Annoin Päivän kaktuksen 11.11. blogissani Iittalan ja Fiskarsin PR-kuville. Voit lukea blogin täältä. Blogia jaettiin ja peukutettiin runsaasti ja  useat ihmiset olivat kuvista samaa mieltä kanssani. Sain viestejä kollegoilta, jotka olivat ihmetelleet kuvia myös ja esimerkkeijä muista kuvista. Sain kannustusta, koska olin uskaltanut nostaa asian esiin.

Olin hämmentynyt. Kirjoitukseni oli spontaani, niin kuin blogikirjoitukseni yleensä ovat. Nyt asia alkoi paisua ja viestejä tuli enemmän ja enemmän ja lopulta kirjoitukseen reagoivat nopeasti myös sekä Fiskars että Iittala.

Fiskars tutki asiaa ja totesi, että heidän tiedotteesaan oli mukana vääriä tuotekuvia Fiskars-uutuuksista. He laittoivat jakoon uuden tiedotteen jossa oli päivitetty kuvalinkki. Sain tiedotteen ja minulle myös soitettiin Fiskarsilta ja kerrottiin asia.

Iittalasta sain viestin, jossa kysyttiin osoitettani, jotta he voisivat lähettää minulle jouluesitteensä. Sainkin sen ja sen liitteenä oli kaunis kirje ja hyvän joulun toivotukset. Lisäksi sain Iittalasta sähköpostin, jossa kiitettiin blogini muodossa tulleesta palautteesta (ilman sarkasmia) ja yllytettiin ottamaan vastaan kuvahaaste. ”Mielellämme näkisimme tuotteemme sinun  stailaaminasi” ”erittäin suotavaa on, että sekoitat kuviin eri brändien tuotteita”.

Sosiaalisen median voima yllätti minut ja yllätyin iloisesti myös yritysten reaktioista. Että siis reagoitiin jotenkin. En odottanut että  mitään sellaista tapahtuisi. En edes siinä vaiheessa kun näin, että kirjoitus herättää paljon tunteita ja leviää.

Maailmassa tapahtuu paljon tärkeämpiä ja vakavampia asioita kuin tämä, mutta nyt kävi niin, että sain ehdotuksen jolle en voinut sanoa ei! Otin siis Iittalan haasteen vastaan ja niinpä meillä oli eilen joulu. Sitä oli ihanaa tehdä ja hihkuin välillä tehdessäni, että ”mä sit rakastan mun duuneja.”

Omassa kodissani toteuttamani joulukattaus ei pyri kuitenkaan kilpailemaan kohun aiheuttaneiden mediakuvien kanssa. Se on mahdotonta jo pelkästään teknisistä syistä, mutta olen iloinen, että sain mahdollisuuden vähän iloitella! Ja tietysti on kiinnostavaa, kuinka suuri merkitys somella on. On hienoa, että asioihin reagoidaan. Mutta se tekee kyllä myös hieman varovaiseksi. Ainakin hetkeksi…

Kun teen joulua johonkin, minulla on aina joku teema ja ainakin omassa päässäni kulloiseenkin tyyliin on jokin syy ja perustelu. Jouluihmisenä olen enemmän maksimalisti, kuin minimalisti ja olen vuosien varella luonut vaikka millaisia joulumaailmoja omaan kotiini, televisioon ja lehtijuttuihin. Mutta nyt tuntuu, että olen nähnyt määrää ja glitteriä jo tarpeeksi ja mieluisimmat joulukoristeet muodostuvat luonnonmateriaaliesta. Asioista joitka löytyvät ruokakapasta ja metsästä. Ja kaikenlainen määrän vähentäminen miellyttää.

Perinteisissä suomalaisissa jouluruuissa käytetyissä joulun mausteissa on paljon samaa kuin marokkolaisessa keittiössä, kanelia, kardemummaa, tähtianista, sahramia, muskottia. Jouluun kuuluu myös monenlaiset hedelmät sekä tuoreina että kuivattuina, sitrukset, taatelit, luumut, pähkinät ja mantelit jotka kaikki kuuluvat myös Pohjois-Afrikkalaiseen keittiöön. Marokkolaiset astiat ja ornamentiikka viehättävät myös, siksi päätinkin toteuttaa joulukattauksen Iittalan värikkäillä  ja simppeleillä astioilla ja yhdistää niihin Tine K Homen mustavalkoisia marokkolaisia kulhoja.

Koska maailman jokaista ihanaa astiasarjaa ei voi hankkia (mikä on suuri vääryys!) suosin eri sarjoista olevien astioiden sekoittamista keskenään, jolloin jo muutama erilainen astia piristää ja muuttaa kauttausta. Pääsee vähemmällä määrällä, mutta lopputulos on kuitenkin runsas ja kiinnostava.

Kattauslautasina käytin lasilautasia. Valitsin harmaat, mutta kaupassa ei ollut kuutta, joten otin sekä kirkkaita että harmaita. Se ei haittaa ollenkaan! Pääruokaa varten on tummansiniset lautaset, lihapiirkkaa syödään turkoosilta tai punaiselta lautaselta, riippuen missä istuu. Lihaliemi eli buljonki nautitaan marokkolaisesta kulhosta. Keskellä pöytää luikertelee mustikanvarvuista tehty köynnös, jota koristaa oranssit pienet sitrukset, kumkvatit, joita saa ruokakaupasta. En kiinnittänyt kumkvatteja ollenkaan, ne pysyvät varpujen seassa ilman kiinnitystä.

Keskelle pöytää ei kannata laittaa korkeita kynttilänjalkoja, koristeita tai kukkia, koska niiden takaa on ikävää kurkkia vastapäätä istuvaa. Mustat matalat kynttilänjalat ovat valurautaa ja kynttilän paikka niissä ei ole keskellä.

Tapio Wirkkalan suunnittelemista Tapio-laseista juodaan viinit, vesilasina on kirpputorilta osteut lasit, joiden alareunassa on tinarinkula. Sopivat minusta hyvin Marokko-fiilikseen. Jotkut värilliset lasit toimisivat myös hyvin. Aterimet on omat eikä sarjaa enää ole saatavana Iittalasta. Mallin nimi on Memory – harmi ettei sitä enää ole, koska olen hukannut muutamia.

Buljonki keitetään häränhännistä ja paahdetuista juureksista ja se kuuluu ehdottomasti joulupöytääni yhdessä lihapiirakan kanssa.

Tein lihapiirakan mustaan kapeaan Teemavuokaan. Ei tule liian suurta, kuten pelillä! (Liemen ja piiraan reseptit allekirjoituksen jälkeen blogin lopussa)

Perinteiset jouluherkut ovat aika raskaita ja tykkään sekoittaa joukoon uusia juttuja. Salaatti erivärisistä sitruksista, paahdetuista punajuurista ja mustista linsseistä sisältää paljon perinteisiä joulun makuja, mutta on kevyttä ja hyvää. Salaatin kastikkeeseen tulee kaneliakin! Nam! (Resepti on Kodin Kuvalehden numerosta 21/15 ja sen on luonut toimittaja Riikka Kaila. Kopioin reseptin blogin loppuun.)

Kastehelmi-purkit toimivat hyvin jälkiruoka-astioina. Tein niihin valkosuklaajuustokakut, joiden pohja on piparkakkua ja pinnalla on karpalohyytelö. Purkit mahtuvat hienosti jääkaappiin, koska ne voi pinota. Tilaa menee vähemmän kuin pyöreä kakku veisi. Tiivis kansi suojelee vierailta hajuilta ja mauilta. Jokaisen oma kakku on hauska juttu, eikä annos ole liian suuri – pikemminkin liian pieni – niin hyvää se on! Kun kakut tuodaan tarjolle, ne voi koristella karpaloilla tai puolukoilla ja puolukan varvuilla.

Tine K:n tarjotinpöytä käy hyvin jälkiruokapöydästä. Punakultaiset lasit olen saanut lahjaksi isältäni espressokupit ovat myös omasta kaapistani. Ne ovat 24h sarjaa ja niiden valmistus on lopetettu.

Joulupuuron latoin tarjolle Tine K:n marokkovatiin mutta Sarjaton kulhot ovat sen syömiseen sopivan kokoiset ja muutenkin ihanat. Pinta näyttää kudotulta – kotoista!

Aamupuuro tuli viimeiseksi, olisikohan sen pitänyt aloittaa tämä juttu? Mutta jospa se on joulupäivän aamupuuro? Kivaa oli tehdä näitä kuvia. Iittalat astiat, kynttilänjalat ja lasit hain lainaksi Iittalan liikkeestä, joukossa on myös muutamia omia Iittalan astioitani sekä antiikkia. Tine K Homen astiat ja marokkolainen tarjotinpöytä ovat lainassa Nougatista. Kiitos lainasta molemmille ja haasteesta Iittalalle!

Lämmöllä

♡

Hanna

P.S. laitan tänne loppuun vielä reseptit punajuurisitrussalaattiin, valkosuklaajuustokakkuun, lihaliemeen ja -piirakkaan, jos joku innostui!

Valkosuklaajuustokakku kuuteen Kastehelmi-purkkiin

(suluissa määrät jos teet yhden suuren kakun)

75g  (150g) murskattuja piparkakkuja

25g  (50g)   sulatettua voita

175g valkosuklaata

2 dl kuohukermaa

2 tl vaniljasokeria

200 g maustamatonta tuorejuustoa (Philadelphia)

½ dl sokeria

4 liivatelehteä

½ dl vettä

(täytettä jää vähän yli – syö se!)

kiille

2 (3) liivatelehteä

1 ½ (3)dl sokeroimatonta kaupan karpalomehutiivistettä laimentamattomana

1 ½ (3)rkl hienoa sokeria

Yhdistä piparkakkumurut ja sulatettu voi. Painele 2 rkl muruseosta jokaisen purkin pohjalle. Muovipussilla peitetty puinen perunanuija on hyvä väline siihen työhön. Muovi estää murujen tarttumisen nuijaan.

Laita liivatelehdet pehmenemään kylmään veteen.

Sulata suklaa vesihauteessa tai varoen mikrossa. Vatkaa kerma vaahdoksi ja mausta vaniljasokerilla.

Sekoita toisessa kulhossa tuorejuusto ja sokeri reippaasti lusikalla sekoittaen.

Keitä vesi kiehuvaksi ja liuota pehmeät liivatelehdet kuumaan veteen. Yhdistä kermavaahto, juustoseos ja sula suklaa ja lisää joukkoon liivateseos. Sekoita hyvin. Nostele seosta keksipohjan päälle sen verran ettei purkin kansi kosketa sen pintaa ja jätä vielä pieni vara kiilteelle. Anna hyytyä vähintään kaksi tuntia tai yön yli.

Kiille

Laita liivatelehdet pehmenemään kylmään veteen. Kuumenna laimentamaton mehu ja lisää siihen sokeri. Liuota joukkoon pehmenneet liivatelehdet. Anna seoksen jäähtyä huoneen lämpöiseksi ja nostele sitä sitten hyytyneen valkosuklaakakun päälle. Laita kylmään hyytymään tunniksi.

Lihaliemi

2-3 kg naudan potkaa, lihaisia luita ja häränhäntää

5-6 l vettä

pari porkkanaa

pari isohkoa sipulia kuorineen

nyrkinkokoinen pala juuriselleriä

puolikas palsternakkaa

laakerinlehti

muutama oksa timjamia

muutama oksa persiljaa

3 maustepippuria

(pari valkosipulin kynttä)

suolaa

Paista luita voidellulla uunipannulla 225 asteessa puolisen tuntia. Kääntele välillä. Pilko juurekset, sipulit kuorineen, siitä liemi saa kauniin värin. Lisää vihannekset pannulle viimeisiksi kymmeneksi minuutiksi.

Siirrä luut ja vihannekset kattilaan. Huuhdo uunivuoka, rapsuttele maut talteen ja kaada vesi kattilaan. Lisää loppu vesi. Aloita keittäminen kohtuullisen hyvällä lämmöllä. Kun vesi alkaa kiehua, kuori pinnalle muodostuva vaahto tarkkaan pois. Laske sitten lämpöä niin, että liemi vain kevyesti poreilee. Lisää mausteet ja anna kiehuskella 6-8 tuntia.

Nosta luut ja vihannekset kattilasta. Vihannekset voi heittää pois, ne ovat tehtävänsä tehneet.

Siivilöi liemi ja kaada takaisin kattilaan. Keitä hyvällä lämmöllä kokoon, kunnes jäljellä on sopivan voimakas liemi.  Tähän menee hyvinkin tunti, toista. Mausta suolalla.

ja tietty, jos tuntee metsästäjiä, kannattaa kysyä luita niiltä. Riistasta vasta hyvä liemi tulee.

Pellillinen lihapiirakkaa (käytin puoli annosta kuvan piiraaseen)

Taikina

3dl kuohukermaa

1tl leivinpulveria

6,5 dl vehnäjauhoja tai 5dl vehnäjauhoja ja 1,5 dl korppujauhoja

250g voita

1 kanamuna voiteluun

n. 800g jauhelihaa

n. 2dl riisiä

1-2 sipulia

suolaa

mustapippuria

(yrttejä maun mukaan)

Tee ensin taikina, sen voi tehdä jo päivää etukäteen jääkaappiin odottamaan.

Vatkaa kerma vaahdoksi ja sekoita siihen keskenään sekoitetut kuivat aineet. Lisää joukkoon huoneenlämpöinen voi ja sekoita hyväksi taikinaksi.Älä vaivaa. Laita jääkaappiin vähintään puoleksi tunniksi.

Keitä riisi lihaliemessä, joko itse tehdyssä tai lisää keitinveteen lihaliemikuutio tai lihafondia.

Paista silputut sipulit meheviksi, makeiksi ja pehmeiksi. Paista jauheliha ja mausta se hyvin suolalla, raastetulla valkosipulilla ja pippurilla. Jos haluat voit lisätä mieliyrttejäsi joukkoon.

Kauli 2/3 taikinasta ja nosta se leivinpaperilla vuoratulle pellille varovasti. Koska taikinassa ei ole sitkoa. Voi  olla haastavaa kaulita tai saada iso taikinalevy siirrettyä pellille. Aivan yhtä hyvin voit taputella taikinaa pellille palasina, kuin tilkkutäkkiä. Sekoita täytteen aineet keskenään ja tarkista maku. Nostele täyte taikinalevylle. Te lopusta taikinasta piiraaseen ristikko tai vain taputtele taikinasta ohuita paloja ja levitä ne piirakan päälle. Koko kannen ei tarvitse olla taikinan peitossa. Voitele piiras kananmunalla, jonka rakenne on rikottu haarukalla sekoittamalla.

Paista piirasta 200 asteessa noin puolituntia, kunnes taikina on kauniisti kypsynyt.

Punajuuri-sitrussalaatti

1 dl mustia linssejä

6 punajuurta

1 granaattiomena

2 appelsiinia

2 verigreippiä

tuoretta lehtipersiljaa

tuoretta minttua

3 rkl oliiviöljyä

2 rkl sitruunan mehua

1 rkl hunajaa

1 tl kanelia

1 tl suolaa

mustapippuria

Huuhdo ja keitä linssit pakkauksen ohjeen mukaan.

Kuori punajuuret ja viipaloi lohkoiksi. Laita lohkot uunipellille ja valuta päälle öljyä ja sormisuolaa. Paahda 200 asteisessa uunissa kypsiksi noin 30 min

Kuori ja viipaloi sitrukset. Ota granaattiomenasta siemenet, silppua persilja ja minttua.

Sekoita kastikkeen ainekset keskenään, kokoa salaatti ja valuta kastike päälle.

Kiirettä on pitänyt ja onneksi on, sillä nämä marraskuut ovat minulle vuoden haastavinta aikaa. Mutta tänä syksynä olen pärjännyt paremmin kuin tavallisesti. Johtuisiko se aurinkoisesta syksystä, kun kuulaita aurinkopäivä vaan riitti ja riitti.

Viimeviikon vauhtipäivä oli torstaina. Kun oli vielä porvarillinen hämärä ja kello vasta kahdeksan, olin jo jalkahoidossa ja sain punaiset geelilakat varpaankynsiin koska ensi viikolla lähden Tansaniaan ja siellä heitetään pois kengät ja sukat! Seuraavaksi oli vuorossa fustra-treenit. Olen saanut itseni huonoon kuntoon liiallisella tietokoneen naputtamisella ja vaara saada jäätynyt olkapää on hyvin konkreettinen. Ottaa päähän ihan sairaasti, etten voi tehdä kunnon rankkaa treeniä, vaan joudumme huoltamaan tota olkapäätä. Lankku ja punnerrus maistuisi, samoin vipunostot ja muut, mutta ei pysty. Kipeää tekee. Mutta oikea treeni kyllä auttoi. Pian olisi syytä päästä treenaamaan kovempaa, koska olen lihonut! Tänään aloitin sokerittoman kauden. En tiedä koska lopetan. Piiiiitkän ajan päästä. Tai ehkä en edes silloin. Sokeri ei ole hyvästä, mutta tykkään hyvästä 😉

Sitten alkoikin torstain juhlat – mentiin kaimani Hannan kanssa tilaisuudesta toiseen ja oli ihanaa. Kolme ruusua menee jakoon näin:

Ensimmäisenä oli kirjan Aina oikein –julkistus. Sisustustoimittaja ja neuleyrittäjä Pia Kalliomäki on kirjoittanut neulekirjan sisustajalle. Kirja on pullollaan inspiroivia kuvia kauniista sisustuksista ja neuleet ja neuleohjeet ovat kudelamana kuvien välissä. Tyylikäs kirja. Torkkupeitot, tyynyt ja matot näyttävät helppotekoisilta ja ajatus puikkojen heiluttamisesta sohvalla on kutkuttava. Usein neuleohjeet kaatuvat mielestäni liikaan yrittämiseen, tässä kirjassa neuleet ovat minimalistisia – pinta puhuu puolestaan ja ohjeita riittää tiskirätistä mattoihin. Ruusu!

Kirjanjulkkarit oli Friz Hansen Shopissa Yrjönkadulla ja sieltä kävelimme ripeästi Stockmannille, jonne Balmuir avasi pop up –myymälän joulun ajaksi. Balmuir on kotimainen perheyritys, jonka tuotteita myydään hienoimmissa tavarataloissa ympäri maailman ja paketti on toimitettu myös Ruotsin hoviin. Valikoima on laaja aina kashmirpiposta puhvelinnahkaiseen arkkuun saakka. Kieltämättä  pehmeät villat ja sileät nahat tuntuvat hyviltä, kun niitä silittelee. Alpakankarvaiset tyynyt olivat pehmeämmät kuin mikään mitä osaan kuvitella. Ruusu kotimaiselle yritykselle, jolla on tyyliä ja tahtoa!

Stockmannilta kipitimme Lönnrotinkadulle jossa Akseli Herlevi avasi Naughty Burger hampurilaisravintolan. Gourmet hampurilaiset on nyt trendiherkkua ja siksi onkin jotenkin hauskaa että muinoin samassa osoitteessa sijaitsi ravintola Lautasmatkat, joka oli myös aikansa hitti jättisuurine annoksineen. Se oli 70-luvun trendi se!

Akseli on hionut hampurilaistaan tarkkaan ja pakko myöntää että herkkua oli! Mehevän pihvin ja pehmeän sämpylän liitto oli mainio. Rennon tunnelman paikka. Mutta ei kalorikammoiselle! Siellä tapasimme ihanan Jutta Gustavsbergin, joka oli dieetillä, eikä ollenkaan maistanut burgeria. Kevyt Pepsi oli kädessä. Ruusu rennolle gurmeelle!

Illalla maistui uni ja perjantaina olikin sitten uudet haasteet. Keittiössämme oli kuvaukset ja aamu alkoi kaiken turhan kärräämisellä kellariin. Koskahan saan kärrättyä ne takasin ylös sieltä?

Iloa päivään!

Hanna

Katsoin kiinnostuneena tänään Maikkarilta Studio 55 –ohjelmaa, koska aiheena oli: Yli 50-vuotiaat kuluttajina – mainonnan unohdettu kohde.

Aloin tietysti miettiä asiaa omakohtaisesti, sillä olen 57-vuotias ja kuulun siis kyseiseen unohdettujen ryhmään. Eikä se haittaa minua pätkän vertaa! Pysykää vain mainostajat samalla linjalla! Me 80-luvun kulutusjuhlan luojat hillutaan täällä ihan miten haluamme ilman teitäkin. Me osaamme ihan kaiken, löydämme kaiken emmekä tarvitse teitä yhtään mihinkään. Kulutamme rahamme ilomielin ihan mihin itse haluamme. Välillä Henkassa ja Maukassa ja välillä Luis Vuittonilla. Arvostamme palvelua ja laatua ja löydämme ne ilman mainostajia vailla mitään ongelmia.

Katsomme ja näemme tyttärieni kanssa samat mainokset, sillä erotuksella, etten usko mitä niissä puhutaan – koska tiedän paremmin. Mutta voi Luoja kuinka viihdyttäviä ne ovatkaan! Ajatella että mainostytöt ja –pojat ovat viritelleet ripsivärimainoksen jossa luvataan tuuheutta, pituutta ja volyymia ja kuvissa pörhistelevissä silmissä jumalaisen kauniisiin silmiin on kiinnitetty irtoripsiä hiusharjan verran! Miten hauskaa! Ryppyvoiteita mainostavat kolmikymppiset siloposket ja jos mainostajat heittäytyvät vallan rohkeiksi, niin mainoskuvassa on jotain aivan rebeliä – Jane Fonda (69-vuotiaana voide mainoksissa) jonka kasvoja(kin) on sivellyt kirurgin veitsi enemmän kuin mainostettava tuote ikinä. Mutta se on niin hauskaa! Ostamme hulluina kosmetiikkaa, koska iho kuivuu, kun kollageeni vähenee ja se tuntuu ikävältä. Mutta voi pojat – kyllä me voiteemme löydämme, ja kirurgit, ja Restylanet ja timanttihionnat.

Parempia TV-ohjelmiakaan emme tarvitse , vaikka TV suoltaa enimmäkseen ulos pelkää moskaa, sillä näemme kaiken haluamamme tietokoneelta Netflixistä ja vastaavista palveluista. (Vaikka viimeksi katsoin suosikkisarjaani kyllä puhelimelta, kun mieheni kanssa ajoimme vapaa-ajan asunnolta kotiin ja reissu pitkästytti) TV:n mössöohjelmia, joissa esitellään esimerkiksi asuntoja alastomille ihmiselle, treffataan alasti tai muuten vaan örvelletään mauttomasti katsovat silti jotkut ikätoverini ja suotakoon se heille. Tasoa ohjelmiin löytyy kaikille jos vain haluaa etsiä. Tanssii Tähtien kanssa –ohjelmaa katsoivat kuulemma liian vanhat ihmiset mainostajien mielestä – ei haittaa, me nähdään samoja ohjelmia joita tehdään muualla maailmassa.

Juu emmekä me välitä matkailumainoksistakaan. Etsimme matkamme itse. Olemme jo oppineet kuinka mainostytöt – ja pojat kuvaavat kohteita ja muokkaavat kuvia näyttämään paremmilta. Ehei – me lennämme kohteet Googlella, jotta näemme, vaihdamme nettiyhteyksiä ja servereitä, kun varaamme lippuja, että saamme parhaat hinnat ja löydämme upeimmat paikat. Tai otamme yhteyttä parhaisiin matkan tarjoajiin, jotka räätälöivät meille matkan Ranskaan keräämään omenia ja keittämään niistä hilloa, joka jaetaan varattomille hyväntekeväisyytenä tai vie meidät tutustumaan pienen pieniin konjakin tuottajiin, joita ei löydä ellei ole henkilökohtaisia suhteita.

Sillä lailla me teemme – koska olemme sen arvoisia

Hanna

P.S. unohdin kokonaan autot ja prätkät. Tiedättekö miksi kalliita autoja ajaa useimmiten vanhemmat naiset ja miehet? Ja miksi Harrikkakuskeilla on jo ikää? Miksi tyttärellä on pikkuinen vanha Toyota ja äitee ajelee Mersulla? 😉

Olen ollut tosi kipeä viikon verran ja liikunta on ollut pakko jättää väliin. Kun olo alkoi kohentua lähdin rauhalliselle kävelylle postiin, joka on reilun kilometrin päässä. Kello oli viiden paikkeilla, mutta ulkona oli pilkkopimeää. Vastaan tuli muutamia teinejä ja mietin miten vähän nuorilla on täällä tekemistä talvikuukausina. Säkkipimeää, märkää, kylmää. Okei tietysti on harrastukset, mutta ei voi koko ajan harrastaa. Pitää voida hengata. Mietin millainen olisi paras paikka, mikä olisi ihaninta. Piirtelin kuvitelmissani jotain suurta valoisaa rakennusta, jossa on kahviloita ja paikkoja hengailulle… ja saman tien tajusin sen. Meillähän on ne jo! KAUPPAKESKUKSET! Kuinka en ole tajunnut sitä aiemmin?! No siis en ole, koska kun olin nuori, me hengattiin kaupan pihalla ja kun saatiin ajokortit ajettiin Seutulaan kahville (kukaan ei puhunut Helsinki-Vantaasta), koska ei ollut kauppakeskuksia.

Kun Leppävaaraan avattiin kauppakeskus Sello, olin tuohduksissani, koska sinne oli tehty nurkkauksia joissa oli Eero Aarnion tuoleja. Marmatin, että joo-o onhan ne nyt mielettömän hienoja, mutta kohtahan ne on hajalla ja nuorethan niissä hengailee… No todellakin hengailee ja hyvä niin! Onhan meillä tietysti nuorisotaloja ja seurakuntien kerhoja jne. Mutta jos itse saisin valita ja olisin nyt nuori varmasti roikkuisin valoisan kauppakeskuksen kahviloissa ja istuskelisin siellä täällä lämpimässä ja valoisassa sisätilassa jossa ehkä soi jopa musiikki.

Missä lämpimien maiden nuoriso viettää aikaansa ja tapaa toisiaan? Rannoilla, aukioilla, ulkona!

Meillä on ollut kaksi vaihto-oppilaspoikaa. Toinen – Mike – tuli Australiasta meille talven kynnyksellä ja yhtenä juuri tällaisena pimeänä iltana hän kysyi: Hanna, missä kaikki ihmiset ovat? En ensin tajunnut mitä hän tarkoitaa, mutta kun tajusin vastasin, että kotona ja kohta ne kaikki nukkuu.

Ja niinhän se on, ei oikein jaksa tehdä mitään, kun on niin vähän valoa. Mutta voi kauppakeskukset – te sytytätte kaikki tuhannet lamppunne meitä ja nuorisoamme varten joka ikinen päivä. Eikö tämä ole jotenkin loistavan järkyttävä havainto?

Mutta mitä tekevät nuoret, jotka eivät asu kauppakeskusten vaikutusalueilla mietin ja tajusin että joka nurkallahan on ABC! Parjattu ja vihattu. Olen varmaan monen mielestä outo tapaus, koska olen aina liputtanut näiden teiden keitaiden puolesta, vaikka niitä vastustetaan julmasti joissain piireissä. Olen kiitollinen puhtaista vessoista, auki olevista kaupoista, tankkausmahdollisuuksista ja jopa seisovasta pöydästä. Mieluummin syön grillattua kanaa ja porkkanaraastetta vaikka ananaspalojen kanssa, kuin pysähdyn näihin entisiin tienvarsipaikkoihin, joissa on likaiset huussit ja tarjolla rasvaista ”kotiruokaa”. Ei jokainen tienvarsipaikka ole Tertin kartano tosiaankaan… Ne ovat muuttuneet ihmisten haaveissa romanttisiksi ja viehättäviksi paikoiksi. Jos ne olisivatkin freessejä ja omaperäisiä ja tarjoaisivat itse leivottua leipää, karjalanpiirakoita ja omalta pellolta kerättyjä juureksia niin ok – muuta ei ne sellaisia ole koskaan olleet, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.

Ja nyt tajuan, että nehän ovat kylien ja kaupunkien piazzoja.

Voi kauppakeskukset ja ABC:t ansaitsette mitalin – kiitos että on valoisia katettuja piazzoja, katettuja aukioita tässä pimeässä ja synkässä maassa!

… mä mietin , että olenkohan tullut hulluksi, mutta tämähän on totta! Eikö olekin!?

Hanna

Ajettiin eilen Saarenmaalle meidän mökille. Matka tänne on ihmeellinen, koska se poistaa stressin pala palalta. Lähdemme aamulla aikaisin aina matkaan. Askel kerrallaan kaikki jää taakse. Ensin laivalla Tallinnaan, sitten pari tuntia ajoa ja taas lauttaan. Kun ollaan Saarenmaan lautassa kaikki huolet ovat poissa. Viimeinen taival on 65km:n ajomatka, joka on parasta ihanuutta. Nytkin matkalla näimme sadoittain joutsenia, lehmiä laitumilla ja lampaita niityillä.

Perillä talomme on valmiiksi meille siivottu ja astumme äänettömyyteen tammihirsisten seinien suojaan. Täällä ihminen on kuin Herran kukkarossa tosiaan.

Nukuin kuin vauva ja heräsin, kun oli vielä aivan pimeää. Ääntäkään ei kuulu on vain rauha. Otan puhelimen ja katson Instagramia, josko kaukana matkustavat tyttäreni olisivat laittaneet jotain kuvia. Ensimmäinen kuva, jonka näen on silmä, sen iiris on trikolorin väreissä ja siitä vuotaa kyynel. Arvaan heti että Ranskassa on tapahtunut jotain todella pahaa.

Niin särkyi rauha täällä korvessa. Syytän internettiä. Miksi sain tietää mitään? Enkö olisi vain voinut olla täällä vain ihan hiljaa? Häpeän samalla itsekkyyttäni. Mitä ovat nämä silmittömästi tappavat ihmiset? Mitkä tulevat olemaan seuraukset? Hirveän vaikeaa edes tehdä arkisia asioita, tiskata ja pedata. Kaikki tuntuu jotenkin aivan turhalta, vaikka tälle asialle on varmasti aivan yhdentekevää mitä tänään teen, tai olen tekemättä. Kaikki tuntuu vain turhalta.

Ja mitä minä täällä turvassani valitan? Ei ole mahdollista edes käsittää niiden satojen ja tuhansien ihmisten tuskaa joita tämä kammottava teko läheisesti koskettaa. Eikä voi välttyä ajattelemasta mitä kaikkea on vielä tulossa ja mitä kaikesta seuraa.

Tahdon takaisin pumpuliini.

Voimaa ja viisautta niille jotka päättävät. Voimaa ja rakkautta niille jotka kärsivät.

H.

Ostin yhtenä päivänä Ruotsalaisen Elle Decoration -lehden. No, se on ihana lehti ja selailin sitä nautiskellen kauniista sisustuskuvista ja interiööreistä. Yhtäkkiä silmiini sattui Rörstrandin mainos. Kuvassa oli joulukattaus ja minua riemastutti kuinka hauskasti eri sarjojen astioita oli osattu käyttää neljän hengen kattauksessa. Piti oikein keskittyä ja lopulta laskin montako kirjavaa lautasta kuvassa oli ja mitä kaikkea muutakin. Ajattelin, että juuri näin voi käyttää meillä myös Arabian Taika-sarjaa, Paratiisia ja vaikka mitä. Että ei tarvitse, kuin muutaman kirjavan  astian ja Arabiaa on aina helppoa sekoittaa keskenään, koska massa josta astiat valmmistetaan, on samaa ja värit samat, niin että kirjavatkin saattavat toimia keskenään. Ja että kuinka hauskaa olisi jos sekoittaisi ihan valkoisiin astoihin antiikkia. Ja että olen saarnannut tästä lukuisilla kattauskursseillani ja –luennoillani. Että ei tarvitse olla samaa sarjaa ja että jos on suuret juhlat, lainatkaa naapurilta, eikä vuokraamosta, sekoittakaa villisti. Ryhdyin jo miettimään kuinka katan tänä jouluna. Ja ajattelin kukkiakin jo. Inspiroiduin. Innostuin. Tykkäsin erilaisista paikkakorteista. Jippiii! Hyvä meininki.

Tuo kaikki tuli mieleeni, kun vastaanotin eilen Fiskarsin ja Iittalan tiedotteiden yhteydessä heidän PR-kuvansa. Mä masennuin. Anteeksi kovasti, mutta voi mahdotonta sitä rajatonta ankeuden määrää, mikä lippulaivamme Iittalan PR-kuvassa on. Ja kun vielä tiedotetaan legendaarisen Kaj Franckin legendaaristen aterimien tulosta uustuotantoon. Kyllä kyllä. Franck oli pelkistämisen mestari, mutta ei kai kuvan tarvitse olla ankeuden ylistys? Hienot astiat. Hienot aterimet. Hieno tammipöytä. Hieno tuoli. Hieno karahvi. Hienot lasit. Kauhea ankeus. Eikä edes tiedotettavan tuotteen yksityiskohdat ole näkyvissä. Minimalismi on taitolaji. Kaikkein vaativin. Olen onneton tästä kuvasta. Se voisi olla niin paljon enemmän. Anteeksi Iittala.

Ja toinen palkintokaktus menee Fiskarsille. He tuovat valikoimiinsa välineet pastan valmistamiseen. Aha. Ovatko ne kuvassa? Ilmeisesti. Ahdistavaa. Ja ahdistavaa siksi, että rakastan näitä merkkejä ja olen tottunut vastaanottamaan sieltä laatua kaikessa. Sekä tuotteissa, että esitteissä.

Kun eletään kuvien maailmassa, jossa kaikki kuvaavat täytyisi tällaisten ihanuuksien esittelykuvat olla jotenkin inspiroivia – ministi tai maksisti, mutta jotenkin.

Anteeksi

Hanna

Mun isä oli mun sankari. Voittamaton. Isä petkutti perhettään lintsaamalla koulusta. Isoisällä oli huonekalu- ja talotehdas Kylmäkoskella ja isä viihtyi paremmin oikeissa töissä kuin koulussa. Se meni sisarustensa kanssa junaan, kuin olisi ollut kouluun menossa, mutta juoksi junan läpi ja hyppäsi toisessa päässä ulos ja meni tehtaalle töihin. Kunnes tuli sota. Isä taisteli Karjalan kannaksella legendaarisen Laguksen joukoissa ja otti vielä toisen erän Lapinsodassa.

Kun sota loppui isä nappasi äidin – vai olikohan se toisinpäin…. Isä oli kihloissa ja äiti meni auttamaan hääfrakin ostossa. Tapasivat seitsemän kertaa, joista seitsemäs oli Liisan päivänä syyskuussa, jolloin vietettiin heidän häänsä.

Häitä juhlittiin seitsemän päivää Helsingissä Klaus Kurjessa. Sulhasen ja morsiamen isät halusivat vuoronperään tarjota, eikä juhlista oikein tullut loppua.

Isä alkoi johtaa tehdasta Kylmäkoskella. Kävi paha onnettomuus ja tehdas paloi. Isä kuvasi sitä kaitafilmikameralla. Sen on täytynyt olla hirvittävää.

Isällä ja äidillä oli kolme tytärtä ja he päättivät lähteä Australiaan. Sattuman kautta isän isä sai tietää suunnitelmasta ja perui kaiken isäni selän takana. He jäivät Suomeen ja isä perusti agentuuriliikkeen. Hän toi Tšekkoslovakiasta Suomeen polkupyöriä ja luistimia ja lopulta kaikkea retkeilyyn liittyvää. Hän rakensi talon omin käsin ja lopulta minäkin synnyin ja perheessä oli neljä tytärtä.

Isä teki aamiaisen joka päivä ja rakasti liekitettyjä lättyjä, jäätelöä ja hunajaa, osso buccoa ja lännen leffoja joissa oli kunnon tappeluita. Isää odottivat lentokoneet Seutulassa, kun hän oli myöhässä ja hän rakasti hyviä autoja, mutta ei huolehtinut niistä. Itsestään hän huolehti jumppaamalla joka aamu.

Typistettynäkin kova elämäntarina. Mutta tiedättekö mikä minusta oli parasta? No se kun isä ryhtyi aina heittelemään palloa mun kanssa, kun pyysin, tykkäsi kun lauloin pientä nokipoikaa ja antoi muutaman hyvän elämän ohjeen. Älä pelkää ketään, kaikki ihmiset ovat vain ihmisiä ja keskenään saman arvoisia. Ja jos saat jostain ikään kuin ylimääräistä rahaa, tee sillä jotain hauskaa.

Että hyvät isät, kun pinnistelette kaikissa jutuissanne, niin se mikä on se tärkein juttu on sitten kuitenkin se pallon heittäminen.

Hyvää isänelämää kaikille isille

♡

Hanna

Kansallispuku on jännä vaate. Käsityötaidon näytteenä se on huikea, mutta käyttövaatteena se näyttää minusta hankalalta, tukalalta ja jotenkin vaikealta. Ja missä sitä voi käyttää, niin että se näyttää jotenkin normaalilta? Ei oikein missään minun mielestäni. Se on vähän kuin teatterivaate tai naamiaisasu, joka sopii tanhuamiseen, mutta on hiukan outo juhlavaatteena. Itsenäisyyspäivänä linnassa se toimii, jos henkilö edustaa jotain mikä liittyy aiheeseen, mutta onhan se nyt hassu muuten lameiden ja laahusten joukossa. Paksusta kankaasta kudottu asu on varmasti myös todella kuuma.

Itselläni on ollut kansallispuku päälläni vain kerran pikkutyttönä, kun olin mukana tanhuesityksessä. Kummitätini ja hänen anoppinsa pukeutuivat kansllispukuun aina juhannuksena, se oli kyllä jotenkin hienoa minusta.

Jos katsoo kansallispukua lähempää, sitä ei voi olla arvostamatta. Käsin kudotut kankaat, kirjotut paidat, pitsit, brodeeraukset ja korut ovat arvokkaita ja hienoja. Ne ovat myös uniikkeja ja jokainen puku on ainutlaatuinen, siinä mielessä ne edustavat myös tämän hetken kuuminta nousevaa trendiä. Yksilöllisyys, ainutlaatuisuus ja vaativa käsityö ovat nousevia trendejä kaikessa.

Olin muotimaailmassa vahvasti mukana jo ihan lapsesta saakka, ensin pukemassa muotinäytöksissä malleja ja myöhemmin hoidin usean vaatetusalan yrityksen tiedottamista. Noina aikoina (jolloin Suomessa oli vielä muotiteollisuutta!) keväiset ja syksyiset muotimessut olivat suuri ammattilaistapahtuma. Näytteilleasettajien yhteisnäytös oli THE tapahtuma. Vatevan näytöksestä puhuttiin ja sitä kävi katsomassa myös presidentin puoliso ja muita tärkeitä vaikuttajia. (Vateva oli suomalaisten vaatevalmistajien etujärjestöstä, Vaatetusteollisuuden Keskusliitosta (1958–1994) käytetty lyhennenimi)

Vain yhdessä näytöksessä kaikista näkemistäni, stailaus ja meininki oli sitä luokkaa, että se on jäänyt mieleeni jonain erityisenä, poikkeavan upeana ja omaperäisenä. En muista mikä oli vuosi, eikä muistanut Outi Brouxkaan jolle juuri äsken soitin. Hän olisi voinut sen muistaa, sillä kysymys on hänen tekemästään huikeaakin huikeammasta näytöksestä, josta on erityisesti jäänyt mieleeni yksi sisääntulo. Mallit marssivat lavalle jaloissaan Sievin jalkineet, makkaralla olevien villasukkien kanssa. Kenkien ja sukkien yläpuolella heiluivat kansallispukujen hameet ja yläosana olivat nahkarotsit ja paksut villapaidat. Musiikki oli jotain rähjäävää punkkia. Olin kananlihalla. Se oli niin rock. Niin cool. Niin siistiä.

Olen jotenkin haaveillut tilaisuudesta tehdä juuri niin ja viime viikonloppuna siihen tarjoutui mahdollisuus. Jesssss!

Olin juontamassa hienoja Kätevä & Tekevä messuja Lahdessa. Kansallispuvun 130v juhlavuosi oli yksi messujen kantavista teemoista ja messujen henkilökunta päätti pukeutua kansallispukuihin rennolla otteella. Kaikkia pukujen osia sekoitettiin yhteen vapaalla kädellä ja yhdistettiin omiin asusteisiin kuten kukin halusi. Minä laitoin päälleni Koiviston kansallispuvun hameen, bambukuituisen valkoisen neulepuseron ja lampaannahkaiset karvatöppöset, joissa oli kultaiset nahkanauhat. Vyötäröllä kilisi härmäläinen helavyö… ja änkesin jokaikiseen kuvaan itse mukaan….sori.

Hame oli ihana, melkein maahan asti ulottuva ohuesta villalangasta kudottu hame oli mukava ja pitkät helmat heiluivat mennessäni. Vähän jännitin tuleeko pyyhkeitä asiantuntijoilta, mutta tapahtui päinvastoin. Legendaarisen kansallispuku kutomon Helmi Vuorelman Kristiina Vuorelma-Aho huudahti iloisena, että ”juuri noin!” Hän piti näkemästään ja toivoikin että kansallispukua käytettäisiin monimuotoisesti ja tuotaisi se tähän päivään.

Jos siis kaapissasi on kansallispuku, ota se käyttöön osittain. Se on hieno vaate.

♡

Hanna

Kukko:

Hyvää huomenta, punahilkka!

Miltäs se maistuu kahvitilkka?

Kana:

Ah, se on aivan liian kuumaa,

kieltäni polttaa, päätäni huumaa.

Kukko:

Kahvi on hyvää – mitä mä kuulen?

Huonolla tuulella, rouvani, luulen.

Kana:

Eipä se olisi kumma lainkaan,

voi mitä unissa nähdä sainkaan!

Kukko:

Kerro se mulle, kullanmuru,

kertoen aina haihtuu suru.

Kana:

Mull’ oli piilossa pesä uusi,

munia siinä jo viisi, kuusi.

Lapset sen löysivät, ai, ai, ai!

Rintani haikean haavan sai.

Kukko:

Rauhoitu, rauhoitu, armas Lotta,

eihän se ollut edes totta.

Immi Hellen

Tiedättekö tämän lorun? Mummini luritteli sitä minulle usein. Se tuli mieleeni tänään, kun olin palaverissa ja sain valita otanko kahvini pahvimukiin vai oikeaan kuppiin. Paljastan nyt teille karmeat kahvitapani. Saatte nauraa, mutta nauraessanne muistakaa kuinka pirullista on, kun suu palaa!

En tiedä vihaavatko kaikki ihmiset suun palamista samalla tavalla ja onko ihmisten suut yhtä herkkiä keskenään, mutta minulla on palamiskammo. Voisiko asialla olla jotain tekemistä sairastamani suusyövän kanssa? Sitä en tiedä. Muistan hyvin kun olin nuori ja asuin lapsuuden kodissani ja äiti aina maistatti minulla keitoksiaan. Lusikka läheni suutani ja minä kammoksuin sen lähestymistä. Halusin lusikan omaan käteeni ja kokeilin varovasti lämpötilaa.

Nykyään on joku rasittava intohimo keitellä tavallista suodatinkahvia keittimellä, joka keittää aivan hysteerisen kuumaa kahvia. Kahvi tippuu lasikannuun, joka on kuumalla levyllä ja tietysti ensimmäiset tipat lähes palavat kannun pohjaan ja kahvi saa siitä oman erityismakunsa, josta minä en pidä. (Älkää suuttuko minulle – kukin juokoon kahvinsa kuten haluaa, tämä on minun kokemukseni ja tulette huomaamaan, että olen vähän omituinen tässä kahvi asiassa)

Tämä tulisen kuuma kahvi on painajaiseni. Kun kaadan sen kuppiin, kuppi tulee tulikuumaksi ja poltan siihen jo heti kättelyssä sormeni. Seuraavaksi palavat huulet, sitten kieli ja lopuksi somasti kurkku. Se on hirvittävää.

Ai miksi en odota että kahvi jäähtyy? Siinäpä se, olen ahne, hosun ja olen aina kiireessä. Ja se kahvihan ei jäähdy millään ilveellä. Paitsi että olen tietysti keksinyt omat konstini kuinka sen saa jäähtymään….

Olen matkustanut aika paljon U.S.A:ssa ja esimerkiksi Starbucksissa kahvi yleensä tarjoillaan pahvimukista. Paitsi että se maistuu pahvilta se ei jäähdy missään järkevässä ajassa juomakelpoiseksi. Hain siellä toisen mukin ja aloin erittäin nolosti läträtä kahviani mukista toiseen. Kaadoin ja vatkasin kahviani edes takasin ja toivoin, että se jäähtyisi lopulta juomakelpoiseksi. Monta kertaa ostin Starbucksista oikean mukin ja roudasin sitä mukanani laukussa koko matkan ajan.

Nykyään olen tullut täysin häpeämättömäksi kahvin kanssa läträämisen kanssa. Teen sitä aivan joka paikassa ja noh… siitä seuraa yhtä ja toista.

Mokaustyyli

I love me – messuilla olin pressihuoneessa kahvilla. Liian kuumaa. Liian kiire. No eipä mitään hain kaksi muovimukia ja kaadoin juoman toiseen. Mitä tapahtui? MUKI SULI! Hahahahaah! Voi nolouden ylistys…muki vajui ja kutistui ja kahvi valui pöydälle ja siitä pehmustetulle tuolille… Anteeksi messukeskus.

Klassinen kupin jäähdytys -tyyli

Maanantaina olin ravintolassa syömässä ja jälleen tulikuuma kahvi. Ei se jäähtynyt ja huvitti jo lähteä kotiin. Kaadoin kahvin vesilasiini. Sitten kaadoin karahvista jäävettä kahvikuppiin. Odotin, että kuppi tuli kylmäksi. Join veden ja kaadoin kahvin vesilasista kuppiin jolloin kuppi jäähdytti kahvin Jeij!

(Pahaksi onneksi tarjoilija käveli ohi kun kahvi oli vesilasissa ja pelkäsin hänen ajattelevan että olin kaatanut siihen jotain omaa (alkoholi)juomaa kassistani, joten jouduin selittämään koko prosessin hänelle. En ole varma oliko totuus nolompi kuin mahdollinen kuvitelma)

Jäähdytys laivassa

Käyn usein Saarenmaalla ja laivassa kahvi tarjoillaan pahvimukeista. Otan jälkiruoka-/murokulhon ja kaadan kahvin siihen. Toimii kuten ranskalainen maitokahvikulho – lämmittää kädet samalla.

Tarjolla vain pahvimukeja –tyyli

Tämä on paha. On vain yksi vaihtoehto. Jäähdyttää kahvi maidolla. Mutta se on mielestäni pahaa. Teen siitä hyvää (vähintään) kuudella sokeripalalla. Se on ihanaa! Kuin karamelli. Ja lihottavaa ja epäterveellistä….

Älkää katsoko tänne –tyyli

Tämä on ylivoimaisesti pahin. Tapahtui tänään Cafe Ekbergillä keskellä salia olevassa pöydässä. Hain kahvin seisovasta lounaspöydästä. Oikea kuppi, vieläpä oikein kaunis ja ihanan laakea muodoltaan. Sellaisessa kahvi jäähtyy nopeaan. Nostin kupin huulilleni ja taivas – se oli tulikuumaa. Ja juoma jo suussa. Tajuan heti mitä tapahtuu, suu paloi jo ja kohta palaa kurkku! Pidin kupin huulillani ja annoin tulikuuman kahvin valua sinne takaisin. Häpeä.

Muita kahvivammojani ovat etten halua juoda kahvia:

Lasista (ei jäähdy)

Mustasta kupista (ei näy)

Laihana (pahaa ja jonnin joutavaa)

Niin että sen päällä on maitovaahtoa (ei jäähdy)

Maustettuna millään mausteella kuten kardemumma, vanilja, suola tai sokeri (pulla pullana kahvi kahvina)

Paksureunaisesta kupista (ei tunnu kivalta suussa)

Että näin. Mutta lupaan, jos kutsut minut kahville, käyttäydyn ihan nätisti, enkä marmata mistään. Mutta JOS saan valita, valitsen.

Hyvää iltaa ja kaunista huomenta – kylmä kahvi kaunistaa!

Pus

Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Specsavers

Oli aikamoinen shokki, kun tajusin etten näe lukea karttaa. Enkä tuoteselostetta vitamiinipurkista. Ja lopulta se, kun en erottanut suihkussa kumpi on shampoo- ja kumpi hoitoainepullo. Olin täyttänyt 45-vuotta ja oli aika hankkia silmälasit. Inhosin niitä ja häpesin sitä että inhosin, sillä kahdella kolmesta tyttärestäni oli ollut silmälasit teinivuosista lähtien. Yhtäkkiä tajusin, kuinka tärkeää on, että lasit ovat kivat, kun ne keikkuvat nokalla kokoajan. Nyt omalla nokallani on keikkuneet kakkulat jo yli kymmenen vuotta! (Huh miten aika lentää!) Nyt vasta olen sinut niiden kanssa, olosuhteiden pakosta – en selviä ilman mitenkään.

284 mljoonaa ihmistä ympäri maailmaa kärsii näköön liittyvistä ongelmista ja 90% näistä asuu kehitysmaissa.

Mitä tapahtuu, kun ei näe? Ei voi opiskella eikä voi tehdä työtä. Muun muassa. Ei voi lukea, korjata taloa, ommella, ottaa tikkua pois sormesta tai nähdä kuka tulee vastaan.

Silmälasien hankinta Suomessa ei yleensä ole mikään ongelma. Optikkoja on kaikkialla, silmälaseja saa kioskeistakin ja esimerkiksi tietokoneen ja puhelimen fonttikokoa voi muuttaa tarpeen mukaan. Mutta kehitysmaissa se on suuri ongelma.

Sitä ongelmaa olen nyt lähdössä omalta osaltani lievittämään pienellä panostuksellani Tansaniaan Dar es Salamiin marraskuun lopulla. Minun matkalaukussani mukaan lähtee noin 250:t käytetyt silmälasit. Tarpeettomia laseja on kerätty Spacsaversin liikkeissä ja nyt lasit on talkoovoimin lajiteltu ja mitattu Tansaniaan vietäviksi.

On mielettömän hienoa päästä mukaan auttamaan tässä projektissa. Toivon että voin auttaa mukaan lähteviä optikkoja kaikin mahdollisin tavoin perillä, sillä siellä tulee olemaan kiire. Viime vuonna samanlaisella matkalla tehtiin jokaisen päivän aikana keskimäärin 120 näöntutkimusta ja yhteensä reilu tuhat ihmistä sai silmälasit. Nyt mukaan lähtee 2000 paria silmälaseja, mukana on myös lasten silmälaseja ja aurinkolaseja. Se hetki kun ihminen alkaa yhtäkkiä lasien ansiosta nähdä on varmasti ihana. Sumea muuttuu skarpiksi. Voi tehdä asioita, joita ei ennen pystynyt.

Tarpeettomia silmälaseja otetaan ympäri vuoden vastaan Spacsaversin liikkeissä. Nyt mukaan lähtevät lasit on jo pakattu ja valittu, mutta tätä työtä tehdään jatkuvasti, joten jos sinulla tai lapsellasi on lasit joilla ei ole käyttöä, vie ne lähimpään Specsaversin liikkeeseen ja teet hienon työn. Pieni vaiva – iso apu ja hyöty.

Palaan aiheeseen Dar es Salamista kuukauden kulutta. Matkasta tulee varmaan hieno, sillä kaikki ovat mukana suurella sydämellä ja on hienoa, että joku lahjoittaa lasinsa ja joku ammattitaitonsa toisen ihmisen hyväksi.

Onni on näkevät silmät, tekevät kädet ja hyvä sydän

♡

Pus

Hanna