Kaupallinen yhteistyö: Kaurasydän/Vaasan

Soitin äidille. Hän oli kummallinen. Puhui oudosti ja outoja asioita. Pyysin häntä luettelemaan lastensa nimet. Yksi jäi uupumaan. Hyppäsin saman tien autoon ja ajoin äidin luokse. Soitin 112 ja äiti vietiin sairaalaan. Aivoinfarkti.

Toipuminen kesti pitkään, eikä siitä tietenkään puuttunut draamaa eikä komiikkaa. Sairaalasängyssä maatessaan hän mm. ihasteli ihanaa ikkunasta näkyvää maisemaa, siltoineen ja upeine istutuksineen. Avasin säleverhot ja ikkunasta näkyi rakennustyömaa…Olin kuolla nauruun. Meidän perheessä on aina ollut aika reipas suhtautuminen asioihin. Oikeasti se oli kuitenkin pelottavaa ja olin sairas huolesta. Kuinka hän pärjäisi pian yksin kotonaan? Toipuuko hän oikeasti? Menettikö hän muistinsa?

Äiti selvisi ja parani kokonaan. Tästä on jo muutamia vuosia aikaa eikä kohtauksia ole tullut enempää. Äiti täyttää huhtikuussa 90 vuotta.

Sydän- ja aivoinfarkti ovat vaarana, jos veren kolesteroliarvot ovat korkealla. Ja yli 50%:lla suomalaisista ne ovat liian korkeat. Normaaliarvo on kolmen tuntumassa suositusarvo on alle viisi.

Korkea kolesteroli on siitä jännä juttu, ettei sitä tunne, se ei anna mitään merkkejä olemassaolostaan. Laihalla sporttisella ihmisellä esimerkiksi voi olla korkeat kolesteroliarvot. Siksi on tärkeää käydä mittauttamassa verensä. Koska jos tietää, voi tehdä asialle paljonkin.

Tärkein on ruokavalion muutos kevyempään. Kovat rasvat täytyy vaihtaa pehmeisiin. Tämän lauseen on varmasti jokainen kuullut.

On vähän harmillista katsoa telkkarin ruokaohjelmia, kun mestarikokit holvaavat voita kaikkiin keitoksiin ja kruunaavat kermalla loput. Siitä tulee vähän se fiilis, että vain niin voi tehdä gourmet-ruokaa, joka on monen harrastus ja intohimo.

Se ei kuitenkaan ole totta. Kun kevyen ruuan makuun pääsee ja tottuu, ei rasvainen ruoka enää tyydytä makuhermoja. Kevyttä oloa ei myöskään halua helposti vaihtaa siihen tunteeseen, että vatsassa on kuormallinen kiviä, kuin punahilkka sadun sudella.

Se, että syö kevyesti ei tarkoita nälkää, se tarkoittaa parempia valintoja ja parempaa oloa. Mutta pikkuisenhan siinä on nähtävä vaivaa. On tehtävä itse ruokaa, opeteltava uusia reseptejä ja tutustuttava uusiin ruoka-aineisiin, joita ei ennen ole ehkä käyttänyt. Mutta sen voi ottaa seikkailuna ja palkinto on kyllä mahtavan hieno, kun kolesteroliarvot putoavat.

Leipä on suomalaisten perusruokaa. Nopeaa, helppoa ja aina saatavilla olevaa ravintoa. Kaura taas on terveysvaikutteinen vilja, jossa on luonnostaan beetaglukaania, joka alentaa kolesterolia. Vaasan Kaurasydän –leipään tätä terveellistä kuitua on vielä lisätty ja kolme palaa Kaurasydän-leipää päivässä alentaa kolesterolia! Aika mahtava juttu. Beetaglukaani muodostaa ohutsuoleen suojaavan geelimäisen rakenteen, jonka läpi kolesteroli ei pääse imeytymän elimistöön. Leipä on leivottu 100%:sti kaurasta eikä siinä ole lisäaineita.

Testasin Kaurasydän-leipää ja halusin tehdä niistä jotain samanlaista kuin voileipäkakut, koska kaikki rakastavat niitä. Se on kuitenkin juhlaruokaa, joten tein eväs/välipalaversiot. Ne voi siis pakata helposti evääksi, mutta maistuvat telkkaria katsoessa iltapalana tai vaikka saunanjälkeen.

Laitoin leipien väliin muhennettua avocadoa, jossa on luontaisesti hyviä rasvoja ja maustoin muhennoksen chilihiutaleilla, mustapippurilla ja sitruunalla, joka myös estää avocadon tummumisen. Toiseen väliin tein täytteen kylmäsavulohesta ja tillistä. Kalarasva on myös hyvää sydämelle. Kolmas täyte on munavoi, jossa ei ole voita ensinkään, vaan kovaksi keitettyjä munia ja raejuustoa fifty-fifty. Maustoin sen ruohosipulisilpulla. Leivät olivat jääkaapissa sauvakävelylenkkini ja saunatuokion ajan. Arvatkaa maistuiko hyvältä! Todellakin maistuivat! J (Laitan blogin loppuun neuvot kuinka leivistä saa voileipäkakun)

Liikunta auttaa myös kolesterolin laskussa. Se tuo mielihyvää ja nostaa hyvän HDLkolesterolin pitoisuutta veressä. Jotta liikunnasta olisi hyötyä kolesterolin laskussa, sen täytyisi olla säännöllistä. Vähintään pari kolme kertaa viikossa pitäisi tehdä hengästyttävä kävely-, uinti-, hiihto tai juoksulenkki tai jumppa.

Haluan innostaa kaikkia parempiin valintoihin ruokakaupassa (koska mitä kotona ei ole, sitä ei voi syödä!) ja innostaa liikkumaan. Liikunnan iloa lisäämään on nyt mahdollista saada palkintona mieleipiteestä Polar loop 2 aktiivisuusranneke! Parhaan kommentin kirjoittaja saa rannekkeen ja minä käytän ylintä tuomarivaltaa.

Toimi näin: Kirjoita tämän blogin kommenttikenttään (ei siis Facebookiin vaan tähän alle) mielipiteesi terveellisen ruoan mausta. Voiko se sinusta olla ihan oikeasti hyvää? Liioitellaanko mielestäsi kovien rasvojen haittoja ruoanvalmistuksessa? Voiko kerman ja voin jättää vain juhlapäiviin? Vai onko koko kolesterolista puhuminen ylipäätään turhaa höpinää? Kilpailu aikaa on keskiviikkoon 24.2. saakka.

Nyt teen itselleni yhden Kaurasydän leivän ja luen yhden kirjan loppuun sateen ropistessa ikkunoihin!

Voi hyvin

♡

Hanna

P.S. Juhlapöytään voit tehdä Vaasan Kaurasydämistä voileipäkakun latomalla leipäviipaleet täytteiden väliin kuin tiilet. Kun kakku on valmis se kiedotaan leivinpaperiin ja pannaan tekeytymään jääkaappiin yön yli. Tarjoiltaessa sen voi päällystää munatahnalla, jota on käytetty täytteessä. Laita tahnaa vain leivän päälle. Sivut ovat niin kauniit että voivat jäädä paljaiksi. Voit tehdä halkaistuista kirsikkatomaateista kakun päälle vielä punaisen rivin ja ripotella päälle niitä yrttejä joita käytettiin täytteissäkin, eli tilliä ja ruohosipulia.

Paino on pysynyt samana mutta keho on löysä. En pidä tästä.

Mä oon niin fiiliksissä ja hyvällä mielellä! Tässä on nyt käynyt niin, että epäsäännöllisen elämäni tiimellyksessä, mun kunto on huonontunut ja lihas on alkanut ikävästi muuttua läskiksi. Olen jo pitemmän aikaa yrittänyt tehdä korjausliikettä, mutta kaikenlaisten (teko?)syiden takia se ei ole onnistunut kuin osittain.

Menin ihanalle matkalle Espanjan Fuengirolaan tekemään mun kirjoitustöitä ajatuksena, että liikun siellä ihanassa auringonvalossa myös superaktiivisesti. Halusin hyvän startin ja aloitin päättäväisen ryhtiliikkeen jo vähän ennen matkaa. Tehtiin Fustra-ohjaajani Juho Lahden kanssa napakoita treenejä ja rääkättiin ihanasti mm. jalkoja ja kankkua. Treenattiin ja oli rankkaa ja minä nautin! Rakastan sitä tunnetta kun tehdään töitä Fustrassa niin että tuntuu.

Mulla on toinen jalka heikompi kuin toinen ja vanhasta vammasta jäänyt ihmeellinen arkuus ja pelko tehdä yhden jalan kyykkyjä. (Siis ette voi tätä uskoa, mutta alan välittömästi itkeä, kun niitä teen ja jalkani vapisee kuin se olisi joku onneton risu. Mikään ei satu, se on joku hämärä mentaalinen trauma, joka on rasittava ja josta hankkiudun nyt eroon.)

Sitten koitti Espanjaan lähtöä edeltävä päivä. Boooom. Selkä meni aivan sairaaseen kramppiin. Se oli hullun kipeä ja matkasuunnitelmat olivat vaakalaudalla.

Pääsin naprapaattini Merja Avolan käsittelyyn lähtöpäivän aamuna. Hän käänsi ja väänsi minua ja venytti ja napsautti. Huh. Kipu helpotti ja olin taas suora. Paitsi, että muutaman tunnin päästä känsin ylävartaloa istuessani ja booooom ja naps. Kipu palasi entistä pahempana. En voinut kävellä, joka askel vihlaisi oikein kunnolla. Sain lääkkeitä ja niin minä sitten lähdin tyttäreni ja mieheni kanssa kentälle kuuden aikaan illalla. Loma onnistui hyvin. Kävelin ja joogasin, mutta rauhassa. Vähän lankutusta ja sen sellaista. Ei niin rankkaa kuin olisin toivonut, mutta ihan ok.

Yhtenä aamuna sitten istuin hotellihuoneen sängyn laidalla alasti ja edessäni oli peili. Siitä se ajatus sitten lähti. Että jos nyt ihan oikeasti ottaisin takaisin perusruokavalioni ihan pikkutarkasti. Ilman yhtään joustoa.

Nyt se on tehty! Olen palannut ihanaan kurinalaiseen elämääni, vaikka se on haastavaa, kun yksikään päivä ei ole samanlainen kuin toinen ja olen milloin missäkin kaikkina mahdollisina aikoina. Ja lisäksi koska mulle jotenkin sattuu kaikenlaista…

Eilen oli sunnuntai ja mulla kaksi tunnin esiintymistä Tampereella. Lähdin ajamaan sinne 9.30 ja sitä ennen pakkasin mukaani eväät.

Tarvitsin mukaani kaksi välipalaa, lounaan, vettä ja kahvia. Laitoin tiiviiseen eväsrasiaan rahkaa ja mustikoita. Toiseen rasiaan raejuustoa, mansikoita ja mustikoita. Siinä välipalat. Lounaaksi otin lihamureketta, uunissa paahdettuja palsternakkoja ja rasiallisen minitomaatteja.

Kahvi olikin sitten ihan oma lukunsa. Kahvinkeittimemme hajosi pari päivää sitten. En ole ehtinyt ostaa uutta ja keittelen pannukahvia kattilassa. Vihon viimeistä hommaa kiireessä. Mutta osaan sentään! Kaadoin kahvin pieneen termospulloon ja otin mukaan ison mukin, joka sopii auton mukipidikkeeseen. Sitten matkaan. Ekan välipalan söin parkkipaikalla Tampereella ja join kahvit päälle. Loistavaa. Lounas myöhemmin samaan malliin vain parkkipaikka vaihtui. Kiittelin itseäni, kuinka järkevästi olin pakannut kaiken ja homma toimi. Sitten ennen kotimatkaa raejuustot marjoineen mahaan ja matkaan. Kaadoin itselleni myös kupin kahvia jota hörpin ajaessani. Olin fiksusti ottanut mukaan myös muovikassin jonne laitoin kaikki käytetyt astiat, ettei mitään valu mihinkään. Tulin kotiin ja otin muovikassin auton lattialta ja sen paperikassin jossa eväät olivat olleet. Voi eiiii! Sinne, juuri sinne oli sitten valunut huonon vanhan rämän termospullon sisältämät loput kahvit. Ja sitä myötä auton tekstiilimatolle, joka on likomärkä. Autoni tuoksuu nyt kahville. Vahvasti. Onneksi juon kahvin mustana.

No näin sitä sitten voi käydä, mutta ei se mitään. On niin hyvä fiilis kun on tarkka syömisen kanssa. Jokainen onnistunut päivä vie liitäen seuraavaan. Ja kun puhutaan ruuasta niin myönnän helposti, että osa syömisistäni on vain energiaa ja tankkausta.

Kylmä lihamureke parkkipakalla ei ole mikään herkkuelämys. Eikä tarvitsekaan olla. Riittää, että minä voin hyvin. Enkä voi hyvin jos en syö säännöllisesti. Jos se tarkoittaa kolmea ateriaa autossa, niin okei. Tulen lopputuloksesta paljon onnellisemmaksi, kuin herkkuaterioista ja minulle liian pitkistä ateriaväleistä. Kolme tuntia on passeli väli. Silloin en syö liikaa, eikä tee mieli makeaa.

Olen viimeviikolla saanut aikaiseksi myös omatoimitreenejä kiitettävästi. Sauvakävelylenkit hengästyttävät mukavasti, kun vaan pitää tahtia yllä ja hyvän Fustratreenin voi tehdä myös omatoimisesti, kun ei anna periksi vaan tekee parhaansa. Tänään on luvassa Fustraa Juhon kanssa. (Tuskaa Juhon kanssa on melkein sama lause ja yhtä tosi!)

Iloa päivään ja koko viikkoon. Mä olen kohta taas oma itseni! Hip hei!

♡

Hanna

P.S. Tänään ostan sen uuden kahvinkeittimen!

Paljon tulee tehtyä kaikenlaisia virheitä elämässään, se on selvää. Osa on huvittavia, osa ikäviä, itselleen on lupa nauraa ja olla armollinen. Mutta kun mokaat äitinä niin kaikki tuo on kuin tuulen huminaa korvissasi. Tuntuu siltä kuin joku paiskoisi nyrkillä palleaan ja pitäisi sydäntäsi kädessään, ei elvyttääkseen sitä, vaan puristaakseen sen niin pieneksi, että se melkein katoaa ja veri siinä lakkaa kiertämästä.

Olen ollut usein hyvin ärsyttävä lapsi omille vanhemmilleni. Olen tietenkin tiennyt kaiken paremmin kuin he ja jaellut neuvojani auliisti. Ollut kärkäs ja niin järkyttävän paljon viisaampi kuin he. Kun olen pyytänyt äidiltäni viisastuttuani tai rauhoituttuani anteeksi, hän on aina sanonut: unohdin sen jo ennen kuin olit sanonut sen. Rakastan sitä asiaa äidissäni ehkä eniten. Toiseksi eniten rakastan sitä, ettei hän koskaan ole kysynyt asioistani tai puuttunut niihin, mutta jos olen kysynyt tai kertonut, hänellä on aina ollut viisas neuvo tai lohtu annettavanaan. Lohtu on ollut reipasta. Lähinnä neuvo olla välittämättä ja pyyhältää asioissa eteenpäin. Olla ikävien asioiden, ihmisten tai tapahtumien yläpuolella.

Olen koettanut olla äitini kaltainen näissä kohdissa ja mielestäni olen onnistunut.

Mutta voi mikä onkaan se fiilis kun tiedät munanneesi pahan kerran. Kuinka ikävää onkaan kieppua siinä tilanteessa, kun et voi muuta kuin pyytää anteeksi ja odottaa että lapsen sydän korjaantuu. Se kun on myös puristuksissa ja palleaan sattuu kun elämä moukaroi. (Väistän sanomasta äiti moukaroi.)

En yhtään haluaisi kuulla mitään sellaista, että kaikki mokailevat, olet lapsesi paras äiti, ja muuta sanahelinää. Haluaisin etten olisi töpännyt. Ainoa mikä lohduttaa on että töppäily oli vahinko ja se fakta että kaikki tekevät virheitä. Ja että tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Tekisi mieli lakata olemasta toviksi.

Virheet tuntuvat aina suurilta, kun ne tapahtuvat. Kun kerran lavalla juontaessani tuli täydellinen blackout. Yskäisin ja selvin siitä. Tuskin kukaan edes huomasi, mutta olin kauhuissani. Kun unohdin tapaamisen täydellisesti. Kun en tuntenut ihmistä, kun unohdin tuttavani nimen, kun avasin suuni väärässä paikassa, kun hermostuin ja olin typerä. Mitä väliä. Anteeksi pyynnöllä pitäisi selvitä. Mutta äiti on eri asia. Äitien virheet kirjoitetaan sydänverellä. Mutta niin äitien rakkauskin. Ja rakkauden tekoja on tuhat kertaa tuhatmiljoonaa enemmän.

Mama

Perjantai-ilta ja olen ihan poikki. Hassut kaksi päivää takana.

Eilen oli Tappajan näköinen mies –elokuvan ensi-ilta. Mieheni on kuvannut sen leffan, joten pääsin mukaan juhlaan ja enskarinäytöstä katsomaan. Me ollaan ton Jarin kanssa aika erilaisia. Hän on vaatimaton eikä välitä olla esillä, minä taas rakastan esiintymistä ja juhlia myös. ja voisin kävellä jotain punaista mattoa edestakaisin aina eri vaatteet päällä ja hymyillä joka suuntaan! (Niinhän meidän ammatitkin kertovat – toinen kameran edessä ja toinen takana) Suomessa leffojen ensi-illat on aika jänniä juhlia. Sinne kutsutaan koko työryhmä ja näyttelijät ovat tietysti eniten näkyvillä ja lehdistö haastattelee tähtiä. He ovat pukeutuneet kuten tähtien tulee ja ilmassa väreilee jännitys. Iltaan kutustaan myös yhteistyökumppaneita, avustajia ja erityyppisiä sidosryhmiä. Juhlat alkavat yleensä siinä kuuden aikaan ja monet tulevat sinne suoraan töistä ihan arkivaatteissa. Tämä aiheuttaa pientä päänvaivaa. Eli kuinka minä pukeutuisin? Koska rakastan juhlia ja vatteita haluaisin laittaa jotain super ihanaa. Mutta se ei saa olla liian näyttävää, koska minulla ei ole mitään asemaa elokuvassa. Olen seuralainen. Asuongelma oli eilen kuuma. Luulin ettei kaapissa ole mitään, mutta olihan siellä Punainen pitsipuku jossa pitkät hihat ja musta hihaton mekko jossa kuparinvärisiä paljetteja. Punainen näkyy kuin huutomerkki ja arvatenkin suurin osa on pukeutunut mustaan. Olenko liian näkuvä avecin asemassani? Entä musta paljetti, sekin kimaltelee varsinkin kun osa ihmisistä tulee farkuissa. Voi taivas. Annoin mieheni valita, hän valitsi paljetit.

Sitten kengät. Minulla on toisen jalan jalkaterässä ihmeellinen hermokipu, enkä voi käyttää kuin matalia kenkiä jotka mielellään ovat vielä varsin leveät. Mikään korko ei käy, eikä päkiää saa puristaa yhtään. Valitsin kapeat korkkarit joissa 10 cm korot. Jeij! Eipä mitään siinähän sitten seisottiin ennen elokuvan alkua ja tervehdittiin tuttuja ja kaikki oli aika ok. Seuraavaksi istuin 1,5h teatterissa ja nautin leffasta. Se oli hyvä. Vauhdikas, hyvin leikattu, nopeatempoinen, jännittävä ja se kirvoitti sekä naurut että itkut. Samuli Edelman, Maria Ylipää, Matti Suosalo, Ville Haapasalo, Krista Kosonen ja Katja Kütner olivat kaikki upeita. Leffassa puhuttiin paljon venäjää ja myös Samuli puhui sitä sujuvasti! Huikeaa! (Hesarin arvostelija oli sitä mieltä että se oli liian nopea – olin kuolla nauruun. Mitähän se sanoo Bondeista?)

Esityksien jälkeen oli juhlat ja sinne mennessämme seisoin hississä kasvotusten Samuli Edelmanin kanssa. En voinut vastustaa kiusausta ja sanoin hänelle: ”tässä mä elän joka tytön unelmaa.” Tarkoittaen sitä että kaikki haluaisivat olla hänen kanssaan hississä. Ja mieluusi hississä, joka jäisi kerrosten väliin. Mun vatsassa poreili aivan sairas nauru, varsinkin, kun Samuli ei sanonut siihen mitään, koska hänhän on hyvin ujo tai vetäytyvä tai jotakin. Mieheni seisoi siinä vieressä, eikä sanonut niinikään mitään. Ja mun vatsa vaan nauroi siellä paljettien alla aivan hulluna ja pelkäsin, että kohta purskahdan nauruun, koska hissit on jo lähtökohtaisesti ihan kreisejä paikkoja koska kukaan ei puhu siellä mitään.

Juhlissa seistiin. Jaloissani kipinöi kaikki helvetin tuskat niissä korkkareissa ja toistelin vaan itselleni, että kipua se vaan on, kipua se vaan on. Kun käveltiin sinne ravintolaan kysyin Tarja Siimekseltä, näkyykö se, että mua sattuu aivan hulluna. – Ei näy, näytät tyylikkäältä, arvokkaalta, hyvin menee, hän sanoi. Ja joka askeleella oli kuin sähköisku olisi kiivennyt jalkaterästä lantioon. Pokkana vaan menin. En muistaaksen hegittänyt lainkaan.

Emme olleet juhlassa kauaa ja kotona heitin kengät nurkkaan ja menin kipin kapin nukkumaan. Vaan eipä unesta juuri mitään tullut. Varmaan vartin välein heräsin järkyttäviin varvas ja jalkapohjakramppeihin. Varpaat veti kippuraan ja jalkapohja meni kaarelle. Aamulla kömmin sängystä ylös ja menin keittämään kahvia ja samalla muistinkin, että yli 10 vuotta vanha kahvinkeittimemme hajosi edellispäivänä polttaen kaikki keittiön sulakkeet mennessään. Päivän alku oli lupaava, hupia oli selkeästi luvassa.

Masennuin jotenkin siinä aamukahvisetissä niin, että aloin kehitellä kaikenlaisia ahdistuksia ja mustat pilvet kerääntyivät pääni päälle hitaasti ja varmasti. Onneksi ystävän yllättävä kuvaviesti pelasti päiväni. Se oli härkien horoskooppi, joka lupaa, että edessä on pelkää säkenöivää loistavuutta.

Loistavuus jatkuikin sitten niin, että monen käänteen jälkeen olin Jakomäessä korjauttamassa yhtä endurosaapasta, kun puhelimeen tuli viesti, josta kävi ilmi, että minua kaivataan Hakaniemessä yhteen kuvaan. Olin pukeutunut farkkuihin ja villapaitaan, joka oli ollut myös yöllä päälläni, koska palelin krampeissani. Kasvoillani ei ollut meikin hiventäkään eikä sen enempää laukussani. Niinpä minusta otettiin kuva lehteen, jossa olen kauniisti naturel. Rukoilen, että lehden AD:llä on halu käyttää kaikkia kuvanmuokkausvälineitä joita hänen koneellaan on. Näytin riihipirun raadolta. Että sellaiset kaksi päivää. Näiden tapahtumien lisäksi olen tehnyt töitä yhden PR-tilaisuuden eteen ja kolmen muun projektin kanssa. Lopulta menin personal trainerini käskystä lenkille ja sen jälkeen saunaan. Ajattelin siellä lenkillä, että mikään ei ole niin tärkeää kuin katkaista päivät liikkumalla. Mutta lenkkarit on siihen kivemmat kuin korkkarit ja sauvakävely kivempaa kuin tyylikävely.

Suukkoja kaikille, menkää katsomaan Tappajan näköinen mies – se on älyn hyvä!

♡

Hanna

Tääällä mä taas kukun aamutuimaan. Kello on 6.30 ja heräsin 4.45 pirteänä kuin peipponen. Puoliso nukkuu vieressä ja ollaan siis pikkuisella lomamatkalla ja tilaa mun pirteydelle on oman pääni verran. Hotellihuoneessa jos alkaa jotain puuhata, niin kyllähän siihen puoliso herää. On siis toimittava pään sisällä. Ai kaameeta kuinka tyhjältä pää voikaan tuntua. Ja mikä kumma siinä onkaan, että kun pää on tyhjä ja makaat pimeässä huoneessa hiiren hiljaa, pää alkaa täyttyä huolilla.

On se jotenkin huvittavaa, että kun on tyhjyys täytettävänä ja sen voisi täyttää haaveilla tulevista matkoista, muistoilla hauskoista hetkistä ja kaikenlaisella pelleilyllä, niin miten sinne alkaa kertyä vain mustia pilviä, tekemättömiä töitä lisättynä asioilla joita haluaisi juuri nyt tehdä mutta ei voi. Esimerkiksi juuri nyt olisi aikaa punnertaa, tehdä vatsarutistuksia, pitkiä venytyksiä ja lankuttaa. Mutta enhän voi, koska siihen nyt takuulla toinen herää.

Voisi myös mennä lenkille ja katsomaan auringon nousua, mutta mahdotonta lähteä kolisematta liikkeelle. Viimeistään oven kiinni painaminen herättäisi takuuvarmasti.

Niinpä istun nyt pimeässä kylpyhuoneessa, koska valot nyt varmasti herättävät ja tässä kylppärissä on lasiovi ja jos valot sytyttää ne näkyvät koko huoneeseen.

Nämä hotellihuoneiden lasiset ovet ja seinät on muuten typerin idea ikinä. Mikähän älynväläys se lienee? Ymmärrän että niiden myötä saadaan ahtauteen tilan tuntua. Mutta jos nyt olen aivan rehellinen, en kaipaa vessassa tai suihkussa avaraa fiilistä, yhtä paljon kuin yksityisyyttä. Ja jos mennään seinän toiselle puolelle, niin en kyllä kaipaa huoneeseenkaan tilantuntua, jos sen täyttää pytyllä istuva ihminen – jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Mutta palaan nyt pään sisäiseen maailmaan, joka on nyt se paikka jossa voin oleilla häiritsemättä muita. Tiedättekö The Secret –kirjan? Se on elämäntapaopas, jossa kerrotaan kuinka universumi antaa sinulle kaiken mitä haluat ja tarvitset, kunhan olet kiitollinen kaikesta mitä sinulla jo on ja siitäkin mitä ei vielä ole mutta haluat saada. Tykkään siitä ajatuksesta ja olen huomannut että sehän kyllä toimii, kuten kaikki aarrekarttajutut ja vastaavatkin. Kun on hyvällä mielellä ja kiitollinen kaikesta asiat sujuvat kepeästi ja ihania juttuja tapahtuu. Hyväfiilis vetää puoleensa hyviä juttuja. Kun taas negatiivinen fiilis ja ikävien asioiden korostamien vetää puoleensa ikäviä juttuja aina vain enemmän. Joten nyt olisi minunkin tärkeää täyttää nuppini hyvillä jutuilla ja nähdä asioiden valoisat puolet. Se on kyllä oikeasti erittäin helppo homma. Koska oikeasti kaikilla asioilla on positiivinen puolensa ja jos ei ole sen voi keksiä itse. Nytkin tämän aamuisen turhan aikaisen herätyksen hyvät puolet ovat että ei ole vaikeaa siirtyä huomenna Suomen aikaan, kun tänään lennämme kotiin, saan nukuttua koneessa ja aika menee nopeammin, olen ehtinyt suunnitella miten pakkaan kamat kahteen laukkuun ja pakkaaminen käy nopeammin. Lisäksi löysin kuva-arkistostani yhden kuvan joka ilahdutti tytärtäni.

No niin, kohta hotellin aamiaiselle, siellä parasta on valmiiksi kuoritut hedelmät joita on ihana valokoima: appelsiineja, veriappelsiineja, hunajamelonia, mandariineja ja ananasta. Ja kahvin ja puuron on keittänyt joku muu kuin minä!

Iloa päivään – hyvällä mielellä

♡

Hanna

Olen aina ajatellut, että taiteen tarkoitus on viedä ajatukset pois arjesta, jonnekin kauas, muihin juttuihin. Että taideteos on kertomus, mutta tarinan luo jokainen taiteen kokija itse omista lähtökohdistaan. Taiteena voi minusta käsittää monenlaiset asiat, ei ainoastaan taiteilijoiden luomat teokset, vaan myös ihan omat sommitelmat vaikka Nizzasta tuoduista rantakivistä. Se onko taide hyvää vai huonoa on subjektiivinen käsite, vaikka usein monet ihmiset pitävät ja inhoavat samoja asioita.

Kiiltokuvamainen, helppo taide on nopeasti ammennettu tyhjiin, kun taas vähän rosoisempi ja vaikeasti lähestyttävä teos ruokkii ihmistä pidempään. Ja yhtenä päivänä ruma voikin muuttua kauniiksi ja kiehtovaksi tai hauskaksi. Näin minulle kävi Tommi Toijan pissaava poikaa esittävän bad bad boy –veistoksen kanssa. Inhosin pitkään, nyt ilahdun aina sen nähdessäni.

Lapsuuden kodissani oli monenlaista taidetta. Kahden taulun kuvat opin näkemään väärin. Toisessa nuotiolla istuvan espanjalaisen miehen hiha näytti nunnalta ja toisessa, Johannes Kastajan lannevaate näytti siltä, että miehen sisälmykset valuivat vyötäröltä ulos. Tuijottelin hypnoottisesti noita kuvia ja loin päässäni tarinoita siitä mitä tauluissa tapahtui. Ajatukset karkasivat rajattomiin maailmoihin, joissa saattoi tapahtua mitä vain.

Lastensairaala on saanut lahjoitusvaroja edellytyksenä, että niillä hankitaan sairaalaan taidetta. Ympäristön viihtyisyydellä ja taiteella on todettu olevan suora yhteys potilaiden paranemiseen. Miten upeaa onkaan, että sekin asia otetaan alusta asti huomioon uudessa sairaalassa.

Sairaalaan on nyt hankittu Veikko Hirvimäen veistämä Kalajuttu-niminen teos, joka on jo saanut uuden lempinimen Kiiski. Lähes kaksimetrinen puuveistos on tarkoitus ripustaa lastensairaalan kahvilan kattoon. Ja ihmiset ovat raivoissaan. Hinta on hirveä, samoin veistos. Se on pelottava ja ainakin lasten mielestä varmasti aivan äärimmäisen pelottava. Toisaalta lapsikin osaisi tehdä samanlaisen. (Tangokunigas vuodelta 2000 oli energinen ja jopa kokeili omia taitojaan puisen kalankuvan veistämisessä. Siitäkin lopputuloksesta voidaan olla montaa mieltä, samoin kuin syystä miksi Antti Raiski sen teki.)

Kommentit veistoksesta ovat moninaiset. Ja juuri se on niin hienoa! Taide tekee tehtäväänsä. Puhuttaa, vie ajatukset kauas omista harmeista, viihdyttää ja kiihdyttää!

Mitä lapsiin tulee, niin takuulla ei kala pelota, jos kerran teoksen valmistaminen onnistuisi lapseltakin, ei se voi pelottaa. Ja jos Minionsit (Kätyrit) eivät pelota, ei pelota kalakaan. Sitä paitsi eikö muumit muka ole pelottavia? Ja hattivatit, entä Grimmin sadut?

Veistoksen 20.000 €:n hintaa pidetään hävyttömän korkeana. En tiedä kauanko suuren veistoksen tekemiseen on mennyt aikaa, enkä osaa arvioida muutenkaan taideteosten hintoja, mutta kannattaa muistaa, että ropoakaan ei ole rokotettu sairaalan lapsipotilaiden laitteista tai vastaavista. Rahat taiteeseen on saatu kahdelta säätiöltä Svenska Kulturfondenilta ja Stiftelsen Brita Maria Renlunds minneltä, taiteen hankkimista varten. Siis korvamerkittyä rahaa vain taiteeseen. Suuret kiitokset puolestani näille säätiöille. Toivon, että veistos puhuttaa pitkään vielä kun sitä pääsee kummastelemaan sairaalan katossa!

Hanna

♡

Voi vessat mä vaan sanon! Eilen etsittiin ravintolaa Benalmadenan vanhasta kaupungista ja löydettiin ravintola jonka nimi oli hauska ”Sopranos” Ei heti arvattu, kuinka osuva oli mafiaperheen nimi.

En ehtinyt edes tilata ennen kuin menin vessaan. No alkoi naurattaa se kylttien ja ohjeistuksen määrä joka kahden neliön kokoiseen vessaan oli jouduttu laittamaan. Tuli ajatus, että eikö nyt aikuinen ihminen osaa näitä asioita ilman, että jokaisesta asiasta tarvitsee ripustaa huoneentaulu.

Kun menin takaisin pöytään niin sielläkin oli laminoitu kirjallinen tiedote. ”Vain käteisellä” Niin nappiin oli valittu ravintola nimi, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Käteismaksusta ei dokumentteja jää…oliko se ravintola vai pesula?

Häivyimme sieltä, mutta vessan kyltit nauratti vielä.

Toisaalta, en tiedä mikä määrä kylttejä yleisissä vessoissa tulisi olla, että ihmiset osaisivat käyttäytyä niissä kuten kotonaan. Tai mistä minä tiedän heittelevätkö ihmiset kotonaankin vessapaperit lattialle, jättävät vetämättä vessan, pissaavatko pöntön reunoille, eivätkä käytä roskista millekään, mitä nyt voitte kuvitella. Ehkäpä se on heistä viihtyisää?

Yleisessä vessassa käyminen on minulle aina pieni haaste. En nimittäin kehtaa tulla ulos sotkuvessasta siivoamatta sitä ensin, koska jokuhan voi luulla, että käytetyt vessapaperit ja muu moska on jäänyt lattialle minulta. Eli siis otan paperia käteeni ja nostelen kaikki roskat niille kuuluville sijolleen ennen kuin lähden pesemään käsiäni.

Tilanne ei juuri parane lavuaareillakaan. Taso lainehtii vettä. Laukkua ei voi laskea mihinkään, joten puristan sen polvieni väliin ja kävelen pihtipolviankkakävelyä pyyheautomaatille. Tai paperitelineelle, jota ympäröi joka puolella lattiaa lojuvat käsipaperit, sekä käyttämättömät että käytetyt. Olen nähnyt elämässäni yhden kerran, että joku kuivaa jälkensä naistenhuoneen lavuaareilla käsien pesun jälkeen. Se tapahtui vastikään Kölnissä huonekalumessuilla ja kysymyksessä oli parikymppinen tyttö. Olin pyörtyä.

Sitä mietin mikä ihmisiä vaivaa silloin kun kukaan ei näe.

♡

Hanna

Päätoimittaja Marja Aarnipuro kysyy kuinka me keski-ikäiset pääsisimme ulos huolikuplasta, jossa elämme. Hän vertaa meitä ja parikymppisiä huolettomia nuoria, jotka näkevät tulevaisuuden avoimena hauskana asiana. Keski-ikäisten hän toteaa huolestuvan monista asioista ja toteaa, että enimmäkseen meitä ahdistaa.

Olen huomannut saman ja siksi en niin kovin hyvin viihdy ikäisteni ihmisten seurassa. Niin paljon narinaa ja huoliin käpertymistä. Ja kiihtymistä asioista. Ja hirveän vähän naurua. Juhlissakin puhutaan usein hankaluuksista ja vaivoista. Se tympii minua.

Olimme lauantaina mieheni kanssa vieraina 27-vuotaan ystävämme synttäreillä. Olin joukon vanhin, yli kaksi kertaa sankarin ikäinen. Muut vieraatkin olivat korkeintaan kolmekymppisiä. Minulla oli NIIN HAUSKAA! Neljä tuntia naurua. Hauskoja juttuja matkoista, kouluajoista ja kaikesta maan ja taivaan välillä ja järjetöntä läpän heittoa.

Äitini asuu palvelutalossa. Hän täyttää kohta 90-vuotta. Joskus istun hänen kanssaan talon ruokalassa syömässä ja jotenkin minua ahdistaa ne kaikki vanhukset. Ei niin, etten arvostaisi heitä, vaan se näky on jotenkin luonnoton. 100 vanhaa ihmistä syömässä. Ei siinä ole mitään järkeä.

Iän mukana näyttää katoavan leikkimieli ja uteliaisuus. Ei heittäydytä vaan kangistutaan kaavoihin odottamaan kuolemaa. Aletaan käyttäytyä aikuismaisesti, joka usein tarkoittaa teennäisyyttä. Luullaan että niin täytyy tehdä, että on ylipäätään uskottava. Lakataan nauramasta tyhmille vitseille eikä enää tanssita samalla kuin tiskataan. Ei ajeta fillaria ilman käsiä, kiivetä puuhun tai pelleillä toisten kustannuksella. Lakataan käyttämästä minihameita.

Erästä TV-sarjaa tehdessäni minua vanhempi ohjaaja komensi minua rauhoittumaan. Olemaan vakavissani. Olin kuolla nauruun! Miksi ihmeessä minun olisi täytynyt olla vakavissani? Toki sitten kun kamera käy on käyttäydyttävä ohjelmatyypin mukaisesti, mutta kyllä töissä enimmäkseen on parasta olla hauskaa.

Narinan aiheita löytyy kaikkialta ja huolia. Luulisi että tähän ikään ehtineet ovat jo tajunneet elämän perusasian – ei tähän kuole! Niin kuin mummini sanoi: minä en kuole elläissäni! Mummi heitti läppää! Hän piti kuntoaan yllä kävelemällä ja säännöllisesti askelet veivät myös Alkoon ostamaan kaksi pulloa kapernettiä (Cabernet Sauvignon – punaviiniä) jota hän joi iltaisin pienen lasillisen yhdessä naapurin rouvan kanssa.

Huolikuplasta on helppoa tulla pois. Päättää vain taas alkaa elää ja viettää paljon aikaa kreisien ihmisten kanssa. On yhdessä nuorten kanssa ja heittäytyy. Päästää irti rajoista ja alkaa pitää rajattoman hauskaa. Kaikki hoituu. Tar det lungt bara! Vi klarar oss!

♡

Hanna

Rakastan tarinoita asioiden, ilmiöiden ja tavaroiden takana. Sisustusohjelmia tehdessäni olen sukeltanut lukemattomiin tarinoihin, sekä ihmisten että tavaroiden. Äitini opetti minua ajattelemaan vierasperäisiä sanoja ja niiden alkuperäistä tarkoitusta ja sitä mistä sanat tulevat ja muodostuvat.  Sanojen ytimestä löytyy usein sama sana, kun jossain toisessa kielessä. Nekin ovat pieniä tarinoita. Ja sitten on ne sanat, jotka ovat saaneet alkunsa jonkun tuotteen nimestä ja muuttuneet yleissanoiksi. Sellainen sana on eau de cologne.

Eau de colognella tarkoitetaan mietoa hajuvettä, jonka tuoksutiivisteen pitoisuus on noin 2- 5% . Mutta jos sanat kirjoitetaan suurilla kirjaimilla Eau de Cologne olaankin jo tarinan äärellä.

Eau de Cologne on ranskaa [oo dö kolong] suomeksi käännettynä se tarkoittaa yksinkertaisesti Kölnin vesi.

Koska juuri kävin Kölnissä olin myös Kölnin veden alkulähteillä ja aivan vahingossa satuin huomaamaan tuon ihanan vanhan rakennuksen ohi osoitteessa Glockengasse 4711 jossa Kölnin veden koti on. Liikkeen toisessa kerroksessa oli hieno museo ja joka kertoi veden tarinan ja ostin kolmelle tyttärelleni tuliaisiksi pikkuriikkiset Kölnin vesipullot. Olin varma, etteivät he tiedä tarinaa tuotteen takana, mutta eivät he tienneet kyllä tuotettakaan, vaikka kysymyksessä on yksi maailman vanhimmista hajuvesistä. Hassua!

Aiemmin kaikissa hienoissa vaatekaupoissa oli pullo Kölnin vettä ja pumpulia asiakkaiden käyttöön. Jos kopissa tuli kuuma oli pieni kainaloiden ja kaulan pyyhkäisy Kölnin vedellä mukava helpotus ja toi hyvän tuoksun. (Kopeissa oli myös sovitushuivi ja –kengät. Ai mikä on sovitushuivi? Se on ohut silkkihuivi, jolla peitetään koko pää, kun vedetään pusero pään yli, etteivät hiukset sotkeennu tai kaupan puseroon tule meikkiä pääntiehen.)

Kölnin vettä myös juotiin. Sitä joivat puliukot puistoissa viinan sijaan koska se oli halpaa ja sitä sai ostaa. Viinan myynti oli ammoisina aikoina sotien jälkeen rajoitettua. Pitkäripaisissa, kuten Alkoja nimitettiin niiden ovenkahvojen mukaan, tarvittiin viinakortti. Jos pitkäripainen aukesi turhan tiheään, otettiin kortti kuivumaan. Siinä tilanteessa ostettiin sitten Kölnin vettä. Mahtoivat tuoksua hyviltä nuo puistojen asukit.

Karkasi tarina nyt vähän sivupoluille, mutta Kölnin vesi on siis mietoa hajuvettä, joka sopii sekä miehille että naisille. Miehet käyttävätkin sitä partavetenä. Sen kehitti 1700-luvulla Italialainen Johan Maria Farina joka asui Kölnissä. Hän nimesi veden uuden kotikaupunkinsa mukaan. Vedestä tuli kallis hittituote. Yksi pullollinen maksoi tavallisen työmiehen puolen vuoden palkan.

Tarinan mukaan eräs kartusialainen munkki antoi tämän ihmeveden reseptin myöhemmin häälahjaksi saksalaiselle Wilhelm Mülhensille. Vesi oli tarkoitettu ulkoiseen ja sisäiseen käyttöön. Mühlens ihastui veteen ja perusti pienen hajuvesitehtaan, jossa tätä mm. bergamotilta ja sitruunalta tuoksuvaa vettä valmistettiin. Talo sijaitsi osoitteessa Glockengasse 4711 jossa siis vielä tänäkin päivänä on Eau de Colognen lippulaivamyymälä.

Pientä kärhämää tuntuu olevan kahden kölniläisen ihmeveden valmistajalla. Alkuperäisen ohjeenhan omisti Farina ja Mühlens sai reseptinsä munkilta. Farina valmistaa myös omaa vettään edelleen, mutta 4711 on se vesi, jonka maailma tuntee parhaiten. Ehkäpä myös min tyttäreni nyt.

Niin ja siis todellakin kyseistä vettä juotiin jo tuolloin, joten on meidän puliukoilla ihan kansainvälinen maku. Käyttötarkoituksista poistettiin veden käyttö juomaksi Napoleonin aikana tämän määrätessä kaikkien juomien reseptit julkisiksi, koska suositun veden reseptiä ei haluttu pajastaa. Vaikka en minä kyllä suurin surminkaan kaataisi kyseistä nestettä kurkustani alas!

Lempeitä tuoksuja ja hyviä tarinoita päivään ihmiset!

♡

Hanna

Kävin Kölnissä yksillä maailman suurimmilla huonekalumessuilla katselemassa sisustuksen trendejä. Kodin sisustuksen trendit muuttuvat onneksi hitaasti ja jokainen kodin sisustaja voisikin oikeastaan unohtaa ne kokonaan. Paras tulos ja viihtyisin koti syntyy toteuttamalla omaa visioitaan, unelmiaan ja mieltymyksiään. Silti jotkut asiat kulkevat ajassa ja niitä voi olla kiinnostavaa seurata. Kulloinenkin maailman tilanne näkyy kaikessa mikä meitä ympäröi. Muodissa, sisustuksessa, auto-, kosmetiikka-, rakennus-, kodinkone- ja tekstiiliteollisuudessa. Kaikkialla omalla tavallaan ja tahdillaan.

On koteja, jotka ovat täysin aikansa tuotoksia ja sillä lailla kovin ihania. Niitä on museoituina ympäri maailmaa, kuten Suomessa Villa Mairea tai Alvar Aallon koti Munkkiniemessä. Mutta koteja voi sisustaa kauniisti lukemattomilla tavoilla ajan hengessä tai muulla tavalla.

Minun huomioni kiinnittyi Kölnissä muotoihin. Toisaalta kalusteiden muodoissa oli edelleen 50-60 –lukujen keveyttä, siroja kalusteiden jalkoja ja ilmavuutta sekä samojen vuosikymmenten värimaailmaa, erityisesti vaaleaa vihreää ja vaaleanpunaista. Kirpakkana piristeenä tiukan keltaisia yksityiskohtia varsinkin harmaaseen yhdistettynä.

Toisaalta kalusteissa oli paljon pyöreyttä ja pehmeyttä jopa elefanttimaista muhkeutta ja tummia syviä värejä, kuten viinin- ja luumunpunaista, syvää tiilen punaista.

Metallivärejä on paljon varsinkin sisustuksen pientavaroissa ja yksityiskohdissa. Trendikkäin metalliväri on nyt messinki, mutta messuilla näkyi eniten kuparia. Molemmat ovat kuitenkin lämpimiä ja sopivat erityisen hyvin tumman väripaletin seuraan.

Puu ja lasi olivat vahvasti näkyvillä ja puu nimenomaan niin, että se näkyy, ei umpeen maalattuna. Puupinnat ovat tyylikkäitä ja pelkistettyjä, mutta toisaalta niissä voi näkyä hieno käsityön jälki. Lasi on värillistä ja leikkisää.

Viherkasveja käytetään paljon suurina ryhminä ja leikkokukat asetellaan edelleen pieniin maljakoihin pieninä tai suurina ryhminä.

Alla kuvia messuilta, mutta lisää kuvia näet Sisustustoimittajien Facebook-sivulta 

Tschüss!

♡

Hanna