan edelleen pieniin maljakoihin pieninä tai suurina ryhminä.

Alla kuvia messuilta, mutta lisää kuvia näet Sisustustoimittajien Facebook-sivulta 

Tschüss!

♡

Hanna

Olen menossa Kölniin sisustusmessuille. Olen yksin ja kävelen pitkin poikin lentokenttää kaikessa rauhassa. Kun on yksin (eikä pidä kännykkää kädessään) ehtii aistia ja katsoa ympärilleen. Helsinki-Vantaan lentokenttä on kyllä aivan mielettömän hieno. Niin siisti ja kaunis. Kahvilat on osattu tehdä jotenkin kivoiksi omiksi saarekkeikseen ja niitä on montaa sorttia. Kodikkaita, cooleja, nopeita, asiallisia. Ja kaikkialla on puhdasta. Tuli yhtäkkiä mieleen paljon kaikenlaisia muistoja joiden keskiössä on lentokenttä ja Finnair.

Olin ihan pieni tyttö ja isäni matkusti paljon työnsä vuoksi. Silloin Finnair ei ollut Finnair vaan Aero. Eikä ollut lentokenttäkään mitään sinnepäinkään, kuin tämä nykyinen. Lentokenttärakennus oli puinen parakki. Kun isäni lähti työmatkalle, kentältä yleensä soitettiin aikooko hän tulla vai ei. Oi oi se oli uskomatonta! Kun isä hyökkäili edestakaisin lähtökiireissään ja puhelin soi, hän huusi: ”se on Aerosta, sanokaa että olen juuri lähtenyt!” Ja niin kone odotti häntä. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä.

Kun isä tuli matkoilta kotiin, olin aina vastassa häntä äidin kanssa. Kun näin hänet tullissa, juoksin sinne suoraa päätä, kenenkään estämättä, lujaa suoraan isin syliin. Isän iso käsi hakeutui puvun takin taskuun ja sain imekseltäväkseni makeita ja sitkeitä lentokonekaramelleja, joita jaettiin, kun kone laskeutui, etteivät korvat menisi lukkoon. Isä ei syönyt niitä, vaan minä sain ne aina. (Sen sijaan hän poltti tupakkaa koneessa ja kaikkialla muuallakin, mikä siihen aikaan oli täysin hyväksyttyä)

Muistan kaksi asiaa lentokentän kasvusta. Ensinnäkin itse kenttää rakensivat rattijuopot ja pikkurikolliset. Mentiin Seutulaan kuokkimaan. Siitä lauloi Irwin näin:

Well, autolla Kanariansaarille eli Seutulan lentokenttätyömaalle

mä lähdin tuolle suositulle matkalle ilman ulkomaanpassia.

Kun matkalipun sain lain puolesta oikeen kabinettivaunussa,

ja adjutanttinkin univormussa ei ollut matkalla harmia.

Perillä ei ollut laukunkantajaa,

loistohotellista puhumattakaan.

Päivälläkin jouduin pitään pyjamaa,

ei ollut nimeä, vaan kannoin numeroa sataa kahdeksaa.

Kesälomalle Seutulaan valtion täysihoitolaan

Suomihan on suuri urheilumaa, siis kaikki terveydeksi kuokkimaan

Toiset juo lomallansa samppanjaa,

minä vain teetä ja vanikkaa

Toiset makaa puoleen päivään vuoteissaan,

kun minä lähden joka aamu kuudelta kuokkimaan.

Veikkaan ettei laulun sanat aukea muille kuin Irwinin aikalaisille…

Toinen asia koskee itse rakennusta. Alkuperäiseen, parakin tilalle rakennettuun lentokenttärakennukseen, laitettiin parkettilattia. Siitä nousi aivan hillitön kohu ja marmatus. Se oli kansalaisten mielestä aivan liian kallis. Lattiaa puolusteltiin mm. sillä argumentilla, että Suomi on puumaa. Tuo lattia on edelleenkin lentokentän vanhimman osan lattiassa ja pakko myöntää, että se on paksun lakkakerroksensakin alla upea ja todellakin poikkeava maailman lentokenttien lattiamateriaalina. Yleensähän kenttien lattiat ovat kiveä. (Suosikkini on Schipolin kentän musta graniittilattia Amsterdamissa, jossa on suuria kiillehiutaleita, kuin tähtiä. Kun sitä katsoo tuntuu, kuin lentäisi tähtien keskellä avaruudessa. Seutulassa on samantapainen, mutta luulen että Amsterdaamin kentän hopeahileet ovat vielä suurempia.)

Suomalaisilla on myös aina ollut hirveän vahva usko omaan lentoyhtiöönsä. Finnair laskeutuu aina – sanottiin. Oli sää mikä tahansa meidän lentäjät osaavat laskeutua. Ja tottahan se on, eikä Helsinki-Vantaan kenttä mene kiinni vaikka lunta tulisi kuinka paljon tai pakkanen paukkuisi.

Kun kävelin kentällä tänään, mietin näitä kaikki juttuja ja ihmettelin miten voi olla, että Finnair ja sen kenttä on saanut niin paljon huonoa julkisuutta viime vuosina. Paljon lakkoja ja laukut kulkevat hitaasti? Koneen tarjoilut ja niiden hinnat? Kurja juttu, sillä Finnair on huippu luotettava. Onhan se tärkeämpää, kuin joku koneessa tarjottava ruoka. Tursitiluokassa on turistiluokan sapuskat ja busineksen herkuista suurin osa meistä voi lukea vain Heasrin ruokasivujen arvosteluista.

Kölniin lennettäessä koneessa tarjottin kahvia, teetä ja mustikkamehua. Miten mahtavaa, että on valittu mehu, joka on tehty suomalaisista marjoista eikä Kalifornialaisista hedelmistä. Ilahduin juomista, ostin wrapin ja ilahduin myös Marimekon serveteistä ja kiharasta sekoittimesta, joka ajaa lusikan asemaa tee- ja kahvikupissa.

Kiitokset Finnairille ja Finnavialle.

Tuli hyvä mieli

Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Kaurasydän/Vaasan

Elämäni oli yhdessä vaiheessa hyvin stressaavaa ja sydämeni löi miten sattui. Eräänä yönä se hakkasi niin hurjana, että lähdin peloissani keskellä yötä sairaalaan, onneksi kysymys oli hyvänlaatuisista rytmihäiriöistä, vaikkakin rajuista.

Päätin kuitenkin tutkituttaa sydämeni silloin juurta jaksain. Se hetki kun näin oman sydämeni sykkivän ultraäänikuvassa. Se oli jotenkin huikeaa. Siinä se sykki silmieni edessä, tauotta, väsymättä ja uutterasti.

Menin hiljaiseksi ja aloin miettiä sydäntäni. Kuinka se jaksaa uurastaa vaikka minä nukkuisin. Sehän ei todellakaan lepää koskaan. Se pumppaa ja pumppaa ja pumppaa. Kokoajan. Tauotta. Yhtämittaa. Päätin, että alan juosta pitempiä lenkkejä kuin ennen ja useammin, joka päivä! Aloin kertoa liikutuksestani sairaanhoitajalle, kuinka huikeaa oli ollut nähdä oma sydän uurastamassa ja juuri kun olisin jatkanut puhettani kertoakseni uusista huikeista suunnitelmistani liikunnan osalta, hoitaja sanoi: Niin – lepo on hyvin tärkeää.

Niinpä niin, kaikkea tulisi olla tasapuolisesti, liikuntaa, lepoa, hyvää ravintoa ja iloista mieltä.

Koska olen romantikko, sanasta sydän tulee minulle kuitenkin ensimmäisenä mieleen rakkaus ja se, jos joku, onkin sydämen asia.

Katsoin muutama päivä sitten elokuvan Johnny Cashistä. Cash oli naimissa kaksi kertaa ja hänen toinen vaimonsa oli Cashin suuri rakkaus. Rakkauden alku ei ollut helppo, mutta kun he lopulta menivät naimisiin kesti heidän liittonsa loppuelämän ajan. Elokuvan lopussa oli teksti, josta selvisi, että Cash kuoli neljä kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen. Olen varma, että hän kuoli suruun, vaikka syyksi onkin merkitty sokeritautiin liittyvät komplikaatiot.

Suru sydämessä on paha juttu samoin kuin huolet. Ne kutistavat sydän-polon rusinaksi ja se on musertava, hirveä tunne. Minua auttaa kaksi asiaa. Toinen on liikunta, joka sekä ehkäisee että poistaa pahaa oloa. Toinen on ajatus juuri tästä hetkestä. Kuta pahempi olo, sitä tarkemmin puristan itseni ajattelemaan juuri käsillä olevaa sekuntia. Yleensä huolet ovat pelkoa ja pelko on jossain edessäpäin. Ei kannata pelätä asioita, joista ei voi olla varma, tulevatko ne tapahtumaan.

Yksi asia on kuitenkin tapahtumassa ihan pian. 14.-15.2. lähdetään Apu-kerhon ja Sydänliiton kanssa Sydänystävä-risteilylle. Koko m/s Baltic Princess on varattu ystävänpäiväristeilyyn jossa on vaikka mitä ihanaa ohjelmaa. Ohjelma ja kaikki siihen littyvä löytyy täältä. Tule mukaan! Minäkin lähden nauttimaan risteilystä, hyvästä ruoasta, seurasta, laulusta ja tanssista.

kymmenen hyvää ja kaunista!

Ja koska ravinto on tärkeä asia muistutan, että kannattaa syödä hyvin ja usein. Vaasan Kaurasydän-leipä alentaa kolesterolia sen sisältämän Beetaglutaanin ansiosta. Beetaglukaania on kaurassa luontaisesti, mutta Kaurasydän leipään sitä on vielä lisätty. Innostuin tekemään vähän uudenlaisia leipiä, ei voita, ei makkaraa, kinkkua tai kypsytettyjä juustoja. Tein herkkuleipiä! En osaa sanoa mikä noista oli paras. Sano sinä!

Ylärivi vasemmalta: Fetaa, vesimeloonia ja oliivimurskaa. Pakasteherneitä, minttunlehtiä ja parmesaania. Ricottajuustoa, tomaattia ja basilikanlehtiä.

Keskirivi vasemmalta: Avocadoa, sitruunanmehua –ja kuorta ja chiliä. Fetaa, tummia luumuja ja basilikaa. Piparjuurituorejuustoa, loimulohta ja tilliä. Vuohenjuustoa, uunipunajuuria ja hunajaa.

Alarivi vasemmlta: Ricottajuustoa, graavilohta ja tilliä. Ricottajuustoa, päänyrää ja pähkinöitä. Basilikapestoa, tomaattia ja parmesaania.

Toivottavasti nähdään Sydänristeilyllä!

♡:llä

Hanna

On varmaan hyvä, että apulaispoliisipäällikkö Ilkka Koskimäki on huomannut nyt, että naisia ahdistellaan puistoissa ja kaduilla. Ainakin meidän perheessä se tiedettiin jo ammoin 60-luvulla.

Aloitin balettikoulun vuonna 1967 legendaarisessa Salinin balettikoulussa Helsingin Kansallisteatterissa, joka on Asema-aukion reunalla. Asuimme Jollaksessa ja menin balettikouluun itse bussilla. Lähes aina minua oli asemalla vastassa Alli-mummini, joka myös saattoi minut bussiin, jolla matkustin kotiin. Joskus mummi ei päässyt vastaanottamaan tai saattamaan minua joten päähäni oli taottu selkeät säännöt siitä, kuinka ja missä kuljin kaupungilla. Jo kuusivuotiaana siis opin ne alueet joille ei ollut turvallista mennä, samoin tapa jolla kulkea, kenelle puhua jne. Sääntöjä tolkutettiin koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Paikat jotka olivat vaarallisia silloin, ovat sitä edelleen. Tai jos ei nyt vaarallisia niin ainakin vältettäviä.

Kaisaniemen puiston läpi kulkeminen olisi nopeuttanut balettikouluun menoa. Ehdoton ei. Ei pimeisiin puistoihin eikä varsinkaan Kaisaniemen puistoon. Asemalle ei ollut mitään menemistä. Kun Asematunneli valmistui ja sen läpi oli kuljettava, se tehtiin ripeästi ja määrätietoisesti suoraan eteenpäin katsoen. Kenellekään ei missään tapauksessa saanut puhua, saati hymyillä. Jos joku vihelsi kadulla perääsi, viimeinen mitä sait tehdä, oli katsoa siihen suuntaan. Kallioon ei ollut asiaa, eikä tietenkään mihinkään Stadionin ja Uimastadionin välisille alueille. Ylipäätään hengailu kaupungilla oli sopimatonta, koska se oli vaarallista. Hengailulla tarkoitan seiniin nojailua ja kadunkulmissa seisoskelua.

Kun tulin siihen ikään, että aloin käydä bailaamassa kaupungilla ja kotibileissä eri kaupunginosissa näitä juttuja tähdennettiin edelleen. Vaikkakin se oli jo turhaa, sillä niin selkäytimessä se kaikki oli. Sekin opetettiin, että jos lähtee juhlista myöhään ja nauttinut alkoholia, niin rahojen on riitettävä taksimatkaan. Humalassa hortoilu kaupungilla on vaara. Miksi? Koska naisia ja tyttöjä ahdistellaan kaupungilla ja puistoissa.

Jotain hyvää tässä heräämissä varmaan on. Jospa raiskauksien rangaistukset kovenevat ja saavuttavat jonkun tolkullisen tason. Hitto että ärsyttää!

…..oikeastaan ihan hullu kirjoitus – naisia on ahdisteltu aina. Alun viittaus 60-lukuun saattaa tuntua jollekin kaukaiselta. Mutta voi taivas, ei se todellakaan ole uusi ilmiö. Missä kuplassa jotkut oikein elävät!

Hanna

Ihana talvi! Meidän piha on kuin jostain imelästä amerikkalaisesta perhe-elokuvasta – pehmeää puuterilunta pumpulinpehmeinä palleroina kaikkialla.

Viikko on ollut kylmä ja osa ihmisistä on hautautunut villoihin ja vällyihin ja osa uhmaa talvea ja pakkasta, kuin sitä ei olisi lainkaan. Kyllä mä ajattelen, että parikymppinen tyttö, joka kävelee 20 asteen pakkasessa pillifarkuissa ja tennareissa niin, että farkkujen ja kengän väliin 10 senttiä paljasta ihoa, on aika tyhmä. Ja takuulla ei asu enää kotona. Ja jos asuu, äiti nukkui kun tyttö lähti ulos.

Ei muuten ole ihme, jos ihmiset haukkuvat markettien kukkakimppuja huonoiksi. Olin kassajonossa, kun huomasin, että edelläni oleva nainen osti pakastekakun ja jäätelöä. Nauratti, kun ajattelin että kuuma kaakao maistuisi mulle paremmin, mutta siis vain jotenkin paradoksaalistahan se oli. Positiivista. Hänellä oli edessä juhlat – selvä se. Mutta hänellä oli kolmaskin ostos. Kimppu keltaisia ruusuja muovikääreessä. Nainen pisti kakun ja jäätelön muovikassiin ja nappasi ruusut toiseen käteen ja kassin toiseen. Ja käveli ulos. KÄVELI ULOS! Siellä oli 22 astetta pakkasta! Ei ruusuja voi pakastaa! …. Tai voi niitä. Ja nuo jäätyivät takuulla.

Osa autoilijoista ei huomaa ollenkaan, että Suomessa on vuodenaikoja. Vauhti ja ajotavat ovat kuin kesällä vaikka ilma on lämmennyt 10 astetta ja kadut ovat kuin luistinratoja. Tuntuu että näillä vuodenaikojen kieltäjillä on sellainen ajatus, että oli sää mikä tahansa, kaiken on toimittava kuten leutona kesäpäivänä. Heitä on paitsi liikenteessä rattien takana, myös jalkakäytävillä, suojeteillä ja he käyttävät junia, busseja ja lentokoneita. Tuntuu että ei mitenkään voida käsittää sitä, että pakkasessa kaikki jäätyy, vaikka olisi mikä.

Monet uhmaavat pakkasta kuitenkin myös ihanasti menemällä ulos pukeutuneena kiireestä kantapäähän lämpimästi ja iloisia pakkaskasvoja saattoi bongata Lux Helsinki tapahtumassa aivan valtavan määrän. Se oli niin makeeta, kun kaupunki oli täynnään ihmisiä ja valoja ja hyvää fiilistä, vaikka pakkanen paukkui. (jotenkin vaan välillä tuntuu, että ei kannattaisi elää elämäänsä ja hienoja tapahtumia ja hetikä kameran linssin läpi. Niin moni vaan kuvasi ja kuvasi, kun samalla olisi voinut olla hetkessä ja aistia, nauttia ja hukkua jotenkin niiden valojen tunnelmaan.) Paras Luxin teos oli minusta Tuomiokirkon tapulin pintaan heijastettu Megamap (Shader) Teos kesti kolme minuuttia ja siihen liittyi musiikki. Rakastin sitä!

Hauska pakkaseen liittyvä tapahtuma oli myös omilla FB-sivuillani. Kirjoitin sinne tilapäivityksen, jossa olin innoissani omasta vanhasta lämpimästä kaveristani, Joutsenen untuvatakista. Kivaa on, että takki on kotimainen ja se on kestänyt jo kymmenen vuotta. Päivitystä on peukuttanut reilusti yli tuhat ihmistä ja kommentteja on lukematon määrä. Oli niin upeaa lukea niitä kommentteja, kun ihmiset kertoivat omista Joutsenen takeistaan. Kävi kyllä selväksi, että kotimaisuutta arvostetaan. Tuli hyvä mieli! (Lisälämpöä ilosta!!!)

Ainoa minua häiritsevä asia pakkasessa on se, että on oltava päähine päässä. Kiharani eivät yhtään tykkää pakkasesta ja hattu on vihonviimeinen kiharuutta ylläpitävä asia. Jos hankkisi kiharan peruukin talvihatuksi ja käyttäisi sitä sisällä ja ulkona?

Kuvat on viime sunnuntailta, kun olin ystäväni kanssa kävelyllä Vuosaaressa. Siellä oli ihanaa!

Lämpöä iltaan – ja järkeä pakkaseen!

♡

Hanna

Tiedättekö, mä olen niiiiiiin onnellinen. On niin hyvä olo koko kropassa ja päässä myös. On energiaa niin että tutisen. Se on ihanaa, koska toisinkin on ollut, eikä ole montaa päivää siitä, kun voin todella huonosti. Koko olemus oli kuin olisi imurin pölypussi ja lisäksi joka paikkaa vähän särki sieltä ja täältä. Jalat kireät ja jumissa. Ristiselkä kipeä. Niska jumissa ja siitä päänsärkyä. Olkapää on ollut kipeä jo vaikka kuinka kauan. Melkein puoli vuotta on mennyt niin, etten ole treenannut kunnolla ja tarpeeksi. Osa syy on ollut kiireet töissä ja sitten se toinen juttu laiskuus. Olen vaan niin huono treenaamaan yksin. Tarvitsen kunnon treeniin jonkun, joka patistaa tekemään kaiken kunnolla ja puristamaan vielä enemmän. Se on ihmeellinen juttu, koska voisi luulla, että hyvää oloa metsästäisi intohimoisesti. Ja niinhän monet tekevät. Mutta mulle se on hyvin haastavaa.

Pikkuhiljaa näiden kuukausien aikana olen myös lipsunut ruokavaliossani ja se on alkanut näkyä vaatteiden kireydessä – asia jota inhoan yli kaiken. Jokaisella on varmaan sellainen hyvänolon koko olemassa. Joillain se on joustavampi kuin joillain toisella. Minä olen nyt astunut oman hyvän olon rajani yli ja kropassa on paha olo. Tai oli vielä eilen!

Olimme sopineet Fustra -ohjaajani Juho Lahden kanssa, että teemme kehon koostumusmittauksen ja otamme mitat plus tietenkin punnituksen eiliseksi sovitun treenin yhteydessä. Ja niin teimme. Tulokset oli ihan kamalat. Rasvaprosentti oli noussut viisi prosenttia kahdessa kuukaudessa. No, laitteet eivät puhu aina ihan totta ja kahden kuukauden nousuksi se on huima määrä. Mutta minä masennuin aivan täysin. Sitä kesti muutaman minuutin verran. Sitten tuli se ihana fiilis, että joo-o sama se onko totta vai ei – lukemat saavat luvan muuttua. Koska joka tapauksessa se luku on noussut.

Mittausten jälkeen treenattiin tunti Fustraa ja oli pakahtua. Sekä kovasta treenistä, että onnesta. On niin makee juttu, kun koko ajatus treenistä on muuttunut tämän harrastuksen ja mun super-hyvän ja vaativan valmentajan myötä. Juho ei päästä helpolla. Ja se on erittäin tärkeää. Aikaisemmin yritin kokoajan päästä helpolla ja säästelin itseäni ja voimiani. Pelkäsin ettei voimat riitä koko treeniin. (Niin siis jos joku luulee että Fustra on kevyttä, niin tervetuloa kokeilemaan! Töttöröö mä sanon!) Nyt teen niin kovaa kuin jaksan kokoajan ja se tuntuu niin hemmetin hyvältä.

Ihmeellinen juttu oli se, että olkapää kesti treenin. Olen käynyt ihanalla naprapaatillani Merja Avolalla sitä hoidattamassa, mutta ei se ollut kunnossa vielä. Aivan kuin sekin olisi ollut jotenkin asenne kysymys lopulta.

Tässä liikkeessä on ollut paljon haastetta. Täytyy pitää paketti kasassa, ettei mikään muu liiku kuin käsi. Nyt se sujuu jo aika hyvin. Hirveä keskivartalon pito täytyy olla. Ja mun täytyy kyllä keskittyä hulluna. Kun onnistun tiedän sen – se tuntuu just oikealta kropassa.

Nyt on siis tavoitteena palata takaisin samaan määrään lihasmassaa, kuin puoli vuotta sitten ja saada kivut pois. Ruokavalioon palaaminen on myös suuri helpotus. Mikä ihme siinäkin on, että sitä mussuttaa sitä ja tätä vaikka tietää ja tuntee, että siitä tulee paha olo? Kun syön kolmen-neljän tunnin välein, muistan välipalat ja unohdan sokerin, voin vain niin valtavan hyvin. Ja nyt, kun olen taas jotenkin arkijärjestyksessä olen niin hyvällä mielellä ja tiedän, että tästä tulee vain lisää iloa ja hyvää mieltä. Toki käyn yksinkin treenaamassa ja Fustran lisäksi lenkillä myös.

Jännä juttu on sekin, että polvivammastani on viisi vuotta! VIISI VUOTTA ja silti jaksan ajatella sitä ja puolustella yhtä ja toista hankaluutta siitä johtuen. Aion lopettaa sen. En ehkä voi enää juosta enkä lasketella mutta sama se – kävelen kivutta! (Jos ei oteta huomioon jalkateräongelmaani josta myös aion päästä eroon, mutta se on kokonaan toinen juttu.)

Mutta siis olen onnellinen koska olen taas järjestyksessä ja jo se tuo hyvön olon. Ei ole jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä ettei ole itselleen hyvä, vaan tekee asioita joista tulee paha olo. Olen mä kumma otus! Mutta tunnelin päässä loistaa aurinko!

Hei tervettä ja liikkuvaa hyvän olon vuotta kaikille – omien fiilisten mukaan!

happy Hanna

♡

Eilisessä Hesarissa oli juttu Dosentti Marja-Liisa Mankasta, jonka on sitä mieltä, että työhyvinvointia lisäämällä voitaisiin saavuttaa miljardien eurojen arvoinen tuottavuusloikka. (HS talous 4.1)

Mitä se työhyvinvointi sitten on? No minusta se on sitä, että töissä on kivaa. On kivaa vaikka on kiire tai vaikeat ajat. Ollaan ystävällisiä toisille, tehdään ystäväntekoja, autetaan kaveria ja hyväksytään erilaisia persoonallisuuksia, mutta ei hyväksytä huonoa käytöstä. Puhutaan asioista avoimesti kaikkien kuullen, myös huonoista asioista ja tapahtumista. Ja kiitetään aina jokaisesta asiasta mistä ikinä voidaan. Kehutaan aina kun vaan on pieninkin hyvä asia sanottavana. Jos on kateellinen työkaverilleen kannattaa kehua kaksin verroin. Oma kateus taittuu, kun pystyy puristamaan huuliltaan kehun. Ai mistäkö tiedän? No kai olen kateellinen ollut siinä missä sinäkin! 😀 Mutta jos kateuden koteloi sisäänsä siitä kasvaa ilkeä kaveri, jonka kanssa ei viihdy, se ei tee hyvää itselle, eikä tietenkään myöskään muille. Sen sijaan positiivinen suhtautuminen työkaverin onnistumiseen antaa potkua omaankin työhön ja parantaa kakkien oloa.

Kannattaa myös muistaa, että kaikkia tarvitaan. Ja jakaa sen myötä hyvää ihan kaikille. Jos katsoo ympärilleen työpaikassa, huomaa varmaan, että ottaa helposti itsestäänselvyytenä jonkun työn. Myös johtajat tarvitsevat kiitosta ja hyvää palautetta. Hyvä ja ilo on parasta käyttövoimaa kaikelle työlle. Jos työpaikassa on paha olla, voi koettaa muuttaa jotain. Yleensä kannattaa aloittaa itsestään. Muita kun hankalaa muuttaa.

Ihmisillä on erilaiset antennit, joskus se tapa, jolla lähestyy jotakuta ei vain toimi, vaikka tarkoitus olisi hyvä. Silloin kannattaa koettaa jotain muuta tapaa. Olen kokeillut ja yllättynyt. If there is a will – there is a way.

Töissä vietetään pitkät päivät ja työpaikka voi olla kuin toinen perhe. Jospa sitä toista perhettä kohtelisi yhtä kauniisti kuin sitä oikeaa perhettä? Kun olin pieni opin kotoa sellaista pientä ilahduttamista. Koetettiin ilahduttaa toisia eritavoin. Enimmäkseen pienillä asioilla, huomaavaisuudella. Saatoin siivota kodin, kun tulin koulusta. Tein lumityöt. Leivoin piiraan. Katoin pöydän kauniisti ja sunnuntaisin oltiin siskojen kanssa hiiren hiljaa, kunnes äiti ja isä olivat heränneet ja sitten tehtiin erityisaamiainen. Hyvän mielen asioita.

Kuulostaako ihan typerältä? Miten voisi olla mahdollista tehdä miljardien tuottavuusloikka kehumalla, tuomalla kukkia työkaverille tai sanomalla kiitos? En minä muuta tiedä, kuin sen, että oma käyttövoimani tulee hyvästä mielestä ja luottamuksesta. Palaute on äärimmäisen tärkeää, kiitos ja kehut hyvästä työstä ovat tärkeitä ja hyvin annettu kritiikki samoin. Myös neuvot ja apu ovat tärkeitä. Jos ei saa tietoa, ei voi toimia parhaalla mahdollisella tavalla.

Avoimuus kaiken suhteen on tärkeää. Onko mitään inhottavampaa tunnetta kuin se, että jotain on tapahtumassa ja siitä tietää vain osa henkilökunnasta? Jos ei voi kertoa kaikkea, voi aina kertoa jotain.

Suuri merkitys on myös työympäristöllä. Viihtyisät tilat ja siisteys ovat tärkeitä ja inspiroivia asioita jotka usein jätetään aivan oman onnensa nojaan. Viihtyvyyteen liittyy myös yhteinen tekeminen ja tempaukset. Niiden ei ole pakko olla suuria tai tapahtua työajan ulkopuolella. Voi olla yhteinen pukeutumiskoodi yhtenä päivänä viikossa. Tuntia lyhyempi päivä perjantaisin. Säännöllinen kahvihetki. Mitä vaan joka tekee tunteen siitä että jokaisesta välitetään ja jokainen on tärkeä.

Työhyvinvointi on kiinni jokaisesta työyhteisön jäsenestä

Iloa päivään – kehu työkaverisi joka päivä!

Hanna

Minulla on ollut tapana kysyä perheeltäni uuden vuoden viimeisinä hetkinä, että mikä menneessä vuodessa oli parasta. Vastauksen saaminen on aina vienyt hirveän pitkän aikaa. Luultavasti se tarkoittaa, sitä että asiaa on täytynyt pikkuisen pohtia. Palauttaa mieleen koko vuoden tapahtumia. Minusta se on hyvä juttu. Itselleni kävi näin.

Vuoden 2015 toiseksi viimeinen päivä alkoi huonosti ja jatkui huonosti kuten täällä kirjoitinkin. Olin aivan lyöty. Mieli maassa. Fiilikset nollassa. Tunsin, että elämä läimii vasten kasvoja oikealta ja vasemmalta. Seuraavana aamuna, eli eilen, heräsin onnellisena, mieli keveänä hilpeyttä täynnä ja aloin itse miettiä vastausta kysymykseen millainen viime vuosi minulla oli.

Alkoi heti vähän naurattaa, koska en muistanut oikein mitään. Avasin kuvakirjaston koneeltani ja huh huh mikä vuosi mulla onkaan takana! Niin tapahtumarikas ja hauska! On se onni että voi selata vuoden kuvina – muuten moni asia unohtuisi. (Silti olen sitä mieltä, että elämme liikaa kuvien takana ja kuvaamme liikaa, silloin kun olisi aihetta elää ja aistia elämyksiä)

Pohdinnoissani pääsin sitten siihen, että miksi juuri vuoden vaihteessa halutaan ennustaa tulevaa, katsella taakse ja summata ja miettiä. Kysyin mieheltäni, mitä hän ajattelee. Onko hänellä joku stop -merkki vuoden vaihteessa, kuten minulla vai onko elämä enemmänkin eteenpäin kulkeva jana. Arvasin vastauksen: jana. Mutta ei mulla vois olla janaa! Mulla on ketju. Yksi vuosi on yksi lenkki. Ja sitten mä mietin. Oikeastaan miettimisessä on tärkeää juuri se, että tajuaa kuinka hyvin kaikki oikeasti on. Muulla ei ole väliä, sillä en tee juuri lupauksia enkä suunnittele elämääni. Hyppään asiasta toiseen ja kaikkea hauskaa tulee eteen. Joskus mietin, että varmaan kannattaisi ottaa päämääriä ja tavoitteita, mutta en mulla ole sellaisia. Ainoa poikkeus on terveenä pysyminen. Yritän pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta.

No ennustukset sitten. Luen tietenkin kakki horoskoopit, ja vastaavat silloin, kun menee huonosti. Kun menee hyvin, välitän niistä piut paut! Kaikkea voi ennustaa kuinka vain. Otetaan vaikka tämä aamu.

Rasiallinen sulaneita mustikoita putosi jääkaapista lattialle! Enne! Mutta tarkoittaako se hyvää mustikkavuotta, kommelluksia, uutta keittiön lattiaa vai näyristelyä? (Koska kumarassahan ne keräsin) Vai kenties töitä luonnon parissa? Vuoden ensimmäiseen kaurapuuroon, piti lisätä maitoa, mutta sitä oli vain kahviin sopiva määrä, lisäsin siis kermaa. Enne! Kerma vuoden ensimmäisessä puurossa, ei voi tarkoittaa muuta kuin mahtavaa hyvin voinnin vuotta!…. Vai merkitseekö se sittenkin huonoja kolesteroliarvoja? Ei kahta ilman kolmatta. Menin hakemaan kahvia, ennen kuin aloin kirjoittaa tätä. Täysikuppi luiskahti kädestäni ja kahvit pitkin lattiaa. Mutta kuppi säilyi ehjänä. Enne! Ilman muuta hyvä vuosi tulossa, koska ehjä kuppi! Ja varaa kylvää kallista kahvia pitkin lattioita! Vai onko se sittenkin merkki siitä että kaikkihan tässä kaatuu?

Yhtä kaikki – olen sitä mieltä että kannattaa katsoa taaksepäin ja käyttä apuna jotain luotettavaa, kuten kuvia. Sillä muuten en olisi huomannut, että vuosi oli ihana ja että vuoden toiseksi viimeisenä yönä olin nukkunut liian vähän ja väsyneenä näen vain ikäviä asioita. Kun luin saamiani viestejä uudelleen, huomasin, että niissä kaikissa oli iloisia asioita. Piti vain olla virkeä ne huomatakseni.

Ilon vuotta 2016 kaikille. Kiitos kun olette täällä lukemassa juttujani. Aloin kirjoittaa Apu-lehdelle blogia 31.1.2015 ja se on yksi viime vuoden kohokohtia. Täällä on tosi kivaa ja kiitos siitä kuuluu lukijoille ja a-lehtien työkavereilleni.

Kiitos

♡

Hanna