Jo joutui armas aika ja joulu suloinen!

Tai ainakin melkein. Huomenna on jouluaatto. Mulla on perinteiden mukaisesti kaikki lahjat paketoimatta ja onkohan kaikki hankittukaan! En ole ihan varma, mutta kyllä se kaikki tänään selkiytyy.

Eilen istuttiin pitkä tovi ihan rauhassa ravintolassa ystävien kanssa myöhäisellä lounaalla ja lähdettiin sitten kaupungille ostoksille. Ihmiset olivat kyllä kamalan stressaantuneita ja aika monet kovin töykeitä ja ahdistuneita. Niin se menee, kun on kiire ja tuntuu ettei aika eikä ehkä rahatkaan riitä kaikkeen mitä odotetaan.

Mietin siinä kävellessäni miten hankalia juttuja ihmiset monesti tekevät omassa päässään. Sitä ajattelee, että täytyy täyttää kaikenlaisia odotuksia, vaikkei voi olla ollenkaan varma, että mitään odotuksia on. Täytyy olla tietyt ruuat, tiettyjen juttujen on oltava itse tehtyjä, ellei peräti ihan kaiken jne. On sellaista täydellisyyteen pyrkimystä. Mistä ne mallit sitten tulevat? Varmaan osaltaan omasta lapsuuden kodista. Sitä haluaa tehdä kaiken juuri niin, kuin kotona oli tai ehkä juuri päin vastoin. Ja maaliin tuijottaessaan voi kadottaa kivat tunnelmat ja hetket. Tiedän kaiken tämän ihan omasta kokemuksesta. Perinteisesti omaan jouluuni on kuulunut kiire, koska mulla on aina ollut kiire. Nyt ei ole, ainakaan vielä. (Voi olla, että herään aattona ja tajuan että olen unohtanut ties mitä. Ja aikakäsitykseni on kyllä hiukan hatara. Luulen, että tunti on pitempi, kuin se sitten lopulta onkaan.)

Jotenkin ajatukset on nyt kaikkien epäkohteliaiden, töykeiden ja stressaantuneiden luona ja ehdotan kaikille muille, että antakaa näille ihmisille tilaa, avatkaa heille ovi ja päästäkää eteenne jonoissa. Älkää provosoituko, kun he kiilaavat tai poukkoilevat liikenteessä ja ovat kamalia. Heidän pään sisällään on rangaistusta kylliksi. Siellä on se kiire, hetkellinen riittämättömyyden tunne, epätoivo ja ahdistus siitä tuleeko kaikki valmiiksi, saavatko kaikki ihan tarpeeksi kaikkea ja riittävätkö ehkä rahat ja tuleeko ensi kuussa kauhea rahakrapula. Ei se nimittäin mitään auta, olla töykeä takaisin tai menettää hermot. Antakaa olla, jos vain suinkin pystytte. Ja jos voi hymyillä, kiittää ja avata ovia ja päästää eteensä jonossa, niin aina parempi. Joulumieli nimittäin leviää. Kun se ahdistunut ihminen saa yllättävän hymyn jostain niin olo voi hetkeksi keventyä. Ja paras hetki on se, kun antaa tilaa edessään ja sanoo, että mene vain ensin, sulla taitaa olla kiire. Siinä saa instant joululahjan, kun ventovieraan ihmisen kasvoilta katoaa hetkeksi kireys.

Kauppojen myyjät saavat kohdata myös aika tylyä kohtelua. Siellä he juoksevat ja naputtavat loputtomasti kassakonetta eikä jonon toista päätä näy. Pieni ystävällinen sana ei ole pahitteeksi, äksyilijöitä kyllä riittää. Eilen Stockmannin kosmetiikkamyyjä sai kuulla, että hänet tapetaan, jos lahjaksi ostettu ripsiväri on väärä. Varmaan on mukavaa, jos seuraava asiakas toivottaa hyvää joulua ja kiittää palvelusta. Mutta tämä siis vain kaikille, jotka siihen helposti pystyvät. Koska se jonka sisuksissa se jouluahdistus ja hullu stressi riivaa on omassa vankilassaan ja se ei ole kiva paikka. Annetaan heille anteeksi ihan pyytämättä, jos omassa päässä on rauhaa se tehdä.

Hyvää joulua kaikille – on ihanaa kun luette mun juttuja.

Pus

Hanna

Tämä joulun aika on perheessämme todella poikkeuksellinen. Olemme viettäneet jo 20 vuotta joulun tienoon jossain lämpimässä kaukomaassa. Vain vuosi 2004 oli poikkeus säännöstä. Silloin ihmeellinen kohtalo puuttui peliin, emmekä olleet Khao Lakissa vaikka meidän piti olla siellä.

Olemme säätäneet joulun kanssa milloin missäkin mutta viettäneet yhden päivän kestäneitä jouluja myös vähän etukäteen kotona. Tai kuten viime vuonna, lähteneet maailmalle vasta joulupäivänä.

Kaikkea hullua on tapahtunut matkoilla. Monesti olemme jämähtäneet jollekin lentokentälle koneen vaihtoa odottamaan, koska Lontoossa on satanut lunta, eikä Heathrowin kentältä ole noussut ainoatakaan konetta. Ihmeellinen maailman solmukohta se Lontoo! Kerran jouduimme (pääsimme!!!) odottamaan lentoa keskelle intialaisia häitä lontoolaiseen hotelliin. Istuin koko illan hotellin lobbyssä ja katselin sitä menoa, joka oli kuin Bombayn asemalla! (En ole koskaan ollut Bombayn asemalla, enkä edes Intiassa, mutta ei juututa pikkuseikkoihin!) Ne vaatteet, korut ja ihmisten kauneus ja intialaisten hääseremoniat! Huh huh. Kaikkea muutakin hullua ja mieliin painunutta on tapahtunut näillä reissuilla ja tietysti perillä – selvä se. Mutta jotenkin meille silti on muodostuneet jouluperinteet. Tietyt ruoat, jouluaaton kirja-aamiainen, koristeet ja muut jutut. Ja hirveä kiire.

Nyt olen aivan hämmentynyt, koska yhtäkkiä mulla ei olekaan jouluun kiire.

Kas jos jouluna matkustaa, on tehtävä yhtä aikaa vuodenvaihteen työt ja tilit, yhden päivän joulu, lähettää joulukortit, laittaa lahjat sinne ja tänne ja omalle perheelle ja lisäksi täytyy pakata matkalaukku ja hommata talovahti. Vanhat omakotitalot vetävät herneen nenään (hmmm.. hormiin?!?) jos ne hylkää eikä niissä asu kukaan. Vanhat talot tarvitsevat käyttäjän, varsinkin talvella. Ja nyt, kun olemme koko joulun täällä, on aikaa puuhata tätä jouluhommaa, ihan rauhassa.

Ostin joulukuusen jo alkuviikosta ja se tuotiin heti sisään. Se tuoksuu ihanalta tuossa vieressäni. Se on ollut tähän päivään asti ilman koristeita. Huomenna meille tulee vähän vieraita ja kuusi tarvitsee juhla-asunsa. Olen ollut koko ikäni vähän sellainen paljokas, kuten isäni tapasi minua kutsua. Joten siis joulukuusen koristeita on, yhtään liioittelematta, kokonainen suuri kaapillinen. Sanokaa vain minkä tyyppistä ja kyllä – täältä löytyy.

Tyttäreni alkoi koristella puuta, laittoi lamput paikoilleen ja kantoi laatikko kerrallaan koristeita yläkerrasta alas. Ei oikein maistuneet. Jotenkin kaikki oli liikaa. Sanoin, että laita vaan pelkkiä palloja. Ihan peruspalloja. Tytär ei löydä. Menen tomerana hakemaan niitä. Ei ole. Ja sitten muistan! Joku teki jotain jouluun liittyvää keskellä kesää ja annoin kaikki pallot pois saatesanoilla – ei sitten tarvitse palauttaa, meillä on liikaa kaikkea. Palloja oli punaisia, sinisiä, kultaisia hopeisia ja mattakultaisia. Kaikkia niin paljon, että aina yhdellä värillä olisi voinut koristella koko kuusen.

No niin nyt kuusessa on kolme palloa. Kaksi mustaa ja yksi kirjava. Ja punaisia rusetteja. Tässä koetan sopeutua ja mietin, että tekisi mieli ottaa rusetitkin pois. Että pelkkä kuusi ja valot olisi paras. Mutta vieraat tulevat huomenna, mitä nekin sanoo?

Toinen katastrofi on piparkakkutalo. Olen tehnyt niitä varmasti reilut sata elämäni aikana. Olen tehnyt mm. piparkakkutaloista kokonaisen kylän, jossa oli hirsitaloja. Paistoin joka hirren erikseen ja tein latoja niistä. Kattoihin liimasin hasselpähkinöitä yksi kerrallaan. Nyt tein perustalon, mutta halusin sille hupaisan korkean ja kapean muodon. Kun aloin liittää koristeltuja seiniä toisiinsa, huomasin, että olin koristellut ne väärin päin. Osat eivät menneet lainkaan yhteen. Myös kattopalat olivat väärinpäin. Sahasin. Käänsin. Liimasin. Ja ajattelin, kuinka surkea voinkaan olla! Ja nauratti, että arvostelen arkkitehtien töitä telkkarissa. Suomen kauneimmassa kodissa. Juuri niinhän se menee – kun ei itse osaa niin siiryy arvosteijoiden puolelle. Voi kaameeta!!! No jos arkkitehtien mokat pelastaa viiniköynnös, niin mun mokat pelastaa pölysokeri. Ai niin, talosta unohtuivat myös ikkunat ja ovi. Sahasin ne siihen jälkikäteen. Toisaalta se todistaa että olen neuvokas! No nyt alkaa uunista tulla epäilyttävä tuoksu…. On mentävä keittiöön.

Tip tap. Mä en tiedä mitä mä teen! Siis ton kuusen kanssa! Help!

♡

Hanna

Selasin Damernas värld –lehteä ja siinä oli juttu tekoturkeista. Ne ovat nyt kuuminta hottia ja huippuväri näytti olevan persikka tai pinkki. Turkki tulee yhdistää samanväriseen pipoon ja minimittaiseen pliseerattuun vekkihameeseen. No minä elin fuskpäls –aikani 80-luvulla juuri Ruotsissa kylläkin. Enää ei tekoturkki vedä puoleensa ja muutenkin olen luonnon kuitujen rakastaja kesät talvet. Jotenkin siinä turkkikuvia katsellessani tuli mieleen kuinka puuvilla villa, silkki ja niiden yhdistelmät hellivät minua ilmanalasta toiseen muutaman viikon sisällä aivan suvereenisti.

Olin lähdössä taannoiselle Tansanian matkalleni, kun minua pyydettiin käymään Becksöndegaard –malliston maahantuojalla. Siellä on töissä ihana Lotta Arvelin, joka on pukenut minua Suomen kaunein koti ja –piha ohjelmiin. Lotalla on pistämätön maku, joten totta kai otin kutsun vastaan.

En ole koskaan oikein osannut käyttää huiveja enkä varsinkaan saronkeja. Ajatus tehdä huivista vaate, vaikutti minusta teennäiseltä ja hankalalta. Olin kuitenkin vastaanottavaisessa tilassa, kun Lotta esitteli minulle huivirepertoaaria. Jalkani oli tuskaisen kipeä, olin kuoleman väsynyt ja minulla hirveä nälkä. (Söin myyntikonttorin kaikki pähkinät, suklaat ja Buranat…) Lopulta lähdin kotiin kasissani valikoima kaftaaneja ja huiveja jotka sain kokeiltavakseni matkalleni mukaan.

Olen aivan loistava pakkaaja. Teknisesti nimittäin. Saan kaiken mahtumaan, eikä mikään mene rikki. Ainoa ongelma on se, että pakkaan mukaan aina väärät kamat. Kuka yleensä kykenee ajattelemaan yli kolmenkymmenen asteen hellettä kun nurkissa tuullee ja kaikki odottavat pakkasta? No siis, laukkuun hurahtivat huivit ja hurtuukit, pino t-paitoja, shortsit, bikinit ja yksi mekko joka sopisi iltaruokailuun hotellissa.

Kun sitten perillä Dar es Salaamissa aamutuimaan avasin matkalaukkuni olinkin vähän hämmentynyt…. Mutta mitä oli tehtävissä? Ei mitään. Päivittelin huonekaverilleni Marinalle laukun sisältöä. Ei yhtään kesämekkoa, ei mitään muuta kuin huiveja. Ja siis en liioittele yhtään. Eipä siinä muu auttanut, kuin alkaa opetella huivien käyttöä. Ja BOOOOOM! Mitä tapahtuikaan? Musta tuli Hanna the Huivifani foor evö!

Ensimmäisenä aamuna laitoin helpoimman tuntuisen huivin mekoksi ja menin kahville. Ei mitään ongelmaa. Ja materiaali 50% silkkiä ja 50% villaa. Tämä oli vielä jotenkin helppoa, koska sillä nyt ei ole niin kauheasti väliä mitä hotellin rantakahvilassa on yllä. Seuraavina päivinä tein töitä kuumudessa huivi vyötärölle kiedottuna t-paita puserona. Aivan mahtava vaate. Materiaalit hengittivät ja laukkuun viimeisenä heittämäni ikivanha silkkitrikoinen t-paita oli myös aivan loistava. Pointti on se, että silkki ja villa pysyvät miellyttävän ja kuivan tuntuisina vaikka olisivat hiestä märät. Ja voin sanoa, että hiki valui. Se valui noroina pitkin selkää kokoajan. Kerran jalassani oli puuvillashortsit. Hiki valui niiden vyötärönauhaan ja imeytyi siihen märäksi renkaaksi. Ällöä.

Kun menin illansuussa töiden jälkeen rannalle, laitoin bikinien päälle löysän puuvilla kaftaanin. Se hulmusi tuulessa ja oli unelman kevyt ja kehtasin kulkea hotellin aulan läpi rantaan, kun oli jotain päällä. (Oikeasti mulla oli hiukan sex and city –olo koska silmillä oli aurinkolasit ja huulissa ihan kirkkaan punaista huulipunaa, jota meikkitaiteilija Kaarina Kokkonen oli juuri opettanut minua käyttämään!!! Se oli kivaa!)

Lopulta siis matkalaukussa oli kerrankin juuri oikeat vaatteet. Huivien etuna on monikäyttöisyys, keveys ja villan taipumus itse puhdistaa itsensä. Nyt kun olen kotona samat huivit ovat kaulassani. Toimivia kerrassaan. Tärkeää materiaalin lisäksi on koko. Huivin täytyy olla tarpeeksi suuri, että se toimii.

Paksut kaulaliinat, ponchot ja viitat ovat myös muuttaneet vaatekaappiini. Niistä kerron toisella kerralla.

Lämmöllä

Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Specsavers

Sain hetki sitten viestin puhelimeeni: ”Hi Hanna how are you my dear. I am Modesta Meela. Meela is my husbend.” Viesti tuli Tansaniasta ihanalta Modestalta, joka sai yhdet silmälasit niistä yli kahdesta tuhannesta käytetystä silmälasiparista, jotka suomalaiset lahjoittivat Tansaniaan vietäviksi. Kun hän oli saanut uudet lasinsa hän kiitteli kovin ja pyysi puhelinnumeroani. Annoin sen hämilläni, enkä ikinä koskaan uskonut saavani viestiä häneltä. Hyvä etteivät silmät pudonneet päästäni, kun viesti tuli. Viestittelimme tovin säästä ja muusta ja se lämmitti minua enemmän kuin Afrikan kuuma aurinko, vaikka on pakko myöntää, että sen valoa kaipaankin kipeästi.

Jokin valo jäi kuitenkin loistamaan sisimpääni tuosta matkasta, ja jos totta puhutaan, lähtisin välittömästi takaisin, jos se vain olisi mahdollista.

Matkalle Tansaniaan lähti siis Spacsaversin kustantamana kahdeksan hengen tiimi jakamaan käytettyjä silmälaseja Goban esikaupunkialueella. Ihmisiä tuli kokoamallemme silmäklinikalle satojen kilometrien päästä. Mahdollisuus saada silmälasit on mahtava asia maassa, jossa on yksi optikko miljoonaa asukasta kohden.

Videossa on pieni tarina koko matkasta

Joskus kauan sitten, siitä täytyy olla useita vuosia, kuulin että käytettyjä laseja kerätään ja viedään kehitysmaihin. Ajattelin silloin, että aivan typerä juttu. Mistä ihmiset siellä tietävät mitkä lasit päähänsä pistävät? Mahdoton rasti, ajattelin. Muistan sanoneenikin siitä jollekin. Pidin hommaa huonona mainostemppuna. Järkyttävää myöntää olleensa niin tyhmä ja tietämätön. En ymmärtänyt, että lasit mitataan täällä, merkitään ja että ne vie perille vapaaehtoiset optikot, jotka siis lahjoittavat ammattitaitonsa ja työnsä toisten hyväksi. Reilun viikon palkka jää saamatta mutta tilalle saa auttamisen ilon ja hienoja hetkiä tallennettavaksi muistoihin.

Tämä hyväntekeväisyyden muoto on hyvin konkreettinen. Tuntuu hirveän hyvältä nähdä kuinka lasit, joilla ei ole mitään virkaa entisille käyttäjilleen viedään perille ja konkreettisesti asetetaan uuden käyttäjän kasvoille. Kukaan ei vedä välistä, mitään ei myydä, kenenkään rahoja ei käytetä väärin. Specsavers maksoi kaikki kulut ja optikot antoivat työnsä, kuten tietysti me muutkin, jotka olimme siellä jakamassa optikkojen määräämät lasit.

Laseja luovutettiin yhteensä reilut tuhat paria ja näöntutkimuksia tehtiin 756:lle ihmiselle. Usealle ihmiselle annettiin kahdet lasit eri käyttötarkoituksia varten.

Ainoa asia mikä minua harmitti, oli kielitaidon puute. Olisi ollut hienoa puhua jonkin verran swahilia. Yksi optikoistamme, Heidi Aarra Oulusta, osasi sitä jonkin verran ja oli niin hienoa katsoa kuinka hän niillä muutamilla fraaseilla sai asiakkaat ilahtumaan ja vähän rentoutumaan. Saapuminen optikolle, ei nimittäin ollut ihan mikä vaan läpihuutojuttu. Asiakkaat jännittivät, he olivat arkoja ja ujoja ja useat olivat myös pukeutuneet parhaimpiinsa. (Oi niitä värejä ja kankaita! Beesi suomalainen oli kyllä erittäin beesi ja näkymätön siinä joukossa!) Meillä oli tietysti tulkit apunamme, joten pärjättiin ilman swahilin taitoakin, mutta se olisi ollut hieno lisä.

Parhaita hetkiä matkalla oli kaiken kaikkiaan 756 kappaletta. Jokainen ihminen joka sai lasit, lähti klinikalta silmin nähden onnellisena. Vaikka tansanialaiset suurimmaksi osaksi tuntuivat ujoilta, sitä silmiin syttyvää iloa ei peittänyt mikään! Ja välillä se tietysti purkautui ulos valtavana riemuna ja naurunakin. Ja mikä parasta, jokaiselle löytyi lasit! Yksikään asiakas ei joutunut lähtemään pois tyhjin käsin, vaikka laseilla olisi voinut korjata näön.

Suuret kiitokset kaikille teille jotka olette vieneet tarpeettomia lasejanne tähän tarkoitukseen – apu on mennyt perille. Jäljelle jääneet lasit jäivät Tansaniaan ja paikallinen silmälääkäri jakaa niitä edelleen. Osa jää muiden pohjoismaalaisten avustusryhmien jaettaviksi. Täältä löydät lisää infoa projektista, kuvia ja mm. julkkislahjoittajien kuvia.

Kiitos myös Specsaversin optikot Heidi Aarra, Ulpu Hakkarainen, Marina Åkerlund sekä matkan johtajamme Irene Hernberg Spacsaversilta ja avustustyöntekijä Olli Kotaja, Suomen sähäkin silmälasimalli Juulia Ranta ja kuvaaja Jaakko Jaskari. Olitte mahtavat matkakaverit ja työmyyrät. Oli hienoa tutustua teihin jokaiseen.

♡♡♡

Hanna

Se fiilis, kun kokoajan haluaisi kysyä: Kuka sammutti valot? Eihän täällä näe mitään! Paitsi että Helsingin keskustassa näkee.

Jättiläiskiitos hänelle tai heille jotka suunnittelitte Espan jouluvalot! Kuka lienetkin – netistä tietoa ei herunut – kiitos, olkoon joulunne paras ikinä!

Edellisten vuosien raastava ankeus ja tylsyys muuttui ihanuudeksi. Ennen jäänsinisillä valoilla valaistut muutamat puut ja lyhtypylväiden oudot ankeat koristeet saivat häipyä ja tilalle tulivat ihanat satumaiset porot ja hopeinen kuusi, jotka loistavat keskellä puistoa J.L. Runebergin patsaan juurella. Olin pudottaa silmät päästäni, kun näin ne ensimmäistä kertaa autosta ohi ajaessani. Eilen vasta pääsin kävelylle ihanaan puistoon valojen keskelle. Hauska idea oli myös leveä valomatto, joka oli levitetty pensaiden ja istutusten yli ja jonka läpi nousivat yhä terälehtiään kantavien ruusujen vaaleanpunaiset kukat.

Kävelimme Espalta katsomaan Tuomaan markkinoita Senaatintorille. Vastaanotto on tyly. Selät saapujaa kohti asetellut myyntikojut ja suljettu kortteli eivät ole kutsuvia, ennen kuin pääsee markkina-alueen sisään. Harmittaa kojujen asettelu. Esimerkiksi Tallinnan joulutorilla kojut on asetettu säteettäin niin, että suuri joulukuusi on alueen keskiössä. Siellä kojujen keskellä on hauskempaa kulkea, koska näkymät ovat avarat kohti kaunista ympäristöä. Kojut myös näyttävät jo kaukaa kutsuvilta ja käytävät ovat tilavampia. Alueen reunassa pyörivä karuselli on ihana ja onneksi se pelastaa osan ankeudesta. Jos kojut on jostain syystä pakko asettaa niin kuin ne nyt ovat, olisi hauskaa jo takaseinät saisivat vaikka köynnöksiä ja valoja.

Muuten markkinat olivat kivat. Törmäsin siellä yhden myyntitiskin takana myös vanhoihin tuttaviini, Ranja ja Matti Tikkaseen. Muistatteko 80-luvun huippusuositut Husky-pipot? Ne ihanat värikkäät pipot, joissa oli mm. valtava tupsu ja jota ilman lasketteluasu ei ollut mistään kotoisin? Tai sen mallin, jossa oli kolme tupsua? Ne olivat Ranjan ja Matin luomuksia. Aikanaan Husky kaatui ja nyt sitä vetää toiset ihmiset, mutta Tikkaset tekevät pipobusinesta edelleen. Nyt merkki on Villawool. Olin lähtenyt liian vähissä vaatteissa kaupunkireissulle ja päätä paleli. Ostin ihanan käsintehdyn pipon heiltä. Materiaali on villaa ja alpakkaa ja hinta pienempi kuin heidän nettikaupassaan.

Loppumatka olikin sitten ihan lämmin, kun kävelimme Stockan ihanien kuusien ohi Lönnrotinkadulle jossa oli tarkoitus mennä syömään Naughty burgerit, mutta paikka oli ihan täynnä. Pitkät jonot luikersivat sisällä. Menimme sitten siihen naapuriin syömään meksikolaiset tortillat. Hyvät olivat nekin.

Suosittelen kävelyä Helsingin kauniissa jouluisessa keskustassa. Siellä ei haittaa pimeys

♡♡♡

Hauskaa päivää kaikille – kohta on joulu!

Kun maanantaina iltapäivällä tulin kotiin Tansaniasta, niin tiistai aamuna kello soi 5.45 ja pistin kahvin tippumaan samalla kun kiireesti puin päälleni ja koetin saada jotain tolkkua sinne tänne sojottavaan hiuspehkooni. Pian jo istuin autossa nokka kohti Länsisatamaa. Lähdin lehdistömatkalle Tallinnaan.

Käyn Tallinnassa aika harvoin, yleensä vain ajan sen reunaa pitkin kohti Saarenmaata ja koetan karistaa kaupungin pölyt taakseni niin nopeasti kuin mahdollista. Ja kun sitten menen sinne, käyn aina samoissa paikoissa enkä löydä mitään uutta. Tosin kaikki jo tutut paikatkin ovat viehättäviä, eipä siinä mitään, mutta kaupunki uusiutuu hurjaa vauhtia kokoajan. Pidän virolaisten mausta ja tyylitajusta, kun he korjaavat vanhaa ja rakentavat ravintoloita vanhoihin taloihin. Ja puitteethan ovat upeat – keskiaikainen vanhakaupunki on vaan niin ihana. Ja vanhat puutalot vähän syrjemmässä, joista osa on korjattuja ja osa ei. Koko kaupungin tunnelma on minusta ainutlaatuinen ja olen siellä onnellinen. Niin tälläkin reissulla, joka oli superkiva. Kiva matkaseura, hyvä opas ja hieno ohjelma.

Tällä matkalla pääsin tutustumaan uusiin paikkoihin kuten Kulttuurikattilaan (Kulttuurikatel). Se on vanhaan sähkölaitokseen rakennettu kulttuurikeskus. Aivan huikea paikka! Kaksi jättikokoista, pinnaltaan ruosteista boileria on jätetty paikoilleen suureen halliin, jossa voidaan pitää konsertteja, tanssiesityksiä jne. Pidän rososta yhditettynä uuteen, se luo ainutlaatuisen tunnelman ja voin vain kuvitella miltä näyttää kuoro laulamassa boilerin kylkiä kiertävissä portaissa. Huikea ajatus! Talossa toimii myös erilaisia työpajoja ja mm. levytysstudio, jossa paitsi ammattilaiset, myös amatöörit voivat tehdä oman levyn. Oispa aika makeeta, mitähän laulaisin?

20.12. Kattilassa järjestetään designtori ”jouluksi kotiin”. Myynnissä on mm. vaatteita, asusteita, laukkuja, keramiikkaa, sisustustavaroita ja luonnonkosmetiikkaa. Mukana on yli 70 parasta virolaista designeria ja upea tila kaupan päälle. Viimehetken joululahjojen ostopaikka siis! Tallinkilla pääsee leppoisasti perille kahdessa tunnissa.

Seuraavaksi ryhmämme tapasi Karl Annuksen, joka tekee käsityönä silmälasikehyksiä puusta. Eri puulajeista tehdyt kehykset olivat yllättävästi mielettömän kevyitä. Kehyksissä on viittä valmista kokoa, mutta niitä tehdään myös mittatilaustyönä. Haluaisin sellaiset. Puu tuntuu lämpimältä ja miellyttävältä kasvoilla. Karl tekee yhteistyötä paikallisen optikon kanssa ja jos lasit kiinnostavat, kannattaa lähettää linssien resepti etukäteen Karlille ja mennä sitten sovittamaan kehyksiä. Jos linssit ovat varastotavaraa, saa valmiit lasit mukaansa käytännössä saman tien.

Sitten marssimme kadun yli tutustumaan virolaiseen Les Petites designkappaan. Sieltä löytyy noin 80 virolaisen muotoilijan tuotteita. Ostin sieltä ihania joululahjoja tyttärilleni – ja arvaatte etten voi paljastaa mitä pukinkonttiin sujahtaa! Mutta sekä pehmeitä, että kovia paketteja pakattiin kääreisiin ja hinnat olivat varsin sopivia. Les Petites löytyy osoitteesta Telliskivi 60 A ja se on auki ti-pe 11-19 ja la-ma 11-17

Sitten olikin jo nälkä ja pääsimme tutustumaan vasta avattuun pieneen ja viihtyisään Luscher & Matiesenin viiniravintolaan. Sen on perustanut suomalainen Peke Eloranta, jolla on ravintola ja viiniviljelmät myös Muhun saarella. Vielä emme saaneet hänen omia viinejään maistaa, mutta vaikka en ole viinien suuri ystävä migreenistä johtuen, maistelin juomia suurella nautinnolla, ruuasta puhumattakaan. Lämmin suositus! Paikka oli ihana, ruoka vei kielen mennessään ja bonuksena paikalla oli mitä suloisin karvakaveri. (Mahtaako koira olla aina paikalla, sitä en usko)

Vielä ehdimme piipahtaa joulutorilla raatihuoneen aukiolla. Keskellä aukiota on tietysti komea kuusi. (Sen kaataminen, kuljettaminen, pystyttäminen koristelu ja pois kuljetus maksaa Tallinnan kaupungille 7.730€) Minä innostuin torilla nahkarukkasista ja tietysti kuumasta glögistä. Lapsia ilahduttavat porot ja karuselli ja toki kaikki makeat herkut! Tunnelma oli jotenkin maaginen, kun kävelin siellä. Joululaulut soivat ja glögimausteet tuoksuivat ja vaikka ilma oli sumuinen ja märkä, tunnelma oli lämmin, jouluinen ja leppoisa.

Aivan vanhan kaupungin vierellä on vanha puutalo, jota olen usein katsonut ja ajatellut tuonne en mene ikinä! Värivaloilla kuorrutettu huvila on näyttänyt vähintäänkin epämääräiseltä yökerholta. Voi miten väärässä olenkaan ollut! Sisältä löytyy maailman hauskimmalla tavalla sisustettu ravintola Manna la Roosa, jossa tarjoillaan keskihintaista ruokaa. Alakerrassa lista on kansainvälinen ja yläkerrassa, joka aukeaa vasta illansuussa, tarjoillaan aasialaisvaikutteisia makuja. Paikka on nähtävyys, muuta ei voi sanoa. Söin siellä friteerattuja katkaravun pyrstöjä ja grillattua lohta jotka olivat molemmat hyviä.

Vielä viimeiseksi kipaisin Eesti Käsitöö Koduun, Vene 12,  joka on avattu ihan Vanhankaupungin ytimeen. Sieltä sain tämän päivän luksusta lahjoiksi, eli käsityönä tehtyjä uniikkeja juttuja, joita en tietenkään voi paljastaa – koska joulu! Myynnissä siis Eestin taitavimpien mestareiden töitä, kirjallisuutta, lankoja ja puolivalmiita töitä, jotka voi itse viimeistellä.

Tutustuimme matkalla myös kahteen hauskaan virolaiseen designtuottesseen. Toinen on Ööloom kasvopeite, eli silmikko. Ööloom silmikot ovat eläimellisiä ja minäkin sain omani – se on kettu. Maskit ovat saavuttaneet suuren suosion Virossa ja niitä useissa kaupoissa. Toinen tuote on maailmankartta, joka on käytännössä musta, kunnes alat paljastaa maita joissa olet vieraillut. Mallistoon kuuluu myös kartta, jossa maailmaan maat on piirretty riveihin suuruus järjestyksessä. Näitä myydään myös Suomessa ainakin Kiasman kaupassa. Suosittelen tutustumaan karttoihin World Maps & poster -sivustolla. Tämä on tosi hauska lahjaidea.

Niin tuli ravattua kaksi päivää pitkin poikin ja nähtyä uusia juttuja. Yövyimme Tallink Spa & Conference -hotellissa ja varasin kylpylästä kiinnostavan havaijilaisen hieronnan, jonka kesto oli ruhtinaalliset 90 minuuttia. Kaverit kysyivät millainen se oli – ei mitään käsitystä, sillä nukuin koko session ajan kuin tukki… Eli hieronta oli rentouttava ja siis juuri se mitä tarvitsin. Illalla söimme vielä hotellissa ja tilasin hamapurilaisen. Siinä oli kolme kerrosta….Ei jäänyt nälkä….

Matka oli hauska ja kiinnostava – kuten naapurimaammekin.

Paras paikka tutustua Tallinnan kohteisiin, myyjäisiin, ravintoloihin ja kaikkeen mahdolliseen on Visit Tallinn -sivusto.

Kiitokset Tallinnalle! Kannatti tulla! Suur aitäh!

xxx

Hanna

Olen nyt ollut Tansaniassa viikon. Lopuutomasti paistava aurinko saa turkoosin veden hehkumaan, hiekka on kuumaa ja tuuli on lämmin ja suloinen. Päivällä ilma seisoo paikoillaan ja on niin kirkasta, että ensimmäisenä päivänä silmiin koski.

Nyt on Suomen itsenäisyyspäivä ja varmaan osittain sikiskin, että isäni oli sodassa, tämä päivä on aina ollut minulle arvokas ja tärkeä.

Täällä tunne ei ole sama. Rannalta kuuluu musiikki ja lapset kirkuvat vesileikeissään. Aurinko porottaa ja hotellissa jokainen päivä on toisensa kaltainen. (Paitsi eilinen – täällä oli yhtä aikaa kahdet häät!) Siivoojat kulkevat käytävää edestakaisin, takseja saapuu hotellin eteen. Matkalaukkuja kannetaan. Kukaan ei tiedä, että on Suomen suuri juhlapäivä. Eilen töiden jälkeen kävelin rannalle ja keräsin kourallisen pieniä valkoisia simpukoita. Tein niistä Suomen lipun hiekalle. Laittaessani siitä kuvaan instagramiin mietin, mikä täällä ollessa tulee päällimmäisenä mieleen Suomesta. Ei tullut harmaat ja kylmät kelit, ei marraskuun masentava pimeys, ei vanhusten pitkät vaipanvaihtovälit eikä huono kouluruoka tai gluteenittonittoman ruuan huono saatavuus kahviloissa. En muistanut miten typerää on ettei katukahviloita voi perustaa kuten tahtoo tai että jos ravintola haluaa leipoa omaa leipää, on oltava leivontahuone erikseen.

Ajattelin yksinkertaisesti, että meidän asiamme ovat aivan järjettömän hyvin. Tansaniassa noin 20% lapsista kärsii aliravitsemuksesta, AIDS jyllää ja keskiluokan asuntoalue näyttää keskiaikaisen linnan mutaiselta pihalta, jossa tiilistä tehdyissä taloissa on maalattiat, lapset juoksevat likaisna ja puolialastomina pitkin pihoja yhdessä vuohien, kanoja ja lehmien kanssa. Kaikkialla on tolkuttoman likaista ja kun se lämmin lempeä tuuli puhaltaa ystävällisesti kuumalle iholleni, se pyörittää ympäriinsä järjetöntä määrää muoviroskaa. Sitä on niin paljon, ettei suomalainen ihminen voi käsittää, kuinka se yleensä on mahdollista. Roskan seassa seisoo muutama lehmä ja kiskoo hiekan seasta törröttäviä vihreitä korsia. Kaivovesi on likaista ja siitä saa tauteja. Korruptio kukoistaa – maa ei. Ostoksilla mikään ei maksa mitään, mutta siitäkin on tingittävä, tai olet idiootti.

Koulussa on likaista, koska kaikkialla on. Tiet ovat sateen syömiä hiekkateitä, päätiet vain on päällystettyjä. Jalkakäytäviä ei ole ja kaupat ovat enimmäkseen hökkeleitä. Kun tulee ilta, on parasta mennä hotelliin ja pysyä siellä, jos haluaa olla turvassa. Jos omistat jotain, kuten kunnollisen talon, joudut ympäröimään sen piikkilangalla.

Tämä on yksipuolinen ja synkkä pieni kuva Tansaniasta, joka on paljon muutakin. Ennen kaikkea ihania, sydämellisiä ihmisiä. Mutta me suomalaiset olemme tottuneet hyvään. Niin mielettömän hyvään, että aina välillä kannattaisi vaan olla tyytyväinen ja kiitollinen siitä mitä meillä on. Kiinittää huomio hyviin asioihin, sytyttää kynttilä ikkunalle kiitokseksi hyvästä maasta ja nostaa lippu salkoon.

Hyvää itsenäisyyspäivää ja kiitos kaikille niille jotka ovat tehneet sen mahdolliseksi, missä olettekaan.

Juuri sain viestin, että tyttäreni Carolina vie isäni haudalle tervapadan käytyään ensin tervehtimässä äitiäni. Kunnioitus on siirtynyt myös lapsille. Ihanaa.

Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Naturelle.fi

Kasvojen kohotus on aina askarruttanut minua. On niin jännittävää katsella naisia, joiden kasvoille on tehty leikkauksia. Sellaiset kasvot vetävät minua lähes hypnoottisesti puoleensa. Haluaisin koskea niitä ja tarkastella aivan läheltä. Mietin myös, kuinka he oppivat olemaan ihan erinäköisiä ja tuoko leikkaukset onnea ja mielihyvää vai shokin. Sillä minusta lopputulokset ovat usein shokeeraavia. Mutta toisaalta, ehkä on niin, että onnistuneista leikkauksista eivät muut tiedä mitään. Toisaalta haluaisin kuumeisesti silottaa juonteitani kirurgin avulla, toisaalta en ikinä uskaltaisi. Lisäksi olen huomannut, että säännöllisellä ihon hoidolla ja terveillä elintavoilla pääsee pitkälle. Haluaisin lopulta olla kauniisti itseni näköinen, vanhenen sitten miten vanhenen.

Elämäntavoilla on minulle suuri merkitys kauneuden hoidossa ja huomaan ihostani heti, jos syön roskaruokaa, runsaasti sokeria tai suolaa, käytän alkoholia tai en ulkoile ja juo vettä. Mutta huomaan myös heti, jos en käytä hyviä voiteita ja kosteuta ihoani säännöllisesti.

Työni takia käytän paljon meikkiä, enkä osaa oikein olla meikittä vaikka ei olisi kuvauksiakaan ja kasvojen puhdistaminen on siksi erityisen tärkeää. Vaikka meikit ovat hoitavia, ne kuivattavat ihoani. Sen täytyy saada hengittää ja hengähtää puhtaana. Ongelmani hoitotuotteiden käytössä on ollut valinnan vaikeus ja eri sarjojen sekalainen yhdistäminen. Olen ihonhoidossa myös jotenkin holtiton. Laitan mitä kaapista löytyy – vähän samoin kuin ruokaa tehdessä…

Nyt sain testattavakseni Juice Beautyn tuotteita ja innostuin monesta jutusta. Sain luotua ihonhoidosta säännöllistä rutiinia, koska kylppärin pöydällä on koko setti somasti vieretysten. Puhdistustuote, seerumi, kosteusvoide, silmänympärystuote ja kaulavoide! Kaulavoide booooom! Mahtavaa. Kuinka helppoa se onkaan, kun kaikki sopii yhteen ja tuotteet seisovat vierekkäin odottamassa käyttöä. Minusta tuli täsmällinen ja huolellinen ihonhoitaja.

Juicy Beauty Stem Cellular Cleansing Oil –puhdistusöljy on sirossa pumppupullossa, josta yhdellä painalluksella saa sopivan annoksen öljyä. Hieron sitä sormenpäilläni iholle. Sitten kostutan sormet vedellä ja teen saman uudelleen jolloin öljy emulgoituu. Lopuksi huuhdon kasvot vedellä ja taputtelen kuivaksi. Öljyn käyttö oli miellyttävällä tavalla yllätys. Huomasin nauttivani siitä, kun hieroin kasvojani sormenpäilläni, se oli jotenkin meditatiivista ja tunsin ystävyyttä itseäni kohtaan – hauska tunne, se sopii illan rutiineihin ja tekee hyvää. Samalla tuntui, että meikki lähti tarkasti pois. Sormet pyörivät kaikkialla ja irrottivat meikin yhdessä öljyn kanssa. Öljy puhdisti myös silmämeikin.

Puhdistuksen jälkeen käytin niinikään pumppupullossa olevaa Juice Beauty Stem Cellular Booster -seerumia. Ihoni imaisi sen sisäänsä saman tien. Jäljelle jäi vain miellyttävä mieto sitruunan tuoksu. Seerumi sisältääkin sitruunan kantasoluja (kuten myös omenan ja viinirypäleen) Tätäkin riittää yksi painallus, mutta usein pumppasin vahingossa kaksi.

Seerumia suositellaan käytettäväksi Sarjan kosteusvoiteen kanssa. Juice Stem Cellular Moisturizer kosteusvoide on miellyttävän ohut koostumukseltaan ja kun levitän sen kasvoilleni, tapahtuu ihmeellinen juttu. Puhdistuksen jälkeen iholle jää aina pieni öljyisyys, tosiaankin minimaallinen, ei lainkaan raskas. Kosteusvoiteen levittämisen jälkeen iho napakoituu ja tuntuu super raikkaalta. Aluksi pelkäsin, että öljyn jälkeen iholla ei pysy meikki. Sitten epäilin, että kosteusvoiteen jälkeen iho onkin jotenkin liian kuiva. Olin totaalisen väärässä. Asia on aivan päinvastoin, loistava meikkipohja. Iho tuntuu kimmoisalta ja hyvin kosteutetulta. Meikki levittyy tasaisesti ja helposti ja kestää koko päivän hyvänä.

Voide tuoksuu myös sitruunalta, itse asiassa se tuo mieleeni ihanasti sitruunajälkiruoan! Pakkaus on myös ihana, sillä en tykkää pistää sormeani voidepurkkeihin. Tuntuu että sinne menee aina likaa. Pumppupurkki on hygieeninen ja tuote säilyy hyvin kun purkkia ei avata lainkaan.

Juice Beauty Stem Cellular Eye Mask -silmänaamiota käytetään kaatamalla hoitotiiviste kuitukankaisiin naamioihin. Helppoa ottaa matkalle mukaan muutama pakkaus! Tehokas tuote oli hyvä apu erittäin kuiville silmänalusilleni. On myös mukavaa että naamiot ovat aika suuria. Minun silmänaluseni tuntuvat valuvan välillä todella kauas silmistä…

Viimeisenä tuotteena sivelin nyt päivittäin kaulalleni ihka oikeaa kaulalle tarkoitettua kaulavoidetta. . Huomasin myös olevani sen tarpeessa sillä kaulani ihon väri on ikävän epätasainen ja nyt sen väri tasoittui ja iho pehmeni. Myös kaulavoide Stem Cellular Lifting Neck Cream on pumppupullossa.

Tykkään näistä tuotteista paljon. Selkeät systeemit, pumpattavat pakkaukset, miellyttävä puhdas tuoksu ja lopputuloksena hyvin voiva, kirkas iho.

Tuotteet tuntuivat muuten hyviltä myös rikki niistetyn nenän iholla, ne eivät kirvelleet lainkaan, kun käytin niitä potiessani flunssaa.

Sarja on luonnonkosmetiikkaa ja sitä myy suomalainen Naturelle.fi –sivusto. Surffailin sivuilla ja voin suositella niitä lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa luonnonkosmetiikka. Sivuilla on selvitetty yksikertaisesti ja tyhjentävästi mitä luonnonkosmetiikka on, kerrottu raaka-aineista ja selvitetty mitä eri sertifikaatit tarkoittavat. Teksti on kirjoitettu suomalisille, eikä ole ikävää käännöskieltä, jonka kiemuroissa fiksumpikin sekoaa. Kannattaa tutustua sivuihin ja tilaaminenkin on helppoa, jotenkin helppoa ja turvallisemman tuntuista, kuin ulkomaisilta nettisivuilta tilaaminen ja tuotteetkin tulevat nopeasti perille. Ja nyt kannattaa tietysti tilata, koska lukijani (te ihanat  ♡ ) saatte käyttöönne alennuskoodin. Koodilla saa -15% alennus koskee kaikkia normaalihintaisia tuotteita, poislukien May Lindstrom -tuotteet ja on voimassa vuoden 2015 loppuun saakka.

Alennuskoodi: HANNA15

Voimassa 31.12.2015 saakka

Lämmöllä

Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Specsavers

Se hetki, kun ihminen ei näe enää kaikkea kahtena tai se, kun sumea muuttuu kirkkaaksi, tai kun näkee lapsenlapsensa ripset tai voi lukea sanomalehden, lakata kynnet, hypätä oikeaan bussiin, tunnistaa liikennemerkin ajoissa, tai nähdä mitä laittaa suuhunsa lautaselta. Näitä mahdollisuuksia olen saanut olla todistamassa Dar es Salaamissa hyväntekeväisyysmatkalla tämän viikon.

Olen mukana Specsaversin hyvätekeväisyysmatkalla viemässä silmälaseja Dar es Salaamiin. Toimme mukanamme tänne yli 2000 paria käytettyjä silmälaseja, jotka ihmiset ovat tuoneet Specsaversin liikkeisiin, jotta ne voitaisiin lahjoittaa tarvitseville täällä Afrikassa. Tapahtuma on huima.

Kun maantaiaamuna kahdeksan hengen ryhmämme lähti hotellista pienellä bussilla kohti määränpäätä, mukanamme oli kaikki tarvikkeet kolmen optikon työskentelyä varten sekä valtavat kassit täynnä huolellisesti mitattuja ja merkittyjä silmä- ja aurinkolaseja. Ilmassa väreili muutakin kuin auringon lämpö, ilmassa oli jännitystä. Emme tienneet ollenkaan millaiseen paikkaan päätyisimme. Hyvien tutkimustilojen lisäksi toiveena oli jotenkin holtillinen wc ja ehkä ulkotila lasien jakamista varten. Optikkojen työskentelytilojen tulee olla ainakin osittain hämärässä. Ilmastoinnista oli turhaa edes haaveilla.

Kun tulimme perille paikalla oli jo suuri joukko ihmisiä odottamassa. Oli saatava asema pysyyn reippaasti!

Tilat olivat tavattoman ahtaat. Kävi ilmi,että kaikki kolme optikkoamme Heidi Aarra, Ulpu Hakkarainen ja Marina Åkerlund  joutuisivat työskentelemään yhdessä pienessä huoneessa. Kukaan ei natissut. Saman tien he alkoivat järjestää kalusteita niin, että kaikki voisivat hoitaa työnsä. Irene Hernberg, Olli Kotaja, Suomen sähäkin silmälasimalli Julia Ranta ja minä laitoimme kuntoon lasien luovutuspisteen ja paikan esitutkimukselle. Asema oli valmis alle tunnissa kaikkine välineineen! Ja sitten se alkoi!

Me teimme optikoille esitutkimukset, joissa määriteltiin johtava silmä ja katsottiin E-taulusta näön tarkkuus. Merkitsimme ne asikkaiden täyttämiin esitietolomakkeisiin ja sen jälkeen asikkaat pääsivät optikkojen tutkittaviksi. Kun he palasivat sieltä heillä oli kädessään silmälasiresepti, jonka perusteella etsimme heille oikeat lasit kaikkien tuomiemme lasien joukosta.

Oli aika haastavaa alkaa tulkita silmälasipusseihin tehtyjä merkintöjä ja antaa asikkaalle lasit. Kyllä vähän pelotti aluksi, ettei vaan nyt menis plussat jaa miinukset sekaisin tai tarjoaisi jotain muuta ihan hullua ihmisille. Mutta pian homma alkoikin sujua ja luottamus ja asikkaiden selvänäköisyys kävikin ilmi tuotapikaa, sillä he kutsuivat minua TOHTORIKSI – kröhöm. (En tainnut korjata asiaa….)

Meillä oli apunamme useampi tulkki, mutta elekieli toimi myös hyvin. Ja kuten Olli sanoi, jos yhteistä kieltä ei ole, ei kannata yrittää selittää asiaa englanniksi, vaan omalla äidinkielellä, sillä siihen tulee ilmeikkäimmät sävyt. Moniteholasien käytön opastus oli välillä vähän mutkikasta, mutta kyllä siinäkin onnisituttiin. ”Linssin yläosallaa näkee kaaaaauas” ja käsi viittoilee kohti savannia. Heidi joka on ollut näillä matkolla mukana jo monta kertaa, puhui jo reippaasti swahilia.

Tunnelma klinikalla oli toisaalta nopeatempoinen ja toisaalta hirveän rauhallinen. (Jollei oteta lukuun sitä viisivuotiasta poikaparkaa, joka poikittain isänsä polvilla huusi kuin ryökäle, saadessaan rokotusta viereissä rakennuksessa. En moiti häntä. Huutaisin itsekin jos kehtaisin, kun neula alkaa lähestyä!)

Laseja hakemaan tulleet ihmiset odottivat vuoroaan rauhassa ja olivat jotenkin arkoja ja hiljaisia. Kun ne sopivat lasit löytyivät kasvoille nousi vähän arka, mutta erittäin sydämellinen hymy. Ja sitten käteltiin afrikkalainen kolmen otteen kädenpuristus.

Kysyin Specksaversin Irene Hernbergiltä, tyhmän kysymyksen. Miksi Tansanialaisilla ei ole silmälaseja? Vastaus oli kohtuullisen karu. Maassa on yksi optikko miljonaa asukasta kohden. Kun optikot kouluttautuvat ulkomalilla, he eivät halua tulla takaisin Tansaniaan, vaan jäävät parempipalkkaisiin maihin ammattiaan harjoittamaan. Tansanian asukasluku on noin 47 miljoonaa ihmistä…

Muutama tapaus ensimmäiseltä päivältä jäi erityisesti mieleen. Nuoren miehen silmät olivat kovin eripariset ja vasemman ja oikean linssin vahvuudet olivat hyvin kaukana toisistaan. Olisi ihme, jos sellaiset lasit sattuisivat olemaan matkassa. Mutta hänelle löytyi aivan täydelliset lasit! Hämmästys ja ilo hänen kasvoillaan, kun hän katsoi lasien läpi, kertoi kaiken. Sitä jotenkin rakastaa koko maailmaa, kun näkee kuinka syvä onni jonkun kasvoilta kuvastuu. Mielessäni lähetin suuren kiitoksen sille jollekin, joka oli tuonut nämä lasit keräykseen.

Erään naisen ongelma oli kaksoiskuvat ja kun sopivat lasit löytyivät, löytyi myös onnellinen hämmästynyt hymy. Ajatus, että näkisin kaiken kokoajan kahtena on melkomoinen. Ja vain oikeanlaiset silmälasit ja booooom – kaikki kunnossa!

Kun matkasimme klinikalle näimme palan Tansaniaa. On äärimmäisen vaikeaa kertoa millasta täällä on. Millaiselta keskiluokan asuma-alue näyttää. Mutta asemakaavaa ei ole, jalkakäytäviä ei ole, roskaa on kaikkialla samoin kuin keskeneräisä rakennuksia ja aaltopletiä kaikilla mahdollisilla tavoilla käytettynä. Sanalla sanoen hyvin epäsiistiä ja kohtuullisen alkeellista. Siksi olikin jotenkin hämmästyttävää, että asiakkaissa oli päätetyöskentelijöitä, sairaanhoitajia ja opettajia muun muassa. En tiedä mitä ajttelin heidän olvan, mutta yllätyin. Ja tajusin vielä paremmin, kuinka tärkeää apua olimme tuomassa. Tajusin myös, kuinka rajoittunutta oma ajatteluni taas kerran onkaan.

On valtavan hienoa, että ihmiset ovat tuoneet vanhoja lasejaan kierrätettäviksi, niistä on niin mielettömästi iloa ja apua. Asia, joka on meille itsentäänselvyys ei ole sitä kaikille. Ja näiden optikkojen ilmaiseksi antama työ ja toisten ihmisten eduksi antamansa ammattitaito on suuri lahja jokaiselle,  joka näkee paremmin.

Kiitos että saan olla mukana näkemässä tämän.

xxx

Hanna

Jambo!

Jambo on swahilia ja tarkoittaa hei. Täällä sitä ollaan Dar es Salaamissa Tansaniassa. Aurinko paistaa ja on kuuma (jota sanaa ei kannata käyttää täällä, koska se tarkoittaa swahilin kielellä naisen sukuelintä. Kuulostaapa viralliselta – noh kaikki me tiedämme mitä sanaa tarkoitan, mutta ei se näytä kivalta kirjoitettuna….)

Olette varmaan kuullut tarinan intiaanista, joka lensi pitkän matkan jonnekin ja jäi lentoasemalle odottamaan, että sielu ehtii mukaan. Muistaakseni tarinassa sielun saapumiseen meni kolme päivää, jonka jälkeen intiaani oli valmis matkaamaan kohteessaan ja nauttimaan uusista kokemuksista. Minusta tuntuu, että olen intiaanien sukua, koska koen saman fiiliksen. Tulimme tänne myöhään lauantai-iltana ja nyt tänä aamuna koen vasta olevani kokonainen ja täysillä messissä. Ja vaikka mitä on jo ehtinyt tapahtua.

Sununtai oli vapaapäivä (olen täällä töissä ja huomenna kuulette mielettömän hienosta hyväntekeväisyysprojekstista, jossa saan olla mukana ja kuinka suomalaiset ovat taitavia!) Kävimme tutustumassa Bagamoyon kaupunkiin ja kävelimme pitkin sen valkoista hiekkarantaa, tutustuimme saksalaisten vanhaan linnakkeseen ja teimme vähän ostoksia.

Seuraava päivä oli työpäivä ja myös eilinen olisi ollut, mutta meikä mandoliini vietti sen vuoron perään vessassa ja sängyssä. Aivan niin, turistiripuli. Siinä unen ja valvetilan rajamalilla mietiskelin, että mikä meni pieleen. No aika alkeellinen moka. Olen syönyt kaikkea, paitsi majoneesia, mitä ei pitäisi. Raakoja kuorittuja vihanneksia ja hedelmiä pilvin pimein. Vaan eipä mitään, siinä lepäillessäni sielu ehti tavoittaa vaivoissa vääntelehtivän tomumajani ja tänä aamuna, kun heräsin tuntui että OLEN TÄÄLLÄ. Kumma juttu. Mutta olen huomannut sen aikaisemmilla matkoillanikin. Ensimmäiset päivät menevät jotenkin sumussa. Vaikka pakko sanoa, että kyllä mä vähän silmiä hieraisin tänäkin aamuna. Menin parvekkeelle ja katsoin tuota ihanaa auringossa kimmeltävää maisemaa. Huomioni kiinnittyi sitten parvekkeen alapuolelle ja katsoin, että mikä kumma siinä patikoi. Sellainen pienen limpun kokoinen pallero käveli pitkin kivettyä käytävää. Se pallero oli taskurapu. Varmaan se oli matkalla hotellin keittiöön. Ja sinne suuntasin minäkin. Tai tarkemmin sanottuna aamiashuoneeseen, vaikka kyllä se vähän keittiötä muistuttaa, koska siellä paistetaan munakkaita, lettuja ja pitaleipiä. (Ei ne kyllä ole pitaleipiä, mutta vehnästa ja voista tehty taikina kaulitaan ja paistetaan öljyssä. En millään muista nimeä, viisaammat kertokaa!) Ruokavalio muuttui eilisen jälkeen kertaheitolla ja syön nyt vehnäleipää, lettuja munakkaita. Vaikka kai siitä kanamunastakin voi salmonellan napata. Lettujen kanssa tarjottiin kanelisokeria ja se oli mielettömän hyvää. Kaneli oli tummemman ja vahvemman makuista kuin kotona. Toivon, että saan ostettua sitä täältä mukaan.

Matkustaminen on vaarallista se on selvä. On vatsatautia, ameeboja, malariaa, koleeraa ja vaikka mitä. Mutta kun uutisia olen lukenut, niin turvalista ei ole missään, joten yhdyn laulamaan hakuna matata (kaikki on hyvin – swahilia) ja elän hetken kerrallaan ja koetan iloita kaikesta. Valosta nyt ainakin täällä. Sitä riittää ja sitä kaipaan kotona.

Kaipaan kyllä muutakin, nimittäin perhettäni. Mieheni on matkustanut aina paljon ja joskus kun vielä lähetettiin postikortteja hän kirjoitti joka paikasta yhden ja siinä oli myös sama teksti: täällä olisi kivaa olla koko perheen kanssa. Koin sen tunteen yöllä, kun saavuimme tänne. Tuli aivan sairas ikävä perhettä, koska olisin halunnut jakaa kaiken mitä ympärilläni oli, juuri heidän kanssaan. Tunsin, että he kaikki olivat liian kaukana. Ja samlla ajatuksiini tulivat kaikki ne miljoonat ihmiset, jotka ovat joutuneet jättämään joskus kotinsa ja rakkaansa. Pakolaiset. Miltä heistä mahtaakaan tuntua? Mitään et voi jakaa, Et tiedä koska näet perheesi uudelleen vai näetkö koskaan. Lämmin ajatus jokaiselle, joka sen joutuu tai on joutunut kokemaan. Olispa tämä maailma vähän parempi paikka. Mutta huomenna siis kuulette kuinka yritämme täällä tehdä jotain hyvää. Se lohduttaa vähän.

Nyt pakkaan kassiini käsidesin, Immodiumin, Precosan, banaaneja, vesipullon ja kameran. Mitä muuta ihminen muka tarvitsee?

Kwaheri (näkemiin)

Hakuna matata

xxx

Hanna