Olin kiinnostavalla lehdistöreissulla Tallinnassa. Aiheena oli 100 vuotias Viro ja isäntinä matkalla olivat kaikki kolme laivayhtiötä jotka tekevät matkoja Suomen ja Viron välillä, eli Eckerö, Tallink-Silja ja Viking-line, sekä Visit Tallinna – Tallinnan matkailuneuvonta. Tutustuimme muutamaan upeaan ravintolaan, museoon, teimme virolaista ruokaa ja kävimme Viron kuuluisan sisustusarkkitehtipariskunnan kotona.

Tallinnaan pääsee helposti. Kolmen yhtiön laivoista jollain on aina sopivaan aikaan lähtevä alus. Kaikilla laivoilla voi nauttia hyvästä ruuasta ja kivasta ohjelmasta tai viettää sen lyhyen matka-ajan hytissä. Olen joskus ollut niin poikki, että olen nukkunut koko matkan. Se mitä kannattaa tehdä perillä, on että tutustuu muuhunkin kuin vanhaan kaupunkiin. Kannattaa lähteä seikkailemaan ja varata pöytä jostain ravintolasta, jossa ei ole ennen ollut. Satavuotias naapurimme tarjoaa juhlavuoden kunniaksi paljon upeaa erityisohjelmaa.

Matka alkoi leppoisasti Eckerön m/s Finlandin aamiaisbuffetissa laivan seilatessa kohti Tallinnaa. En tietenkään voi kuvitella mukavampaa tapaa siirtyä paikasta toiseen, kuin istua syömässä ja katsella merelle. Buffet-aamiainen sisältää kaikkea mitä toivoa saattaa.

Perillä Tallinnassa tutustuimme ensin Viron historialliseen museoon, joka on Piritan rantatien tuntumassa upeassa Maarjamäen kartanossa, joka on juuri remontoitu. Näyttely Minun vapaa maani, kertoo Viron historiasta erittäin kiinnostavalla tavalla. Moni suomalainen saa varmasti näyttelyssä muistumia ajasta, jolloin Viro oli vielä osa Neuvostoliittoa.

Minä en voinut välttyä kyyneliltä, kun oppaamme kertoi Viron tarinaa. Pienen naapurimaan kansan sinnikkyys ja kokemukset menevät minulla aina vahvasti ihon alle ja sydämessäni on heille kyllä ihan erityinen paikka. Näyttely on mahtava ja suosittelen sitä todella vahvasti. Siitä pitävät kaiken ikäiset ja museossa on myös erityinen lasten tasavalta, jossa riittää puuhaa ja ihmeteltävää pikkuihmisille. Jos nälkä yllättää kartanossa on myös ravintola. Samassa pihapiirissä on myös vasta avattu Viron elokuvamuseo.

Museon jälkeen menimme lounaalle Paju Villaan, joka sijaitsee ihanalla Nõmmen alueella. Ajamme aina Saarenmaalle mennessämme alueen läpi ja pääni pyörii hyrränä, kun ihailen sen 1920 ja 30-luvuilla rakennettuja taloja, joista osa on remontoitu ja osa on charmikkaasti ravistuneita. Aion tutustua alueeseen kesällä huolellisesti. Siellä on oma tori ja muitakin kivoja ravintoloita, kuin Paju Villa, joka on kyllä uskomaton. Meitä hemmoteltiin ihanassa skandinaavisessa ympäristössä herkuilla, jotka vievät melkein jalat alta. Rakastan! Olen käynyt siellä vähän vahingossa viime kesänä, voit lukea sen jutun täältä.

Lounaan jälkeen pääsimme tutustumaan Viron kuuluisan sisustusarkkitehtiparin Helle ja Taevo Gansin kotiin. Heidän kotinsa sijaitsee niin ikään Nõmmen alueella. Talo on rakennettu v 1938 ja sisustus on 70-luvulta. Tänne ei ole yleisöllä pääsyä, mutta meillä oli mahdollisuus tavata Taevo. Helle oli kylpemässä Pärnussa. Koti oli hieno ja sen muodot ja funktionaalisuus hurmasivat. Ollapa kotina funkkistalo!

Majoituimme Tallink City –hotelliin, joka on aivan Tallinnan keskustassa. Sen huikean hohtava julkisivu on minusta huima. Hotelli on remontoitu 1970-luvulla rakennettuun entiseen ostoskeskukseen, jossa oli aikanaan pieniä kauppoja. Huoneeni oli hotellin 9. kerroksessa ja se oli Business Class –huone jotka kaikki sijaitsevat pihan puolella. Sopii minulle mainiosti, koska nukun vähän kevyesti ja hiljaisuus kelpaa! Huoneen kahvinkeitin oli nasta juttu, sillä vetäydyin hetkeksi tekemään töitä huoneeseeni ja kahvi teki terää! Kivan huoneen ehdoton bonus oli suuret ikkunat, jollainen oli myös kylpyhuoneessa. Rakastan valoisia huoneita.

Illalla saimmekin itse tehdä ruokamme! Oi oi pääsin kokkauskurssille – se on aivan parasta. Aina oppii uutta. Kurssi pidettiin Tallinnan Food Studiossa ja aiheena oli Viro-100 juhlavuoden teemalla tietysti virolaiset perinneruuat, mutta modernilla tavalla. Kurssi oli ihana! Ja erittäin hyvä idea jollekin porukalle yhteiseksi tekemiseksi pikku lomalla. Lämmin suositus.

No mitä me sitten kokkailimme? Voi taivas! Ohessa menu

* Röstitud kartul, munavõi, õrnalt soolatud siig (paahdettua perunaa, munavoita, kevytsuolattua siikaa)

*Ahjukaalika kreemsupp puravikega (Lanttusosekeitto tattien kanssa)

*Pikalt küpsetatud sea kõhuäär, aedviljad (Hitaasti kypsennetty possun vatsa, juureksia)

*Pehme besee, hapukoorelumi (Pehmeä marenki, hapankermalumi)

Lanttusosekeitto oli huippua. Sen ideaa voi toteuttaa kaikissa juuressosekeitoissa. Pointti on se, että juurekset kuutioidaan ja ne paahdetaan uunissa kypsiksi ja sitten soseutetaan. Paahtamisesta tulee keittoon ihana maku pelkän keittämisen sijaan. Soppaan kaadettiin myös luvattoman paljon kuohukermaa, mutta hyvää se oli!

Illallisen jälkeen olikin turvallista mennä oman vatsansa viereen nukkumaan, herätäkseen upealle ja runsaalle Tallink City –hotellin aamiaiselle.

Seuraavan päivän kohokohtia oli vierailu Lentosataman merimuseon uusi näyttely  ”100 vuotta vesillä. Virolaisia laivoja 1918-2018” Sinne en lähtenyt mukaan, vaan tein töitä hotellissa. Sain kuulla että näyttely on tosi hieno, joten sinne mennen seuraavalla Tallinnan reissullani. Vanha laivaromantiikka ainakin kiinnostaa ja Virolaisissa museoissa on aina upeat esillepanot, jotka tuovat lisää kiinnostavuutta aiheeseen. Ei mitään pölyttynyttä ankeutta.

Sen jälkeen olikin aika jälleen syödä! Lähdimme lounaalle juuri täysin uudistuneeseen ravintola Sfääriin. Olen käynyt siellä aikasemmin shoppailemassa joululahjoja, mutta nyt koko kaupan puoli on poistettu ja tila on muutettu kokonaan ravintolaksi. Ruoka oli yksikertaisesti taivaallista. Annokset täälläkin niin kauniita, että osa nautinnosta on ehdottomasti silmillä syöminen. Pidin erittäin paljon myös Sfäärin sisustuksesta, joka oli kepeä ja raikas – puhuu siis samaa kieltä kuin ruoka!

Viimeiseksi kävimme tutustumassa Nahkadesigneri Stella Soomlaisin työpajaan ja liikkeeseen, joka on Telliskiven alueella. Hänen mallistonsa on minimalistinen ja työpajaan pääse toteuttamaan myös omia töitään työpajoissa.

Kotimatkalle lähdimme Viking XPRS:llä jossa illastimme Wine & Dine –ravintolassa kolmen ruokalajin illallisen viineineen. Pääruokana oli klassinen pippuripihvi, joka oli aivan täydellinen. Tässä kirjoittaessani herahtaa vesi kielelle, kun muistelen sitä. Jälkiruokana oli ihana lämmin raparperipiirakka ja vaniljajöötelöä – klassinen maailman paras herkku!

Reissu oli inspiroiva ja, kuten huomaatte, varsin kaloripitoinen! Pian lähden taas matkaan ja kerron uusia kokemuksia ja vierailukohteita. Tallinna ja Viro ovat täynnä elämyksiä vain pienen matkan päässä ja päivässäkin ehtii vaikka mitä!

Hanna

Olen seilannut Helsingin ja Tallinnan väliä viimeiset vuodet tosi ahkerasti, koska meillä on se mökki siellä Saarenmaalla. Ja siis kyllä – ihan oma talo, ei kenenkään kanssa yhteinen. Tätä kysytään usein. Eli siskollani on oma paikka Muhulla, meidän paikka on Saarenmaalla, lähellä Kuresaarta. Siskolla on kokkauskursseja ja majoitusta, meidän mökki on privaatti.

Viikko sitten seilasin työn merkeissä ihan erilaisen reissun. Olin luennoimassa sisustuksen trendeistä Viking-linen piknik-risteilyllä. Hauska päivän reissu kahdella laivalla. Ensin Turusta Maarianhaminaan ja siellä laivasta pois suoraan toiseen laivaan, joka seilasi takaisin Turkuun. Aikaa kului reilut 12 tuntia.

Risteilyn teema oli sisustus- ja muotipäivä merellä ja siinä juhlittiin samalla sisustusliike Loviisan Aitan 20 vuoden pituista taivalta. (Loviisan Aitta muuten sijaitsee Ruskolla, Turun kupeessa, eikä Loviisan kaupungissa. Loviisa viittaa liikkeen perustajan, Helena Ahon tätiin, jonka nimi oli Loviisa)

Matka oli monella tavalla hauska ja minulle hirveän rakas keikka, koska olen tuntenut Helena Ahon ja hänen perheensä jo vuosikausia työni kautta. Teimme aikanaan muutamia juttuja t.i.l.a. –ohjelmaan Loviisan Aitasta sekä myös heidän kodistaan ja niillä kerroilla opin tuntemaan perhettä vähän enemmän. Vaikutin jonkin verran myös Helenan Elina-tyttären elämään suosittelemalla hänelle toista harjoittelupaikkaa, kuin minne hän oli hakemassa. Elina on nyt opiskellut sisustussuunnittelijaksi ja on vahvasti äitinsä tukena liikkeessä.

Pidimme molemmat Elinan kanssa risteilyllä luennon. Minä puhuin sisustuksen trendeistä, joissa on viimein tapahtunut mukava nytkähdys uuteen. Elina puhui siitä, kuinka trendit konkreettisesti tuodaan sinne omaan kotiin.

Välillä vaihdettiin laivaa ja syötiin ja sen jälkeen keskityttiin kukkiin ja kattauksiin, joita esitteli Piia Jaala ja lopuksi oli muotinäytös, joka kertoi mm. että ensi kesänä olkapäät ovat paljaana.

Tällainen intensiivinen paketti asioita, joista naiset ovat kiinnostuneita, on kyllä kiva. Tunnelma oli inspiroiva ja leppoisa.

Usein kuulee puhuttavan, että suuri joukko naisia yhdessä on jotenkin huono juttu tai että sellaiset tilaisuudet, joissa on vain naisia eivät ylipäätään kiinnosta. Hölmöä ja outoa puhetta, jota en osaa allekirjoittaa. Ihanat naiset tällä risteilyllä tekivät työreissusta kauniin. Ihmiset olivat aitoja ja vieraatkin keskustelivat toistensa kanssa mutkattomasti. Naiset nostavat naisia ja ihania kannustavia naisia on suurin osa kaikista. Kehu nainen päivässä, kannusta ja auta eteenpäin, se on ihanaa ja tekee itsellekin hyvän olon. Kiitos kaikille risteilyn ihanille naisille, sekä järjestäjille että vieraille. Oli siellä kyllä muutama mieskin ja näyttivät viihtyvän hyvin ja olivat hyväksi avuksi monessa. Kiitos!

Parasta antia minulle ihmisten (ja jälkiruokien!!) lisäksi oli Piia Jaalan kukkaideat. Olen viritellyt kaikenlaisia kukka-asetelmia lehtiin, nettiin ja messuille mutta kotona se on jäänyt. Lykkään vain kukat maljakkoon ja siinä se. Tai ehkä mä lykkään kyllä aika kivasti maljakkoon tai maljakoihin, mutta jotenkin kun lapset ovat muuttaneet kotoa pois, en virittele mitään juttuja enää kuten ennen. Pitäisikö piristyä sen suhteen? Ehkä. Laitan tähän kuvia inspiraatioksi teillekin.

Sisustuksen trendeistä voisin tehdä postauksen tänne lähiaikoina – ja teenkin.

Iloa päivään

💗

Hanna

Passionhedelmä, pieni ruttuinen pallo, jonka sisällä on aromaattinen makuaarre. Sen toinen nimi on kärsimyshedelmä, mikä on outo nimi hedelmälle, jonka ainoa kärsimystä aiheuttava asia on se, että sen sisällä on vain reilu lusikallinen ihanaa herkkua. Netistä löytyi tieto, että nimi viittaa kasvisuvun useiden kukkien keskustassa olevaan ristinmerkkiin. Etsin passiflora hakusanalla kuvia passionhedelmän kukista ja löysin ihmeellisen kauniita kukkia, mutta en näe niissä ristinmerkkiä, joten hylkään välittömästi kaiken kärsimykseen viittavan ja käännän passionin mieluummin intohimoksi, sillä hedelmän makuun voi helposti rakastua intohimoisesti.

Ruttupalleroiden herkullinen sisältö päätyi tällä kertaa ihanan keltaiseen piiraaseen, joka tietysti sopii pääsiäiseen. Siihen tietysti sopisi se kärsimyskin, mutta takaan, että piiraan nauttiminen on silkkaa nautintoa ja intohimoa.

Jos hedelmän haluaa syödä sellaisenaan, se tietysti vain lusikoidaan suuhun siemenineen päivineen, jotka voi syödä. Tortussa käytin kuitenkin vain herkullisen ja maukkaan mehun ja siivilöin siemenet pois. Joissain ohjeissa ehdotetaan laittamaan hedelmän sisältö blenderiin ja jauhamaan siemenet. En suosittele sitä. Siemenet ovat tosi kovia ja siemenmurska epämiellyttävää suussa.

Osta hedelmät ajoissa. Kypsän passionhedelmän tunnistaa ryppyisyydestä. Jos kaupassa ei ole ryppyisiä yksilöitä, niin ihan sileäpintaiset kypsyvät huoneen lämmössä hedelmäkulhossa viikossa.

Tein tortun suosikkivuokaani, olen jotenkin innoissani suorakaiteen muodosta, mutta ohje on oikeasti sopiva 24 cm halkaisijaltaan olevaan vuokaan.

Passionhedelmätorttu

160°C / 24 cm halkaisijaltaan oleva irtopohjavuoka

Pohja

4 dl vehnäjauhoja (250g)

125 g kylmää voita

1 dl tomusokeria

3 kananmunan keltuaista

1-3 rkl vettä

Täyte

5 kananmunaa

1,75 dl hienoa sokeria (150g)

1 dl tuoreista hedelmistä siivilöityä passionmehua (tarvitset n. 10 passionhedelmää)

1,5 dl kuohukermaa

Koristeluun

Tuoreita marjoja esimerkiksi vadelmia tai pensasmustikoita.

Sekoita vehnäjauhot, voi ja tomusokeri murumaiseksi seokseksi monitoimikoneessa tai sormin nyppimällä. Lisää joukkoon keltuaiset yksi kerrallaan välillä sekoittaen ja lisää sitten vähitellen vettä 1-3 ruokalusikallista, kunnes taikina on tasaista.

Pyöräytä taikinaa jauhotetulla alustalla muutaman kerran ja kääri se sitten kelmuun ja laita jääkaappiin lepäämään puoleksi tunniksi.

Kauli taikinasta pyöreä levy ja nosta se 24 cm halkaisijaltaan olevaan vuokaan. Siisti reunat leikkaamalla ylimääräinen taikina pois terävällä veitsellä. Laita vuoka jääkaappiin puoleksi tunniksi.

Laita uuni lämpenemään 160 asteeseen.

Pistele taikinaan haarukalla reikiä ja peitä se sitten leivinpaperilla ja laita painoksi joko piirakkahelmiä tai kuivia herneitä. Paista pohjaa ensin 10 minuuttia ja poista sitten varovasti leivinpaperi painoineen ja paista vielä 15 minuuttia, kunnes pohja on kullan ruskea.

Tee täyte

Halkaise passionhedelmät ja ota täyte ulos lusikalla. Laita hyytelömäinen hedelmäliha siemenineen siivilään ja sekoita lusikalla, kunnes saat kaiken mehun talteen ja vain mustat siemenet jäävät siivilään. Mehua tulee kitsaasti, mutta ei sitä hirveästi tarvitakaan. Minä sain 10 hedelmästä 90 ml lientä ja se riittää ohjeeseen kyllä.  Jos lientä ei tule koko desilitraa, voit myös korvata osan liemestä sitruunan tai limen mehulla.

Vispaa yhteen ensin kananmunat, sokeri ja passionmehu ja lisää sitten joukkoon kerma. Lämmitä seosta kattilassa keskilämmöllä viisi minuuttia tai kunnes se on lämmintä. Kaada seos sitten esipaistetun pohjan päälle ja paista piirasta uunissa 160 asteessa noin 25 minuuttia tai kunnes se on hyytynyt. Jäähdytä ja koristele tuoreilla marjoilla.

Ja nyt leipomaan!

Hanna

Minua on pyydetty antamaan kotoiluvinkkejä Boschin Kotikeskiviikko-sarjaan. Ehkä maailman ihanin pyyntö, sillä voisin kirjoittaa aiheesta kokonaisen kirjan. Minun ei kuitenkaan tarvitse sitä tehdä, sillä se on jo kirjoitettu, luin sen viime kesänä.

Sana kotoilu on Suomen kielen korvike Tanskan sanalle hygge. On hullu juttu, että sana tulee Tanskasta ja ettei Suomen kielessä ole ennestään sanaa asialle, joka kuvaa Suomea ja koko suomalaista elämäntapaa aivan täydellisesti.

Hygge on kaikkea sitä mitä me teemme ja kuinka olemme. Se on kodikasta hyvää oloa villasukissa, saunomista omassa saunassa ja järvessä uimista, omenasadon, marjojen ja sienien keräämistä ja hillon keittoa. Se on petankkia kerrostalon pihalla ja polkupyöräretki, eväät ja kahvia termospullossa, perinne joulu, juhannus maalla ja tiikerikakku. Kotoilua on kaikki kotona puuhailu, pienet remontit ja fiksailut. Kirjoitin tarinan omasta pikku rempasta, se löytyy täältä.

Minä rakastan kotoilua. Kotona järjestetyt juhlat tai illanistujaiset peittoavat ravintolaillan mennen tullen. Kupillinen suodatinkahvia tai hyvä tee omalla pihalla maistuu onnellisemmalta kuin mikään kahvilassa nautittu latte.

Tärkein vinkkini kotoiluun on olla onnellinen ja nauttia jokaisesta elämän hetkestä. Seuraava sekuntimme on korvaamaton.

Leipominen on minulle kaikkein rakkainta kotoilua. Päivä on kuitenkin pitempi kuin leipomisen hetki. Ja siksi tärkein vinkkini kotoiluun on olla onnellinen ja nauttia jokaisesta elämän hetkestä. Ja tämä on todella tärkeää. Kuten Haloo Helsinki laulaa: seuraava sekuntimme on korvaamaton.

Meik Wiking sanoo kirjassaan Hygge: Hyggessä on kysmys siitä, että hyödynnämme mahdollisimman hyvin sitä mitä meillä on yllin kyllin: tavallisia päiviä. Ja lainaa Benjamin Franklinia:

”Onni koostuu enemmän jokapäiväisistä pienistä mukavuuksista ja nautinnoista kuin suuresta määrästä hyvää onnea, jota kokee vain harvoin.”

Tein parikymmentä vuotta töitä niin, että millekään muulle ei jäänyt aikaa. Hoidin kodin ja lapset siinä samalla, mutta hävitin ystäväni enkä muista siitä elämänvaiheesta paljoakaan. Sitten elämä iski jarrut pohjaan ja oli pakko pysähtyä. Ymmärsin mitä olin menettämässä ja aloin tehdä asioita toisin. En yhtäkkiä, se ei onnistu, vaan pikkuhiljaa teot johtivat toisiin ja kiire muutti muotoaan. Tämä on varmasti elämäni tärkein oivallus. Jos tiskaa, siivoaa, silittää, käy kaupassa, tekee lumityöt ja kokkaa päivällisen ja ajatukset ovat koko ajan seuraavassa hommassa, joka pitää saada tehtyä, ja siinä että on kiire, elämä ajaa ohi eikä käteen jää mitään.

Kaikki työt tulevat tehdyksi yhtä nopeasti, elleivät nopeammin, kun niistä nauttii ja ajattelee vain sitä mitä kulloinkin tekee. Tähän on olemassa sana, joka karkottaa osan lukijoista, siksi sanon sen vasta nyt – mindfulness eli tietoinen läsnäolo. Siinä piilee onni, hygge ja kotoilun ydin.

On oikeasti tärkeää huomata arjen onni ja keskittyä siihen mikä on hyvin

Läsnäolo on välillä vaikeaa, mutta ero tekemisessä ja hyvinvoinnissa on valtava, kun keskittyy kulloiseenkin hetkeen. Jos tiskaan patoja stressaantuneena, harjaan voimalla kaikki lihakset jännittyneinä ja lisäksi tapani mukaan vielä puren hammasta. Ajatukseni ovat vain kiireessä, tulevissa asioissa. Jos sen sijaan ajattelen ja katson sitä mitä teen, keho on pehmeä, mieli on hyvä ja vauhti ihan yhtä nopea. Liikenneruuhkassa ilmiö näkyy selvästi. Jos on kiire, ajaa hermoillen toisen puskurissa kiinni. Tekee ehkä muutaman hätäisen kaistanvaihdon, mutta ei ole sen nopeammin perillä. Kun ajaa ja hengittää rauhassa, perille saapuu rauhallinen ihminen, jonka seurassa on hyvä olla. Jos joka tapauksessa on myöhässä, asiaa ei auta se, että hössöttää. Päinvastoin.

Onnellisuuspäiväkirjasta mainitseminen saattaa myös nostaa karvat pystyyn joillain, mutta on oikeasti tärkeää huomata arjen onni ja keskittyä siihen mikä on hyvin. Kun joka päivä on tiskattava, miksi sitä ei tekisi nauttien?

Hyvää tätä hetkeä

♥️

Hanna

Olin päättänyt viettää viikonlopun yksin kotona. Mieheni lähti omiin harrastuksiinsa ja ajattelin, etten sovi mitään tapaamisia tai touhuja. Olisin itsekseni. Kaipasin hiljaisuutta ja aikaa ajattelulle. Ei ollut mitään aihetta, joka olisi askarruttanut erityisesti, oli vain tunne.

Ei tarvinnut olla kauaa rauhassa, kun mieleni täytti ajatukset siitä, etten ole saanut elämässäni mitään tärkeää aikaiseksi. Tuli tosi synkät fiilikset. Mietin, kuinka elämäni on valunut hukkaan, en ole saavuttanut mitään, enkä tehnyt mitään merkittävää hyvääkään. En ole koskaan sinnikkäästi pyrkinyt mihinkään saavuttaakseni jotain todella hienoa ja arvokasta. Ajattelin myös, että olen melko tyhmä. Ihailen nopeaälyisiä tietolaari-ihmisiä. Tiedättekö, heitä jotka tuntuvat tietävän kaiken historiasta, politiikasta, maailmantilanteesta ja uskonnoista.

Itsestäni mietin, että olen vain TV-pelle, jolle on vähän vaikeaa päivittää elämäänsä nokkelanoloisesti Instagramiin ja Insta-liveen. Kuvat joita laitan sinne ovat keskinkertaisia ja usein niiden laittaminen saa minut miettimään ketä ne kiinnostavat? Onko minulla mitään oikeaa sanottavaa. Hirveästi en usko, että tulppaanikimppuni, puurolautaseni tai hangen kimallus ketään kiinnostaa. Olen jo jonkun aikaa ajatellut, että toden näköisesti olisi kiinnostavampaa laittaa sinne kuvia ryppyisestä ihostani. Näkyisi millainen ihminen oikeasti on. Tunsin, että elämä ei vain liu’u ohi, vaan on jo tehnyt sen. Good bye. Mitä tässä enää ehti touhuta. Aloin leipoa. Ja mitenkä muuten olisikaan asiain tila voinut olla, kuin että jauhot olivat loppu. Lähdin kauppaan.

Kun nostelin hihnalta jauhopusseja kassiin, alkoi mies viereisen hihnan ääreltä puhua minulle.

– Anteeksi, oletko sinä se, joka tekee niitä sisustusohjelmia televisioon? Nyökkäsin ja myönsin ja hän jatkoi kertomalla, että ohjelma (Suomen kaunein koti) on huippuhyvä ja hän on saanut siitä ja edellisistäkin ohjelmistani valtavasi iloa ja ideoita. Hän ilahtui suuresti, kun kuuli että ohjelma saa jatkoa. Kiva tyyppi, mietin. Spontaani palaute on kivaa, jaan sitä itsekin pitkin turuja ja toreja.

Kun purin ostoksia keittiössä puhelimeni piippasi. Sain viestin, jossa kiitettiin siitä, että olen saanut aikaan naurua, suorastaan hekotusta jutuillani. Itseänikin alkoi naurattaa. Siinä sitten leipoessani mietin elämän tarkoitusta. Ylivoimaisesti parasta mitä olen saanut aikaan, on kolme tytärtäni. Kolme loistavaa tähteäni. Saan heiltä viestejä, joissa he kiittävät saamastaan kasvatuksesta! How cool is that?

Mutta entä koko muu elämä? Minulla on monta ammattia, joita teen yhtä aikaa. Näkyvin niistä on TV-työ. Henkilökohtainen palaute, jota siitä saan, on lähes yksinomaan positiivista. Mutta yleisellä tasolla osa ihmisitä pitää TV-ohjelmien esiintyjiä vähän sellaisena turhana porukkana. Siellä ne hilluu, eikä niiden oikeasti tarvitse oikeasti osata mitään. Menevät sinne ja ovat olevinaan. Osaisin tuon itsekin. Diivailijoita. Ja tietysti siihen päälle lupa arvostella ulkonäköä sumeilematta.

No niinhän se ei ole. Kaikki eivät TV-työhön pysty. Siihen tarvitaan ominaisuuksia ja monenlaisia taitoja. Niitä voi opetella ja niihin voi harjaantua, mutta sekään ei aina takaa, että onnistuu. Kukaan ei tietenkään miellytä kaikkia, mutta jokaisella ohjelmalla ja sen esiintyjillä on arvonsa jollekin. Se on myös ihan oikeaa työtä eikä sen päämääränä ole tuoda esille itseään, vaan sen päämääränä on viihdyttää ihmisiä tavalla tai toisella.

Tunne että tarvitsin omaa hiljaista aikaa, kolkutteli alitajunnassa ja tiesi mitä teki. Olin valumassa synkkyyksien ja riittämättömyyden kuiluun. Pisteeksi iin päälle näin videon, jossa Isabelle Rosellini kertoo, että hänet on valittu uudelleen kosmetiikafirma Lancômen kasvoksi. Hän on nyt 65-vuotias ja sai potkut samasta työstä 42-vuotiaana, liian korkean ikänsä tähden. Facebookin ja Instagramin uutisvirrassa pyörii video, jossa 81-vuotias Seella huikeilee Stockwomannin videolla (Stockmannin ihana kampanja) ja kannustaa rohkeuteen. Olen pelastettu, elämäni ei ole ohi.

Kiitos kun luit

♥️

Hanna

Kun sain ajokortin noin neljä miljoona vuotta sitten, piti aina lähteä vähän jonnekin ajelemaan. Kaksi kohdetta oli ylitse muiden – Seutulan lentokenttä ja Porvoo.

Porvoo on kaunis, eksoottinen, kodikas ja ihan eri näköinen kuin Helsinki. Porvoon pittoreski tunnelma nappaa heti kiinni, kun ajaa joen yli ja edessä kohoaa Porvoon tuomiokirkko ja sen juurella, joen rannassa, hehkuvat punaiset aitat. Porvoosta kuuluu ostaa lakua ja suukkoja, kävellä vanhan kaupungin katuja ja käydä sen pienissä viehättävissä puodeissa ja kahviloissa.

Porvoon vapputori oli pitkään meidän traditiomme, jonne päristeltiin Harrikoilla. Porvoossa on nastaa käydä, koska matka on lyhyt, mutta tuntuu, että olisi jossain kauempana. Nykyään se on mahtava makujen kaupunki, koska siellä on useita huippuluokan ravintoloita.

Porvoo on onnistunut toteuttamaan hauskan unelman, tapahtuman, jossa saa syödä alkuruuan, kaksi pääruokaa ja jälkkärin eri ravintoloissa samana iltana. Settiin on vielä lisätty kiehtovia tarinoita Porvoosta. Muun muassa tarinan siitä kuka oikeasti leipoi Runebergin tortut ja muita kiinnostavia juttuja.

Smaku-tapahtuma syntyi, kun Porvoossa alettiin järjestää kaksi viikkoa kestävää kisaa siitä missä heidän upeista ravintoloistaan tehdään kiinnostavimmat herkut.

Ideana on, että jokainen tapahtumaan osallistuva ravintola toteuttaa maisteluversion vähintään yhdestä lämpimästä tai kylmästä alku-, pää- tai jälkiruoka-annoksesta. Asiakkaat saavat maistaa ravintoloiden parhaimpia signature dish -annoksia viidellä eurolla. Netissä voi äänestää omaa suosikkiaan. Tapahtuma huipentuu yhtenä päivänä vietettävään ruokajuhlaan, jossa kaikki mukana olevat ravintolat kokoontuvat yhteiseen tilaan jossa annoksia voi vielä maistella ja tilaisuudessa palkitaan paras annos.

Ensimmäinen Smaku-tapahtuma oli kaksi vuotta sitten, jolloin paikalle odotettiin n. 700 vierailijaa mutta määrä lähes tuplaantui. Tämän vuoden elokuussa tapahtuma järjestetään kolmannen kerran. Annoksia voi maistella 13.–24. elokuuta, ja  päätapahtuma on 25. elokuuta, jossa valitaan myös Porvoon Makuaarre 2018.

Kaksi viikkoa elokuussa on lyhyt aika näin mahtavalle jutulle ja niinpä päätettiin järjestään Smaku-kävelyitä ympäri vuoden. Kävely on Porvoo-Tourin tuote ja sellaisen voi varata koska vain. Kävelyyn voi osallistua 2-12 henkilön ryhmä ja ruuan lisäksi siihen kuuluu kiehtovia tarinoita Porvoosta, ruokakulttuurista ja historiasta joita on kertomassa kävelyn kehittänyt matkailuopas Birgitta Palmqvist. Hänen tietonsa ja tarinansa ovat ihanaa kuunneltavaa.

Olin mukana lehdistölle järjestetyllä kierroksella ja se kyllä helli makunystyröitä ja vei paikkoihin ja ravintoloihin, joissa en ollut ennen käynyt. Turisteille tällainen kävely on tietenkin kiva, mutta voisin kuvitella, että lähtisin omien ystävieni kanssa kokemaan tämän! Ravintolat ovat Porvoon vanhassa kaupungissa tai sen välittömässä läheisyydessä ja hinta pekkaa päälle on alkaen 33€ jos ryhmässä on 12 ihmistä. Juomat eivät sisälly hintaan. Tämä voisi olla kiva tapa viettää myös synttäreitä tai työpaikan virkistyspäivää.

Loistava idea Porvoolta ja koko homma on osa Triangeli-hanketta, joka on vuosina 2016-2018 toteutettu Itä-Uudenmaan alueen matkailuhanke, jossa on mukana jo neljäkymmentä matkailukohdetta, ravintolaa, kartanoa sekä design- ja lähiruokayritystä. Hanketta rahoittaa Euroopan Maaseuturahasto, Itä-Uudenmaan kunnat Porvoo, Loviisa, Lapinjärvi ja Sipoo sekä Premium Visit ry. Hanketta koordinoi Itä-Uudenmaan koulutuskuntayhtymän Edupoli.

Tänä vuonna smaku tapahtumaan osallistuu 19 ravintolaa omilla annoksillaan: Brasserie L’amour, Bistro Sinne, Bistro Gustaf, Bondai Bar, B-Side Burgers, Café Postres, Café Rongo, El Patio, Fryysarinranta, Haikon kartano, Kasvisravintola Ani’s Café, Meat District, Rafael’s Steakhouse, Sicapelle, Vanhan Porvoon Glassikko, Vanhan Porvoon Jäätelötehdas, Vitriini, Wanha Laamanni ja Zum Beispiel.

Smaku kävelyn tarjosi minulle Triangeli-hanke

Lähde Porvooseen – siellä on herkut kohdillaan!

Hanna

Näin Facebookissa myynti-ilmoituksen myytävistä puolapuista. No sehän oli aivan fantastinen juttu! Suuri pyrkimykseni alkaa harrastaa liikuntaa ja venyttelyä kotona saisi puolapuista toivottua buustia. Laitoin heti kaikki tarvittavat lyhenteet ilmoitukseen yv av ja varmaan pari ylimääräistäkin kirjainyhdistelmää. Yksityisviestiin kirjoitin: Ostan sun puolapuut!!

Tästä on nyt yli kaksi vuotta aikaa. Sen jälkeen puolapuut ovat olleet jatkuvassa käytössä aivan tauotta. Olen ripustanut niihin puolipitoisia vaatteita, joita en ole halunnut laittaa kaappiin, sekä pörröisä kaulaliinoja jotka litistyvät, jos niitä viikkailee liikaa. Sijoituspaikkana on ollut makuuhuone.

En tietenkään ollut tyytyväinen asian tilaan, mutta en tiennyt mihin kohtaan puolapuut voisi kiinnittää niin, että ne takuuvarmasti pysyisivät seinässä, kun suorittaisin päivittäisiä akrobaattisia temppujani niillä. Mistä tietäisin, missä on koolinkeja, joihin ruuvit uppoisivat? Lopulta sitten päätin lahjoittaa puolapuut siskoni pojan perheelle, jossa on kaksi pientä eläväistä poikaa. Mikko ja Olli saisivat temppuilla niillä jatkossa! Mutta kuinka ollakaan – puolapuut eivät siirtyneet uuteen kotiin itsestään. Ehkä ne kaulaliinat olivat liian painavia…

Kaikenlainen remontointi ja kodin fiksaaminen on hankalaa ja jää tekemättä, jos ei ole kunnollisia välineitä. Riemastuin, kun sain Boschilta pyynnön osallistua heidän Kotikeskiviikko-sarjaansa, jossa jaetaan kotoiluvinkkejä ja testataan Bosch-tuotteita.

Sain käyttööni digitaalisen rakenneilmaisimen. Hieno sana mutta se kertoo kaiken. Bosch Universal Detect SVH kertoo mitä rakenteita seinän, katon tai lattian takana on. Missä on koolaukset, sähköjohdot tai metallia. Laite on riemastuttava! Helppokäyttöinen, kevyt ja näppärä. Värivalot, merkkiääni ja näytön animaatiot opastavat erittäin selkeästi käyttöä.

Kävi ilmi, ettei puolapuita voi asentaa makuuhuoneeseen, koolaukset olivat 60 cm välein ja puolapuut on 80 cm leveät. Eli ei löytynyt kyllin tukevaa kiinnityspistettä. Ainoastaan kaulaliinat uskaltaisivat roikkua niissä, jos ne olisi kiinnitetty siihen. Kiitos hienon mittarin, siirryttiin yläkertaan mikä oli ilo. En olisi makkariin niitä lopulta halunnutkaan. Yläkerrassa on myös kuntofillari ja muita jumppavälineitä, mutta ongelmana siellä oli matala huone tai vaihtoehtoisesti liian pitkät puolapuut. Päätin lyhentää puolapuita. Pituudesta sahattiin 15 cm pois.

Yläkerran huoneessa olikin mukavasti koolaukset 40 cm välein ja seinän pinnassa on vielä tukeva ja paksu paneelikin, joten puolapuut saisi sinne kunnollisesti kiinni.

Tässä vaiheessa yläkerrassa oli kyllä hupaisaa. Mieheni, joka oli kysynyt heti projektin alussa, että ”JA SINÄKÖ TON HOMMAN MEINAAT TEHDÄ?” oli kameran takana ja dokumentoi meikäläisen remonttihommia. Ei uskonut silmiään siitä mitä tapahtui, kun kädessäni pöyhkeili Boschin akkuporavasara. Niin kiva laite! Jälleen helppokäyttöinen ja kevyt. Voin sanoa, etten ole koskaan käyttänyt porakonetta mihinkään, joten ensin piti tutustua kaveriin. Katsoin videon netistä, se oli saksaksi – ei haitannut, kuvat kertoivat kaiken) Ymmärsin periaatteet, kysyin neuvoa ruuvin koosta ja turautin puolapuut seinään 6 x 80 pallokantaisilla ruuveilla. Uuuuu! Vähän pelotti käydä roikkumaan, mutta siinä ne istuvat tiukasti kuin pisamat naamassa.

Vähän rakastuin siihen poravasaraan. Nyt tekisi mieleni kiinnittää kaikenlaista ja ehkä kiinnittelenkin, koska meillä puhaltavat sisustuksessa muutoksen tuulet. Bosch Uneo Maxx on hirveän monipuolinen laite. Samassa laitteessa on Vasaraporaus (mulle tutumpi sana on kyllä iskuporakone) poraus ja ruuvaus. Tarvittavan poranterän voi vaihtaa helposti ja nopeasti hienon adapterin takia ja ilo oli myös pieni valo, joka valaisi porattavan kohdan. Porassa on myös digitaalinen suunnan näyttö, josta näkee, onko ruuvaamassa ruuvia puuhun vai puusta pois.

Kätevä ja kevyt laite olisi mukava kesällä, koska terassia täytyy uudistaa ja kesäkalusteita korjata. Lisäksi vasaraporan akku sopii kaikkiin Boschin 18 V järjestelmän kuluttajan sähkö- ja puutarhatyökaluihin. Siitä on totta vie etua! On niin typerää, kun jokaisessa laitteessa on oma akkunsa.

Kotikeskiviikko-sarjaan osallistuu useita bloggaajia ja Boschin Facebook-sivuilla vilisee hyviä vinkkejä monenlaisiin kotiin liittyviin asioihin. Siellä on mm. ihanan Kape Aihisen reseptejä. Kannattaa käydä tykkäämässä!

Nyt lähden jumppaamaan!

Remppa-Hanna

Negatiivisen kritiikin antaminen on vaikeaa, ellei halua asettua kritiikin saajan asemaan. Jos kritiikki on perusteltua ja vastaanottaja on halukas kehittymään, ei hommassa periaatteessa ole mitään ongelmaa. On kuitenkin monta tapaa asettaa sanansa ja se on tosi tärkeää, jos halutaan että kehitystä tapahtuu kritiikin antajan toivomaan suuntaan. Jos kritiikki tulee tyrmäyksenä, niin että ensimmäinen lause jo kaataa lokaämpärin toisen niskaan, on väylä parempaan suoritukseen kyllä aika pahasti tukossa. Empaattinen ja diplomaattinen ote kantaa pidemmälle.

Itselleni on aina ollut erittäin vaikeaa sanoa ikäviä asioita. Se paha ongelma, koska puhumattomuus alkaa kalvaa ja ongelmat kasaantuvat. Helposti voi käydä niin, että kuorma kasvaa pitelemättömäksi ja kun sitä ei enää pysty pitämään sisällään, asia purkautuu ulos tarpeettomalla voimalla. Joskus voi käydä niinkin, ettei ajattele mitä sanoo, vaan töräyttää totuuden (siis oman totuutensa) ulos harkitsemattomalla tavalla.

Eniten kaikesta vihaan sanontaa: Ei huono!

Hyvä kritiikki on lahja, jonka avulla voi tulla paremmaksi. Hyvä kritiikki huonosti annettuna voi pilata kaiken.  Ja hyvänkin palautteen voi antaa ikävällä tavalla. Eniten kaikesta vihaan sanontaa Ei huono! Se on niin perkeleen suomalaista, etten kykene näkemään sitä humoristisena. Miksi sanoa ei huono, jos on hyvä? Aina kun luen tai kuulen tuon sanaparin se viiltää hyvinvointiani, kuin kuiva taululiitu kirskuessaan pitkin taulun pintaa.

Muutama viime päivien otsikointi negatiivisuudellaan sai minut tarttumaan tähän aiheeseen.

Saara Aallon Euroviisu-esitysten arvioinnissa haluttiin oitis kertoa että voittanut esitys oli kuitenkin kolmikon huonoin. Se oli myös samaan aikaan ”tylsä ja vähän liikaa” . Voi olla olla että niin olikin ja ainakin kirjoittajan mielestä oli, mutta minä kärsin tällaisista nostoista. Argumentointi on niin räväkkää ja tyrmäävää, että kipeää tekee. Kaikkein ikävimmät lauseet halutaan nostaa vahvasti esiin.

Onneksi aina ei ole niin. Onnellinen ja täysin positiivisuudessaan tyrmäävä, oli Satu Silvon saama upea kritiikki hänen roolistaan Espoon kaupunginteatterin Syyssonaatissa.

Mutta eipä hätää. Ei Oscaritkaan meitä innosta. Ihan latteaa touhua se on suuressa maailmassakin. Pakko sanoa, että ihan pälli varmaan olen, mutta yllätyin ja ilahduin monestakin asiasta. Jo koko lavastus oli jotain aivan mieletöntä. Mutta mitäpä siitä – ei se oikein miltään näyttänyt. Mikään ei ole kyllä mitään.

Saan kokovartalokipua tällaisesta asenteesta. Minusta tämä tapa on köyhää ja taitamatonta. Ilotonta elämää on oikeastikin, ei sitä tarvitsisi minun mielestäni nostaa esiin oikeasti iloisista asioista. Kyse on vain siitä kuinka sanat asettaa ja mitä asiat halutaan nostaa vahvasti esiin. Ei se sitä tarkoita, etteikö saisi arvostella asioita totuudenmukaisesti tai että asiat täytyisi sokeroida. Kysymys on mielestäni siitä, mikä nostetaan vahvasti esiin.

Positiivisella asenteella uuteen päivään!

Hanna

Sähköpostiini kilahti mediakutsu 8. helmikuuta klo 14.00 Siinä kutsututtiin tutustumaan Ekbergin uudenlaiseen lähimyymälään Bulevardille keskiviikkona 28.2.

Vuonna 1852 perustetun perheyhtiö Ekbergin leipomo ja myymälä ovat olleet Helsingin Bulevardilla vuodesta 1912. Myytävät tuotteet leivotaan omassa leipomossa samassa talossa. Hämyisä myymälä on ollut kaunis, vanhanaikaisine puuhyllyineen ja pylväineen. Nyt se oli siis ollut remontissa tovin. Lehdistötilaisuus remontista oli vasta tulossa, mutta uusittu myymälä oli jo avattu.

Helmikuun kahdeksannen päivän iltana somessa räjähti. Facebookissa oli ankeita kuvia, joiden maailma oli kaukana kauniista vanhasta Ekbergin myymälästä ja ihmiset olivat tuohtuneita historiallisen, upean tilan pilaamisesta. Lopulta kohussa menivät puurot ja vellit sekaisin. Sekoitettiin myymälä ja sen vieressä oleva kahvila toisiinsa. Kirjoituksissa oli virheellisyyksiä, kuten esimerkiksi, että myymälän kauniit vanhat tammiovet olisi poistettu ja tilalle olisi laitettu modernit liukuovet. Sellaista ei tietenkään edes voi tehdä, sillä talojen julkisivuihin ei voi Suomessa siten puuttua. Ulko-ovet olivat paikoillaan, sisemmät tammiovet oli poistettu ja niiden tilalle oli asennettu liukuovet helpottamaan sisälle pääsyä.

Kohua seuraavana päivänä Helsingin sanomat kävi tekemässä suoraa lähetystä myymälästä.

Katselin ja kuuntelin kohua ihmeissäni. Mielestäni hyökkäys yksityistä tahoa kohtaan oli kohtuuton ja outo. Aika harva materiaali kestää sata vuotta käyttöä, uudistamista on tehtävä. Tuntuu hämmentävältä vaatia, että joku yritys museoisi myymälänsä, eikä päivittäisi sitä tämän päivän trendeihin ja tarpeisiin, että se voisi toimia. Itse neljännen polven yksityisyrittäjänä ymmärrän muutoksen tarpeen.

Voidaan tietysti spekuloida sillä, olisiko remontin voinut tehdä niin, että vanhaa olisi säilytetty enemmän, että uusi myymäläkonsepti, jossa konditorialiikkeestä muokattiin herkkukauppa, olisi rakennettu vanhoihin kalusteisiin.

Menin keskiviikkona tiedotustilaisuuteen ja kuulin, että tehtävä oli mahdoton. Vanhoista kalusteista ei saanut rakennettua uudenlaista myymälää mitenkäään. Olisiko Ekbergin sitten pitänyt kituuttaa sellaisena kuin se oli? Hiipua pikkuhiljaa olemattomiin? Suunnittelija Maria Husell kertoi lukeneensa kommentteja somesta kahdeksannen päivän iltana. Shokki oli kova ja ilta kului paniikissa itkien. Seuraava aamu myymälässä oli pelottava. Oliko remontti todella ihmisten mielestä epäonnistunut? Oliko kaikki mennyt pieleen? Voin vain kuvitella tuon tunteen. Mutta asiakkaat olivatkin riemuissaan uudesta valoisasta ilmeestä ja laajasta valikoimasta. Kyyneleet vaihtuivat hymyyn!

Somekeskustelussa marssitettiin esiin Pariisin, Wienin ja Tukholman vanhoja kahviloita, jotka ovat edelleen vanhassa asussaan. Ensinnäkin nyt uudistettiin myymälä ja toisekseen esimerkiksi Pariisissa on 2,2 miljoonaa asukasta ja se on maailman vierailuin kaupunki, jossa vierailee vuosittain 45 miljoonaa turistia. Asiakkaita siis riittää.

On jotenkin paradoksaalista, että Ekberg sijaitsi v 1862 nykyisen Stockmannin paikalla. Myös Stockmannilla tapahtuu muutoksia, joita ei kestetä. Kun herkku myytiin S-ryhmälle, syntyi samanlainen kohu. Oltiin etukäteen varmoja, että lopputulos tulee olemaan huono. Katastrofi.

Ja jälleen muutokset tuomittiin, ennen kuin asian tuomiin lopullisiin muutoksiin on voitu tutustua. Sikäli kuin mikään, paitsi kuitin logo, edes muuttuu.

Perinteistä siis pidetään kiinni kynsin hampain. Kaiken halutaan säilyvän ennallaan senkin uhalla, että yritys lakkaa kokonaan olemasta. Eikö se ole kiinnostavaa ja hauskaa, kun asiat muuttuvat? Ja oli tai ei – ne muuttuvat joka tapauksessa. Muistan, kuinka lapsuudessani vanhat ihmiset jupisivat aina muutoksista, kuinka asiat olivat ennen jotenkin paremmin. Kuinka he surivat esimerkiksi rakentamista. Kun tyhjille alueille tuli taloja ja maisemat muuttuivat, toivottiin että talot olisi rakennettu jonnekin muualle.

Pyöräteiden rakentaminen saa niin ikään aikaan aggressioita. Liikennemerkkiuudistus, joka on sukupuolineutraali, saa ihmiset raivon partaalle samoin kuin ajatus siitä, että asioita alettaisiin käsitellä sukupuolineutraalisti. Ajatus useammasta kuin kahdesta sukupuolesta on monille naurun, häpeän ja pelon aihe. Mutta entäs, jos mietittäisiin tovi. Jospa itse ei olisi levollinen miesten vessan oven edessä etkä naistenkaan. Kuinka hankalaa on ajatella, että koska asia ei ole itselleni vaikea, miksen antaisi sen olla helppoa kaikille ihmisille, niillekin jotka ovat erilaisia kuin itse on.

Kauas kantoivat ajatukseni leivosvitriineistä, mutta olisi hienoa, jos ihmiset päästäisivät irti muutoksen pelosta.

Ekbergin myymälä on raikas, valoisa ja viihtyisä. Konditoriamyymälästä on tullut herkkukauppa, jonka lattiaa peittävät edelleen siihen vuonna 1915 asennetut Villeroy & Bochin keraamiset laatat. Vanha puinen leipähylly, vanhat marmorit, pylväät ja upea katto ovat kauniit yksiytyiskohdat, jotka muistuttavat entisistä ajoista ja sen charmista. On hienoa, että raskaat tammiovet voivat olla auki koko päivän ja sisään pääsee helposti, kun lasiovet liukuvat syrjään itsestään. Mutta maukkain yksityiskohta on vuodesta 1860 lähtien samanlaisena pysynyt Napoleon leivos ja ihanin tämän päivän uutuus on vegaaninen Kuningatarkakku, joka sulaa suussa.

Herkullista päivää muuttuvassa maailmassa

♥️

Hanna