Parasta matkalle lähdössä on se hetki, kun lentokoneen pyörät irtoavat maasta ja koneen nokka nousee ylös korkeammalle ja korkeammalle. Se on lupaus seikkailusta!

Kaikenlaisia seikkailuita ollaan perheen kanssa matkustettaessa koettu ja lähdön hetkellä olen yleensä aika hermostunut. Onko se matkakuumetta? Varmaan. Mutta rauhoitun oikeasti vasta, kun istun koneessa. Jotenkin aina vähän jännittää se kentällä tapahtuva säätö. Onko liput tai tarkastuskortti puhelimessa? Entä jos puhelimesta loppuu akku? No sitten riittää passi. Onko passi mukana? Loppujen lopuksi kaikki on aina ollut mukana paitsi kaksi kertaa. Toisella kerralla pakotin taksin kääntymään takaisin, kun huulipuna oli jäänyt kotiin ja toisella kerralla oltiin menossa kuvausreissulle ja kuvausvaatteet unohtuivat eteiseen. Silloin ei ehditty palata niitä hakemaan, vaan ostin kentältä vaatteet kuudessa minuutissa!

No tällä kertaa kaikki sujui mallikkaasti ja lyhyt kahden tunnin lento meni musiikkia kuunnellessa ja torkkuessa varsin leppoisasti.

Perillä Berliinissä meitä oltiin vastassa. Tiedättekö, kun siinä tullin jälkeen seisoo aina ihmisiä kyltti kädessä? Joissain on henkilön nimi, joissain yritys. Nyt kyltissä luki Matkavekka ja ihana Marja-Terttu Ruokamo toivotti meidät tervetulleeksi Berliiniin. Sitten hän lähti tarmokkaasti johdattamaan parinkymmenen ihmisen ryhmäämme kohti meille varattua bussia.

On muuten tosi rento tapa saapua uuteen paikkaan, kun joku on vastassa ja kaikki on hoidettu valmiiksi. Normaalisti meillä menee homma niin, että yksi jää ottamaan laukkuja hihnalta ja yksi juoksee autovuokraamoon tai sitten haahuillaan kentällä sinne tänne ja etsitään missä mahtavat olla taksit tai hotelliin vievät shuttlet tai miten pääsee kaupunkiin vievään junaan. Nyt vain käveltiin kyltin ja Marja-Tertun perässä bussiin ja saman tien alkoi matka kohti Berliinin keskustaa ja historiaa ja kaikesta oli huolehdittu etukäteen. Niin rentoa ja helppoa.

Oppaamme on asunut Berliinissä 70-luvulta lähtien. Hän opiskellut valtiotieteitä ja toiminut ulkomaankirjeenvaihtajana vuosikausia sekä kylmänsodan että muurin murtumisen aikaan. Lisäksi hän on koulutukseltaan tulkki ja kaiken tämän tähden hänen tietomääränsä oli kyllä vakuuttava. Oli kiinnostavaa kuunnella faktoja ihmiseltä, jonka tieto on syvällistä. Tieto alkaa elää ja muodostuu kokonaiskuva siitä mitä ja miksi jotain on tapahtunut.

Ihmeen ketterästi iso bussi liikkui siksakkia kaupungissa nähtävyydeltä toiselle. Näimme kaikki Berliinin ’must see’ paikat höystettyinä kiinnostavilla kertomuksilla. Kaikesta mitä näimme matkan varrella saimme kuulla jotakin ja tärkeimmät paikat kävimme katsomassa jalan.

Ilma ei ollut paras mahdollinen, vähän sataa ripotteli, mutta ei se meitä haitannut. Meidän Berliinin monet kasvot -ryhmämatkamme osallistujat olivat kaikki niin ihania ja positiivisia ihmisiä. Pidimme tervetulleen pienen kahvitauon yhdentoista aikaan lähellä Branderburgin porttia. Halukkaat saivat maistaa paikallista herkkua currywurstia, jossa grillatun makkaran kanssa tarjotaan currylla maustettua tomaattikastiketta. Oppaamme varasi annokset valmiiksi jo bussimatkan aikana. (Berliinin matkaa ei voi tehdä kunnolla, jos ei syö makkaraa. Saksalaiset makkarat ovat taivaallisia ja jotain aivan muuta kuin kaukaiset suomalaiset sukulaisensa)

Reippaasti lähdimme kahvitauon jälkeen tutustumaan jalan moniin keskeisiin nähtävyyksiin Berliinin historiallisessa keskustassa.

Oli hienoa päästä tutustumaan heti aluksi kaupunkiin niin tyhjentävästi. Aikaa ei mennyt hukkaan ollenkaan, kun päästiin heti asiaan. Lopuksi siinä yhden aikaan olimme hotelilla, joka oli aivan kaupungin keskustassa ja jonka takapihalta pääsi upeaan puistoon. Käytännössä koti kaupungin keskustassa, järven rannalla. (Ei kyllä ollut järveä, mutta Spree joki oli)

Berliinin Intercontinental on viiden tähden hotelli, jossa meitä kohdeltiin viiden tähden arvoisesti. Huone oli tilava ja ihana, sängyissä oli perinteiseen saksalaiseen tyyliin jättimäisen pehmeät ja muhkeat untuvatyynyt ja -peitot ja kylpyhuone oli yksiön kokoinen! Ja mikä parasta kylpyammeen (jonne emme lopulta ikinä ehtineet) lisäksi kylpyhuoneessa oli suihku erikseen, sekä suurentava valaistu peili.

Torstaina ehdimme vielä tehdä vaikka mitä. Kävelimme viiden minuutin matkan päähän trendikkääseen kauppakeskus Bikini Berliiniin. Matkalla ohitimme kuuluisan Berliinin eläintarhan portit.

Bikini Berlin on täynnä ihania kauppoja, joista yksikään ei oikeastaan ole tuttu entuudestaan. Se on parasta. Haluan nähdä ja ostaa uusia juttuja joita ei saa kotoa. Lounaaksi söimme Bikinissä falafelejä, punajuurisalaattia ja kukkakaalicouscousia.

Illan suussa lähdimme Kreutzbergiin Markthalle Neunin streetfood tapahtumaan, joka on torstaisin klo 17.00-22.00. Se oli napakymppi valinta! Aivan mielettömän hyvä meininki ja fiilis siellä. Ja tietysti siellä kävi myös hauska pikku sattumus. Juuri kun olimme Katrin kanssa haukkaamassa erikoista ja hyvää Venetsuelasta kotoisin olevaa täytettyä arepas-leipää, tuli paikalle kuvausryhmä ja kas niin pääsimme mukaan Netflixin kokkiohjelmaan! Kansainvälinen läpimurtomme on vain ajan kysymys!

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=EnwYxjPwYvs?rel=0&controls=0&w=560&h=315]

Pieni video ruokafestivaalilta. Kova puheensorina kertoo iloisista ihmistä, vaikka vähän häiritseekin selkeästi mun puhumista!

Illalla olimmekin aivan poikki mutta vierailu hotellin hulppeassa spassa sai elämän taas kohdilleen ja uni tuli saman tien kun pään painoi tyynyyn.

Hotellin aamiainen oli viiden tähden väärti. Pelkästään müslejä oli kymmentä sorttia, leivät, leikkeleet ja juustot hyvin edustettuina ja keittiömestari valmisti kananmunista kaikkea mitä ikinä keksit pyytää.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt alkoholin nauttimista aamuisin, mutta jostain sain päähäni, että nyt juomme kuohuviiniä aamiaisella! Tarjoilijat toivat kaikki juomat pöytään, siis kahvin, teen, veden ja tuoremehut, mutta kuohuviini oli pöydässä josta haettiin juomaa itse. Kävelin sinne ja katsoin pulloja. Avatussa pullossa oli korkki, joka piti kuplat juomassa. Olin jo tarttumassa pulloon, kun tajusin ettei minulla oli hajuakaan kuinka korkki toimii. Pieni ahdistus hiipi myös mieleeni – onko ok jos alan nyt tässä kuohujuomaa itse kaatelemaan, kun kaikki muu juoma tuodaan nokan alle? Näin jo silmissäni, kuinka sählään korkin kanssa ja kohta juoma suihkuaa kuin formuloiden palkintopallilla keskellä aamiaishuonetta kastellen asiakkaat, juustot, leivät ja lattian… pakenin paikalta. Menin tarjoilijan luo ja kysyin voisiko hän auttaa minua ja kaataa kaksi lasia samppanjaa, koska pullonkorkki oli niin pelottava. Pian olivat lasit edessämme ja kiitellessäni tuo ihana nainen sanoi vain, että hänen tehtävänsä on pitää meistä huolta ja hän tekee sen ilomielin. Jos jotain on tähän ikäänsä oppinut niin sen, että kannattaa kertoa olevansa avuton. Apu tulee nopeasti ja sen antaja saa kokea myös mielihyvää.

Ensimmäinen aamu hotellissa alkoi siis kuohuvalla ja kuinka reissu jatkui ja parhaat menovinkit Berliiniin kerron loppuviikosta täällä. Ensin täytyy hiukan sulatella kokemuksia ja selata yli tuhat valokuvaa!

Tschüss!

🇩🇪

Ja iloa päivään!

♡

Hanna

Kevät on sekä pihahommien että huonekasvien huollon kannalta kaikkein kiireisintä aikaa. Ja jotta ette luulisi minun olevan joku guru tässä lajissa, voin paljastaa, että olen ollut mielettömän laiska hoitamaan huonekasveja. Olen sellainen pidä, anna kukoistaa ja heitä pois -tyyppi. Mutta sittenpä tulikin tiukka paikka eteen, kun tyttäreni kotona alkoi putkiremontti. Hän toi minulle hoitoon kaikki huonekasvinsa ja niitä oli ihan reipas määrä. Pelotti että kaikki kunnioitus menee, jos töppään ja kasvit kuolevat tai eivät kasva ja kukoista. Kaikki meni onneksi hyvin ja kasvit ovat jo kotiutuneet remontoituun kotiinsa yhtä lukuun ottamatta.

Itse asiassa sain kasvi-inspiraation tästä kasvien vierailusta. Vuosiin minulla ei ole ollut suuria huonekasveja, mutta huomasin saavani tavattomasti iloa, kun tuijottelin tyttäreni tyräkin kasvamista ja pian huomasin valokuvaavani jokaista uutta lehteä tai muuta kasvua, jonka arvokkaat vieraani saivat hoidossani aikaan.

Tyttäreni Hibiscus eli kiinanruusu on vielä meillä. Se on ollut vähän liian pienessä ruukussa ja kuivahtanut välillä ja se mokoma ei ole kukkinut kertaakaan. Yritystä on kyllä ollut mutta tulos on ollut pyöreä nolla. Kukat ovat kuivuneet ja muumioituneet eivätkä ole lainkaan auenneet. Päätin tehdä asialle jotain, ennen kuin kaunotar viedään takaisin omaan kotiinsa. Ryhdyin ruukkujenvaihtoon ja lannoituspuuhiin.

Ensimmäiseksi piti vaihtaa sille isompi ruukku. Upotin kasvin vanhassa ruukussaan vesiastiaan vuorokaudeksi ja kävin ostamassa uuden isomman ruukun. (Otin oikein mitat vanhasta ruukusta, että takuulla tulee suurempi kaupasta mukaan. Silmä nimittäin pettää helposti, sen olen oppinut jo kauan sitten.)

Uuden ruukun pohjalle, reiän päälle, laitoin simpukan salaojaksi ja sitten uutta multaa ruukkuun ja kiinanruusu juuripaakkuineen uuteen kotiin. Kasvi irtosi vanhasta ruukusta helposti, koska se oli hyvin kostunut. Sitten lisää uutta multaa juuripaakun ympärille ja päälle tiiviisti, mutta ei liian tiukaan. Lopuksi painoin multaan kukkiville kasveille tarkoitettuja Substral kasviravinnepuikkoja. Rakkautta ja Substralia tosiaankin sillä juttelin kukalle kokoajan ruukkua vaihtaessani, ettei se vaan suuttuisi, vaan päinvastoin ilahtuisi ja vihdoin kukkisi minullekin, ennekuin se muuttaa takaisin tyttäreni luokse. Puikot jaksavat lannoittaa Hibiscusta nyt kaksi kuukautta, joten annan puikkoja kasvin mukaan, kun se lähtee meiltä pois. (Liimasin myös ruukun pohjaan teipin johon merkitsin lannoituspäivämäärän)

Samalla, kun kerran ryhdyin ruukunvaihtoon, tein myös uuden orkideaistutuksen. Minulla oli kaksi valkoista orkideaa ennestään mutta ostin kaksi lisää ja istutin ne pitkänomaiseen lasiastiaan. Istutus oli aika hankala homma, kun orkideamulta on niin karkeaa eikä oikein pysy juurissa kiinni. Se oli sellaista sotkuista taistelua eteisen lattialla, mutta sain kuin sainkin ne ihanasti vierekkäin kaikki neljä.

Orkidea on yksi suosikeistani ylitse muiden. Opin siihen kotona, äiti rakastaa niitä. En jaksa odottaa että ne kukkisivat koskaan uudelleen, vaan vaihdan niitä sitä mukaan, kun ne lakkaavat kukkimasta. Vain kerran olen jaksanut odottaa uutta kukintaa ja olihan se mielettömän hienoa. En myöskään yleensä lannoita niitä, mutta nyt sen tein. Orkideoille on omat ravinnepuikot jotka kestävät kaksi kuukautta, mutta läpinäkyvän istutusastian tähden valitsin nestemäisen ravinteen, joka sekoitetaan kasteluveteen. Ihanaiseni ovat viihtyneet erittäin hyvin keskenään ja kukat ovat säilyneet pitkään, joten ravinne toimii hyvin. Suihkuttelen lehdille lisäksi Substral lehtisuihketta, joka pitää lehdet kiiltävinä ja tuo kosteutta kasville. Samalla muuten juttelen niille ja kehun kuinka kauniita ne ovat. (Välillä, kun teen töitä kotona, en muille puhukaan!)

Hyvän hoidon annoin vielä nuorimman tyttäreni huoneessa asuvalle kentiapalmulle. Sekin sai uuden isomman punasaviruukun kaupan muoviruukun sijaan. Sen juurelle työnsin Substral lannoitekäpyjä. Lannoitekävyt näyttävät vähän linnunruualta mutta ovat kasvienruokaa. Ja niistä on iloa peräti puoleksi vuodeksi kerrallaan. Ja puolen vuoden kuluttua onkin jo talvikausi, eikä lannoitusta tarvita. Kentiapalmu on siitä hassu kasvi, että se on meillä suosittu huonekasvi, mutta Australian Lord Howen saarella, josta se on kotoisin ja jossa se luonnonvaraisena kasvaa, se on luokiteltu kasvuympäristössään uhatuksi lajiksi.

Fiikukseni on uusi. Ostin sen koska en voinut olla ostamatta sitä tässä keväthuumassani. Onhan sen kierteinen varsi ja vihreä latvus aivan mielettömän upeat. En alkanut vaihtaa sille ruukkua, mutta kastelin hyvin ja työnsin kahden kuukauden ravinnepuikkoja multaan. Puikkojen lukumäärä riippuu ruukun koosta. Kun halkaisija on 30 cm tarvitaan vähintään viisi puikkoa. Limoviikunat tuppaavat kuolemaan talvisin, mutta tämä on niin kaunis, että teen kaikkeni, että se kestäisi talven pimeän ajan hyvin. Pyyhin myös fiikukseni lehdet kostealla liinalla ja suihkutin niihin Substral lehtikiiltoa. Lehtikiilto, on upea aine, sillä saa kasvit näyttämään todella upeilta. Pölyjen pyyhkiminen ensin on tärkeää ja joskus kannattaa viedä viherkasvit ihan reippaasti suihkuun ja sitten kuivata lehdet ja lopuksi suihkuttaa kiilto lehtien pintaan.

Ja katsokaa mitä tapahtui!! Ihan hibicus – me tehtiin se! Jos tuo ei aukea, niin sitten ei mikään!

Kukkivaa ja vihertävää kevättä ja kesää! Hoitakaa kasveja rakkaudella, niin ne kukoistavat ja itsekin kukoistaa, koska siitä hommasta saa niin paljon iloa! Lisätietoa lannoittamisesta ja kasvienhoidosta saat täältä

♡

Hanna

Ihanaa kun tulee kevät ja aurinko paistaa ja alkaa meidän perheen juhlakausi! Äitini synttärit on ihan kohta ja hän täyttääkin kunnioitettavat 90-vuotta, sitten olen vuorossa minä ja kaksi tytärtäni ja kevääseen mahtuu vielä kaikille yhteinen vappu ja sitten tulevatkin ylioppilasjuhlat ja muut valmistujaiset. Ihanaa tavata ihmisiä ja nauttia valosta ja ilosta juhlien merkeissä.

Rakastan suunnitella juhlia ja olen joskus ajatellut, että siitä voisi tulla minulle vaikka ammatti. Monet monituiset juhlat, isot ja pienet, on tullut vuosien varrella järjestettyä. Ikimuistoisia juhlia ovat olleet tietysti omat ja tyttären häät, tyttären kihlajaiset ja kolmen tyttären ylioppilas- ja rippijuhlat.

Kerran sain tehtäväkseni järjestää puutarhajuhlat. Juhlan aiheena oli 40-vuotis syntymäpäivät. Ja idea oli järjestää puutarhajuhlat talvella! Oi se oli hauska haaste. Oli kevättalvi ja laitoin koko pihan täyteen erivärisiä tulppaaneja vain työntämällä niitä lumeen. Kukat on muutenkin aina tärkeässä asemassa, kun järjestän juhlia. Laitan niitä kattaukseen monin tavoin. Kerran kasvatin ohraa suurissa matalissa astioissa ja tein kukkivan niityn pöytään. Työnsin ohran sekaan eläviä kukkia ja sulista tehtyjä perhosia jotka oli kiinnitetty ohuisiin metallilankoihin. Elävillä syötävillä kukilla voi myös koristella salaatteja ja kakkuja.

Juhlajuoman valinta on myös tarkka juttu, samoin kuin kuohujuoman kaataminen laseihin. Pidän siitä, että juoma on kylmää ja oikeasti inhoan liian lämmintä, lasissa seisonutta kuohuvaa. (Juon punaviininkin mielelläni viileänä, vaikka en kylmänä)

Nyt Alkon tilausvalikoimaan on tullut uusi virkistävä kuohujuoma, Freixenet Ice Cuvée Especial Cava Semi Secco, joka on tarkoitettu nautittavaksi jäiden kanssa suurista laseista! Sopii niin mainiosti keväisiin ja kesäisiin juhliin. Lisäksi minua viehättää aina uudet tavat nauttia jotain perinteiseltä kalskahtavaa, varsinkin jos se on hyvää totta kai!

Aikaisemmin oli niin, että kaikissa Alkoissa oli sama valikoima. (Muistan nekin ajat, kun alkoholin myynti oli säännösteltyä ja isällä ja äidillä oli viinakortit, joihin ostot merkittiin. Silloin Alkoissa ei vaelleltu valitsemassa juomia, vaan ne olivat tiukasti tiskin takana.) Nyt valikoimat vaihtelevat, samoin saatavuus. Freixenet Ice Cava on Alkon tilaustuote. Sen tuotenumero on 919127 ja hinta 10.98 €. Tilaaminen on helppoa. Lomake löytyy täältä . Jos haluaa tilata tuotteen pääkaupunkiseudun myymälään se tapahtuu laittamalla sähköpostia osoitteeseen asiakaspalvelu@alko.fi sähköpostiin tarvitaan yhteystiedot, tuote, määrä ja myymälä josta tuotteen haluaa noutaa.

Freixenet on vähän sellainen rakkaudellinen brändi ja koska olen parantumaton romantikko, se vetoaa minuun. Tarina on kuin romaanista ja varmaan siitä voisi hyvin tehdä elokuvankin. Kaikki alkoi romanssista, kun kahden tunnetun viinisuvun jäsenet Dolores Sala Vivé ja Pedro Ferrer Bosch rakastuivat ja menivät naimisiin. He alkoivat perinteilleen uskollisina kuohuviinin valmistuksen Katalonian sydämessä. Cavat ovat kuuluneet heidän tuotteisiinsa vuodesta 1861 asti. Ja nyt perheyritys Freixenet on maailman suurin cava-tuottaja. Ja mikä hauskinta, he ovat rikkoneet rajoja ennakkoluulottomasti läpi historiansa.

Freixenet Ice Cava on siis luotu juotavaksi jäiden kanssa mutta lasiin suositellaan vielä lisättäväksi mintun- tai sitruunamelissan lehtiä, vadelmia tai mansikoita. Kaunista ja hyvää ja pysyy viileänä eikä väljähdy. Juomasta voi tehdä muitakin drinkkejä kuten Mimosaa (Cavaa ja appelsiininmehua) tai Bellinejä (Cavaa ja persikkasosetta)

Päätin nytkin käyttää koristelussa kukkia, mutta pistinkin kukat pakkaseen ja tein ruusuisia jääpaloja. Käytin jääpalamuotteina silikonista valmistettuja sydämenmuotoisia muffinivuokia. Laitoin muottien pohjalle ensin vain vähän vettä ja ruusun, jonka olin leikannut varresta tyveä myöten. Sitten pistin muotit pakastimeen noin tunniksi. Vasta sitten kaadoin muotit täyteen vettä ja ne saivat jäätyä seuraavaan päivään. Tämä siksi, että ruusut kelluvat eivätkä pysy pinnan alla. Kun tyvi on jäätynyt kiinni alustaan, kukka ei pääse nousemaan.

Tein jääpaloja myös orvokeista. Ne pysyivät kiltisti veden alla. Laitoin ruusujääpalat kulhoon tavallisten jääpalojen joukkoon ja laitoin kauniit valkoiset cavapullot jäiden sekaan.

Tarjosin Freixenet Ice Cavan kanssa vartaita, joihin olin pistellyt mansikoita, mintunlehtiä ja pieniä tuulihattuja. Pursotin niiden päälle raitoja tummalla- ja valkoisella suklaalla. Ai että oli hyvä yhdistelmä.

Ihania kevään ja kesän juhlia kaikille – kohta on vappu!

♡

Hanna

Eilen tuli taas Suomen kaunein koti ja lupasin jatkaa paljastuksia ohjelman takaa.

Meiltä on kysytty usein muun muassa että miksi kävelemme koteihin kengät jalassa?

Tuo kenkäasia ratkeaa oikeastaan aika hyvin, jos miettii miltä näyttäisimme sipsuttelemassa kodeissa sukkasillamme? (Vaikka Aleksilla on usein kyllä hirveän hauskoja värikkäitä sukkia) Suomessahan on tämä tapa riisua kengät pois, kun tullaan sisälle. Tai ottaa mukaan sisäkengät. Se on hyvin ymmärrettävää varsinkin huonolla säällä ja talvella. Mutta jos vaikka ajatellaan juhlia sisätiloissa kesällä, niin silloin harvemmin juhlitaan ilman kenkiä. Lullakseni niitä ei riisuta edes pöydällä tanssittaessa.

(On ihmetelty myös sitä, että kiipeämme jopa saunan lauteille kengät jalassa, siihen ei kuitenkaan kukaan ole puuttunut, että meillä on siellä myös kaikki vaatteet päällä 😉 )

Emme me kuitenkaan saapastele koteihin kuraisin kengin tai tuo mukanamme hiekkaa. Jos kenkiin on tullut hiekkaa tai kuraa ne pyyhitään kosteaan riepuun ennen sitä kuvaa, jossa avaamme ensimmäisen kerran oven. Tällaisista asioista pitää huolen meidän ihanat Emma Delany tai Nelli Uurtimo jotka ovat tehokkuudessaan aivan huippuluokkaa. (Emma on myös hakenut autooni polttoainetta, kun tankki meni viittä vaille tyhjäksi, kun ajettiin viime vuoden voittajakotiin kuvaamaan. Eikä hän vain tyytynyt hakemaan polttoainetta, vaan oli myös kaatanut sen tankkiin sillä aikaa, kun kuvasimme.)

Kengistä voi joskus olla ihan muunlaista haittaa kuvauksissamme, kuin kura. Nimittäin kolina. Jotkut kengät kolisevat ihan hirveän kovaa ja se on haastavaa. Kolinat eivät ole kivoja ohjelman äänimaailmassa. Tai kilisevät kenkien soljet.

Muutenkin olemme aika siistiä joukkoa. Meillä on omat roskapussit, joihin laitamme roskamme ja viemme ne mennessämme pois. Asukkaiden roskalaatikoihin emme jätä mitään.

Syömme kuvauksissa pienen välipalan sen jälkeen, kun koko koti on kuvattu meidän kanssamme ja on aika antaa pisteet. Juomme kahvia ja popsimme pähkinöitä ja hedelmiä. (Emma ja Nelli pilkkovat ja kuorivat hedelmät valmiiksi – olemme aivan poispilattuja.) Minulla on yleensä mukana purkki rahkaa ja marjoja sekä kertakäyttölusikka. Emme käytä kotien astioita muutenkaan. Kahvi keitetään omalla keittimellä omista kahveista, ellei toisin ole sovittu. Ja sitten se ongelma – pahvimukit. Minä inhoan niitä. Ja tapanani onkin ollut ottaa kuvauskotien kaapista lainaksi kahvikuppi ja juoda siitä. Toki se sitten tiskattiin, kuivattiin ja pantiin takaisin kaappiin omalle paikalleen. (Salaista tietoa!) Sittemmin maailman ihanin tuottajamme Saija Simoni teetti minulle karonkkalahjaksi oman mukin, joka on nykyään aina kuvauksissa mukana. Olen otettu – starahommia!

Kahvitauon aikana tapahtuu myös ohjelman ehkä katsojien mielestä kiinnostavin osa. Pisteiden antaminen. Me tuomarit emme saa keskustella pisteistä, emmekä perusteista yhtään mitään keskenämme. Kirjoitamme pistetaulut kaukana toisistamme ja taulut pysyvät piilossa siihen saakka kunnes kaikki ovat valmiita. Ohjaajamme Matti Tiensuu on asiasta erittäin tarkka eikä siitä lipsuta.

Muutenkin totuus ja lopullinen ohjelma kulkevat käsi kädessä. Emme saa kurkistella huoneisiin, ennen kuin kamera on siellä. Kun vaellamme huoneesta toiseen, Matti on sanonut meille vain suunnat: Kun tulette eteiseen ja olette selvittäneet sen käännytte oikealle ja sieltä sitten…. Jne.

Arvioissa ja kommenteissa tulee siis olla nopea. Ne tulevat suoraan ja spontaanisti, kun astumme tilaan. Ei siinä mitään ehdi pohtimaan. Emme myöskään koskaan tiedä mitkä kodit tulevat olemaan samassa jaksossa ja siis kilpailevat keskenään. Nämä faktat tekevät sekä ohjelman tekemisestä, että sen katsomisesta kiinnostavampaa. Kovan pohtimisen tuloksena saattaisi olla toisenlaisia arvioita, mutta ei välttämättä parempia tai huonompia. Mutta nopeat hoksottimet ovat vaatimuksena sille, että voi toimia tuomarina. Ja myös se, ettei ota itseään liian vakavasti.

Kotien kuvaaminen on siitä erikoista ettei kuva ja todellisuus ole aina aivan samanlaista. Kuvassa ei asiat välity ihan samalla tavalla, kuin miltä ne aidosti näyttävät ja tuntuvat. Mutta ihan jokainen koti, jossa olemme käyneet, on ollut ihana elämys ja se yllätys, jonka joka kerta kokee on aika ainutlaatuista. Ohjelmaa on kyllä ihan huippu nastaa tehdä!

Maanantaina taas uusi ohjelma ja tänään eilisen uusinta puoli viiden paikkeilla Maikkarilla.

Iloa päivään!

♡

Hanna

Ihanaaaaa!!! Pieni breikki ja seikkailu tiedossa! Lähden tyttäreni Katrin kanssa torstaina Berliiniin. Lalalalalalalaaa!!! (Ilohyppelyä!) Nuorten kanssa on kiva matkustaa, koska heillä on aina niin raikkaita ajatuksia siitä mitä tehdään ja energiaa ja intoa keksiä aina jotain kivoja uusia juttuja.

Olen ollut Berliinissä kerran aikaisemminkin, vajaa kymmenen vuotta sitten. Katri oli silloinkin mukana, mutta silloinen pikkutyttö on nyt nuori nainen ja kiinnostuksen kohteet ovat muuttuneet. Joten kun mietimme minne olisi ihanaa lähteä ja katsoimme Matkavekan vaihtoehtoja päädyimme lopulta lähtemään Berliiniin uudelleen. Valinta ei kyllä ollut helppo, koska valikoimaa oli pilvin pimein. Pariisi olisi ihana, samoin Dublin ja Budapest, puhumattakaan Roomasta. Mutta Berliini veti lopulta pisimmän korren sekä sen historian että nykyhetken takia. Minusta tuntuu, että Berliini on jotenkin ihanan tuore. Siellä tapahtuu kokoajan uusia asioita, se elää ihanasti.

Matkamme alkaa siis torstaiaamuna varhain. Matkan on järjestänyt Matkavekka, eli meillä on helppoa, koska kaikki on hoidettu meille valmiiksi: lennot, hotelli ja kuljetuslentokentältä hotelliin. Sikäli hyvä homma, että olen kova jännittämään, kun teen matkavaruksia itse netistä. Syykin on ihan helppo ymmärtää. Mieheni on aina hoitanut kaikki perheemme matkat alusta loppuun. Kaikenlaisten lomakkeiden täyttämien on minulle suurta tuskaa. Tapahtui se sitten netissä tai ihan perinteisesti paperilla. Asiat tuppaavat menemään väärille riveille ja kaikenlaisia päivämäärävirheitä tapahtuu helposti. Viimeksi kun varasin matkan itse reissu olin vähällä vähän venähtää…

Olin Inarissa ja kotiin lähtiessäni hämmästelin, kuinka tyhjä ja autio Inarin kenttä oli. Kun olin aikani haahuillut terminaalissa, löysin yhden työntekijän ja ihmettelin, miksi monitorissa ei näkynyt lentoani lainkaan. ”Koska täältä ei tänään lähde konetta aamupäivällä” Just just. Katsoin lippuani epäuskoisena ja totesin, että olin varannut paluuni usean kuukauden päähän. Onneksi en ollut kauempana, vaikka uusi lippu oli kallis, ei se onneksi ollut sairaankallis! (Reissun hinta kyllä vähän nousi siitä, kun löysin kentältä ihanan violetin mohairkaulahuivin, joka oli pakko saada…)

Tällaiset ohjelmalliset kaupunkilomat, joissa matkanjärjestäjä hoitaa matkaajat hotelliin ja hintaan kuuluu muutama valmis retki, on minusta kivoja, koska on paljon ihmisiä, jotka eivät oikein uskalla tai osaa hoitaa matkoja, varauksia ja retkiä itse. Voi olla kieliongelmia mutta suuri halu matkustaa, mutta jos vatsa on sekaisin jo pelkästä ajatuksesta suoriutua kaikesta itse, niin eihän se kivaa ole.

Valmiin matka ehdoton etu on huolettomuus. Meidän Berliinin matkaamme kuuluu myös kaksi mielenkiintoista retkeä. Heti aluksi, kun saavumme perille, meitä on vastassa suomalainen opas ja matkaa alkaa hänen vetämällään kiertoajelulla kaupungissa. Erittäin kiva juttu, koska hotellihuoneen saa käyttöön vasta puolen päivän jälkeen. Yleensä siinä sitten joko kiskot laukkuasi aamupäivän mukanasi paikasta toiseen tai viet sen säilöön hotelliin ja palaat kaupungille. Siihen menee taas turhaan aikaa. Lisäksi aamutuimaan kaikki on kiinni ja se saapumisaamu menee näin ollen usein helposti vähän hukkaan. Nyt sen sijaan kierrämme Berliinin tärkeimmät nähtävyydet ja se homma on mukavasti suoritettu ilman, että minun täytyy itse päivittää historian tietojani. Joka tapauksessa Berliinin matkaajan on nähtävä Branderburgin portti, Checpoint Charlie, Holokaustimuistomerkki ja Valtiopäivätalo, sekä muutama muu tärkeä paikka. Samalla saa jonkinlaisen käsityksen kaupungin olemuksesta ja pääsee muutenkin kartalle.

Hyvä opas osaa kertoa mieleenpainuvasti asioita ja matkasta saa enemmän irti. Itse asiassa sitä varmaan kannattaisi käydä opastetulla kiertoajelulla myös kotikaupungissaan. Varmaan kuulisi monta uutta juttua, joista ei aiemmin ole ollut harmaatakaan aavistusta.

Matkamme hintaan sisältyy myös risteily Spree joella, joka on meille ihan uusi juttu. Odotan sitä innolla ja olen jo käynyt katsomassa netistä kuvia sen reitiltä. Näyttää juuri siltä kuin olen odottanutkin – boheemilta! Mahtavaa!

Matkanjärjestelyt omalta osaltani kilpistyvät tietenkin matkalaukun pakkaamiseen. Mitä ottaisin mukaan? Olen fantastinen pakkaaja. Saan laukkuun mahtumaan mitä tahansa eikä mikään mene rikki. Ainoa ongelma on se, että mukana on aina väärät vaatteet. Nyt onneni on se, että Berliini on kyllä shoppailijan paratiisi ja hotellimme on aivan ostoskadun vierellä. Esimerkiksi manner-Euroopan suurin tavaratalo Kaufhaus des Westens eli KaDeWe palvelee kuuden hehtaarin laajuudellaan varmaan ihan riittävästi, joten ehkä sieltä löytyy apu, jos jotain jää puuttumaan. (Ehkä otan tyhjän matkalaukun??) No leikki sikseen, mutta yksi asia Saksassa on jota rakastan – isoja kenkiä. Berliinin asukasluku reuna-alueineen on vain piirun alle koko Suomen asukasluvun, joten valikoimaa piisaa myös minun 41,5 kokoiselle jalalleni. Suurimman ostoskeskuksen lisäksi aiomme mennä ehkä makeimpaan, jonka nimi on Bikini Berlin. Katri bongasi sen yhdestä englantilaisesta blogista. Blogin mukaan Bikini Berlin on super tyylikäs ja sen ikkunoista näkyy Berliinin kuuluisa eläintarha.

Sää vähän mietityttää, jos vaikka sataa. Mutta vaikka ei ulkona vaeltaisikaan, niin kyllä sisätiloja riittää tutkittavaksi.

Yksi niistä on Valtiopäivätalon (Reichstag) ihmeellinen lasikupu. Sinne haluan kiivetä. Voi olla etten pysty, koska minulla on karmea korkeanpaikan kammo. Modernisoitu Reichstag, joka alun perin valmistui vuonna 1894 on huikea yhdistelmä perinteistä ja modernia ja se yhdistelmä kiehtoo minua aina. Ja hei – sehän on kuin me matkaajat – Katri ja minä!

Perästä kuuluu! Eli odottakaahan matkaraportteja!

♡

Hanna & Katri

♡

Kun treenaa pitkään saman valmentajan kanssa se on vähän sama kuin mikä tahansa pitkä suhde. On pidettävä kehityskeskusteluja aina välillä. Työelämässä mun kehityskeskustelut on helppoja koska, kun itse kysyy ja itse vastaa, niin ei tule jälkeenpäin sanomista. Mutta Fustra-valmentajani, Juho Lahden kanssa kehityskeskustelut ovat erilaisia. (En mä kyllä oikeasti tiedä, voiko niitä sanoa kehityskeskusteluiksi, koska en eläessäni ole sellaista kokenut missään työpaikassa. Yksityisyrittäjän ja freelancerin etuja/haittoja)

No joka tapauksessa vähän aikaa sitten sain treeneissä Juholta palautetta. Pitkän saarnan. Kuuntelin sitä vaitonaisena ja koin lievää (suurta) itseinhoa. Aiheena oli vikinä, valitus ja luovuttaminen. Eli en tee treeneissä kaikkeani. Koko keskustelu alkoi treenin alussa, kun lämmittelin crosstrainerilla.

Olin ollut edellisenä aamuna tosi aikaisin, jo ennen kuutta, vähän vajaa tunnin lenkillä. En voi juosta, mutta yleensä minulla on kävelysauvat ja pistelen menemään aika vauhtia. Nyt en ollut ottanut sauvoja, koska tiellä on niin paljon hiekkaa, että ne liukuvat jos niiden kärjissä on kumitutit. Jos taas sauvoja käyttää ilman tutteja niin kolina on sietämätön. Lenkki oli ihana, mähän olen ulkoilmaihminen. Kuitenkin parisataa metriä ennen kotiovea, tuli tunne että hitto, kun en ottanut niitä sauvoja, lenkki jäi vähän helpoksi. Ei tullut hiki. Seuraava ajatus oli sitten se, mistä olemme Juhon kanssa monta kertaa puhuneet: Olis syytä olla tyytyväinen siihen mitä tekee ja nauttia, eikä aina ajatella että pitäisi olla parempi. Tätä dilemmaa lähdin sitten Juholle kertomaan siinä lämmitellessäni ja kas mitä hän vastasi: ”Niin, toi on sama täällä meidän Fustra-treeneissä. Sä et anna kaikkeasi. Lopetat vähän kuin kesken ja sitten tunnin jälkeen harmittelet että olis pitänyt puristaa enemmän. Tätähän mä olen nyt kolme vuotta yrittänyt sulle saada menemään perille. Välillä onnistuu välillä ei ollenkaan.” Menin sanattomaksi. En viitsinyt kertoa, että hei tää oli nyt se juttu, että joskus vois olla tyytyväinen tekemisiinsä…

Treenattiin siinä sitten se tunti. Ei mennyt hirveän hyvin, mutta ei se noista puheista johtunut, olin tosi väsynyt monesta syystä. Tunnin lopuksi Juho piti sitten oikein kunnon esitelmän asiasta. Sitä oli aika inhottavaa kuunnella, koska olihan hän aivan oikeassa. Samalla oli metka tunne, että olen ihan oikea valmennettava enkä vain harrasta jotain.

Fustratessa jokainen liike tehdään todella tarkasti. Jos vaikka ajatellaan ojentapunnerrusta taljassa, niin sehän on aivan helppoa kun heiluttelee käsiään ylös alas. Mutta annas olla, kun teet sen just eikä melkein! Puristat lapoja yhteen ja alas, pidät rinnan rottingilla hartiat takana ja käsivarret aivan kiinni vartalossa ja kyynärpäät juuri oikeassa kohdassa etkä päästä taljaa ylös vaan pistät vastaan hulluna. Etkä tietenkään päästä käsiä ihan ylös, vaan juuri kun helpotus on tulossa, painat ne hitaasti ja tarkasti takaisin alas. Ja alhaalla nipistät vielä viimeisen puristuksen. Samalla vatsa on aivan piukkana ja muistat hengittää oikein ja hei! Myös pidät sen alavatsan piukkana ihan koko ajan! Ja samoin pallean. Ja muista pitää lantio oikeassa asennossa! Etkä muuten sitten luovuta saatikka valita. Voi perse mä sanon. Jo ton kirjoittaminen saa hengästymään.

Mähän olen laiska, mukavuudenhaluinen, kauneutta rakastava herkkusuu. Mieluiten makaisin hämärässä huoneessa kuumakivihieronnassa ja söisin sen jälkeen mehevää suklaakakkua panhuilumusiikin soidessa. (Okei, panhuilumusa on hirveää!)

Samalla, kun pikkutarkka treenaaminen on todella raskasta, se on myös ihan hirveän kivaa, koska se on niin kiinnostavaa. Vähän kuin leipominen. Pikkutarkkaa mutta jotenkin luovaa ja tuloksena syntyy ihania asioita. (Takuulla hulluin vertaus ikinä!)

Olen aina pitänyt siitä, että liikunnassa teen kaiken juuri niin kuin kuuluu. Mutta sinne mukavuusalueen ulkopuolelle meno on ollut elinikäinen haaste. Yksinkertaisissa liikkeissä, joissa on vähemmän muuttujia, se on minulle ok ja nautin siitä, mutta näissä joissa on miljoona asiaa vahdittavana, mun tekee mieli heittää pyyhe kehään juuri kun alkaa kipu ja kehitys. Ja Juho vihaa sitä.

Okei – vihaan sitä itsekin. Mutta autzzzz. Se niin sattuu!

Kuinka sitten saisi tehtyä kunnolla? Haastettua itsensä? Nostettua sitä kivunsietokynnystä? En tiedä mutta Juhon pitkän ja polveilevan puheen otin tietysti talteen, mietin sitä ja päätin taas kerran yrittää parhaani. Ja ehkäpä nyt on mennyt paremmin. Olen päättänyt taas kerran puristaa minkä jaksan. En ole inahtanutkaan ajatuksistani Juholle. Me vaan treenataan.

Eilen oli taas aamulla treenit ja jokainen liike tehtiin inhottavaan kipeään loppuun saakka. Ähkin ja voihkin ja pusersin ja koetin olla vinkumatta.

Touhujamme seurasi vanhahako herra, joka myös aina saapui minun jälkeeni tekemään saamaa liikettä jota olin juuri tehnyt. Ja toki varsin rehvakkaasti. Vihdoin treenin lopussa hän uskaltautui kysymään, olinko ollut tiistaina telkkarissa. Äh, on niin mukavaa, kun ihmiset tulevat juttelemaan, mutta ei kiitos kesken treenin. Se on niin yksityinen asia. Tai oikeastaan juttelu on ok, mutta tuijottaminen on kauheaa, varsinkin silloin kun ähkii raudan kimpussa.

Koko kroppa oli aivan hyytelöä, kun lähdin kotiin. Silti vähän mietin, olisinko voinut tehdä jotain paremmin. Vaikka luultavasti treeni meni hyvin. Oli tyhjä olo sen jälkeen. Kun tulin kotiin tein vielä sarjan aktiivisia venytyksiä.

Mutta voittajaolo on juuri nyt. Lihakset on todella k-i-p-e-ä-t ja se on niin ihanaa. Kunpa saisin tämän olon pari kertaa viikossa. Tiedän että se on itsestäni kiinni – ja juuri siinä se vaikeus onkin. Täytyy pitää mielessä tämä ilo (kipu), kun perjantaina taas rääkätään tätä kroppaa!

Suuret kiitokset maailman parhaalle treenarille ja ystävälle. Kiitos Juho, että jaksat olla tiukka. Kolme vuotta on pitkä aika jaksaa. Älä päästä helpolla jatkossakaan. (Ei o pelkoa kyllä – tiedän!)

Hanna

P.S. Vaikka taaksepäin on turhaa katsoa, niin jotenkin nyppii jokainen lepsu treeniliike nyt, jonka ikinä olen tehnyt. Ei mun elämä ainakaan missään järkevässä tasapainossa ole! Hahahah!

Suomen kaunein koti tuli taas eilen telkkarista ja minulta kysytään paljon sen tekemiseen liittyviä asioita sekä kaduilla, että kahviloissa, juontotilaisuuksissa, sähköpostilla ja Facebookin kautta. Se on ihan kivaa, että katsojat ja fanit tulevat juttelemaan, mutta nyt ajattelin kertoa muutamia juttuja ohjelman teosta täällä.

Nyt Maikkarilla pyörivä uusi tuotantokausi on kuvattu viime kesänä. Kuvauspäivien kaava on melkein aina sama. Aamulla kuvattavaan kotiin menee kuvausryhmä, joka haastattelee ja kuvaa kodin sekä sen asukkaat. Siitä en tiedä yhtikäs mitään. Näen asukkaat vasta televisiosta ihan kuten kaikki muutkin katsojat. Me tuomarit emme tapaa heitä lainkaan, emmekä saa heistä mitään tietoja. Joskus meille voidaan kertoa esimerkiksi kuinka monta ihmistä kodissa asuu, mutta ei juuri muuta.

Aamupäivän aikana meidät meikataan ja kammataan. (Tosin mun hiuksia ei yleensä kampaa kukaan, koska en anna. Siksi ne ehkä onkin välillä hiukan epämääräiset. Mun luonnonkiharat hiukset on niin omapäiset, että ne saattaa suuttua jos niitä käsittelee jotenkin väärin.)

Maskin jälkeen me kolme, Aleksi, Milla ja mä, lähdetään ajamaan kohti kuvauskotia. Aleksi ajaa käytännössä aina, mikä on ihanaa, koska hän ajaa hyvin ja lisäksi hän on huono eksymään, missä taas minä olen erittäin taitava.

Matkojen pituus vaihtelee, joskus käymme matkanvarrella syömässä lounaan, joskus syömme sen ennen lähtöä. Syöminen on toivottavaa ja tärkeää mutta myös vaarallista, nimittäin siinä tapauksessa, että kuvausvaatteet on jo päällä. Jos soosit on mekolla niin siinähän ne sitten ovat. Minulla on periaatteena, etten koskaan syö kuvausvaatteissa.

Kuvausvaatteista voisi kirjoittaa kokonaan oman tarinansa, mutta jääköön toiseen kertaan. Mutta siis harva on se vaate, joka kestää esimerkiksi kolme tuntia autossa istumista rypyttä. Siksi saatamme vaihtaa vaatteet vasta perillä. Mutta kun emme saa mennä perille asti, ettemme näe mitään etukäteen, perillä tarkoittaa esimerkiksi auton takana parkkipaikalla, autossa sisällä, pusikossa tai bensa-aseman vessassa. Se on mielettömän glamöröösiä!!

Kun vatsa on täynnä (ja on kaamea pissahätä) ajamme kuvauskodin läheisyyteen. Emme saa mennä siis pihaan. Jäämme yleensä noin sadan metrin päähän kohteesta, jos mahdollista. Sitten tulee äänittäjä joka mikittää meidät, eli vaatteisiimme kiinnitetään mikrofoni ja langaton lähetin. Siinäkin on omia hauskuuksiaan.

Kaulassa ei saa olla koruja mielellään lainkaan. Ne pitävät aina ääntä, jonka mikrofoni nappaa. Joko ne hankaavat vaatteiden kangasta tai kilisevät. Roikkuvissa korvakoruissa on samaa ongelmaa. Onneksi rakastan suuria rannekoruja ja sormuksia, niistä ei ole tullut sanomista.

Lähetin on inha, koska se pullottaa. Suosin mekkojen kanssa reidessä pidettävää leveää kuminauhaa johon lähetin kiinnitetään. Se on vähän kuin sukkanauha. Äänittäjät laittaisivat mielellään vyötärölle sen kuminauhan, mutta vihaan sitä. Kieltäydyn viimeiseen saakka siitä. En voi edes kuvailla kuinka inha se on. Joskus se klöntti (lähetin on noin tupakka-askin kokoinen litteä mötikkä, jossa on kiinnitysklipsi ja antenni) laitetaan kiinni rintsikoihn selkäpuolelle. Siellä se muodostaa kivan selkäkyömyn…. Kun meitä mikitetään, laitetaan autoon sisälle kiinni pieni kamera.

Kun mikit on paikoillaan viimeistellään meikki ja hiukset ja sitten sille, joka ajaa auton pihaan näytetään mihin kohtaan on tultava. Muut kuin kuljettaja eivät vieläkään pääse näkemään pihaa ja kotiovea.

Sitten me istutaan autoon, ajetaan pois, käännytään vähän matkan päässä, suljetaan ilmastointi ja radio äänen takia (siellä on usein aivan helvetin kuuma) ja sitten posotellaan kohti kuvauskotia ja höpistään juttuja autossa keskenämme ja ne tallentuvat kameraan. (kerran Suomen kauneimmassa pihassa vedettiin mielettömät laulusessiot sinne kameralle leikkaajan iloksi (kauhuksi) mutta emme ikinä kuulleet oliko joku päässyt nauttimaan niistä. Se oli yksi perjantai hirveän kaukana kotoa ja me oltiin ihan aavistuksen poikki…)

Lopulta tullaan sitten kohteen pihaan ja ollaan nousevinamme autosta. Ehkä nousemmekin mutta autosta taloon/kotiin siirtymistä kuvataan monelta hollilta ja se tehdään siksi monta kertaa. Sitten vihdoin päästän asiaan!

Kuvaaja, ohjaaja ja äänittäjä menevät taloon sisälle ja me odotamme pihalla lupaa koputtaa oveen ja avata se. Kun sisältä kuuluu OLKAA HYVÄ me avaamme kuvauskodin oven ja näemme sinne sisään ensimmäistä kertaa. Se on maaginen hetki. Tuo hetki kertoo jo hirveän paljon siitä mitä tuleman pitää. (Vaikka kertoo se julkisivukin ja piha omat tarinansa.)

Jokainen sisääntulo on ainutkertainen ja joka kerta juuri tuo hetki näkyy myös televisiossa. Sitä ei kuvata uudelleen, sillä hämmästyksen ja ensireaktion näytteleminen ei onnistu. Tulisi teennäistä. Se on myös ehkä koko kuvauksen hauskin hetki. On jännää nähdä millaiseen kotiin kullakin kerralla tutustutaan ja kuinka paljon se eteinen lopulta kertoo. Joskus se kertoo kaiken ja joskus mielipide ja fiilis (jota sanaa emme saa loputtomasti viljellä ja sen välttäminen on vaikeaa) muuttuu kovastikin matkan varrella.

Näin siis menevät kuvaukset siihen asti kun ovi aukeaa. Pienenä lisänä ovista kerrottakoon, että Aleksi on herrasmies, jolla on herrasmiehen tavat ja hänelle tuottaa tiettyä vaikeutta mennä ovista sisään ennen hameväkeä, vaikka ohjaaja sitä välillä toivookin. Pidän siitä ominaisuudesta. Herrasmies on eri mies!

Lisää toisella kerralla.

Ja muista että juuri nyt voi taas ilmoittautua ohjelmaan mukaan!

Hanna

P.S. Milla on kova kuvaamaan ja nämäkin kuvat ovat Millan napsimia (lukuunottamatta tyynysotakuvaa, joka on meidän virallinen kuva).  Hän muistaa ottaa kuvia joka kuvauspäivästä. Enimmäkseen me pelleillään niissä, mutta ei aina.

En ole pystynyt päivittämään blogia tai siis kirjoittamaan mitään tänne muutamiin päiviin. Liian pitkään aikaan. Olen istunut tämä läppäri sylissäni ja tuijottanut tuota ruutua, mutta ei – mitään ei ole tullut ulos. Koskaan aikaisemmin en ole ollut sellaisessa tilanteessa. Keksin aina jotain, se on helppoa minulle. Aina on joku ilon tai harmin aihe, idea tai keksintö, josta jotain voi kirjoittaa. Nyt sisässä oli vain hiljaisuus, josta ei kummunnut yhtään mitään. Tai kumpusi sieltä, mutta ajattelin, etten viitsi ketään rasittaa sillä mitä mietin. Tuntui muutenkin, että kaikkihan sen ovat tajunneet – kuoleman lopullisuuden.

Tuntemani ihminen kuoli onnettomuuden uhrina viime sunnuntaina. Hän oli iloinen ja hauska, auttavainen ja eläväinen, energinen ihminen. Hän toi minulle paljon iloa ja hauskuutta. Hyvin oli taitava työssään ja työympyröistä minä hänet tunsinkin. Hän puhui perheestään kauniisti ja usein. Emme olleet ystäviä, enkä tuntenut häntä hirveän hyvin. Parin työprojektin verran. Mutta hän oli aina siellä. Soiton päässä. Jos olisin tarvinnut. Ja odotettavissa oli uusia projekteja ja tapaamisia. Kun sain suruviestin, se oli kuin isku palleaan jonka seurauksena kaikki ilma tuli ulos keuhkoista. Tuli pysähdys. Ja jotenkin juuri nyt se, että yhdeltä ihmiseltä kaikki on nyt loppu, tunkeutui sisimpääni kauhean vahvasti.

Kun kuolee, kaikki korjausliikkeet on mahdottomia. Kaikki pyrkimykset ja toiveet pois pyyhittyjä. Ei voi yrittää enää parantaa mitään. Kaikki on kokonaan ohi.

Kyllähän kaikki sen tietävät ja minäkin olen tiennyt, mutta jotenkin aika oli kypsä tajuta se nyt eri tavalla kuin ennen. Olen menettänyt rakkaan isäni ja joitain hyvin rakkaita läheisiä ihmisiä. Kaipaan heitä kaikkia välillä. Haluaisin kertoa heille jotain silloin tällöin tai keskustella jostain. Joskus tulee mieleen asioita joita olen heiltä oppinut. Mutta nyt päässä on vain jyskyttänyt oudolla vimmalla tämä lopullisuus.

Tuntuu siltä, että vaikka olen osannut iloita pienestä asioista ja kääntää asiat positiivisiksi, vasta nyt saatan oppia iloitsemaan jokaisesta hetkestä. Tuntuu kuin haluaisin imeä elämää sisääni, sen jokaista sävyä, oli se mikä hyvänsä. Hengittää sitä sisääni jokaisella solulla, ei kiihkeästi vaan hitaasti ja nauttien ja tutkien.

Tämä asia on vielä kovin kesken päässäni ja siksi en olisi ehkä halunnut kirjoittaa siitä vielä mitään. En pysty kuitenkaan kirjoittamaan mitään muutakaan, ennekuin tämä on minusta ulkona. Tässä se siis nyt raakileena on. Tietäisipä hän että antoi lahjan lähtiessään.

♡

Iloa ja hyviä hetkiä päivään. Tulkoon huomenna uusi.

Hanna

Sinne se meni pääsiäinen ja loppui miniloma. Lennettiin kotiin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Nukuin koneessa korvakuulokkeista soivan musiikin ansiosta, vaikka on se koneessa istuminen kyllä ahdasta ja ahdistavaa.

Oltiin siis kotona aamulla klo 6.30 ja aloitin kotielämän puuron ja kahvin keitolla. Niin kotoista. Lisäksi lämmitin aamusaunan. (Niin kuin se olisi isokin homma – kääntää vipua…!)

Aamupuuron jälkeen mentiin sängyn päälle katsomaan Netflixistä House of Cards jaksoa ja mieheni totesi, että tähän se onkin hyvä nukahtaa. Hymähdin vaan ja ajattelin että en todella aio tuhlata aamuani nukkumiseen, kunnes heräsin tunnin kuluttua!! No saunakin oli siinä vaiheessa jo lämmin. Pitkän koneessa istumisen jälkeen tein huolellisen Saunayoga harjoituksen ja totesin olevani aika pahasti jumissa. Saunassa joogaaminen on lempeän tehokasta. Sauna ei saa olla liian kuuma, noin 50-60 astetta on hyvä. Olen sellainen hätähousu, että en usein malta tehdä harjoituksia loppuun, mutta nyt ei ollut kiire minnekään. Tuli ihan mahtavan hyvä olo.

Iltapäivällä mentiin koko perheen voimalla ravintolaan syömään. Oli ihanaa istua pitkään ja höpistä kaikenlaista siinä pitkän pöydän ääressä koko joukkueen kanssa. Kolme tytärtä ja yksi vävy, mun tärkeimmät ihmiset. Mutta parasta kaikessa oli se mitä he olivat tehneet kun olimme mieheni kanssa poissa pääsiäisen. He olivat kokoontuneet ja syöneet pääsiäisbrunssin yhdessä ja maalanneet munia.

Tulin niin hyvälle mielelle siitä, että meidän perinne on siirtynyt seuraavalle sukupolvelle. Voi kuulostaa pikkujutulta, mutta olen riemuinnut tästä nyt aika tehokkaasti. Perinne tulee minun kotoani ja siihen liittyy paljon muistoja. Koti koristeltiin pääsiäisenä (kuten kaikkina muinakin juhlapyhinä) runsain koristein ja pääsiäisaamuna syötiin muhkea brunssi upeasta pöydästä, jossa oli jos jonkin sortin syötävää, mutta tärkein asia suklaamunien lisäksi oli munien maalaus vesiväreillä. Olen toteuttanut samaa kaavaa koko elämäni ajan ja nyt nuo kolme tekivät sen itse. Se on niin ihana asia. Mahtaako kukaan ymmärtää minua tässä, en tiedä, mutta hällä väliä, minä olen onnellinen.

Ihanaa keväistä päivää – paistakoon aurinko sydämeesi saakka

♡

Hanna

Loikkasin koneeseen ja tulin haukkaamaan pikkuisen aurinkoa ja merta Suomen eteläisimpään kolkkaan Fuengirolaan. Tämä se vasta onkin hassu paikka. Koko Aurinkorannikko nimittäin. Niin kaunista. Merta, vuoria, kukkia ja alati hymyileviä ihmisiä. Ja toisaalta paikalle vähän naureskellaan, kun on Suomibaaria ja –ravintolaa ja menut suomeksi ja karjalanpiirakoita ja lihapullia löytyy kuppilasta jos toisestakin.

Ollaan käyty täällä muutaman kerran ja viimeksi oltiin pari kuukautta sitten. Silloin kirjoitin blogiin jotain Benalmadenasta ja sen yhdestä huonosta ravintolasta. Kirjoituksen huomasi Johanna, joka asuu täällä. Hän laittoi minulle viestin, että tavataanko, asumme täällä, tuletko käymään. No sellaiseen kutsuun on pakko tarttua ja pian istuimme tyttäreni kanssa Johannan ja hänen perheensä kauniin marokkolaisen talon terassilla. Nyt kun taas tulimme tänne Johanna tarjoutui esittelemään minulle muutaman kivan paikan ja lisäksi lähdimme Malagaan katsomaan täkäläistä pitkäperjantain viettoa.

Perjantai aamuna Johanna haki minut hotellilta (olin yksin koska mieheni lähti vuorille ajamaan enduroa) ja menimme ylös Benalmadenaan pieneen upeaan hotelliin aamupalalle. Ruoka oli ihanaa, mutta niissä maisemissa olisi kelvanneet pienet kivetkin!

Kiertelimme kylän katuja ja näimme kuinka pitkäperjantaita valmistettiin kylän kirkossa. Tunnelma oli ihanan leppoisa ja aurinko paistoi.

Kun Johanna toi minut takaisin hotellille poikkesimme vielä hänen suosikkirannallaan, Playa de Torreblancalla, joka on aivan Fuengirolan ja Benamadenan rajalla. Se oli aivan toisenlainen paikka, kuin Fuengirolan muut rannat. Mahtava hippifiilis ja ihana menu. Terveellisiä mehuja, hummusta, wokkeja ja jotenkin hullukreisimakea stailaus. Meksikovärejä ja vanhoja pulleita nahkasohvia. Päätin, että viettäisin lauantain kokonaan siellä ja niin teimmekin. Vuokrasimme hotellista polkupyörät ja ajoimme rannalle koko päiväksi.

Mutta palataan pitkäperjantaihin. Lähdimme Malagaan junalla kahdeksan aikaan illalla yhdessä Johannan ja hänen miehensä sekä kahden heidän ystävänsä kanssa. Se olikin aikamoinen kokemus. Koko kaupunki oli täynnä ihmisiä ja todellakin vauvasta vaariin. Katuja oli suljettu pääsiäiskulkueen tieltä, jossa Kristusta ja Neitsyt Mariaa kannettiin valtavilla lavoilla, joista painavin painaa 1,5 tonnia. Lavaa tarvitaan kantamaan 280 miestä. Kulkueet olivat pitkiä ja huomio kiinnittyi erityisesti pukuihin joihin kuului pitkähiippainen huppu, joka peitti kasvot kokonaan. Huppuihin, joita oli sekä mustia, viininpunaisia että valkoisia oli leikattu vain silmänreiät. Muuten ne peittivät kantajansa kokonaan. Mieleen tulivat Ku Klux -klaanin asut. Selvitin asiaa netistä ja löysin hienon sivun jossa koko Malagan pääsiäisen vietto on selvitetty. Asun tarkoitus on, että sen kantaja voi katua syntejään piilossa katseilta, omassa rauhassa.

Ihmisiä oli siis aivan mielettömästi ja poikkeuksena Suomessa vietettäviin mihin tahansa suuriin juhliin, paikalla ei ollut lainkaan humalassa olevia ihmisiä. Paitsi kaksi miestä juna-asemalla, mutta he noudattivat vain omia perinteitään – olivat nimittäin suomalaisia.

Puikkelehdimme pitkin täpötäysiä katuja ja menimme syömään hauskaan paikkaan, jossa oli paljon pöytiä ja pieniä ruokakioskeja. Vähän kuin hallissa. Saatoit ostaa ruokaa mistä vain makusi mukaan ja nauttia viiniä tai olutta missä pöydässä tahansa. Saman ketjun ravintola löytyy myös Fuengirolasta.

Tänä iltana lähdemme kotiin, neljän päivän visiitti on tuntunut paljon pitemmältä lomalta. Kun kävelen tuota rantabulevardia ja katson noita aika iäkkäitä ihmisiä kulkemassa käsi kädessä pitkin tasaista katua auringon paistaessa, tulee hyvä mieli. Suomen talvessa ulkoilu jää monelta vanhukselta, koska on liian liukasta ja haastavaa kulkea lumessa ja jäässä. Täällä tuntuu että heidän sydämensäkin sulavat. Olisipa omat vanhempani voineet viettää täällä talvet. Silti alue on ihanaa kaiken ikäisille, kun vain tietää paikat. Seuraavalla kerralla lähden patikoimaan vuorille. Odotan sitä jo!

Hyvää pääsiäistä

♡

Hanna