Huh huh ja onni!

Siinä päällimmäiset tunteet juuri nyt. Viikko on ollut aika villi, mutta kovin mieluinen.

Maanantaina kuvattiin viimeinen päivä Suomen kauneinta kotia. Kun kuvaukset loppuvat tulee aina yhtä aikaa kaksi tunnetta, helpotus siitä että työ on saatu päätökseen ja haikeus siitä, että kovin tiivis ryhmämme hajoaa kukin omille teilleen. Käytännössä ollaan vietetty koko kesä yhdessä pitkin poikin Suomea matkaten. Kuvaus on niin intensiivistä, ettei aikaa ystävien tapaamiseen jää oikeastaan ollenkaan. Ja koska nykyään ei puhuta puhelimessa, jää yhteyden pito todella ohueksi. Kun kuvaukset loppuvat olo on siksikin jotenkin tyhjä. Missä kaikki ovat? Mitä ihmisille kuuluu, muistaako kukaan että minäkin olen vielä täällä?

Tiistaina tein mieluisan juontokeikan Marimekon Kampin myymälässä, joka avattiin remontin jälkeen uudistuneena ja se on nyt maailman valikoimiltaan suurin Marimekon sisustusmyymälä.

Haastattelin siellä mm. heidän taiteellista johtajaansa Anne Teurnelliä. Hän oli koko tilaisuuden ajan paikalla myymälässä ja keskusteli asiakkaiden kanssa vilkkaasti. Hän on erittäin kiinnostava ihminen. Korkeassa asemassa olevat ihmiset voivat joskus olla hyvin tietoisia itsestään ja sanoisin jopa, että usein he ovat vaikeasti lähestyttäviä ja pinnaltaan kuin teflonia. Näennäisesti ystävällisiä, mutta kun heitä katsoo silmiin, näet kyltin: ei kiinnosta. Osaan kaiken. Minulla ei ole sinulta opittavaa. Anna Teurnell on toista maata. Hän näyttää siltä, että hänen päässään hyrrää koko ajan. Aivot rekisteröivät kaiken kuulemansa ja lajittelevat sen erilaisiin lokeroihin myöhemmin hyödynnettäväksi, uusilla erilaisilla tavoilla. Hänellä on mielipiteitä, hän keskustelee, kuuntelee, on läsnä ja aito. Energia joka hänen ympärillään on, oli hyvin erityinen. Innostava. Fanitan! Tuntuu ihanalta, että Marimekossa, joka on meille niin rakas, on sellaisia ihmisiä.

Keskiviikkona alkoivat Habitaremessut, mutta ennen messuja piipahdin Maikkarin Studio 55 –ohjelmassa Avotakan päätoimittaja Kari-Otso Nevaluoman kanssa puhumassa sisustamisesta. Tapasin studiossa ihanat siskokset Tiina ja Sinikka Nopolan. Tiina on tuttu, hän työskenteli sinä päiväkodissa, jossa esikoiseni Kirsikka oppi kävelemään!

Messuilla ensimmäisen päivän työni oli esitellä lehdistölle uutta Pala-taloa. Designtalon konseptissa taloa voi jatkaa ja lisätä ajan kuluessa uusilla osilla ja kapealinjainen talo on suunniteltu sijoitettavaksi tontin reunaan niin, että tilaa jää myös pihalle, toisin kuin silloin kuin talo on kuin kakku keskellä tonttia. Konsepti on todella kiinnostava ja monimuotoinen. Ja jälleen sain tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka olivat aivan ihania. Koko henkilökunta oli niin hauskaa ja kauniilla osastolla oli hilpeä ja rento tunnelma.

Torstaina työskentelin Topi-keittiöiden parissa. Kotimaisen työn liitto oli rakentanut messuille kokonaisen kodin, jossa kaikki oli Suomesta. Loistava idea! Kyllä meiltä löytyy trendikästä ja kaunista pilvin pimein. Topi-keittiöt lanseerasi siellä aamiaiskaapin, ja oli toimittanut taloon sen kauniin ja toimivan keittiön. Haastattelin siellä eri asiantuntijoita hanoista, jääkaapeista, altaista ja tietysti itse keittiöstä.

Perjantaina olin juontamassa ja haastattelemassa kiinnostavia alojensa ammattilaisia Arena-ohjelmalavalla ja lauantaina oli taas Pala-talon vuoro.

Tänään oli viimeinen päivä ja sen vietin jälleen Arena-lavan juontohommissa.

Siinä viikon lukujärjestys. Touhua piisasi. Mutta oli kyllä todella kivaa. Laitan tänne myöhemmin kuvia messujen kiinnostavimmista jutuista.

Perjantaina messujen jälkeen illan suussa minut oli kutsuttu Ystäväni luo naisten kutsuille. En ollut aikonut mennä, mutta kun kello oli kuusi ja lähdin messuilta pois, mietin kumpi on kivempaa, mennä tyhjään kotiin (mieheni on matkoilla) vai ystäviä tapamaan. Kaasuttelin kaverin luokse ja jo matkalla päätin, että syön aivan kaikkia hänen tekemiään herkkuja, enkä yhtään ajattele mitään vyötäröä tai muuta vastaavaa. Mikä onnellinen päätös! Aaah! Söin luumukakkua, porkkanakakkua, sienijuustopiirasta, vihannespiiraita ja marja-aroniamarmeladeja. Voi autuutta mikä herkkujen sinfonia! Ja koska en syö paljon sokeria yleensä, olin nukahtaa heidän kauniiseen pallotuoliinsa! Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, sillä nauroin illalla parin kuukauden tarpeiksi. Kyllä oli niin hauskat jutut, että kotiin ajaessani olin kuin lomalla käynyt ja messuhommat sujuivat seuraavana päivänä kuin tanssi! Ystävissä on ihanaa voimaa, joka pyyhkii pois väsymyksen ja tuo tilalle energiaa (muutenkin kuin liiallisina hiilihydraatteina!)

Sellainen viikko on nyt takana ja olen siitä niin kiitollinen. Tapasin valtavan määrän ihania ihmisiä, näin inspiroivia tiloja ja paljon kauneutta. Sain tehdä työtä ihmisten kanssa jotka kaikki jättivät minulle pääomaa ja hyvää mieltä.

Olen hyvin hyvin onnellinen. Kiitos!

Hanna

Se on jännä juttu, kuinka usein käy niin, että huomaa tekevänsä aina samoja ruokia. Joskus on oikein pakotettava itsensä ulos siitä kehästä, mennä kauppaan ja ostaa muutama uusi raaka-aine ja toteuttaa uusi resepti. Siinä mielessä puhelimet on ihana apu. Kun ottaa kuvan kivasta reseptistä, on ostoslista mukana puhelimessa.

On olemassa muutamia mausteiden yhdistelmiä, jotka ovat pettämättömiä. Tuntuu, että vaikka niillä maustaa mitä, siitä lopputuloksesta tulee hyvää. Yksi sellainen yhdistelmä on korianteri ja lime. Meillä on limettejä aina kotona. Käytän raastettua limetin kuorta esimerkiksi paistetun jauhelihan yhtenä mausteena välittämättä siitä mihin ruokaan liha on menossa. Opin konstin Gordon Ramseyltä kerran, kun poljin uupuneena kuntopyörää salilla telkkarin edessä. Olin tuplasti kiitollinen sen treenin jälkeen! Korianteri on myös ihanaa, mutta tuoreessa korianterissa on se hankala puoli, että se ei oikein kestä hyvänä jääkaapissa tai muuallakaan. Se on syötävä saman tien kokonaan ja lisäksi, varmaan juuri herkkyytensä vuoksi, sitä ei saa aina kaupasta.

Nyt Kariniemeltä on tullut uutuutena kauppoihin valmiiksi limetillä ja korianterilla maustetut kanapojanfileesuikaleet. Miten ihanaa! Pataan ja pöytään!

Meillä syödään paljon kanaa ja teen erilaisia itämaisilla tai afrikkalaisilla mausteilla ryyditettyjä ruokia, joissa on mukana paljon vihanneksia. Ne ovat herkullisia, nopeita ja terveellisiä arkiruokia. Valmistukseen menee aikaa vartti tai kaksikymmentä minuuttia. Sama aika menee riisin kypsymiseen. Kanassa on paljon proteiinia eikä siinä ole rasvaa nimeksikään, joten se on ihan täydellinen raaka-aine meidän huusholliin. Olen myös tosi iloinen tietäessäni, että nämä suikaleet ovat varmasti kotoisin Suomesta.

Tein lime-korianterimaustetuista kanapojan fileesuikaleista ja vihanneksista tällä kertaa kulhoruuan, johon lisäsin ihanaa kookosmaitoa, rouheaa maapähkinävoita ja pikkuripauksen makeaa hunajaa sekä kärjeksi tuoretta chiliä.

Suikaleet myydään 300g:n rasioissa. Tykkään pakkauskoosta tosi paljon. Meitä on nyt kaksi täällä kotona ja se on juuri sopiva määrä meille kahdelle yhteen ateriaan kasvisten kanssa. Jos on kova nälkä, lisään kasviksien määrän kaksinkertaiseksi. Reseptin voi tehdä myös neljälle vain yksikertaisesti tuplaamalla kaikkien aineisosien määrän. Aina se ei ole niin yksikertaista, mutta tässä reseptissä se on. Monesti teen myös isomman määrän ruokaa kerrallaan, ettei tarvitse joka päivä seistä hellan edessä. Tämäkin ruoka sietää lämmittämisen seuraavana päivänä vallan hyvin.

Resepti on helppo. Tärkeintä on, ettei paista kananpojan fileesuikaleita liikaa. Älä paista lihaa jääkaappikylmänä ja varmista että pannu on tosi kuuma, kun laitat suikaleet paistumaan. Muuten ne päästävät nesteen ulos ja kiehuvat siinä kypsiksi ja samalla niistä tulee kumimaisia.

Kulhon sijaan ruuan voi tarjoilla myös salaatinlehdiltä sormiruokana. Cosmopolitan salaatti sopii siihen hyvin jämäköiden lehtiensä ansiosta. Huomaa muuten, että ruokaan ei tarvitse lisätä lainkaan suolaa.

Jos olet innokas ruuan laittaja, kehitä oma herkullinen reseptisi Kariniemen lime-korianterimaustetuista kananpojan fileesuikaleista ja lähetä reseptisi kilpailusivulle.

Kaikkien reseptin lähettäneiden kesken arvotaan patojen klassikko eli kaunis Timo Sarpanevan suunnittelema Iittalan valurautapata. Maku-lehden toimitus valitsee kilpailun voittajan omalla asiantuntemuksellaan ja julkaisee voittoisan reseptin somekanavissaan.

Kananpojan fileesuikaleista teen usein myös piiraita ja fajitaksia. Varsinkin fajitakset on nyt jotenkin mieleisiä. Vehnätortillan sisään voi kiepauttaa paistettujen suikaleiden seuraksi avocadoa, tomaattia ja silputtua salaattia. Aaahhh niin hyvää ja helppoa! Mutta nyt reseptiin!

Aasian makuja kulhossa

300 g /yksi paketti lime-korianterimaustettuja kananpojan fileesuikaleita

2 rkl oliivi- tai rypsiöljyä

1 punainen suippopaprika

50g sokeriherneitä tai 1dl pakasteherneitä

1 chilipaprika

½ prk kookosmaitoa

2 rkl maapähkinävoita (pidän enemmän karkeasta, mutta myös sileä käy)

1rkl hunajaa

2dl basmatiriisiä

Ota kananpojan fileesuikaleet huoneenlämpöön, avaa paketti ja erottele fileepaloja hiukan toisistaan haarukalla. Jätä sivuun odottamaan.

Huuhtele riisiä kylmän veden alla kunnes vesi on kirkasta ja keitä riisi pakkauksen ohjeen mukaan kypsäksi.

Pese ja halkaise paprika, poista siemenet ja pilko parin sentin paloiksi. Jos käytät sokeriherneitä leikkaa ne samankokoisiksi paloiksi kuin paprika. Pakasteherneet voit käyttää jäisinä.

Halkaise chilipaprika, poista siemenet ja leikkaa puolikkaat viipaleiksi.

Avaa kookosmaitotölkki, tyhjennä se kulhoon ja vatkaa kookosmaito tasaiseksi. (Usein puolet purkista on tiivistä kookosmassa ja puolet ohutta kookosvettä.)

Ota puolet kookosmaidosta erikseen kulhoon ja sekoita siihen vispilän avulla maapähkinävoi. Jätä seos odottamaan.

Kuumenna kaksi ruokalusikallista öljyä pannulla kuumaksi ja lisää pannulle kanasuikaleet. Anna suikaleiden paistua hämmentämättä kaksi minuuttia ja käännä ne sitten. Paista jälleen muutama minuutti.

Lisää kanasuikaleiden joukkoon pilkottu paprika ja herneet. Lisää chilipaprikasilppu. Voit tässä vaiheessa laittaa vain puolet chilistä, jos et ole varma sen tulisuudesta ja lisätä sitä tarvittaessa lopuksi valmiiseen ruokaan. Paista seosta neljä-viisi minuuttia ja kaada joukkoon kookosmaito-maapähkinävoiseos. Lisää hunaja, sekoita huolellisesti ja kuumenna niin että seos kiehuu. Ota pannu pois liedeltä ja varmista, että kana on kypsää. Tarjoa basmatiriisin kanssa.

Onnenhetkiä ruokapöytään!

♡

Hanna

Sitä mietin, että kuinka vähän toinen ihminen voi ajatella muita. Mietin myös kuinka loputtoman paljon ihminen voikaan ajatella vain itseään.

Ajelin tänään Messukeskuksesta kohti kotia. Matkan varrella on Haagan paloasema, jonka hälytysajoneuvoille on asennettu omat ns. jokeriliikennevalot. Siis samanlaiset kuin esimerkiksi tasoristeyksissä on. Kolme valoa on kolmion muodossa.

Jo kaukaa näin, että valot vilkkuivat punaisella. Jarruttelin. Ja katsoin silmät ymmyrkäisinä, kuinka pikku hiljaa monta autoa ajoi läpi punaisten valojen jokaiselta kolmelta vierekkäin olevalta kaistalta.

Paloaseman pihasta lähtee ambulanssi sireenit ulvoen, hälytysvalot vilkkuen, mutta risteys on tukossa. Autot poukkoilevat sivuun, joku nopeammin, joku hitaammin. Yksi ei tunnu huomaavan tilannetta lainkaan. Lopulta ambulanssi pääsee risteyksen läpi.

Istun ratin takana autossani. Valot ovat edelleen punaiset. Takanani soitetaan torvea ja taustapeilistä näen, kuinka takana olevan auton kuljettaja huitoo käsillään: mene jo! Valot ovat punaiset. En liikahdakaan. Siinä me seisomme rivissä kaikki kolme ensimmäistä kaistoillamme. Valo on tosi kauan punainen. Paloaseman pihalta ei tule lisää autoja. En lähde liikkeelle. Viimein punainen sammuu.

Odotin siis turhaan, niinkö? Olisinko voinut lähteä vaikka valo oli punainen, koska eihän sieltä näyttänyt tulevan hälytysajoneuvoa? Takanani oleva kuljettajakin oli aivan hermona.

En aja jos edessäni on punainen valo. Sori vaan pakettiauton kuljettaja. Voin odottaa. Aika voi tuntua pitkältä, mutta kuinka pitkiä ovat ne sekunnit ja minuutit, kun joku odottaa apua jossain hädissään, sairaana, hengen vaarassa, peloissaan, ehkä enää ohuesti elämässä kiinni? En ihan takuulla halua olla sen auton kuljettaja, joka tötöilee ambulanssin edessä, kun jollain on hätä.

Jokainen minuutti heikentää sydänpysähdyspotilaan ennustetta 10:llä prosentilla. Niitä minuutteja kuluu joka tapauksessa hälytysviiveeseen ja matkaan. Sataan prosenttiin mahtuu vain kymmenen minuuttia. Se yksi voi olla kohtalokas.

Punainen valo pysäyttää. Joskus kannattaa myös pysähtyä ajattelemaan sitä omaa kiirettään. Että kuinka tärkeää se lopulta on.

Peace

♡

Hanna

Mä olen aika nopea. Teen paljon ja saan paljon aikaiseksikin. Ainakin yleensä. Olen niin optimistinen, että uskon kaiken käyvän nopeasti ja että ehdin mitä vain. Se pitää ihmisen kiireisenä ja tietysti siinä saa aikaan vaikka mitä. Pidän siitä. On kuitenkin kaksi asiaa, jotka eivät onnistu nopeasti hyvin, vaikka tahtoa olisi kuinka paljon. Sen olen oppinut kokemuksen kautta. Toinen on laihduttaminen ja toinen on sairaudesta toipuminen.

Niin kauan kuin muistan, on lanseerattu dieettejä, jotka antavat hoikkuuden autuuden nopeasti. Olen kokeillut kahta. Kaalisoppadieettiä jossa syödään vain tomaattimurskaan keitettyä kaalikeittoa kymmenen päivää. Ja Dukan –diettiä, jonka periaate on syödä joka toinen päivä pelkää proteiinia ja joka toinen päivä proteiinia ja kasviksia.

Kummatkin dieetit ovat hyvin nopeita. Paino putoaa salamavauhtia. Ja samaa vauhtia katoavat lihakset. Kuta kauemmin jaksaa dieettiä noudattaa, sitä nopeammin alkaa muistuttaa kuivan kesän oravaa. Ja sitten tulee se hetki, kun ei jaksa enää syödä vain pihviä ja porkkanaa. Eivätkä kilot silloin hiivi takaisin. Ne ryntäävät takaisin. Ja palanneet kilot eivät ole lihasmassaa. Ne ovat rasvaa ja sitä tulee yleensä kaksin verroin enemmän kuin lähti. Sitä on jojoilu painon pudotuksessa. Hei hei lihakset ja tervetuloa rasva. Siinä välissä on pieni hetki jolloin saattaa viivähtää ihannepainossaan epäterveellisellä tavalla.

Näin toimivat kaikki dieetit, joissa ei syödä terveellisesti normaalia ruokaa. Ja se vain on niin. Vaikka kuinka toivoisi muuta, jotain helpompaa tapaa ja oikotietä. Sillä nämä dieetithän ovat helppoja, ne etenevät kuin juna tunnelissa. Kun dieetin aloittaa, siinä on helppoa pysyä.

Aina tulee kuitenkin paluu arkeen ja jos sillä omalla arjen tavallaan on ollut ylipainoinen, sitä on jälleen kun palaa omiin tapoihinsa. Siksi on tehtävä elämän muutos. Ja se on hidasta. Myös laihtuminen on silloin hidasta, mutta helpommin lopullista ja pysyvää. Se vaatii sitoutumista ja uusien pysyvien tapojen opettelua. Poppakonstia ei ole.

Parantuminen sitten. Sairastin suusyövän 12 vuotta sitten. (Aika rientää!) Tein silloin T.i.l.a. –ohjelmaa, juonsin tapahtumia ja kävin pitämässä luentoja. Tein töitä leikkaukseen asti, joka sattui juuri sopivasti ohjelman kuvausten joulutauolle. Päätin parantua nopeasti ja niin myös tein. En joutunut ottamaan rankkoja säde-tai solunsalpaajahoitoja. Selvisin siinä mielessä todella vähällä.

Heti kun aukko suussani oli umpeutunut olin juontamassa tilaisuuksia. Lääkärini varoitti minua. Sain kuulla, että leikkaus on kova juttu keholle ja mielelle. Minua kehotettiin olemaan rauhassa ja antamaan itselleni lepoa ja rauhaa. En uskonut.

Luulen, että syy hinkuuni palata töihin oli helpotus siitä, että selvisin hengissä. Periksi ei anneta –fiilis. Selvisin siitä! Olen voittaja! Kaikki on hyvin! Tavallaan pieni paniikki ja todistamisen tarve. Vähän sama juttu mikä tapahtuu, kun kaatuu yksin kävelleessään liukkaalla kadulla. Nouset äkkiä ylös ja jatkat matkaa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka sattuu tolkuttomasti.

Sitten koitti se päivä, kun seisoin ikkunan ääressä kotona paniikissa. En muista muuta kuin sen, kuinka soitin lääkärilleni ja itkin puhelimessa niin, etten saanut oikein puhuttua. Olin aivan poikki. Lääkäri tiesi heti mistä oli kysymys. Hän kysyi muistanko, kuinka hän varoitti tästä ja kehotti minua lepäämään ja olemaan rauhassa. Otin uuden pätkän sairauslomaa, peruin keikkoja ja tietysti toivuin. Ja opin.

Kovat jutut tarvitsevat aikaa. Syöpä ja muutkin isot sairaudet ja leikkaukset vaativat lepoa. Kuten myös ihan tavalliset flunssat.

Arjessa voi olla ihan kone, jos siitä nauttii. Oikeissa paikoissa kannattaa olla hidas ja opetella sekin taito. Ei se ole heikkoutta. Se on viisautta.

Voikaa hyvin ystävät

♡

Hanna

Korkean tason virkamies kotiutettiin epäasiallisen käytöksen tähden. Huonoa käytöstä on jatkunut vuosikaudet ja se on ollut yleisesti tiedossa, silti mitään ei olla tehty. Tiedättekö mitä? Nämä tällaiset tyypit kuvottavat minua.

Teininä kaveripiirini kuului poika, jolla oli todella rasvaiset jutut. Hän tervehti aina kysymällä onko torttu kostea. Se oksetti, hävetti, inhotti eikä minulla ollut mitään sanoja joilla olisin voinut vastata siihen. Pelkäsin aina etukäteen, koska näkisin hänet, koska tiesin että samaa lokaa olevan tulossa tulisi hänen suustaan ulos joka tapauksessa. Ja niin tulikin.

Myöhemmin, kun olin jo aikuinen jouduin työssäni kohtaamaan usein erään erittäin menestyneen miehen, jolla oli samat tavat. Toisin kuin tämä nyt virastaan kotiin kutsuttu suurlähettiläs, hän piti näppinsä erossa, mutta suusta tuli ulos sitäkin enemmän. Kaikki tiesivät sen, kaikki kuulivat sen, kukaan ei voinut tehdä asialle yhtään mitään.

Herra kommentoi mm. ihmisten ulkonäköä aivan suoraan ja hyvin vastenmielisellä tavalla, kuten: ”olet lihonut ja rintasi ovat kasvaneet” tai hän saattoi kysyä suorasukaisia kysymyksiä seksielämästä tai aivan mitä tahansa. Hänestä näki, kuinka hän nautti siitä hämmennyksestä, jonka sai aikaan puheillaan. Normaali ihminen tyrmistyy moisesta käytöksestä. Sairas ihminen nauttii aikaansaannoksestaan. Kuvottavaa pienen ja jollain tavoin vammautuneen ihmisen vallankäyttöä.

Tällaisista tilanteista tekee ikäviä se, että tyrmistys vie sanat suusta. Jos tällaiset toimijat ovat millään tavalla kohdettaan ylempänä hierarkiassa, heille ei voi juuri sanoa mitään. Katseellaan voi ilmaista ajatuksensa siitä mitä puhujasta ajattelee. ”Olet säälittävä rääpäle”. Sanotut sanat jäävät leijumaan ilmaan ja pilaavat sen ja esimerkiksi liikeneuvottelu alkaa ällöttävällä tavalla. Kaikkein mieluiten kääntyisin ja poistuisin paikalta koskaan palaamatta. Siihen en pystynyt liikesuhteen takia.

Huomasin, että joidenkin naisten tapa käsitellä tätä asiaa oli olla kaveri hänen kanssaan ja nauraa niille jutuille. Tuskin ne oikeasti ketään naurattavat. Se on tapa pärjätä, selviytyä siitä tilanteesta jotenkin kuivin jaloin.

Miehellä oli (ja on varmaan edelleen) laaja ystäväpiiri, en tiedä kuinka hän käyttäytyy yhteisissä tilaisuuksissa ja illanistujaisissa. Ehkä hänen ystävänsä pitävät alati ruokottomuuksia suustaan sylkevästä ja sillä huomiota keräävästä ihmisestä.

Fyysisen väkivallan varalta järjestetään kaikenlaisia itsepuolustuskursseja, voisiko joku verbaaliakrobaatti kirjoittaa sadan vastauksen kirjan, jolla pärjäisi näitä likakaivoja tavatessaan? Opettelisin lauseita ulkoa samaan tapaan kuin hätänumeron. On nimittäin pakko myöntää, etten edes sitten myöhemmin kotona ole koskaan keksinyt mitään nerokasta vastausta, jolla olisin saanut huoneen ilman puhdistettua.

Ohjekirjaa odotellessa

Hanna

Puhuin ystäväni kanssa tänään lounaalla pelosta. Jaoimme yhteisen kokemuksen korkean paikan kammosta ja se on haitannut meidän kummankin laskettelua.

En aikanaan uskonut koskaan oppivani laskemaan alas lumisia rinteitä ilman hirvittävää, lamaannuttavaa kauhun tunnetta. Aloitin harjoittelun nelikymppisenä, koska oli pakko. Opettajani, minua vanhempi, oikea konkarilaskija Matti sanoi minulle, että vielä nauttisin maisemista ja vauhdin tunteesta viilettäessäni alas rinteitä. Sanoin hänelle, että hän on hullu. Itkin ja hikoilin, taistelin pelkoni kanssa ja yritin. En oikein tajua miksi edes teen sellaisia asioita. Eikö sitä voisi vaan antaa olla ja istua rinneravintolassa tai hiihtää murtsikaa? Joka tapauksessa siinä kävi niin, että opin. Laskin kaikenlaisia rinteitä Suomessa ja maailmalla vauhdilla ja nautin sekä vauhdista että maisemista.

Parhaita hetkiä rinteissä oli aamut. Koska herään aikaisin ja olen kovin energinen, olin usein ensimmäisenä rinteessä, joka oli vielä täysin koskematon. Rinnekoneen jälkiä halkoivat vain minun suksieni jäljet. Ja tiedättekö mitä tein kun laskin alas? Lauloin pääni sisällä. Kovaa. Täysiä. Suuria lauluja. Unohdin kaiken muun, matkustin muihin maailmoihin ja olin totaalisesti irti arjesta. Ja hassua kyllä, koin äsken kauppareissulla saman tunteen, vaikka kävelin terveyskengät tukevasti maassa vain ostamaan kaksi litraa maitoa ja paketin näkkileipää.

Käyn yleensä kaupassa autolla, mutta nyt päätin kävellä, koska ostettavaa oli niin vähän, että niiden kantaminen kotiin, ei olisi ongelma. Otin puhelimeni mukaan, laitoin musiikin soimaan siitä ja työnsin napit korviini. Ja mikä olikaan musiikki joka tulvahti korviini!? A Whole New World, Disneyn piirretystä elokuvasta Alladin. Se on minusta yksi huikeimpia Disneyn piirrettyjä. Suomenkieliseksi dubbatussa versiossa lampun henkeä näytteli Vesa-Matti Loiri ja teki aivan mielettömän herkullisen roolityön. (Disney valitsi 1990-luvulla suomenkielisen dubbauksen maailman parhaaksi Aladdin-dubbaukseksi, ja suomenkielisen Hengen ääninäyttelijä Vesa-Matti Loiri sai erityismaininnan ”ainutlaatuisen omaperäisestä” roolisuorituksestaan. Wikipedia)

Mutta tuo laulu! Siinä Alladin ja prinsessa Jasmine lentävät ilmojen halki taikamatolla. Rakastan sitä tunnelmaa, joka siinä lennossa on. Olen aina haaveillut näkeväni maapallon avaruudesta tai ainakin lentäväni tähtitaivaalla tähtien joukossa niin, että tuuli tuntuu kasvoilla ja koko maailman seikkailut ja maisemat aukeavat edessäni. Kun kuuntelen tuota laulua lennän. Lennän monissa muissakin kappaleissa. Tärkeää on, että artisti pistää itsestään likoon kaiken ja ääntä tulee ja sitä tulee paljon!

Koomistahan tässä kaikessa on se, mikä alussa kävi ilmi – pelkään korkeita paikkoja. En edes ainoastaan pelkää, vaan koen lamaannuttavaa, hirvittävää kauhua. Miten koskaan ikinä voisin lentää matolla tai millään muullakaan avaruudessa? Siis niin, että tunnen ilman kasvoillani ja hiukseni lentävät tuulessa! Se olisi totta vie kuin unta – hirvittävintä painajaista ikinä!

Olen ehdottomasti ulkoilmaihminen. Siinä on varmasi yksi syy, miksi rakastan moottoripyörällä ajoa. Umpikypärä on kauhistus, sillä haluan tuntea tuulen kasvoillani. Ja tiedättekö mitä teen kun ajan? Laulan! Tietysti. Suuria lauluja. Se vapauden tunne, mikä ajaessa on sukua laskettelulle. Ja taikamatolla lentämiselle. Mutta kaikkein hilpeintä on se, että saan saman tunteen, kun kävelen terveyskengissä maitokauppaan. Siinä tallustin pitkin Espoolaista kävelytietä ohi koulun ja päiväkodin ja parin pysäkin, eikä kukaan tiennyt että oikeasti lensin tähtien joukossa ja koin suuria tunteita.

Tässä huristelen Harrikalla Havaijilla. Se oli ihanaa – toisella puolella oli meri ja toisella kohosivat vihreät vuoret!

Iloa päivään ystävät!

♡

Hanna

Tein tänään ensimmäisen kerran elämässäni kuperkeikan. Tein monta. Kaikki eivät menneet suoraan mutta jokunen meni. Kokeilin edellisen kerran 50-vuotta sitten. Silloin tuli verta nenästä. Nyt ei tullut. Että aina voi oppia uutta, vaikka pelkäsin sitä paljon. Pelkään myös päällä seisomisen opettelua todella paljon. Opettelen silti, vaikka opin hitaasti. Kukaan ei voi tietää kuinka vaikeaa se on minulle. Se vaikeus on syvällä pääni sisällä oleva vankila.

Hain tänään sakon poliisiasemalta. Sen suuruus oli pieni. Tulin hyvälle tuulelle. Huusin salissa jippii, kun sain sen. Virkailija oli mukava ja kaunis ja sekin ilahdutti.

Sain tänään isosti kiittävää palautetta asiakkaalta, mikä oli ihanaa. Olin pinnistänyt paljon onnistuakseni, mutta olin epävarma onnistuniko. Oli nastaa saada tietää että maaiin meni!

Kirjoitin yhden jutun tosi tarkasti. Siinä oli kuitenkin kolme virhettä, vaikka juttu oli vain muutaman lauseen mittainen. Teki mieli heittää tietokone, puhelin ja täysi maitotölkki seinään.

Annoin tänään tilinumeroni ystävälle, että hän voi maksaa minulle yhden lentolipun hinnan. Vahingossa tilinumero oli jonkun aivan muun, ei hajuakaan kenen. En myöskään tiedä miksi olin tallentanut sen puhelimeeni. Tilinumero oli vieläpä eri pankkiin, kuin missä oma tilini on. Siitä syntyi hitollinen härdelli. Onneksi omassa pankissani on ihminen, joka on hoitanut asioitani siellä 20-vuotta. Homma hoitunee. Ainakin se etenee. En tiedä saanko koskaan rahojani. Otti tässä vaiheessa niin paljon pattiin, että aloin itkeä. En nyyhkyttää vaan ulvoa holtittomasti.

Tein eilen päärynätortun. Siinä oli monta mutkaa matkassa, mutta lopputulos oli hyvä. Kuvasin tortun tänään blogiani varten. Kuvaukseen tarkoitettu torttupala putosi lautaslaatikkoon. Iso sotku. Torttu maistuu hyvälle, mutta siinä on niin paljon mantelijauhoja ja voita, että en voi itse syödä sitä.

Ajoin kuntosalilta kotiin ja kehä kolmosen liittymään tullessani erään auton kuljettaja teki kaiken voitavansa, etten pääsisi kehälle. Otti pattiin niin ettei veri kiertänyt. Ajoin iisisti enkä provosoitunut, mutta olisin halunnut heittää kattoluukusta ämpärillisen piimää hänen tuulilasiinsa ja huutaa että haista ….. senkin ….pää.

En osaa antaa tälle päivälle arvosanaa.

Hanna vaan

P.S. koska päädyin kirjoittamaan tämän, olen myöhässä. Mitähän kaikkea siitä seuraa?

Minun vuoteni alkaa aina syksystä. Hassusti se kyllä loppuu joulukuun viimeiseen päivään, mutta kestää silti 12 kuukautta. Syksyssä on alkamisen tunnelma. Koulun alku oli aina tosi kivaa. Uudet vihkot, kirjat, koululaukku ja kouluvaatteet ja vanhat kaverit, joita ei ollut nähnyt koko kesänä. Minun syksyni on myös aina sisältänyt tukun hyviä päätöksiä ja uusia alkuja.

Tänä  syksynä tavoitteena on lisätä liikunnan määrää ja vähentää turhaan tietokoneella vietettävää aikaa. Liikkumisessa oli kurja tauko kesällä ja se vaikutti hyvinvointiini ratkaisevasti. Sain kunnon opetuksen. Onneksi olo parani heti, kun liikunnasta tuli taas säännöllistä. Nyt aion vielä ottaa ohjelmaan uusia lajeja pikku hiljaa.

Seuraavana vuorossa on ruokarytmin palauttamien kuosiin. Kun syön kolmen tunnin välein, energiatasoni pysyy tasaisena ja oloni kevyt ja hyvä. Olen silti herkkusuu ja arvostan ruuan hyvää makua. Hyvin ja rakkaudella tehdystä, kevyestä ruuasta tulee hyvä mieli, vatsa täyttyy sopivasti ja energia lisääntyy. Raskaasta ruuasta tulee raskas ja saamaton olo.

Välipaloilla on ruokavaliossani iso merkitys. Lumo-proteiinirahkasta saa ihania aamu-, ilta- ja välipaloja ja juhlaherkkujakin, vaikka se on sellaisenaankin hyvää. Kesän kuvausreissuilla laukussani oli aina pieni pehmeä, pakastimessa jäädytettävä kylmälaukku, jonne mahtuu juuri sopivasti kaksi Lumoa. Niitä on kivaa syödä, koska ne maistuvat hyviltä, niissä on paljon proteiinia, joka pitää nälän poissa, ne ovat laktoosittomia eikä niissä ole lisättyä sokeria. Sekin on kiva asia että Lumo on kotimainen herkku. Lumoja on kolmea eri makua: Kuningatar, vanilja sekä mandariini-juustokakku, josta muodostui oma suosikkini. Voit lukea lisää Lumosta täältä

Eilen tuunasin itselleni ihanat Lumo herkut. Aamupalaksi tuorepuuron, välipalaksi kerrosherkun purkkiin, jonka otin mukaan salille ja illaksi tein jäätelöpuikkoja telkkarin edessä syötäviksi. Ohjeet on helpot, kannattaa kokeilla! Sallittu herkku on syksyn juttu. Ja jokainen ateria saa maistua hyvältä ja tehdä hyvää.

Tuorepuurot paranevat jos puurohiutaleet saavat turvota yön yli nesteessä, mutta se ei ole välttämätöntä. Kun puuroa tekee turpoamaan, sitä kannattaa tehdä kerralla enemmän, niin on mistä ottaa, kun nälkä koittaa.

Lumo Mandariini-juustokakku tuorepuuro

1 prk Mandariini-juustoakku Lumo-proteiinirahkaa

1 dl kaurahiutaleita

1 dl omenatuoremehua

tuoreita marjoja tai hedelmäpaloja

kuorellisia mantelita

saksanpähkinöitä

Laita kaurahiutaleet turpoamaan omenamehuun yön ajaksi jääkaappiin. Sekoita aamulla joukkoon purkillinen Lumo-proteiinirahkaa. Lisää pinnalle hedelmäpaloja, marjoa sekä manteleita ja saksanpähkinöitä.

Vinkki: Saat tuorepuurosta helpon evään kun laitat kaikki aineet valmiiksi sekaisin tiiviiseen astiaan ja lisäät joukkoon jäisiä pakastemarjoja. Puuro tekeytyy muutamassa tunnissa ja pysyy kylmänä jäisten marjojen avulla, jotka sulavat juuri sopivasti, kun on aika syödä välipala.

Lumo Kuningatar kerrosvälipala

1 prk Kuningatar Lumo-proteiinirahkaa

½ dl kaurahiutaleita

½ dl mantelimaitoa

4 rkl chiahyytelöä

tuoreita marjoja tai hedelmiä maun mukaan

Chia hyytelö:

2 rkl chian siemeniä

1 ½ dl mantelimaitoa

Chia-hyytelö

Teen chia-hyytelöä aina vähän enemmän valmiiksi jääkaappiin koska se säilyy jääkaapissa mainiosti pari viikkoa. Sekoitussuhde on 2 rkl chian siemeniä ja  1,5 dl nestettä. Nyt käytin mantelimaitoa, mutta vesi tai mikä tahansa neste käy yhtä hyvin. Sekoita neste chian siemeniin ja anna turvota muutama minuutti. Sekoita uudelleen ja anna turvota vähintään 5-10 minuuttia tai yön yli ja hyytelö on valmista.

Sekoita ½ dl mantelimaitoa ja ½ dl kaurahiutaleita sekä 1 purkki Lumoa keskenään. Lusikoi seos purkin pohjalle. Lisää neljä ruokalusikallista chiahyytelöä ja lado päälle niin paljon marjoja kuin purkkiin mahtuu. Kierrä kansi kiinni ja ota herkkueväs mukaan töihin tai salille.

Vinkki: voit käyttää marjojen sijaan myös raastettua omenaa, johon sekoitat ruokalusikallisen sitruunaa tai limeä ja maun mukaan kanelia. Tähän yhditelmään sopii hyvin Lumo vanilja.

Herkku on myös kivaa tarjottavaa brunssilla. Tee silloin kerrosherkku juomalseihin.

Lumo-jäätelöt

Jäätelöiden tekeminen on helppoa ja hauskaa. Sekoitat vain Lumo-proteiinirahkaan joko tuoreita pakastettuja marjoja ja lusikoit rahkan jäätelömuotteihin. Kun kaikki muotit ovat täynnä, kopisuttele ja ravistele muottia niin, että saat kaikki ilmakuplat pois rahkan seasta ja massa on tasaisesti muotissa.

Saat jäätelöt pois muoteiista pitämällä niitä hetken kuumassa vedessä.

Kunigatar-Lumon jäätymistulos oli tasaisempi pinnaltaan, kuin Lumo mandariini-juustokakun, mutta maku ja oli molemmissa hyvä, eikä niissä ollut kummassakaan jäähileitä sisällä. Yhdestä purkista tuli kolme jäätelöä! Kolme jätskiä siis saattoi popsia leffaa katsoessa hyvällä omallatunnolla! Jess!

Hyvää syksyn alkua ja hyviä hetkiä ruokapöydässä, oli se sitten missä tahanasa!

Hanna

Kaksi kolmesta tyttärestäni on muuttamassa kuukauden sisällä. Toinen vuokra-asunnosta toiseen ja toinen pois kotoa ensimmäiseen omaan kotiinsa.

Muistan hyvin, kun itse muutin ensimmäiseen omaan kotiini. Sen sisustaminen oli ihanaa. Käytin mielikuvitustani siinä missä rahaa ei ollut toteuttaa unelmia. Eli kaikessa. Ostin kummivanhemmiltani 50-luvun sohvan ja uudemmat nojatuolit ja verhoilutin ne uudelleen. Sohva oli kaakaonruskea, toinen tuoli oli vaaleanpunainen ja toinen pistaasipähkinän vihreä. (Niin siis kalusteet maksoivat minulle yhden markan, koska kummisetäni mielestä oli hyvää maksaa ne, jotta ne tuntuisivat enemmän omilta. Ihana kummisetäni Totti!) Käytin paljon viherkasveja ja mielestäni lopputulos oli kaunis. Ihana ensimmäinen oma koti!

Ainoa uusi kaluste jonka ostin oli massiivimäntyinen ruokapöytä. Tukeva ja hyvä. Sängyn toin kotoa, samoin Artekin ihanan maton.

Sama meininki on omilla lapsillani. Pikku hiljaa he hankkivat asioita omalla maullaan omaan kotiinsa. Omasta huoneesta matkaan on lähtenyt aina oma sänky ja työpöytä. Työpöydäksi ostin nimittäin jokaiselle yksinkertaisen ja hyvälaatuisen ruokapöydän. Se on tarpeeksi suuri koululaiselle ja koulupöydän vetolaatikoilla ei mielestäni tee mitään. Ne keräävät vain krääsää.

Ajatukseni asumisesta on aina ollut viihtyisyyden tärkeys. Viihtyisyys on makuasioita, toimivuutta ja puhtautta ja myös se mitä näen ikkunoista. Se mitä se ei mielestäni ole, on sisustuksen jälleenmyyntiarvo. Se on kriteeri, jota en kykene ymmärtämään. Eli siis että joku ostaisi kalliin kalusteen kotiinsa sillä ajatuksella, että siitä saa jotakin, kun sen myy pois.

Jos kalusteiden osto ja myynti on oma harrastus tai työ, silloin voin sen hyvin ymmärtää. Tämä on vähän sama asia, kuin merkkikäsilaukkuostokset. Olen lukenut monesti, kuinka kalliiden käsilaukkujen keräilijät perustelevat monen tuhannen euron laukkuostoksiaan sillä, että niistä saa jotakin, kun ne myy pois, tai että heidän tyttärensä voi sitten periä ne. Oi minun tyttäreni haluavat ostaa omat laukkunsa ja varmasti heillä on erilainen maku kuin minulla. Kyllä ostospäätöksen soisi olevan se mistä aidosti pitää. Sydän mukana ostopäätöksessä muodostaa itselleen sydämellisen ympäristön.

Olen monesti myös kuullut vuokra-asunnossa asuvan perustelevan asunnon huonoa kuntoa sillä, ettei viisti tehdä remonttia, koska siitä hyötyisi asunnon omistaja. Outoa ajattelua. Ainakin minulle ympäristö on erittäin tärkeää. Se, että maalaisin seinät ja ovet huoneistossa, jossa aion asua vaikka vuoden, on enemmän satsaus itseeni, kuin vuokraisäntään. Yleensä vuokranantajat vielä tukevat näitä toimia mielellään.

Nyt siis lentää viimeinenkin kullannuppusemme kotoa pois. Tyhjä tila lisääntyy vaikka tavaraa on liikaa. Kiinnostava tilanne. Kaikkeahan nuo neitokaiset eivät vie koskaan mukanaan. Mitähän teen noille piirustuksille, tauluille, pehmoleluille, barbeille ja voi voi kaikelle ihmeelliselle mitä täältä löytyy. Jälleenmyyntiarvoa niillä on vähemmän kuin vaivan palkka, jos myymään lähtee, mutta muistoarvoa saattaa olla paljonkin.

♡

KON Hanna MARIa Sumari 😉

Olin eilen Ikean uuden luettelon julkistamistilaisuudessa. Julkkareita vietettiin synttärien yhteydessä. Ikea on ollut Suomessa 20 vuotta. Monet muistavat tietysti ajan ennen Ikeaa. Kun lähdettiin punaisilla tai valkoisilla laivoilla seilaamaan Tukholmaan. Auto oli mukana ja tukku käteistä rahaa. Kungens Kurvan Ikeassa ei kelvanneet kortit. Ostokset oli maksettava käteisellä. Tavaratalon seinässä ei ollut pankkiautomaattia, vaan jos menit sinne ilman käteistä – olit pulassa.

Kaikki sieltä ostettu oli coolia ja ruotsalaisen hienoa. Sieltä sai kaikkea mitä täältä ei tosiaankaan saanut. Samalla reissulla käytiin H&M:ssä eli Hennes & Mauritzissa ostamassa vaatteita itselle ja varsinkin lapsille.

Suomi odotti ruotsalaista huonekalujättiä Suomeen rantautuvaksi, kuin kuuta nousevaa. Tontti oli Espoossa, mutta rakennuslupa ei hevin hellinnyt. Ja aivan kuin piruiluna, kun se viimein heltisi, osoitteeksi oli annettu hankala sana – Kirskupakka.

Kun avajaiset olivat ovella, istuin erään suuren suomalaisen huonekaluketjun toimitusjohtajan työhuoneessa. Kysyin mitkä oli tunnelmat, kun iso kilpailija tulee markkinoille lahden takaa. Toimitusjohtaja vastasi:

– Kun kaikki nyt ovat käyneet siellä ostamassa sen servettipaketin, kynttilä- ja hehkulamppulaatikon niin, se jättiläismäinen parkkipaikka ammottaa autiona, saatpa nähdä!

Ajan päivittäin eri aikoina kotiin sen parkkipaikan ohi – en ole koskaan nähnyt sitä tyhjänä. Jos olen mennyt sinne, olen usein joutunut jättämään auton todella kauas sisäänkäynnistä.

Sittemmin suuri suomalainen huonekaluliike myytiin, oma tuotanto lopetettiin ja se lakkasi olemasta se mikä se oli ollut vuosikymmeniä.

Eilisissä juhlissa julkaistiin Ikean teettämä tutkimus siitä mikä tekee kodista kodin Helsingissä, Vantaalla ja Espoossa asuvien mielestä. (Me haluamme mm. vähemmän tavaraa ja enemmän järjestystä, kodissa asuvat ihmiset ovat tärkein asia jne.) Jälleen kerran istuin kuuntelemassa Ikean tekemiä tutkimustuloksia. Olen kuullut niitä useita näiden kahdenkymmenen vuoden aikana. Ikea on tutkinut ahkerasti mm. millaisia perheet oikeasti ovat. (Perusperhe, sikäli kun sellaista edes on, ei ainakaan ole isä, äiti kaksi lasta ) Mitä kodeissa tarvitaan, miten säilytyksen voi järjestää, kun neliöitä on niukasti, mitä kodeissa tehdään ja mitä siellä halutaan tehdä, kuinka ihmiset haluaisivat asua jne.

Olen ollut sisustustoimittaja 23-vuotta ja käynyt sadoissa huonekalualan tiedotustilaisuudessa eri yrityksissä, näistä ainoa, joka kertoo tutkivansa jotain, on Ikea.

Yleensä viesti on tiedotuksessa on se millaisia tuotteita on suunniteltu, ei miksi ne on suunniteltu. Huonekalu- ja sisustusala menee trendit edellä, vaikka varmasti näkevätkin myös yhteiskunnalliset muutokset ja tarpeet.

Muotoilijat, taiteilijat ja visionäärit haistavat asioita ja ymmärtävät tarpeita tuntosarvillaan ja luovat ihania, kauniita ja rakkaiksi muotoutuvia asioita, joita tarvitaan ja halutaan. Silti tämä hanakkuus tutkia asioita ja tarpeita viehättää minua suuresti. Ingvar Kamprad loi yrityksensä ajatuksella, että kaikilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet asua viihtyisässä ympäristössä. Hän kannattaa designen tasa-arvoa.

Kun eilen katsoin esille asetettuja uutuuksia ne olivat minusta ihania. Keveät korikalusteet yhdistettyinä viherkasveihin toivat mieleen 20-luvun. Kasvit tuovat sisutukseen kiinnostavia varjoja. Massiivikoivuinen keveä ja moderni pylvässänky on ihana ja antaa mahdollisuuden käsitellä toisessa päädyssä ylähäällä olevaa poikkipuuta monin tavoin jne.

Se mikä on nyt sisustuksessa kaikkein trendikkäintä on persoonallisuus ja uniikit esineet. Se on selvää, koska globaalissa maailmassa voi tilata kaikkea kaikkialle. Kuvat leviävät netissä ja kaikki on kopioitavissa.

En edes muista kuinka monta Ikeaa on maailmassa. Suomessa on viisi, plus nettikauppa ja Jyväskylän lähipiste. Koti on helppo sisustaa yhtä aikaa kauniisti ja käytännöllisesti kohtuulliseen hintaan. Jos sitten ajatellaan trendeistä kuuminta – uniikkeja esineitä ja persoonallisuutta niin se jää sisustajan itsensä käteen, kuten aina! Ei design-klassikko ole yhtään sen uniikimpi internetin maailmassa, kuin Ikean tuote joita tehdään tuhansia tai satojatuhansia. Kysymys on siitä, kuinka ihminen itse käsittelee sisustusta. Kuinka yhdistää asioita ja värejä ja mitä tekee itse tai tilaa taiteilijoilta tai puusepiltä. Kuinka käyttää antiikkia, perintötekstiileitä tai omia muistojaan elämän varrelta. Persoonallisuutta kaipaan koteihin toimittajana kaikkein eniten. Omia ajatuksia ja ideoita. Ja rohkeutta.

Ole oma itsesi

♡

Hanna