Jäätelökakku koristeltuna ruusunterälehdillä – tosi romanttista ja tosi helppoa! Ruusunterälehtiä voi syödä, tietenkin riippuen siitä onko kasvia myrkytetty vai ei. Niistä voi tehdä hilloakin, joka on suosittua Bulgariassa. Syötävistä kukista on lisää tietoa täällä.

Kirjoitan Meidän Mökki –lehteen mökkipäiväkirjaa. Aukeaman juttuun mahtuu mukavasti tiivistä tarinaa meidän Saarenmaan talosta ja Saarenmaalla olosta yleensäkin. Heinäkuun numero ilmestyi vasta ja siinä kerron mm. kukista ja villeistä omenapuista.

Olen usein ollut naistenviikon mökillä ja viettänyt 21.7. siellä myös Hannan päiviä. Virossa ei vietetä nimipäiviä ollenkaan ja siksikin se on ollut myös hauska juhla viettää. Jotain uutta naapureille.

Nimipäiväksi on tietysti syytä leipoa jotain herkullista, mutta kuumana päivänä en jaksa hikoilla uunin äärellä ainakaan kovin pitkään. Niinpä tein nimppareiksi jäätelökakun, oikean ruusupommin! Ohje on lehdessä hyvin niukasti esitettynä. Mutta tässä se tulee ihan kokonaan selventävien kuvien kera.

Käytän kakkuun kaupan jäätelöä, tuoreita mansikoita, ruusunterälehtiä ja vähän sitruunan mehua tai ruusuvettä. Pienen pohjan teen kääretorttutaikinasta, joka kypsyy viidessä minuutissa. Helppoa siis!

Tärkeää on löytää kaapista kaksi pyöreää kulhoa, joista toisen halkaisija on nelisen senttiä toista pienempi, niin saa tehtyä kakusta kauniisti kaksivärisen ja supermaukkaan. Ohje on helppo – antaa mennä!

Ruusupommi

1,2 l vaniljajäätelöä

0,5 l mansikkajäätelöä

10 isoa mansikkaa

2 kananmunaa

1 dl sokeria

1,5 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

½ sitruunan mehu, sokeria, vettä ja 2-3 tl ruusuvettä halutessasi.

Ruusunterälehtiä myrkyttömästä ruususta tai muita syötäviä kukkia tai niiden terälehtiä. Esimerkiksi orvokin kukat käyvät tarkoitukseen hyvin.

Tee ensin pohja.

Vaahdota kananmunat ja sokeri paksuksi hyväksi vaahdoksi. Lisää joukkoon vehnäjauhot joihin on sekoitettu leivinjauhe. Levitä taikina leivinpaperilla vuoratulle uunipellille ja paista noin 6 minuuttia 220 asteessa. Kumoa kypsä kakkulevy pöydälle nurin päin ja vedä leivinpaperi varovasti irti. Ota kakkupohjasta irti pyöreä levy. Käytä muottina kulhoa, johon aiot tehdä kakun. Leikkaa sen avulla kakkulevystä pala kakun pohjaa varten. Jätä pohja odottamaan.

Pehmitä kaupan vaniljajäätelöä helposti käsiteltäväksi. Levitä kulhon pohjalle ja reunoille ensin tuorekelmu, että saat kakun helposti nostettua pois kulhosta. Levitä sitten kulhoon tasaisesti noin kolmen sentin paksuinen kerros jäätelöä. Se on helppoa levittää kädellä, jota suojaa muovipussi. Jotta saat lopputuloksesta tasaisen, käytä pienempää kulhoa apunasi ja paina sillä jäätelö tasaisesti kulhoon. Laita jäätelökulho pakastimeen tunniksi.

Soseuta mansikat ja sekoita ne pehmitettyyn mansikkajäätelöön ja täytä sillä jäätelökakun kuoppa. Kostuta kakkupohja sokeroidulla sitruunanmehulla johon voit lisätä 2-3 tl ruusuvettä, jos haluat vahvistaa ruusun makua . Nosta kostutettu kakkupohja jäätelökulhoon ja paina jäätelöön kiinni. Pakasta kakkua ainakin 2 tuntia.

Irrota kakku vuoasta kastamalla vuoka lämpimään veteen. Painele hiukan sulanut pinta täyteen ruusun terälehtiä. Vie heti tarjolle!

Pieni seikkailu piristää aina. Meidän Saarenmaan talon pihalla on niin kuuma, ettei siinä voi olla puolta tuntia pitempään, joten päätin hakeutua merenrantaan viilentymään.

Saarenmaan eteläpuolella on pieni Abrukan saari, jossa en ole koskaan käynyt. Sinne pääsee yhteysaluksella vain muutamana päivänä viikossa eivätkä nuo päivät ole koskaan osuneet aikatauluihini sopivasti. Mutta viime torstaina tärppäsi! Yhteysalus lähtisi Roomassaaren satamasta aamulla klo 8.30 ja palaisi samaan paikkaan klo 18.30 Päätin lähteä tutkimaan saaren ja nauttimaan merituulista.

Pakkasin illalla matkaa varten valmiiksi bikinit, pyyhkeen, vesipullon, pari pulloa Frezza-kahvia, pussin pähkinöitä ja kourallisen minitomaatteja ja kirjan. Päätin mennä jo kahdeksaksi satamaan, jonne meiltä ajaa 20 minuuttia.

Niinhän sitä voi suunnitella… viisi yli kahdeksan olin vielä kotona, kun tajusin, että huh huh – tuli kiire! Ajatukseni oli käydä vielä pankkiautomaatilla matkalla, koska ikinä ei tiedä missä täällä kelpaa käteinen ja missä ei. Ei mitään mahdollisuutta hakea rahaa. Hyppäsin autoon ja ajoin satamaan nilkka suorana alle kymmenessä minuutissa.

Pikku laiva odotteli jo tohkeissaan matkustajia ja sinne loikkasin minäkin helpottuneena.

No niinhän siinä kävi, ettei kahdeksan euron matkaa voinut maksaa kortilla. Ja käteisvarani olivat vaivaiset 6 euroa.  Oliko tämä nyt tässä, kun kerrankin olisin päässyt saarta katsomaan? Pettymyksen tunne oli hiipimässä kehiin, mutta olen aika sinnikästä sorttia, joten en antanut ihan heti periksi. Kysyin mitä voisin tehdä? Rahastaja kysyi, oliko minulla autoa. Myönsin ja hän ehdotti, että matkustaisin ilmaiseksi edestakaisin ja palattuamme hakisin rahaa pankkiautomaatilta. Hän odottaisi laivalla. Että näinkin voi joku ihminen toimia! Olin ällikällä lyöty ja niin alkoi merimatkani kohti Abrukaa.

Kun lähestyimme saarta näin sen toisella reunalla valtavan pitkä niemen. Sinne päätin mennä kiville istumaan, lukemaan ja nauttimaan merestä ja auringosta.

Laivasta noustua lähdin tarpomaan pitkin hiekkatietä eteenpäin. Saarella ei käynyt tuulenhenkäyskään. Pölyinen tie oli kuuma ja pitkä. Enkä oikeastaan tiennyt minne olin matkallakaan. Tie ihanalle niemelle ei ollut ihan selkeä tai ainakaan suora.

Talot olivat harvassa ja maisema muistutti jotenkin vahoja lännenelokuvia pysähtyneisyydellään.

Vanhoja autoja oli siellä täällä ja jotenkin tajusin, että selvä se. Milläs sen sieltä pois viet? Liian työlästä!

Tulin vanhalle hautausmaalle, jonka tunnelma oli hyvin liikuttava. Mietin niiden ihmisten elämää, jotka olivat asuneet saarella koko ikänsä. Nyt siellä asuu 11 ihmistä ympäri vuoden. Saarta on käytetty laidunsaarena ja vuonna 1922 siellä oli 200 asukasta, toisen maailmansodan jälkeen jäljellä oli enää 100. Tienistit saarelaisille tulivat kalastuksesta.

Teksti jatkuu kuvien jälkeen

Saarella on jalopuumetsä, joka ei ole Virossa tyypillinen. Siellä kasvaa myös paljon pähkinäpensaita, joista tulee ihan merkittävää satoa. Saarenmaan ja  Abrukan pähkinät ovat makeita ja hyviä, olen ostanut niitä usein.

Kun luin hautakivien herkkiä ja koskettavia tekstejä, jouduin yhtäkkiä järkyttävän paarmahyökkäyksen kohteeksi. Paarmoja tuli kymmeniä ja ne purivat minua joka puolelta kipeästi. Huiskin niitä hatullani ja pompin jalalta toiselle kaivaen samalla koristani  Austraalialaiselta ystävältäni saamaani teepuuöljyä. Sen sanotaan ajavan pois hyttyset – ehkä siis myös paarmat?

Siinä pomppiessani viisihenkinen perhe käveli hautausmaan ohitse ja varmaan miettivät oliko minulla menossa joku erityinen, ehkä saaren historiaan liittyvä paholaisen tanssi siinä sätkiessäni ja varmaan taisin hiukan myös kiljahdella hysteerisesti. (Todellakin taisin!)

Sivelin öljyä raajoihini ja toivoin sen karkottavan viholliset. Ei toivoakaan. Lähdin kiireesti pois hautuumaalta kesken kiinnostavan tutkimusretkeni kohti suuntaa, jossa oletin pitkän niemen sijaitsevan.

Paarmat eivät jättäneet minua rauhaan. Nappasin pusikosta lavean ja haaraisen pähkinäpensaan oksan. Huidoin menemään sillä tasaisesti askelteni tahtiin. Nyt häipyivät!

Perhe vaelsi edelläni niin ikään paarmoja huitoen. Autoin pientä poikaa katkaisemaan samanlaisen oksan itselleen ja mietin mistähän tuonkin homman tiesin. Varmaan vanhasta Suomi-leffasta. Hyvin on voinut joku Niskavuoren Aarne kulkea juuri samanlaista loputonta hiekkatietä paarmat kiusanaan, oksaa heilutellen.

Metsä tiheni ja paarmat lisääntyivät. Sitten meni hermo. Ihan sama minne menen, mutta näiden kavereiden kanssa en vietä aikaani. Käännyin ympäri.

Vaelsin sinne tänne enimmäkseen todella typerästi, mutta pysyttelin auringon paahtamalla pölyisellä tiellä, koska siellä ei ollut lentäviä petoja. Lopputuloksena ajauduin kuitenkin täysin toiseen suuntaan, kuin sille ihanalle niemelle. Taloja oli tosi harvassa eikä missään ollut ainuttakaan ihmistä. Se oli jotenkin hupaisaa. Katsoin Googlen karttaa, mutta ei siitä juuri iloa irronnut. Ja sitä paitsi puhelimen akkukin alkoi hyytyä! Miten mainioita – millä ottaisin kuvat reissusta?

Lopulta ajauduin erikoiseen pihapiiriin, jonka reunalla istui mies kaloja perkaamassa. Hän viittilöi kysymään tietä talosta takanaan. Kouputin oveen, jonka avasi nuori poika, joka sujuvalla englannillaan selitti, missä on lähin ranta. Tosin mutainen, mutta uimakelpoinen. Hän kertoi myös, että on toinen ranta, joka on vain valkoista ihanaa hiekkaa ja sinne pääsisi hänen setänsä veneellä kymmenen euron maksua vastaan. Puistelin päätäni ja ajattelin sitä kuutta euroa taskussani…Sinne voisi kyllä myös kahlata, mutta silloin täytyisi kävellä 7 km matka hautausmaan ja kuuluisan lehtometsän läpi, hän sanoo. Ei kiitos – ei ikinä enää takaisin tappajapaarmojen luo. Muta sopii minulle täydellisesti. Itseasiassa rakastan mutarantoja. Ne ovat juuri parhaasta päästä! Kiitos kiitos kiitos.

Ja niin olin taas vaeltamassa hiekkatietä yli kolmenkymmenen asteen kuumuudessa, ilman että tuulenhenkäyskään olisi puhaltanut hikeä iholtani.

Ranta löytyi! Jippiii! (Ja siis minähän olin tosiaan saaressa. Rantaa oli joka puolella, mutta siellä rannat ovat enimmäkseen kaislaista ruovikkoa, jonka läpi on mahdotonta kävellä veden ääreen.)

Kävelin aallonmurtajalle autiolla rannalla, vaihdoin bikinit päälleni, istuin kivelle ja upotin hikiset jalkani veteen. Otin kirjan käteeni ja join toisen Frezza-kahvini. Ihanaa. Vihdoin!

Pian mieleni alkoi tehdä uimaan. Mutta en uskalla uida yksin vieraassa rannassa. Minulla on tämä hupaisa fobia: pelkään pohjaa ja sitä että vedestä nousee ruumis. Kyllä! Repikää siitä!

Pian rantaan tuli pariskunta uimaan ja ajattelin, tohtisinko minäkin… mutta ei.

Teksti jatkuu kuvien jälkeen

Istuttuani rannassa pari tuntia lähdin taas vaeltamaan. Löysin Abruka majan, saaren vanhimman säilyneen talon, joka toimii nyt museona ja saaren tapahtumien keskipisteenä.

Pyysin saada ladata puhelintani, ja kyselin kaikenlaista naiselta, joka oli paikassa päivystämässä. Hän ei tiennyt mitään mistään, mutta hän oli hyvin ystävällinen. Lopulta otin puhelimeni, vain nähdäkseni, ettei se ollut latautunut. Latausjohtoni on aivan hajalla. Uusi yritys. Noloa olla tyhjässä talossa odottamassa. Ostin jäätelön ja päätimme molemmat lukea kirjaa. Siinä sitten istuimme mitään puhumatta, kirjoja lukien, kaksi ventovierasta.

Lopulta pääsin matkaan taas ja nyt minua saattelivat paarmojen sijaan ihmeelliset perhoset. Monia erilaisia, eri värisiä, suuria perhosia lenteli ympärilläni. En kuitenkaan onnistunut saamaan niistä yhtään tolkullista kuvaa. Ne olivat liian nopeita.

Oli jännää kävellä kuumuudessa tasaista verkkaista vauhtia. Tälle ajalle tyypillinen kiireys oli niin kaukana. Kokemus on hyvin erityinen, koska ainakin minulla on aina joku kiireen poikanen, jos ei käsillä, niin takaraivossa. Ja askeleeni ovat aina reippaat. Nyt oli liian kuuma reippauteen ja se oli myös tyystin hyödytöntä. Ei ollut mitään, minne kiirehtiä. Kukaan ei odottanut, mikään ei odottanut, mihinkään ei pitänyt ehtiä. Edessä oli pitkä, kuiva ja hiljainen hiekkatie. Askel, askel askel… Väitän että samaa kokemusta ei saa mitenkään missään paikassa, jossa on enemmän ihmisiä, liikennettä tai vaikka ystävä mukana.

Kävelin takaisin satamaan. Poika oli sanonut, että sielläkin voisi uida ja niinhän se oli. Pitkän ja erittäin kauniin aallonmurtajan reunalla oli portaat ja muutama ihminenkin.

Pystytin pienen leirini kahdelle kivelle, otin esiin kirjani, pähkinät, tomaatit ja toisen kahvini ja aloin nauttia merentuoksusta ja auringosta.

Pian uimaan meni nuori tyttö ja minäkin uskaltauduin viimein veteen. Ei yhtään ruumista! Mahtavaa! Uin monta kertaa ja nautin elämästäni aallonmurtajan auringon kuumentamilla kivillä. Nukahdin toviksi ja menin vielä viimeisen kerran uimaan. Laskeuduin sitten vedenrajaan vaihtamaan vaatteet yksinäisellä aallonmurtajalla. Mietin ettei kukaan näe. Lähdin tavaroineni rannalla olevaan kahvilaan. Terassilla istui turisteja syömässä. Pöydän ääressä istuvan pojan edessä oli sekä kiikarit että kaukoputki. Miten kiva juttu. Prkl. Olinko ollut tarpeeksi alhaalla, että kaislat olivat peittäneet näkymät?

Kahvila oli aivan huippu. Sitä piti paikallinen hippi, joka pauhasi naapurin räksyttävälle koiralle ja tämän omistajalle, veti röökiä pihamaalla ja lastasi lautasta tarvikkeita täysin rämään autoon, jonka hän oli ajanut 150 metriä pitkän matkan kahvilalta laiturin päähän. Ei varmaan autoja paljon korjaamolle saarelta raijata! Kunhan kulkee!

Kahvilan pihalla oli myös vanha suuri runkopatja, sohva ja nojatuoleja auringonottoa varten. Onneksi viime aikoina ei ole paljoa satanut! Kuvaa en kehdannut ottaa.

teksti jatkuu kuvien jälkeen

Laiva tuli ajallaan ja perillä hyppäsin autooni ja hain matkalippurahat ja pullon viiniä ystävälliselle miehelle, joka kysyi tärkeän kysymyksen – oliko sinulla hauska päivä? Niin – hän oli mahdollistanut minun hauskan päiväni. Ja tajunnut, ettei saarelle niin helppoa ole tulla, kun alukset kulkevat harvoin ja harvoin on hyvä sää. Olin niin onnekas. Ihana ihminen! Ja olihan päivä vähintäänkin hauska! Sehän oli seikkailu.

Jäin Roomassaaren sataman ravintolaan ja söin kampelaa. (Kävin seillä myös muutama päivä aiemmin ja syötyäni ihanan kylmän punajuurikeiton, minulle tuotiin suklaakakkua, on the house, koska oli kuulemma niin mukavaa nähdä minut jälleen siellä. Voitteko kuvitella, kuinka ihanalta sellainen tuntuu? Rakastan näitä ihmisiä täällä.) Syötyäni olin lähdössä kotiin, mutta päätin ajaa Piispanlinnan kautta, koska täällä on oopperajuhlat. Ja niinhän siinä kävi, että sain jälleen ylimääräisen lahjan!

Kiipesin vallihaudan rantatöyräälle istumaan. En juuri tunne oopperoita mutta kun avasin kirjani ilta-auringon vielä lämmittäessä ilmaa,  alkoi soida Carmenin tunnetuin aaria ”L’amour est un oiseau rebelle”  Oli se aikamoista! Siinä istuin nurmella ja kuuntelin sitä ihanaa laulua.

Hieno päivä. Maailma on ihmeellinen paikka.

Hanna, onnellinen ihminen

Vispipuuro! Mikä ihana nostalgiaherkku! Kun olin pieni, ja asuin vielä lapsuudenkodissani, vanhin sisareni Ritva teki sitä meille aina. Ja meillä se tehtiin aina punaherukoista. Syy oli varmaan yksinkertaisesti se, ettei kukaan jaksanut lähteä puolukkaan ja viinimarjapensaita kasvoi omalla pihalla. Mutta viispipuuro on minusta sata kertaa parempaa herukoista, kuin puolukoista tehtynä. Sen sijaan ruispuolukkapuuro on jotain aivan järkyttävän hyvää, mutta se on kyllä syksyruokaa. Sitä meillä ei syöty kotona koskaan. En edes tiennyt, että moista herkkua on olemassakaan, ennen kuin tutustuin erääseen Marja-Leenaan, joka on armoitettu kokki, jolla oli suuri perhe täynnä nälkäisiä poikia. Heille puuro maistui ja minulle siinä samalla.

Jotenkin on niin selkeästi jäänyt mieleeni se, kuinka Ritva vatkasi sitä puuroa ihan hullun kauan ja hän teki sen ihan tavallisella vispilällä. Kyllä saa muuten käsivarret kyytiä! Lisäksi puuro, jota hän niin tarmokkaasti vatkasi, oli sinisessä muovisessa pesuvadissa. Kun kerroin tästä muistostani hänelle juuri puhelimessa, hän väitti, että se oli sininen kattila. Mutta hän on väärässä. Se oli pesuvati ja juuri siksi koko homma jäi minun mieleeni – onhan se nyt outoa piestä puuroa kierrevatkaimella pesuvadissa! Mutta kuinka ihanaa se puuro olikaan. Se oli kuohkeaa kuin kermavaahto, eikä sen reunalle tarvinnut kaataa maitoa tai kermaa makua kesyttämään, kuten puolukkavispipuurossa. Ja se väri sitten! Niin kaunis vaaleanpunainen!

Nyt siis ostin herukat ja tein nostalgiapuuroa ja hups, kuinka nopeasti se katosikaan parempiin suihin. Se on mainio kesäpäivän välipala, aamupala, jälkiruoka ja iltapala. Viileä, kuohkea ja kaunis.

Minä en tosin laittanut puuroa pesuvatiin, enkä piessyt sitä käsivatkaimella, vaan kaadoin sen KitchenAidin kulhoon ja siivosin keittiön sillä aikaa, kun kone teki työn. Tärkeä juttu onnistuneessa lopputuloksessa, on nyt näinä päivinä ehkä hiukan haastavaa – nimittäin puuron jäähdyttäminen. Ennen kuin se on kunnolla jäähtynyt ei pidä ryhtyä sitä vatkaamaan. Kuta viileämpänä sen vatkaa, sen kuohkeampi on lopputulos.

Vinkki

Jos marjat ovat aivan kypsiä ja makeita, voi käyttää sokerin sijaan myös hillosokeria, jolloin puurosta tulee erityisen kuohkeaa! Älä kysy miksi – en tiedä Ritva sanoi niin! 😀

Onko puuro muuten vispipuuroa? Klappapuuroa vai lappapuuroa?

Olen ihan varma, että klappa- ja lappapuuro nimitykset ovat syntyneet siitä äänestä, joka syntyy kun puuroa vatkataan käsin kierrevatkaimella!

Vispipuuro punaherukoista

5 dl punaherukoita

1 litra vettä

1,5 dl sokeria

½ tl suolaa

1,5 dl mannasuurimoita

(1 rkl perunajauhoja)

Laita vesi ja marjat kattilaan. Anna kiehua, kunnes marjojen kuori tulee pehmeäksi. Siihen menee vain muutama minuutti. Siivilöi mehu talteen ja kaada se takaisin kattilaan. Lisää sokeri ja suola. Vatkaa mannasuurimot kiehuvaan mehuun ja anna puron kypsyä hiljaa kiehuen n. 10 minuuttia.

Jos puuro jää kypsyttyään ohueksi, sekoita ruokalusikallinen perunajauhoja veteen ja lisää seos puuroon hyvin sekoittaen. Kuumenna, mutta älä enää keitä puuroa.

Anna puuron nyt jäähtyä hyvin. Se onnistuu kuumallakin ilmalla hyvin jääkylmällä vedellä täytetyssä tiskialtaassa.

Vatkaa puuro kuohkeaksi yleiskoneen kulhossa täydellä nopeudella, tai sähkövatkaimella. Jos haluat käsitreenin – vatkaa se käsin!

Hanna

💗

Vietin taas ihanan kesäpäivän Tallinnassa. Kadriorgin puisto ja yläluokan asuinalue on jotain mitä Suomesta ei löydy ollenkaan. Aloitin matkan Eckerön M/S Finlandian kannella, jossa oli jo aamuyhdeksältä ihanan lämmintä, on tämä uskomaton kesä! Herkullisen aamiasen söin rauhassa laivan loungessa lehtiä lukien. Viihdyn sen kiireettömässä tunnelmassa. Se on hyvä alku matkalle, jonka tarkoitus on nimenomaan nauttia.

Perillä suuntasin vanhan kaupungin tunnelmallisten katujen sijaan aivan päinvastaiseen suuntaan satamasta. Halusin nähdä Kadriorgin puiston ja sen 6000 ruusua. Kuvitelkaa mikä määrä!

Kadriorg on kaupunginosa, joka syntyi Pietari Suuren vaimolleen Katariinalle rakennuttaman 84 hehtaarin puiston ja upean barokkipalatsin ympärille. Pelkkä puisto on jo upea elämys, mutta lisäksi alueella on Viron parhaat taidemuseot, lasten museo, ihania ravintoloita ja sen katujen varsilla on vieri vieressä kauniita huviloita.

Kadriorgiin jaksaa hyvin kävellä, mutta sinne pääsee myös raitiovaunuilla 1 ja 3 Tallinnan keskustasta, jos haluaa säästää askeleita puistossa vaeltelua varten. Minä kävelin ja nautin alkupaloiksi ihanien talojen ja pihojen katselemisesta. Tsaarilla on vetovoimaa! Kun Pietari Suuri rakensi palatsin ja puiston, tuli muu ylhäisö perässä ja niinpä Kadriorgista (Katariinan laakso) muodostui se arvoalue, jota se edelleen on. Alueella on myös Viron presidentin linna.

Katariinalle rakennettu Kadriorgin vaaleanpunainen barokkipalatsi toimii nykyään Viron ulkomaisen taiteen museona. Rakennuksen ja sen edessä olevan muotopuutarhan esikuvana on ollut ei vähempää kuin Ranskan Aurinkokuninkaan Versailles. Puutarha on kyllä uskomaton, eikä mikään aivan vaatimattoman kokoinenkaan. Sen hiekkakäytäviä vaeltaessani tuntui kyllä erityisen juhlalliselta.

Puistossa kävely on rauhoittavaa ja vaikka Kadriorg on todella suosittu, siellä ei ole mitään tungosta, vaan suihkulähteiden solinasta saa kyllä nauttia rauhassa. Ja sitten ne 6000 ruusua ja niiden uskomaton tuoksu! Nautin suunnattomasti siitä kiireettömästä tunnelmasta, jonka tavoitin kävellessäni puistossa. Kun on kokoajan kiire ja paljon tekemistä, on ihanaa vain kulkea ja nauttia kauneudesta.

Kadriorgissa on muitakin museoita kuin palatsin ulkomaisen taiteen museo. Suurin ja kaunein on aina kiinnostava Kumu, jossa on myös erinomainen kahvila ja museokauppa,  Alueella on lasten museo, jossa on oma kahvila ja lastenpuisto, kaksi talomuseota, ja monta muuta. Kaikki museot ja kuvaukset niistä näet täältä

Joutsenlammen äärellä voi nauttia lounasta tai kahvista leivosten kera viehättävässä Katharinenthalissa, joka on palatsin kukkapuutarhan vieressä. Tällä kertaa se oli täynnä, joten päätimme mennä ihan lähellä olevaan suosikkipaikkaani NOPiin. Pidän sen tunnelmasta ja ruoka on aivan huippuhyvää. Sieltä saa myös erittäin hyviä smuuthieita ja leivonniaset vievät kielen mennessään. NOPin ruoka on luomua ja lähiruokaa ilman lisäaineita ja siellä on myös kauppa, josta voi ostaa kotiin viemisiksi ihania herkkuja.

Kadriorgin puisto täyttää tänä vuonna 300 vuotta. Varsinainen juhlapäivä on ensi sunnuntaina 22.7. jolloin puistossa on paljon rentoa ohjelmaa ja konsertteja. Ohjelman näet täältä. Älä missaa tätä puistoa ja Kadriorgin aluetta, se on niin kaunis ja ihana. Päivä rauhallisessa puistossa, keskellä uskomatonta kauneutta antaa enemmän, kuin se aika, jonka siellä viettää. Ja se on myös erittäin edullinen arvokas loma. Risteilyn hinta Eckeröllä on alk. 19 € ja tuliaisia ei tarvitse raahata puistokävelyllä, vaan ostokset voi hankkia paluumatkalla laivasta. Itse ostin jälleen muutaman euron kasvonaamioita, jotka ovat ihan huippuluokkaa.

Ihania kesäpäiviä kaikille!

Hanna

Tie on mutkainen ja pomppiva ja on kamalan kuuma. Minulla päälläni kesämekko ja sandaalit. Reidet on liimautuneet auton tekonahkaisiin penkkeihin kiinni ja takapenkillä on vähän ahdasta. Matkaa on silti mukava taittaa, sillä radiosta tulee kuunnelma!

En tiedä paljonko tästä muistikuvasta on aikaa, mutta kauan siitä on. Kuka edes muistaa enää, että radiosta tuli kuunnelmia? Mutta hauskoja ne olivat, radionäytelmiä.

Nyt asiat ovat paremmin, kun ei tarvitse odottaa koska radiosta tulee jotain kiinnostavaa, vaan kuunneltavan voi valita itse. Rakastan äänikirjoja! Olen ladannut Storytel sovelluksen puhelimeeni ja juuri nyt kuuntelen sieltä henkeäni pidätellen Ulrika Björkstamin kirjaa Nouse nyt.

Kirjat vievät ihmisen muihin maailmoihin ja tuovat ajattelemisen aihetta, tai taukoa ajatuksiin, jotka jauhavat samaa rataa tai painivat työasioiden kanssa. Kirjan mukana voi matkustaa tuntemattomiin maailmoihin ja äänikirjat vapauttavat kädet ja silmät tekemään muita asioita sillä aikaa, kun korvat kuuntelevat.

Suomalainen Ulrika jäi Meksiko Cityssä putoavan lentokoneen alle. Hän sai hirvittäviä palovammoja kasvoihinsa ja kehoonsa, mutta selvisi hengissä. Hänen tarinansa saa minut haukkomaan henkeäni. Välillä itken, välillä ihmettelen, toistaiseksi en ole nauranut. Mutta kuuntelukokemus on ravisuttava. Minä pelkään kipua ja jotenkin tuntuu, että minun olikin kuultava juuri tuo tarina, jossa kipua on äärettömän paljon kaikilla tasoilla. Välillä voin käydä katsomassa Björkstamin Instagram-tiliä, jonka kuvissa hän nauraa ja tekee tavallisia asioita. Se helpottaa. Epäilen, että hurjimmat kohdat ja suurimmat oivallukset ovat vielä edessäpäin, olen kuunnellut vasta yhden kolmasosan kirjasta. Jos äänikirjat tai esimerkiksi Ulrikan tarina kiinnostaa, niin blogin lopussa on linkki, jonka kautta pääset tarinoiden pariin ilmaiseksi kuukauden ajaksi.

Tarinoiden kuunteleminen on rauhoittavaa ne vievät kuulijan kokonaan toisiin maailmoihin, pois arjesta ja omista asioista, joita välillä pohtii ihan liikaakin. Hektisessä elämässä on hirveän tärkeää saada ajatukset välillä kokonaan pois totutusta ja antaa aivoille jotain uutta ajateltavaa, uusia virikkeitä. Äänikirjat ovat pelastukseni. Ehdin lukea viihtyäkseni oikeastaan vain lomilla. Arkena tekemistä on liikaa ja kun otan kirjan käteeni illalla sängyssä, se on ensinnäkin hankala asento ja toisekseen nukahdan hetkessä.

Kirjojen kuuntelu on ihan toinen juttu. Kuuntelen autoa ajaessani, kun teen ruokaa, kun matkustan. Silittäminen on muuttunut melkein intohimoksi, silloin voin rauhassa kuunnella. Jos ehtisin kutoa, kuuntelisin samalla. Kun istun lentokoneessa, laivassa tai junassa, oranssit kuulokkeet antavat minulle oman tilan keskellä hälyä. On tosi rentouttavaa olla omassa kuplassaan, katsella maisemia ja kuunnella kiehtovaa tarinaa.

Storyteliä on helppo käyttää. Tarina jatkuu aina siitä mihin kuuntelun on edellisellä kerralla lopettanut. Voin kuunnella myös useampaa kirjaa vuoron perään ja kerätä kirjoja omaan virtuaaliseen kirjahyllyyni. (Siitä kiva hylly muuten, ettei se kerää pölyä!) Minulla on siellä odottamassa jo iso pino opuksia.

Storytelissä on yksi erittäin kiinnostava ominaisuus, joka on mielestäni nerokas oivallus – uniajastin. Minähän olen aamuvirkku ja välillä se menee hiukan överiksi ja herään esimerkiksi neljältä, ilman mitään toiveita uudelleen nukahtamisesta. Mutta kun alan kuunnella rauhallista puhetta, nukahdan, kuin vahingossa. Voin nukkua vielä monta tuntia sen jälkeen. Olisi ikävää, jos kirja olisi loppuun luettu sillä aikaa. Mutta jos laitan ajastimen lopettamaan tarinan kuuntelemisen vaikka kahdenkymmenen minuutin päähän ja kuulokkeet korvilleni, voin nukahtaa rauhassa muita häiritsemättä. Kun alan taas kuunnella tarinaa pääsen yhdellä napin painalluksella siihen, mistä ajastus alkoi. Sitten vain kelaan eteenpäin siihen asti, missä olen nukahtanut. Tämä ominaisuus on unettomuudesta kärsivälle aivan nappi!

Kun matkustamme yhdessä Jarin kanssa, ovat aikaiset aamut aina ongelma. Herään kuudelta ja koetan antaa unirauhan hänelle. Joskus olen ottanut tyynyn ja peiton ja mennyt kylpyammeeseen lukemaan. Paljon muuta ei huoneessa voi toista herättämättä tehdä. Mutta kirjaa voi kuunnella. Siihen ei tarvita valoja.

Storytelin kirjavalikoima on jaettu seitsemääntoista eri kategoriaan, joista minua kiinnostavat eniten elämänkerrat, romaanit ja klassikot. Klassikoita on helpompaa kuunnella pikkuhiljaa, kuin lukea, tulee yleissivistyksen mustat aukot hoidettua vähän kuin sivussa. Dekkarit säästän lomalukemiseksi ja sen tulen varmaan tekemään Storytelin lukulaitteella, josta kerron myöhemmin lisää.

Kuuntelemalla on mahdollista myös opiskella kieliä koska valikoimassa on kielten oppikirjoja. Ja jos kiinnostaa kuunnella kirjoja muilla kielillä niin sekin onnistuu ruotsiksi, englanniksi ja venäjäksi. (Olisipa muuten mahtavaa osata venäjää, se on minusta tavattoman kaunis kieli ja kaikkine äs-äänteineen tavattoman pehmeää kuuneltavaa.)

Ja sitten lahja sinulle lukijani – saat käyttää Storyteliä ilmaiseksi kuukauden ajan, kun klikkaat itsesi sisään Storytelin sivuille tästä linkistä: www.storytel.fi/hannasumari.

… niin ja ne kuunnelmat! Storytelissä voit kuunnella kaikki radioteatterin aikanaan tekemät Knalli ja sateenvarjo –kuunnelmat. Kutkuttavaa brittihuumoria ei luettuna vaan näyteltynä. Osissa mm. Kauko Helovirta, Pekka Autiovuori, Aila Svedberg, Pirkka-Pekka Peteluis ja Asko Sarkola. Voin luvata hulvattoman hauskoja hetkiä.

Minun kirjastossani nyt

Kaikki se valo jota emme näe / Anthony Doerr

Saatana saapuu Moskovaan / Mihail Bulgakov

Veritimantit / Jo Nesbø

Hopeaa vai lyijyä, kokaiinikuningas Pablo Escobarin elämä/ Thierry Noel

Sylvi Salonen Viimeinen diiva / Pirkko Vekkeli

Jarkko Ruutu / Tuomas Nyholm, Jarkko Ruutu

Aschwitzin viulu / Maria Àngels Anglada

Hanna

Pientä kivistelyä vatsassa. En piittaa siitä pätkääkään, ollaan Saarenmaalla vain muutama päivä kuvausten välissä ja haluan istuttaa muutamia yrttejä ja hoitaa suurta rakkauttani, laventelipenkkiä, joka on kuin pieni Provence omalla pihalla. (Okei – tosi pieni ehkä kolme metriä…) Istutan timjamin taimia, kastelen ruusupuskaa, kannan kiviä ja vettä ja kipu yltyy.

Lopulta olo on niin hankala, että menen riippukeinuun kippuraan selaamaan Instagramia ja ajattelen, että kyllä se kohta loppuu. Se yltyy.

Ajatukseni oli seuraavaksi grillata persikoita mozzarellasalaattiin ja ottaa siitä kivoja kuvia. Kun ajattelenkin ruokaa, tuntuu että pyörryn, vaikka ei minulla pahoinvointia ole. Lopulta luovun kaikesta tekemiseen liittyvästä ja menen pitkäkseni. Otan kipulääkettä ja jotain vatsalääkettäkin. Olo helpottuu hiukan, mutta vietän koko illan sängyssä lepäillen. Perhe kyselee, olisiko syytä lähteä lääkäriin. No ei! Kyllä tää tästä. Ei ole kylmähiki. On vain kipua. Jos on kylmä hiki, niin sitten on syytä mennä, sanon.

Luen netistä millaiset tulehtuneen umpisuolen oireet ovat. Ei osu. Ei ole kuumetta eikä oksetakaan. Lopulta nukahdan.

Herään yöllä ja tuskat on kovat. On fiilis, että haluan ulos. Kävelen paljasjaloin kostealla nurmella ja on pimeää, mutta kesätaivas ei ole musta vaan valkoinen. Se on aika jännää. Pimeä piha ja valkoinen taivas. Lepakko lentää talon ja piharakennuksen välissä ja sen ääriviivat piirtyvät aivan selvinä valkeaa taivasta vasten. Vatsani alkaa krampata ja työnnän sormet kurkkuuni.

Menen vielä takaisin sänkyyn, mutta lopulta kuiskaan miehelleni, että on parasta lähteä Kuresaaren sairaalaan. Vetäisen yöpaidan päälle villatakin ja työnnän jalkani varvassandaaleihin. Lähdemme. Matkanteko on yhtä tuskaa. Uikutan kivusta ja katson tietä tarkkana peläten aamuyöllä liikkuvia villisikoja ja peuroja. Näemmekin kaksi peuraa, mutta ne loikkivat tienvirien tiheikköihin.

Sairaala on täysin hiljainen, kello on ehkä neljä. Minut ottaa vastaan tiukan tuntuinen nainen ja kysyy eurooppalaista sairaanhoitokorttia. Ja minulla on se! Se tuntuu lottovoitolta ja siunaan mielessäni kälyäni, joka on joskus pitänyt huolta, että koko perheellämme on ne.

Minun tulee seurata edelläni kävelevää naista. Kävelen kaksin kerroin ja kipu on aivan sietämätön. Päädymme pitkän via dolorosan jälkeen vastaanottohuoneeseen, jonne alkaa tulla haukottelevia, pörröpäisiä lääkäreitä ja hoitajia. Minä en puhu viron kieltä. Kukaan ei puhu englantia. Selviämme sekakielellä, osaan joitain sanoja viroa ja ymmärrän sitä aika hyvin, jos puhutan hitaasti. Mutta minua ymmärretään huonosti.

Pian käsivarressani on kiinni kanyyli, otetaan verinäytteitä ja pian siihen kiinnitetään tippaletku. Kipu on sietämätön. Voihkin.

Minulle tehdään kaikki mahdolliset tutkimukset. Kaksi lääkäriä painelee vatsaani ja pian minut siirretään pyörätuoliin, johon täysin äänetön hoitaja laittaa ensin peitteen. Kun istun, hän käärii minut pehmeästi peittoon, kuin vauvan. Ajattelen, ettei tässä sanoja tarvitakaan. Hän vie minut röntgenosastolle, jossa uninen hoitaja selvittää minulle, että nyt otetaan tietokonetomografia. Minun tulee maata vatsallani täysin liikkumatta ja käskettäessä olla hengittämättä. Sitten taas takaisin pyörätuolissa peittoon käärittynä. Sieuraa gynekologinen tutkimus, ultraääni, sydänfilmi. Verenpainetta mitataan koko ajan ja yhtäkkiä hoitaja sanoo, että se on taivaissa ja haluaa pistää minuun verenpainetta alentavan pistoksen lihakseen. En valita. Vatsaan koskee. Kaikki hoitajat kohtelevat minua lempeästi ja ystävällisesti. Lääkärit ovat aavistuksen ylimielisiä, mutta en piittaa. Haluaisin vain, että kipu loppuisi viimein.

Lopulta alan nukahdella, kipu laantuu. Mutta alan oksentaa. Ongelmana on täysin tyhjä vatsa, joka kramppaa loputtomasti ja itken taas kivusta. Kerään kaiken tahdonvoimani ja koetan saada krmapit loppumaan. Sitten herään ja tajuan, että olen siis nukahtanut ja kipu on poissa. En tiedä mitä on tapahtunut. Uusi lääkäri tulee luokseni ja sanoo, että mitään syytä ei löydy, lähde nyt kotiin. Kaikki vain katsovat minua. Olen hämilläni ja työnnän jalkani varvastossuihin. Kävelen yöpaidassani ulos sairaalan pariovista ja ulkona paistaa aurinko. Kello on kymmenen. Käännyn takaisin ja kysyn aulan vastaanotosta pitääkö minun maksaa jotain? Kyllä. Maksan laskun, sen summa on 5 €.

Soitan, että minut voi tulla hakemaan kotiin ja odotan kyytiä kolme varttia auringossa. Kävelen yöpaidassani katua edes takaisin ja ihailen funkkistyylisen sairaalan arkkitehtuuria. Kaduilla ei ole ketään. Koko juttu on täysin absurdi. Vatsa krenaa vieläkin, mutta ei ole kipuja. Mietin mitä kaikkea sain viidellä eurolla ja kiitän taas kerran systeemiä, jota moititaan niin paljon. Olen uupunut ja pakkaan tavarani kotimatkaa varten kuin hidastetussa filmissä. Nukahtelen automatkalla Tallinnaan ja lauttamatkalla Helsinkiin. Olen jotakuinkin terve seuraavana päivänä.

Miksi kerron tämän? Koska on tärkeää hankkia eurooppalainen sairaanhoitokortti. Jos sinulla on eurooppalainen sairaanhoitokortti, sinun tulisi saada lääketieteellisesti välttämätöntä sairaanhoitoa, kun matkustat tai oleskelet tilapäisesti toisessa EU- tai Eta-maassa tai Sveitsissä. Lääketieteellisesti välttämättömällä hoidolla tarkoitetaan hoitoa, joka ei voi odottaa sitä, että palaat kotiin.

Kun näytät eurooppalaisen sairaanhoitokorttisi hoidon antajalle, sinun tulisi saada hoito samaan hintaan kuin maassa asuvien henkilöiden. Tällöin maksat hoidosta paikallisen omavastuun ja hoitoa antanut maa laskuttaa Kelalta loput kustannuksista. Kela maksaa kustannukset valtion varoista.

Ihanaa kesää ja huolettomia lomapäiviä kaikille. En tiedä mikä minuun iski, mutta tuntui hyvältä, että sain hoitoa. Sen edullisuus yllätti. Syy maksaa veroja! Kävin lääkärissä vielä Suomessa, mutta ei asia selvinnyt täälläkään. Pahoittelut noin muuten vatsataudin ja kivun kuvaamisesta. Vaikka varmaan on niin, että se joka ei halua siitä lukea, tuskin lukee tätäkään!

Hanna

Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Se on välillä haasteellista. Olen mukana Prisman minut itseni kanssa -kampanjassa, jossa halutaan korostaa sitä, että muoti kuuluu kaikille ja että olemme kaikki hyviä ja riittäviä ihan sellaisina kuin olemme. Itselläni hyväksyntään on yhdessä asiassa vielä matkaa. Itsensä hyväksyminen vaatii välillä tasapainoilua ulkoisten vaatimusten ja oman minuuden, haaveiden ja toiveiden välillä.

Minulla on lihavuuskompleksi, josta olen yrittänyt päästä eroon lapsuudesta asti. Ensin siis laihduttamalla suurin piirtein koko elämäni ajan ja sen jälkeen koettamalla hyväksyä lihavuuteni ja sitten koettamalla käsittää olenko lihava vai en ja lopulta olen koettanut ajatella, että ihan sama. Tämä taistelu sujuu edelleen niin että lihavuus on voitolla ja minä häviöllä. Se on jotenkin koomista. Entäpä jos tässä itseni hyväksynnän opintiellä hyväksyisinkin sen, että minulla on tämä kompleksi? Taistelu alkaa uuvuttaa jo. Tässä on sekin pointti, että miksi ei olisi ok, jos olen lihava? Onko siinä jotain huonoa?

On tärkeää määritellä itse oma minuutensa, se kuka on. Jos muiden tekemät määritelmät itsestä pääsevät ihon alle, menee pakka sekaisin eikä enää tiedäkään kuka ja millainen oikeasti on.

Olet kiltti, olet suorasukainen, olet rohkea, kaunis, hullu, lihava, olet laiha, olet normaali, näytät äidiltäsi, sinulla on lyhyt kaula, näytät isältäsi oho – oletkin pitkä, olet pelottava, olet sisaresi näköinen, olet turha, olet tärkeä, hauska, rohkea, olet miellyttäjä!

Jos olisin vuosien varrella antanut kaikkien eri ihmisten antamien määritelmien minusta, mennä ihoni alle ja alkaa määritellä minuuttani, olisin täysin sekaisin. Olisin kuin se lapsuuden hyrrä, jota painettiin kammesta ja se alkoi pyöriä ihan hulluna, kunnes vauhdin hiipuessa alkoi hoippua sinne tänne lopulta kaatuen holtittomasti.

On siis ollut pakko päättää itse mikä ja kuka olen, mitä ja miten teen ja kuinka olen minä. Se on sitä helpompaa mitä enemmän ikää tulee. Reunaviivat terävöityvät ja oppii paremmin tietämään mitä sydän oikeasti sanoo. Ja sydämen kuuntelemisessa onkin koko jutun ydin. Mutta jos ympärillä on paljon hälyä ja mielipiteitä, oman sydämen ääni voi hävitä kuulumattomiin. Ja hyrrä kaatuu.

Aitous on ihmisen paras ominaisuus. Se on myös tavattoman harvinaista. Käyn työni takia paljon erilaissa tilaisuuksissa, joissa en välttämättä tunne ketään entuudestaan. Joskus, kun menen ovesta sisään, tekisi mieleni kääntyä jo ovella ympäri ja mennä pois. Ilma on sakeana erilaisia rooleja. Silloin itsestäkin tuntuu, että on vaikeaa olla oma itsensä. Se on hankala paikka, sitä lähtee helposti mukaan siihen sekoiluun ja kummalliseen olemiseen. Päässä on outoja kuvitelmia siitä millainen tulisi olla, että kelpaisi joukkoon. Se on paradoksaalista, koska itsensä paras versio on teeskentelemätön ja aito. Miksi siis esittää jotain muuta? Jos tilaisuuteen on vaikeaa mennä, pysähdyn hetkeksi hengittämään ja piipahdan itsessäni – minä olen minä. Sitten sisälle ja kaikki sujuu.

Julkista työtä tekevät ihmiset ovat joillekin vapaata riistaa. Meistä sanotaan, yleensä kasvottomina ja nimettöminä, aivan mitä tahansa. Siihen minulla on joku outo suojakalvo. Nimettömänä esitetyt törkeydet eivät osu minuun ollenkaan. En kyllä käy niitä palstoilta etsimässäkään ja olen päässyt hyvin vähällä siinä suhteessa. Osa kommenteista ovat hyvää tarkoittavia, mutta menevät aivan metsään, kuten Tanssii tähtien kanssa –kilpailun alli-kohu.

Sain kisaan osallistuessani puhelun eräältä tunnetulta ihmiseltä, joka oli minun puolestani täysin tyrmistynyt tanssipukuni hihattomuudesta. Käsivarsien ojentajat roikkuivat, allit heiluivat! Kamalaa. Hän vaati, että pukuuni olisi tullut hihat tai vähintään jonkinlaiset verkot, että näyttäisin kauniimmalta. Koetin toppuutella soittajaa sanomalla, etten välitä – ihmisissä on kaikenlaisia osia, ja osa niistä heiluu. Ne ovat minun käsivarteni ja olen niiden kanssa ihan sinut. Se ei mennyt perille ollenkaan ja kun viimein sain loputtoman pitkän puhelun päättymään, kirjoitin aiheesta blogiini. Nousi suuri allikohu. Jos en tietäisi kuka olen ja mikä on tärkeää, olisin murtunut siitä puhelusta. Hyvää tarkoittava puhelu oli loukkaava. Soittajahan oli sitä mieltä, etten voisi esiintyä sellaisena kuin olen, en kelvannut hänelle. Onneksi kelpasin itselleni.

Kauniit kuvat ovat kauniita, mutta ne ovat vain kuvia. Kuvalle voidaan tehdä mitä tahansa ja myös tehdään. Varsinkin nuorten ihmisten olisi tärkeää tietää, etteivät ihmiset ole sellaisia kuin kuvissa. Ensinnäkin sisältö ratkaisee, ei ulkonäkö, toisekseen kaikki nuoret ihmiset ovat kauniita – ihania! Ja kukaan ei ole sellainen kuin mainoskuvissa näkyvät mallit. Siksi kaikkien kannattaisi vierailla säännöllisesti uimahalleissa. Lauteilla istuu totuus ja erilaiset kauniit viisaat naiset ja miehet. Vartaloissa ei ole virheitä, ajattelussa voi olla.

Menen ihan kohta maskeerattavaksi. Kuvaamme Suomen kaunein koti –ohjelmaa. Maskin tekemiseen menee tunti. Se kannattaa muistaa, kun katsoo TV-ohjelmia, kansikuvia ja Instagram -tilejä.

Hanna

Oprah, The Queen of America, julkaisi eilen Instagramissaan kuvan Voguesta, jonka kansikuvassa hän on. Tekstissä hän kiittää päivästä keisarinnana. Tiedän mistä hän puhuu. Kun näin kuvan olin kirjoittamassa juttua juuri sellaisesta päivästä.

Mun ihana päivä oli keskiviiko 30.5. Silloin päivyrissä luki ’Eevan kuvaus’ aamulla ja illansuussa päivyrissä oli merkintä ’Valio Luomu & Grön’.

Eevan kuvaus tarkoitti Eeva-lehden kansikuvan ja haastattelukuvien ottamista Sanna Walleniuksen minusta kertovaan juttuun.

Lähdin aamulla ajamaan Jouni Haralan studiolle ja näpytin navigaattoriin saamani osoitteen, vaikka tiesinkin missä hänen studionsa on. Mulla on tämä uusi tapa, koska olen asunut koko ikäni Helsingissä ja huomaan, että olen jumittunut tiettyihin reitteihin, ja navi tarjoaa uusia – välillä hyviä ja välillä ehkä vähän pöllöjä reittejä. (Olen myös huomannut, että sanon jatkuvasti asuvani Helsingissä, vaikka olen jo parikymmentä vuotta asunut Espoossa. Haittaaks’ se?)

Ajaessa ahdisti. Koen aina suurta kammoa, kun menen kuvauksiin. Erityisesti pelkään, että stailisti tuo minulle liian pieniä vaatteita. Tai vaatteita, joiden leikkaukset tai mittasuhteet eivät sovi minulle. Tai vaatteiden värit eivät sovi minulle. Jos niin käy, se on painajaista. Jännittää myös hankalat kuvausasennot. Kun kuvaaja pyytää vääntäytymään ihmeellisille mutkille ja olemaan samalla rentona. Lopputuloksena kaulasuonet kiristävät kuvissa kuin viulunkielet (liskot!!!)  ja hymy on hyytynyt. Lisäksi mulla on vain yksi ilme – täysi hymy. Ja niin, onhan mulla se toinenkin. Pokka. Siinä näkyy kaikki rypyt.

Yhtäkkiä navi alkaa huutaa, että tee u-käännös ja alan katsoa mihin se minua oikein on viemässä. Aivan eri paikkaan, kun minne olen menossa. Saan tietää, että studio on muuttanut. Lopputuloksena tulen paikalle myöhässä, joka on tietysti kiva lisä ahdistuksessa…

Soitan studion ovikelloa ja oven takana on koko ryhmä. Kuvaaja Jouni Harala, Meikkaaja ja stylisti Ida Jokikunnas ja Eeva-lehden AD Sami Lukkari. Kaikki hymyilevät ja ovat ihan rentoina ja hyvällä tuulella.

Ida Jokikunnas on ihana. Hän on meikannut minut elämäni jännittävimpiin kuviin, kun reilusti yli 50-vuotiaana olin Triumphin alusvaatemallina. Se oli ihanaa. Voit katsoa jutun täältä ja kaikki jutun kuvat täältä.

Olemme tehneet Idan kanssa muitakin juttuja ja kun kerroin että jännittää kamalasti, etten mahdu hänen tuomiinsa vaatteisiin, hän kysyy koska on tuonut mulle epäsopivia vaatteita – totta! Ei ikinä. Vaan päinvastoin aina ihana kokonaisuuksia. Meikkaajana hän on huippuosaaja, siis lähinnä taikuri. Ja luoja mikä lopputulos tälläkin kertaa! ja ihanat hiuslisäkkeet, joilla sain unelmieni pitkät hiukset. Ja sitten sininen mekko… niin kaunis.

Lähdemme puistoon ottamaan kuvia. Minun ei tarvitse poseerata ollenkaan. Seison vain ja kuljen paljain varpain nurmikolla ja puiden siimeksessä. Jouni Harala on ihmeellinen kuvaaja. Aivan rauhallinen. Ei pyydä mitään, hän vain kuvaa. Ei yhtään vaikeaa asentoa ei mitään komentoja. Olin vain minä itse. Ja yhtäkkiä ollaan valmiita. Voisin jäädä puistoon vaeltelemaan auringossa ihanassa mekossani. Jouni Harala kuvasi muuten myös ne alusasu-kuvat.

Lähdimme vielä Bodum-järven rantaan kuvaamaan lisää ja jotenkin se kaikki oli ihan huippua. Ihanan Idan tekemä meikki ja hiukset ja ne hänen tuomansa vaatteet olivat niin kauniit, että oleminen oli helppoa. Kuvaaja oli rento. Aurinko paistoi ja helmat hulmusivat. Jotenkin elämä tuntui ihan vaan silkiltä. Päätin ostaa sen sinisen mekon, vaikka se maksoi vähän liikaa enkä tiedä missä muka voisin edes käyttää sitä!

Kun erosimme Idan kanssa, hän sanoi, että saan pitää hiuslisäkkeitä vähän aikaa, joten kampausta ei purettu, vaan suuntasin päivän toiseen tapahtumaan pitkine hiuksineni.

Minut oli kutsuttu Valio Luomun ja ravintolat Grönin pop-up-ravintolaan Paasitornin näköalatorniin. Tilaisuus oli mielettömän kiinnostava, koska torniin ei normaalisti ole pääsyä, ravintola Grönin ruokaa on ylistetty, enkä ole käynyt siellä koskaan ja ylipäätään luomu tietysti kiinnostaa. Ostan kaiken minkä saan aina luomuna.

Iltaan oli kutsuttu vain 12 ”ruoka-alan vaikuttajaa” kuten kutsussa luki. No olenhan kirjoittanut yhden keittokirjan ja ollut mukana kahdessa muussa ja kirjoitan tämän blogin lisäksi ruokablogia, mutta että vaikuttaja! Olin niin otettu kutsun tekstistä, että olisin mennyt sinne, vaikka kuolleena. Se on varmaa.

Menin siis (teko) tukka hulmuten paikalle tekoripset räpsyen ja tunsin tosiaankin itseni prinsessaksi ja erittäin etuoikeutetuksi.

Tilaisuus oli upea.

Torni oli hieno paikka. Vanhat puiset kattorakenteet risteilivät keskellä kapeaa tornia, jonne ei totisesti olisi mahtunut yhtään enempää vierasta kuin meidän hieno tusinamme.

Entäpä ruoka? Mitä voin sanoa! Haluaisin aina, joka päivä syödä ruokaa, jollaista söimme. Puhdasta, kevyttä, suussa sulavaa, yksinkertaista, raikasta. Myös juomat yllättivät minut täydellisesti. En juurikaan juo samppanjaa, koska se on harvoin hyvää ja tarjotaan yleensä liian lämpimänä. Lisäksi menen joka paikkaan autolla, kuten nytkin. Päätin kuitenkin ainakin nostaa alkumaljan huulilleni ja niin siinä kuulkaa kävi, että autoni jäi Hakaniemen rantaan ja soitin mieheni hakemaan minut kotiin. En ole koskaan, ikinä juonut mitään niin hyvää. Juoma sopi ruokaan, tilaisuuteen ja tunnelmaan niin täydellisesti, että pyörrytti. Käsittämättömin ruokalaji oli ehkä tuoreilla herneillä täytetty tartaletti, jonka päälle raastettiin tryffeliä. Oli se aikamoista juhlaa, kun ilta-auringon syleilyssä söimme, nautimme ja nauroimme. Lopuksi pääsimme vielä ulos, tornia kiertävälle parvekkeelle ihailemaan sieltä avautuvia maisemia.

Elämässä on joskus ihania päiviä, jotka ovat tavalla tai toiselle luksusta. Onnellisia päiviä, jolloin ei tule yhtään ikävää viestiä, hankalaa tilannetta, ikävää sanaa, vaan kaikki on vaan kaunista ja ihanaa. Tässä tapauksessa ihanat muistot, eivät edes jää pelkiksi muistoiksi, vaan tallella on myös kauniit kuvat muistuttamassa päivästä. Enkä voi jättää mainitsematta myöskään toimittaja Sanna Walleniuksen ennen kuvauksia tekemän haastattelun tunnelmaa. Istuimme merenrannassa kuin siskokset ja puhuimme elämästä. Lopputulos on Eevassa. Kiitos kaikille ja onnea myös Oprahille. Olet kokenut mielettömiä hetkiä, elämässäsi ja silti kansikuvan kauneus ja tekemisen ihanuus sykähdytti. Minä ja Oprah – me ihmiset olemme kuulkaa lopulta hirveän samanlaisia. Älkää muuta luulko.

Hanna – onnellinnen!

Ah aurinko, kesä ja lämpö!

Tämä kesä on ollut varsinainen aurinkolasikesä!  Aurinkolasien käyttö on tärkeämpää, kuin moni edes osaa arvata. Ne suojaavat silmiä UV-säteilyn vahingoittavalta vaikutukselta ja sen myötä mm. silmänpohjanrappeumalta. Aurinkolasit on myös ihana asuste, joka suojaa silmänympärysalueen ihoa ja vähentää ryppyjen syntymistä.

Minä sain ensimmäiset aurinkolasini varmaan viisivuotiaana. Ne olivat valkoiset ja sankoja koristivat pienet norsut. Olin onnesta sekaisin. Siihen aikaan lasten silmiä ei osattu suojata auringon vahingoittavilta vaikutuksilta, eikä naapurustossa kenelläkään toisella pienellä tytöllä ollut sellaisia. Eikä minullakaan kyllä kauaa, koska siskoni istui niiden päälle ja sanka katkesi.

Sen jälkeen en ollut aktiivinen aurinkolasien käyttäjä ennen kuin vasta alettuani ajaa moottoripyörällä reilut kymmenen vuotta sitten. Ja sen kuinka tärkeää niiden käyttö on, ymmärsin vasta, kun kävin Specsaversin optikkojen kanssa luovuttamassa silmä- ja aurinkolaseja Afrikkaan.

Silmien suojaamien UV-säteilyltä on tärkeää koska se aiheuttaa silmänpohjanrappeumaa ja kaihia. UVA-säteily taas aiheuttaa harmaakaihia, joka on maailman yleisin sokeuden syy. Eli aurinkolasit eivät ole ainoastaan hauska asuste, vaan tärkeä silmien terveyttä ylläpitävä väline. Siksi se mistä ja millaiset aurinkolasit hankkii, ei ole yhdentekevää. Optikolta hankituissa laseissa on kunnollinen UV-suoja, optikko sovittaa lasit niin, että ne istuu kasvoille hyvin ja neuvoo sopivien lasien hankinnassa.

Tämä kesä on ollut minulle oikea aurinkolasikesä siksi, että aloin käyttää piilolinssejä. Nyt saan valita aurinkolasit ilman mitään rajoituksia ja se on ihanaa! Aiemmin aurinkolaseissani on täytynyt olla vahvuudet mutta nyt ei! Eli kaikki ihanat kehys- ja linssi vaihtoehdot on jälleen käytettävissäni, vaikka ikänäkö ja moniteholinssit ovat arkipäivää. Rakastuin piilolinsseihin kertaheitolla. Oli niin vapauttavaa, kun ei tarvitse koko ajan huolehtia laseista ja putsata niitä. Minulle oli täysi yllätys, että moniteholinssejä tarvitseva voi saada hyvät piilolinssit.

On hyvä muistaa, etteivät piilolinssit suojaa silmiä auringolta. Eivät edes auringossa tummuvat piilolinssit, tai piilolinssit joissa on UV-suoja. Piilolinssit suojaavat ainoastaan niiden alle jäävän osan silmästä. Piilolinssien ulkopuolelle jäävät side- ja kovakalvo läpäisevät kuitenkin myös UV-säteilyä.

Ihania laseja – eiks vaan! Mitkä sopii mulle parhaiten? Entä mitkä on muuten vaan sun suosikit?

Ihanaa aurinkoista kesäviikonloppua kaikille. Älkää häikäistykö!

Hanna

Kylpyläloma pääkaupunkiseudulla vanhassa kartanoidyllissä – unelmaa ja unta vai oikeasti mahdollista?

On se mahdollista ihanassa Hyvinvointikartano Kaisankodissa Pohjois-Espoossa.

Kun aikanaan remontoimme kotiamme Espoossa, saimme asua remontin ajan viereisellä tontilla sijainneessa kesämökissä. Sinne ei tullut vesi eikä siellä ollut muuta keittomahdollisuutta kuin mikroaaltouuni. Niinpä tarvitsimme paikan, jossa saatoimme käydä saunassa ja syömässäkin välillä, kun mikroruoka alkoi liiaksi kyllästyttää. Meidät pelasti Kaisankoti, joka on vain muutaman kilometrin päässä meiltä.

Kaisankoti on saanut nimensä presidentin rouva Kaisa Kalliolta. Hänelle kerätiin 60-vuotissyntymäpäiväksi kansalaislahja. Rahaa kertyi 375.000 markkaa, joilla perustettiin kansalaislahjasäätiö. Säätiön varoilla Kaisa Kallio perusti hoitokodin sellaisia naisia varten, jotka elämän vaikeuksissa ja ruumiillisista sairauksista masentuneina tai henkisesti väsyneinä kaipaavat tervehtymistä ja sielunrauhaa.

Kaisa Kallio oli edelläkävijä ja vahva nainen, joka näki mitä ympärillä tapahtui. Minua sykähdyttää se, että hän on halunnut auttaa nimenomaan naisia. Naiset hoivaavat muita, mutta eivät ehdi huolehtia itsestään, ja loputa he voivat uupua. Elämä on siinä mielessä kovin samankaltaista edelleen. Ja myös Kaisankoti toimii edelleen. Se tarjoaa hyvinvointi- ja asiantutijapalveluja kuntoukseen, työhyvinvointiin ja elämänhallintaan, mutta siellä voi viettää myös ihanaa lomaa koko perheen kanssa.

Vanhassa kartanorakennuksessa on ravintola, jonka buffet pöydän herkkuja olemme käyneet nauttimassa kymmeniä kertoja senkin jälkeen, kun remonttimme ja oma keittiö valmistuivat. Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan laatu on pysynyt yhtä hyvänä ja kartanomiljöössä on tietysti aina sitä jotakin – tunnelmaa ja tarinoita.

Salaattipöytä on minulle aina suuri ilo, koska en koskaan jaksa itse valmistaa enemmän kuin yhden salaatin, mutta syön hirveän mielelläni paljon kasviksia eri muodoissa. Nyt ihan huippua oli erityisesti pikkelöity kukkakaali ja kalapöydän Kartanon sitruunasilakat. Remontin aikana vietimme kartanossa myös silloin vielä pienen tyttäreni synttärikutsut. Kaisankodin keittiön valmistamaa mahtavaa mansikkakakkua oli syömässä koko suku ja liuta ystäviä. Se oli tosi leppoisaa, koska ympäristö on kodinomainen ja lämmin. Ja juhlathan oli pakko pitää, mutta ne eivät olisi onnistuneet mökissä jonne ei tullut edes vettä.

Kartanon vieressä on kylpylärakennus, jossa me siis kävimme aikoinaan uimassa ja saunassa ihan säännöllisesti. Lapset rakastivat sitä yli kaiken. Luksusta kaaoksen keskellä! Ja luksustahan se on edelleen killua porealtaassa ja nauttia elämästä. Jos liikunta maistuu voi mennä tekemään kunntosaliharjoituksen tai osallistua erilaisiin liikuntatapahtumiin tai –tunneille. 6.7. on esimerkiksi kiinnostava Valoa kesään –jooga, spiraalistabilaatio ja vaellusretriitti.

Kaisan koti on vain 30 minuutin ajomatkan päässä Helsingin keskustan hälinästä ja kun astuu ulos autosta, on maalaisidyllissä. Yhdistelmä on täydellinen – pääkaupungin runsas tarjonta säpinää, kulttuuria ja hupia ja Kaisankodin rauha keskellä peltoja ja metsää. Iltauinnille voi mennä kylpylän lisäksi myös metsän siimekseen Myllyjärvelle, jonne on vain 800 m kävelymatka läpi harvinaisen pähkinäpensaslehdon. Myllyjärvi on minun suosikkipaikkani. Sen tunnelma on poikkeuksellinen, kuin erämaajärvellä vaikka ollaan aivan siinä Helsingin kupeessa.

Yksi matkailun suurista trendeistä maailmalla on rauhan ja hiljaisuuden tarjoaminen ylikierroksilla käyville ihmisille. Se on äärimmäisen tärkeää ja jokaisen meistä tulisi huolehtia omasta itsestä mahdollisimman hyvin. Liikunnan ja hyvän ravinnon merkitys hyvinvoinnille on itsestään selvää mutta kuten sydäntäni kerran kuunnellut sairaanhoitaja viisaasti sanoi, myös lepo on tärkeää. Näiden kahden asian yhdistäminen onnistuu edelleen Kaisa Kallion hengessä Espoossa.

💚Hanna