Romaniassa, Sibiun kaupungissa järjestetään joka vuosi Red Bull Romaniacs extreme enduro -kilpailu. Siinä ajetaan moottoripyörillä paikoissa joissa ei pysty etenemään edes kävellen. Kisassa ajetaan jyrkkiä mäkiä, jotka ovat loputtoman pitkiä ja etenevät kohtisuoraan ylös – tai alas tai pitkin jokia ja kivikkoja. Voit katsoa millaista se on täältä.

Mieheni osallistui kilpailuun nyt toista kertaa ja jo viime vuonna hän sanoi, että tahtoisi minun näkevän Sibiun kaupungin. Romanialaisten ihmisten ystävällisyys ja luotettavuus sekä Sibiun ja sen ympäristön pittoreski kauneus olivat tehneet häneen suuren vaikutuksen.

Itse kilpailu hirvittää minua, vaikka olen itsekin ajanut enduroa tai ehkä juuri siksi! En halunnut lähteä katsomaan sitä – pelottaa liikaa että sattuu jotain. (Aivan kuin voisin pyyhkiä asian mielestäni, kun en ole paikalla!) No joka tapauksessa sain lopulta matkan Sibiuun syntymäpäivälahjaksi mieheltäni. Mutta lähtöpäiväni oli vasta monipäiväisen kilpailun päätyttyä.

Sibiuun pääsee esimerkiksi lentämällä ensin Müncheniin ja sieltä Sibiuun. Minun reissuni oli mutkikkaampi. Helsinki – Riika – Sibiu mutta matka sujui varsin leppoisasti. Perille pääsy ylitti kaikki odotukseni.

Rakastuin Romaniaan. En voinut mitenkään etukäteen kuvitella kuinka kaunis se on. Ja jotenkin mielen pohjalla oli kuvitelma jälkeen jääneestä, jämähtäneestä kaupungista joka on vähintäänkin likainen ja vähän pelottava ja varkaita saa pelätä koko ajan. En olisi voinut olla kauempana totuudesta. Kaupunki on siisti, turvallinen ja ystävällinen, eikä varkaista ole pelkoa, ellei lasketa kuititta myytäviä tuotteita ja palveluja. Asioilla on monta puolta ja korruptio on hankala asia ja hidas purkaa, mutta ihmiset, ympäristö ja ruoka olivat näkemisen ja kokemisen arvoisia. Ensi vuonna menen sinne uudelleen, jos vain pääsen.

Poimin kuvat, jotka haluaisin jakaa teille ja määräksi tuli ankaran karsinnan jälkeen 53 kpl! Mitä voin tehdä? Ei niitä kukaan ainakaan kerralla jaksa katsoa. Päätin jakaa kuvat vähintään kolmeen osaan. Sibiun kaupunki, retki vuoristoon ja pyöräretki ulkoilmamuseoon. Joten lähiaikoina on luvassa lisää Romaniaa.

Asuimme keskellä kaupunkia Continental Forum Sibiussa. Hotelli oli hyvä ja henkilökunta erittäin ystävällistä. Sijainti oli ihan napa kymppi. Hotellin vierestä alkoi kävelykatu jonka varrella on kaksi aukiota jotka on reunustettu toinen toistaan paremmilla ravintoloilla ja kiinnostavilla kapoilla. Vähän samaan tapaan kuin Viron vanhassa kaupungissa, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa. (Kaupungin laidalla on suuria ostosparatiiseja, mutta niihin en mennyt. Mieheni mukaan esimerkiksi urheiluvarusteliikkeet ovat huippu hyviä siellä.)

Maksuvälineenä kävi useimmiten pankki- ja luottokortit, mutta väillä, yllättävissäkin paikoissa, vain käteinen, joten sitä oli hyvä olla lompakossa. Pankkiautomaatteja oli tasaisin välein kaupungin keskustassa.

Yksi kaupungin nähtävyyksistä on Sibiun ortodoksi katedraali. Sen maalaukset olivat yksinkertaisesti henkeäsalpaavat. Kun menimme sinne, siellä oli käynnissä vihkiminen, mutta silti ihmiset saivat tulla ja mennä kirkossa tahtonsa mukaan. Tunnelma oli harras ja lempeä. Ei olenkaan niin ankara kuin meidän luterilaisissa kirkoissamme on. Ihmiset puhelivat hiljaa ja liikkuivat vapaasti pyhien kuvin edessä hiljentymässä ja rukoilemassa. Kirkko on yksi kauneimmista joita olen koskaan nähnyt.

Söimme usein aukioiden leidoilla olevissa ravintoloissa, mutta löysimme yhden hyvin viehättävän paikan myös kauempaa. Kaunis sisäpihan kutsui peremmälle ja sitä kutsua kannatti noudattaa. Alkupaloina oli leipää ja erilaisia ihania tahnoja. Pääruaksi söimme talon burgerit, jotka olivat mehevät ja aivan loistavat! Kuvaa ei ole! Sitä en voi ymmärtää, mutta toisaalta on hvyä että olen keskittynyt olennaiseen! Ravintolissa ruoka maksaa noin 6-12 € ja kahvi leivoksen kanssa kolme euroa korkeintaan. Ruuasta kirjoitin jo aiemmin, siitä voit lukea täältä

Juuri ennen matkaani ilmat olivat olleet todella kauniit ja samalla kuumat. Lämpötila oli kivunnut 36 asteeseen. Ei harmittanut että nyt oli pilvistä ja välillä hiukan satoikin. Jaksoi kävellä enemmän. Kuvista tuli siitä syystä hiukan alakuloisempia kuin miltä siellä oikeasti näytti.

Ihana paikka! Lisää Sibiun kokemuksistani voit lukea täältä

Kauheaa säätöä ollut tässä ja kaikki asiat jotenkin jumittaa. Olen kirjoittamassa matkapäiväkirjajuttuja tänne lomaltani, mutta kuvamateriaalia on niin järkyttävä määrä , että sen seulomiseen menee tovi. Mutta luin äsken niin kiinnostavan postauksen vietnamilaisesta patongista, jossa myös kerrottiin mm. miten kaalikääryleet ovat tulleet pohjoismaihin, että on pakko nyt heittää pikku kirjoitus Romanian matkan herättämistä ruoka-ajatuksista.

Kävin siis pienellä reissulla Romaniassa, Sibiun kaupungissa ja söin siellä kiinnostavia ruokia ja harmitti, kun matka kesti vain neljä päivää ja ruokia olisi ollut maisteltavaksi paaaaljon pitempään.

Voisi ehkä kuvitella, että romanialaisissa ravintoloissa ei olisi tämän päivän ruokatrendien mukaista tarjottavaa. Väärin. Siellä on mitä vaan. Ruokalistat on kirjoitettu useilla kielillä ja vaikka henkilökunta ei aina osaisi englantia, niin tilaaminen onnistuu hyvin. Saksaa puhutaan enemmän, mutta minun koulusaksallani saan tilattua vain kahvia, Coca Colaa ja suklaakakkua kermavaahdon kera. (Eine tasse cafe, eine Coca Cola und eine Schacher Torte mit schlagsahne, bitte!)

En ehtinyt syödä esimerkiksi keittoa, joka tarjoiltiin suuressa tyhjäksi kaiverretussa leivässä, mikä vähän harmittaa. Romanialaiset keitot ovat herkkua. Söimme mm. lihakeittoa, joka oli tehty kirkkaaseen liemeen ja toki myös gulassikeittoa smetanan kanssa. Ruokalistoilta löytyi ilahduttavan paljon traditionaalisia romanialaisia ruokia ja niitä syödessämme ihmettelimme monta kertaa ääneen sitä, miksi suomalaiset ravintolat eivät tarjoa hyvin valmistettuja perinneruokia. Onko se joku häpeän jäänne? Joskus muinoinhan meillä oli ravintoloita, jotka tarjosivat ns. kotiruokaa. Ne olivat rasvalta käryäviä baareja ja ruoka oli kaukana hyvästä kotiruuasta. Se oli rasvaista, mautonta harmaata mönjää, joka oli maustettu valkopippurilla. (Joka mauste on varmaan siitä syystä kadonnut kaikista resepteistä ja hyvä niin, sillä jos sitä käytetään liikaa, se muistuttaa aivastuspulveria)

Usein soimataan ABC:tä ja toivotaan takaisin pieniä tienvarsikuppiloita. Minusta tuntuu, että aika kultaa muistot, sillä enimmäkseen ne olivat juuri tuollaisia rasvan käryisiä baareja, joissa oli pisteenä iin päälle vielä niin hirvittävät käymälät, että mieluummin kävi kyykkypissalla tienposkessa, kuin avasi noiden eriöiden ovia. Minä tykkään ABC-ketjusta. Tietää tasan mitä saa, bensaa saa aina ja puhtaat vessat odottavat. – no niin nyt tämä stoori karkasi ihan käsistä.

Takaisin Romaniaan. Söimme siellä mielettömän hyvää, aivan loisteliasta osso buccoa. Siinä oli kaikki kuten pitää. Eikä mitään perunoita tai riisiä sen kanssa. Pataan oli pistetty niin paljon vihanneksia, että muuta ei tarvittu. Ja sitten ne kaalikääryleet. Ne eivät olleet makeita, kuten meillä, eikä puolukkahilloa ollut lisukkeena, vaan aavistuksen happamat kääryleet tarjoiltiin smetanan kanssa ja voi maailma, miten ihania ne olivatkaan. Smetana tai hapankerma on sekä Romaniassa, että Virossa paljon pehmeämpää ja ohuempaa kuin meillä. Kun sen yhdisti kääryleisiin syntyi täydellinen makujen sinfonia. Kääryleet eivät olleet kauniita, vaan vaalean aneemisia, mutta ulkonäkö petti. Lisäksi ne eivät olleet lainkaan rasvaisia vaan kevyitä. Ja jälleen vain kääryleet, ei esimerkiksi perunaa.

Nyt kun meillä on ravintoa Finnjävel, joka tarjoaa suomalaista perinneruokaa fine dining –tyyliin, olisi mahtavaa, jos se innostaisi joitain ravintoloita tekemään suomalaisia perinneruokia maittavalla ja ihanalla tavalla. Kuten hyvät kotikokit tekevät. Tätä unelmointia voisi jatkaa pidemmällekin. Esimerkiksi pienten leipomoiden tekemiin karjalanpiirakoihin kaikenmaailman kolmioleipien (yök) sijaan ja entäpä voileipäkakut! Kaikki rakastavat hyviä voileipäkakkuja. Mutta ehei! Meillä tarjotaan ciabattaa ja ties mitä mutta.

Leivonnaiset olivat Sibiussa aivan oma lukunsa. Vertaansa vailla oleviin herkkuihin oli käytetty maltillisesti sokeria ja mikä parasta, leivokset ja kakkupalat olivat pienehköjä. Sivistyneen kokoisia. Paitsi se yksi tapaus… jälkiruoka jonka tilasimme Sibiun ulkopuolella pienessä ravintolassa. Se käsitti kaksi isoa donitsia, joiden päällä oli munkit maukkaan vuoren päälle oli laitettu mustikkahilloa ja smetanaa. Annos oli juuri niin suuri kun juuri kuvittelet. Ja se oli aivan taivaallisen hyvää. Taikina josta munkit oli tehty, oli jotain jollaista en koskaan ennen ole maistanut ja Romaniassa totta tosiaan osataan keittää leivonnaisia rasvassa. Kuori on rapea ja maukas. Leivonnainen ei ole imenyt rasvaa ja koko herkku oli aivan yksinkertaisesti suussa sulavan hyvää. Minun piti vain maistaa, mutta ei siitä mitään tullut. Söin puolet annoksesta ja nautin joka suupalasta.

Niin ja hintaahan näillä herkuilla ei ole. Ruoka-annokset maksavat 6-12€ ja kakkupala tai leivos 1,30€

Pian kerron teille lisää Sibiusta – se oli ihana, hieno kaupunki.

♡

Hanna

Miehelläni ja minulla oli 20-vuotis hääpäivä reilu viikko sitten ja se sai minut ottamaan esiin vihkisormukseni. Se ei ole aina sormessani, sillä olen hyvin vaihtelunhaluinen korujen suhteen. Vaihtelen sormuksia käsissäni yhtenään ja keräilen erilisia epäaitoja sormuksia.

Sormusinnostus alkoi joskus viisitoista vuotta sitten, kun sain äidiltäni sormuksen, jonka hän oli saanut isältäni joskus 70-luvulla. (Itse asiassa minulla on joitain hämäriä muistikuvia siitä, kun isä antoi sormusrasian äidille ja äiti avasi sen…mutta yhtä hyvin se voi olla kuvitelmaa)

Kun sain sormuksen rakastuin siihen heti. Se sopi käsieni mittasuhteisiin ja tuntui mukavalta sormessa. Sormus on hopeaa ja sen kirkas kivi on vuorikristalli, jonka ympärillä on hopeinen reunus. Reunuksessa on tummia viivoja. Aikansa tuote totta tosiaan.

Kun aloin käyttää sormusta suuret sormukset olivat harvinaisia ja koruni herätti huomiota. Monien mielestä se oli vähän naurettava. Minusta se oli upea. Siihen oli myös helppo yhdistää erilaisia muita hopeasormuksia. Ja toinen intohimoni, suuret rannerenkaat sopivat sen kanssa erinomaisesti.

Sitten yhtenä päivänä pari vuotta sitten sormusta ei enää ollut missään. Olen etsinyt sitä joka paikasta. (Kuulen äitini mielilauseen korvissani: ….”paitsi sieltä missä se on…”!!! shit! Se on totta!) Mutta sitä ei löydy. Olen voinut jättää sen jonnekin, ehkä kuvauspaikkaan, ehkä johonkin pukuhuoneeseen tai kuvausvaatteen taskuun. En tiedä. En usko, että se on voinut jäädä mihinkään naistenhuoneeseen, kun olen pessyt käsiäni, sillä silloin unohtamisen ehkäisemiseksi, laitan aina sormukset hampaitteni väliin käsien pesun ajaksi.

Sormus vaan ei jätä minua rauhaan. Ajattelen sitä jatkuvasti. Siksi teetin itselleni vuosi sitten uuden sormuksen, joka on myös suuri, se on hopeaa ja kivenä on vähän samaa tyyliin hiottu kivi, kuin vanhassa sormuksessani. Kun katsoo suoraan ylähäältä, molempien kivien pohjassa on kahdeksan sakarainen tähti. Niin kaunis! Uuden sormuksen suunnitteli minulle Tina Tillander sillä ajatuksella, että suurehkon sormuksen tuli muistuttaa entistä, mutta olla ihan toisenlainen ja kuitenkin minun tyyliini ja käsiini sopiva. Se on ihana. Uuden sormuksen kivi on kirkas akvamariini, joka on vahvempi kuin vuorikristalli. Siihenkin sopii monenlaiset sormukset ja rannekorut viereen. Se on ajattomampi ja modernimpi kuin vanha sormukseni.

Uusi sormus tuntuu hyvältä sormessa ja tuo iloa, rakastan sitä. Mutta kaipuu ei hellitä. Olen kuullut niin ihmeellisiä tarinoita kadonneiden korujen yllättävistä retkistä ja löytymisistä, että halusin kirjoittaa tämän stoorin, jos vaikka joku on löytänyt pikku aarteeni ja sattuisi näkemään tämän blogin ja kuvan sormuksesta. Olisi se huimaa saada vanha kaverini takaisin.

Ja vihkisormuksesta sen verran, ettei pidä luulla etteikö se olisi minulle tärkeä ja rakas, vaikka se ei ole aina sormessani. Sormusta tärkeämpi on sen merkitys minulle. Se ei ole sormessa, vaan sydämessä. Ikuisesti.

Sormus – kaipaan sinua – tule takaisin!

♡

Hanna

Nuorin tyttäremme oli reilun kuukauden ikäinen, kun lähdimme kesämatkalle Maarianhaminaan. Reissu tehtiin Ruotsin laivalla ja mukana olivat myös vanhemmat tyttäret joista toinen oli kuusivuotias ja toinen kymmenen.

Laivamatka oli hauska. Vanehmmat tytöt pyörivät pallomeressä ja pienokainen oli vaunissa ja sylissä, syötiin hyvin ja nautittiin. Perillä oltiin viikko ja sitten samanlainen laivareissu takaisin kotiin.

Pienin tytär sai hirvittävän yskän. Menimme lääkärille, joka kaikeksi onneksi sattui olemaan ns. vanha konkari ja jostain syystä, mitä en enää muista, tuli epäilleeksi hinkuyskää. Tehtiin testit ja sitähän se oli. Jouduimme (pääsimme!) silloisen Auroran sairaalan eristysosastolle hyvään hoitoon ja pikkuinen babymme oli jatkuvan valvonnan alaisena. Kuoleman vaara oli olemassa.

Myös vanhemmat sisarukset sairastuivat hinkuyskään. He yskivät puoli vuotta, jouluun saakka, ennenkuin sairaus talttui kokonaan.

Tyttöjen sairastumiseen oli syynä silloin Ruotsissa vallinnut rokotevastaisuus. Oli suurta muotia olla rokotamatta lapsiaan. ”Rokotteista tuli sairaaksi ja niistä oli vaaraa” julistettiin. En tiedä mikä tilanne Ruotsissa on nyt mutta Hesarin uutisen mukaan Suomessa ja varsinkin Pietarsaaressa ollaan varsin rokotekielteisiä, eli vapaamatkustajia. Lapset eivät sairastu, koska muut rokottavat omansa. Ainakin niin kauan kunnes rokottamattomia on tarpeeksi. Sen jälkeen alkavat sairaudet, joista ollaan päästy, jälleen jyllätä. Ja voin ihan varmuudella sanoa, että hopeavettä nauttimalla eivät tuberkuloosit ja isorokot parane. Esimerkiksi sikotautiin sairastuminen aikusena on hirvittävä sairastaa ja  se voi aiheuttaa miehille lapsettomuutta. Sikotautiin liittyvä aivokalvotulehdus ja kivestulehdus ovat molemmat hävinneet rokotusten myötä.

Miten minun lapseni sitten saattoivat saada tartunnan? Koska pienin ei ollut vielä ehtinyt saada hinkuyskärokotetta, joka annettiin ainakin tuolloin 6kk:n iässä. En ymmärtänyt, kuinka hölmöä oli viedä häntä laivalle. Vanhemmat tyttäret olivat saaneet rokotteen, mutta sen voima riittää vain joitain vuosia ja se oli hiipunut. Vanhempana sairaus ei enää ole perusterveelle ihmiselle fataali.

Pieni vauva voi kuolla hinkuyskään. Sen sairastaminen on raskasta. Voin huonosti, kun luen juttuja, joissa joku, joka ei ole opiskellut lääketiedettä sen enempää kuin valelääkäri (ellei jopa vähemmän) kertoo, ettei lapsia kannata rokottaa. Kannattaapas! Keskimmäinen lapseni sai kaikki mahdolliset kuumeet ja kivut rokotuksista eikä se ilahduttanut. Ne menivät nopeasti ohi. Hinkuyskä kesti puoli vuotta kolmella lapsella ja yhdelle se olisi voinut olla kohtalokas.

En ihan oikeasti ymmärrä näitä salaliittoteorioita, joissa kaikenlaiset ajatukset lääketehtaiden suhmuroinnista jylläävät. Onko ihmisillä liikaa aikaa ja liian vähän ajanvietettä, jotta ehtivät niitä kehitellä? Ilman lääkkeitä ja lääkäreitä puolet minunkin suvustani olisi jo vainajia. Eläköön elämä ja terveys ja jippii koulutus, tiede ja tutkimus.

Kannattaa muistaa rokotukset myös aikuisena. Kun pissa on pöksyssä on myöhäistä vikistä. Parempi ehkäistä ennalta, kun siihen kerran on mahdollisuus.

Hanna

Olen aamusta asti kuunnellut uutisointia Nizzan terrori-iskusta. Itse asiassa uutinen siitä herätti minut aamuyöllä, kun puhelimeeni tuli viesti ystävästä, jonka ilmoitettiin olevan turvassa.

Tuntuu kuin kelaisin vanhaa nauhaa. Valtioiden päämiehet ja poliitikot sanovat samat lauseet, kuin aina. Ei mitään uutta. Ei koskaan mitään, joka tuntuisi siltä, että lauseet tulevat sydämestä. Ihmettelen, etteivät he käytä ammattikirjoittajia värkkäämään edes hitusen inhimillisempiä lauseita, kuin vanhat kymmeniä kertoja toistetut kliseet. Ainoa kerta, jolloin olen kuullut sanat jotka pysäyttivät oli, kun Ruotsin kuningas sanoi tsunamin yhteydessä, että tietää miltä tuntuu kun menettää vanhempansa, koska on itsekin orpo. Se lohdutti minuakin, vaikka en ole orpo, enkä menettänyt ketään kovin läheistä tuossa hirvittävässä katastrofissa, josta itse vältyin, kun ihmeen kautta en päässytkään matkalle. Kuningas antoi jotain henkilökohtaista. Se kosketti. Ja se muistetaan tänäkin päivänä.

Poliitikot ovat yhtä teflonpintaisia kuin paras pannu. Kun heitä haastatellaan, he sanovat kuin automaatista surunvalittelut ja sitten alkavat paapattaa vanhoja liturgioitaan ja koettavat selvitä haastattelusta jotenkin fiksuina, vaikka totuus on että ovat ulkomaisten uutistoimistojen tietojen varassa. Miksi eivät sano, että tämä särkee heidän sydämensä ja ajatuskin siitä että se sattuisi jollekin läheiselle saa hengen salpaantumaan ja siksi lähettävät voimia ja rakkautta kaikille, jotka joutuvat henkilökohtaisesti kokemaan tämän tuskan. Ja sitten vaan ihan yksinkertaisesti myöntäisivät sen minkä kaikki tietävät: Toistaiseksi minäkin olen vain ulkomaisten uutispalvelujen tietojen varassa. Kestää aikansa ennekuin ministeriö saa tietoja virallista tietä.

Toimittajatkin tuntuvat jo leipääntyneiltä näihin iskuihin. En kuullut eritystä myötätuntoa, kauhua, järkytystä tai surua, kun asiasta uutisoitiin. Sen sijaan kuulin jo tuhat kertaa kuulemani lauseen: ei anneta pelolle valtaa.

Mitä se tarkoittaa? Että eletään ja ollaan kuten ennenkin? Ja iloitaan, onhan Porin Jazzitkin. Minulle ei ainakaan juolahtaisi pieneen mieleenikään mennä esimerkiksi suurten metropolien aukioille juhlimaan uutta vuotta. Ja toivon ettei sinne mene kukaan läheisenikään. Ollaan meillä kotona, juhlitaan ja rakastetaan elämää turvassa.

Kun valitsen lentoja jatkossa, en varmaan halua vaihtaa konetta suurimmilla kentillä, kuten ennen tein. En ehkä halua enää matkustaa ruuhka-aikoina, vaan valitsen toisin. Onko se pelkoa vai viisautta? En ole kova pelkäämään. Olen välillä matkustanut sellaisiin paikkoihin ja sellaisina aikoina jolloin terrori-iskun mahdollisuus on tullut mieleeni. Työnnän sen pois, sillä olen jo matkalla. Jos tapahtuu, se on sen ajan murhe. Mutta en nyt varta vasten lähde kaivamaan verta nenästäni.

Jotenkin kaikki itsestäänselvyydet ja kliseet pursuavat korvistani. Toimittajat kysyvät asiantuntijoilta onko sillä joku erityinen sanoma tai merkitys, että terrori-isku tapahtui Ranskassa sen juhliessa kansallispäiväänsä. Hitossa on. Sanoisivat itse sen suoraan, että se on syvin mahdollinen loukkaus ja kysyisivät sen sijaan, kuinka valtio voi vastata sellaiseen. Sehän on kuin sylkisi päin kasvoja. Hitot itsenäisyydestänne! Me hillumme täällä kuinka haluamme – koettakaapa estää.

Yhtä tyhjä on kysymys: koska tämä päättyy? Toki ymmärrän että kysymys on retorinen, mutta samaa on kysytty minun kuulteni ainakin 70-luvulta asti, kun Baader-Meinhof –ryhmä terrorisoi maailmaa. Ei se lopu koskaan. Ehkäpä siksi on lopulta kuitenkin Lottovoitto syntyä Suomeen. Kun ahdistaa voi mennä metsään ja hengittää.

Ehkä huomaatte, että olen ahdistunut ja surullinen. Jos vain kuvittelenkin, että oma lapseni, puolisoni tai muu perheenjäsen, sukulainen tai ystävä olisi juossut pakoon kävelykadulla siksakkia ajavaa pommia pakokauhun vallassa, alkaa vatsaani kouristaa ja alan itkeä.

Rakastakaa lähimmäisiänne.

Hanna

Viikonlopun retki Savonlinnan oopperajuhliin toi mukanaan myös toisen elämyksen, retken Punkaharjulle ja hotelli Punkaharjuun

Kaimani ja reissukaverini Hanna ehdotti jo ennen matkaan lähtöä, että poikkeisimme oopperajuhlien lisäksi myös tutustumassa Punkaharjulla Saimi Hoyerin luotsaamaan Hotelli Punkaharjuun. Tiedän millaisten maisemien keskellä paikka on, sillä appeni on siltä suunnalta kotoisin. Ajatus houkutteli kovin. Oopperajuhlilla usea tuttava kehotti käymään siellä. Lähtöpäivänä olin kuitenkin todella väsynyt. Olin nukkunut kolme yötä luokattoman huonosti ja ajatus muusta kuin suorimmasta mahdollisesta tiestä kotiin, tuntui raastavalta. Olin kuitenkin liian väsynyt edes päättämään mitään, joten pyysin ystävääni tekemään päätöksen. Hänen ansiostaan sain kokea monella tavalla mieleen painuvan, ihanan päivän.

Ajoimme siis Punkaharjulle. Perillä auto kiipesi ylös mäkeä, jonka molemmilla puolilla maa oli vihreän mustikkavarvikon peitossa. Sen keskellä edessämme kohosi suloinen vaaleanpunainen puuhuvila torneineen ja puuleikkauksineen. Taloa ympäröivät valtavat hongat joiden välissä kimmelsi järven pinta. Luoja paratkoon mikä idylli! Kuvan täydensivät kaksi herrasmiestä olkihatuissaan istumassa keskellä pientä muotopuutarhaa. He näyttivät niin ihanilta siellä, että päätin mennä tervehtimään. Toinen olikin yllättäen vanha tuttavani ja saimme heti kuulla kuinka upeaan paikkaan olimme tulleet. Herrat olivat hotellin vieraina eikä kehuista meinannut tulla loppua lainkaan. ”katsokaa yksityiskohtia! Kun jokainen asia on loppuun saakka mietitty” –he sanoivat ja kertoivat jo varanneensa huoneen myös ensi vuodeksi oopperajuhliin osallistumista varten.

Lähdimme siis Hannan kanssa uteliaina katsomaan hotellia ja ravintolaa. Koska matkamme oli silattu ihanien ihmisten tapaamisilla, sattui niin hauskasti että meidän molempien vanha ystävä Stina Kuisma (armoitettu ruuan laittaja, foodie ja Ihanan Le Marché kaupan omistaja) istui hotellin lobbyssa. Hän ponnahti pystyyn ja ilmoittautui oppaaksemme. Stina oli viettämässä Punkaharjulla viikonloppua ja tapaamassa ystäväänsä Saimia. Olimme tosi onnekkaita opastuksen takia, koska pääsimme näkemään näin myös muutaman huoneen sekä todella mahtavan hotellin keittiön, josta ei laitteita, tilaa eikä valoa puuttunut.

On upeaa, kun vanha rakennus tuodaan tähän päivään tyylillä. Hotellihuoneiden sisustus oli kodikas ja raikas. WC-tilat olivat aivan ihanat, niihin oli valittu kalusteet jotka sopivat aikakauteen ja tyyliin klassisella tavalla. Huoneissa oli pieniä kivoja yksityiskohtia kuten taidetta, joku hauska vanha maljakko tai muu pieni juttu joka oli chic! Materiaalit olivat kauniita ja miellyttäviä.

Hotellin yleiset tilat ja ravintola saleineen  olivat yhtä aikaa tyylikkäät ja viihtyisät, mutta ennen kaikkea koko paikka on raikas, maukas ja valoisa. Suuriin ruukkuihin oli istutettu tyyliin sopivia viherkasveja ja pöydillä ja hyllyillä oli hauskoja suomalaisen muotoilun klassikkoja. Ympärillä hengitti luonto, joka kutsuu ulkoilemaan valinnan mukaan hitaasti tai hikisesti raikkaassa ilmassa ja männyn tuoksussa.

Jäimme lounaalle, vaikka vielä ei ollut oikeastaan nälkä. Mutta oli pakko kokeilla millaista ruokaa talossa tarjottiin. Sama linja sisustuksen ja entisöinnin kanssa jatkui buffetpöydässä. Raikasta ja tyylikästä omilla persoonallisilla lisäyksillä.

Vihersalaatti oli varmasti 90 prosenttisesti villiyrteistä ja –kukista ja maistui ihanalta. Särkimousse nousi suosikikseni samoin kuin porkkanasosekeitto.

Kukkia oli paitsi ruuassa myös ikkunoilla ja pöydissä. Kokki kuulemma kerää kukat aamulenkillään. Taisin tavatakin hänet. Olin juuri ottamassa lautaselleni särkimoussea, kun ihana ilosilmäinen nainen kokin vaatteissa supisi hiljaa korvaani: mitä tykkäät sisustuksesta? Sanoin: Rakastan! Samoin rakastin ruokaakin.

Poikkeuksellisen mahtavaa oli huomata kuinka henkilökunta rakasti paikkaa myös. Kaikki olivat ylpeitä siitä. Oli tämä yhteen hiileen puhaltamisen tunnelma ja kaikkialla vallitseva kohteliaisuus ja huomavaisuus. Se tuntui hirveän mukavalta. Oli kuin olisi keinunut sellaisessa hyvän tuulen talossa.

Oli kuitenkin lähdettävä kotia kohti ja hyppäsimme autoon. Olin jo ajamassa pihasta pois, kun alkoi askarruttaa kumpaa kautta kannatti ajaa, Savonlinnaan takaisin ja sieltä Lahteen vai Lappeenrannan kautta. Päätin palata kysymään asiaa Laila Snelmanilta ja hotellin entisöintiprojektin pääsuunnittelija, arkkitehti Iiro Mikkolalta, jotka istuivat hotellissa lounaalla. He tietäisivät varmasti, niin monta kertaa heidän on täytynyt ajaa edestakaisin tuota väliä.

Kysyin tietä ja vastaus tulikin yllättävältä taholta. Heidän pöytäänsä oli istunut kahville Thomas Hoyer eli hotellin isäntä. Hän kysyi halusinko ajaa maisemareittiä kotiin. Tietysti tahdoin. Sain ohjeet ihanimpaan reittiin ikinä! Ensin pitkin Punkaharjua kapealla maakaistaleella kahden järven välissä ja sitten 80 kilometriä pientä, mutkikasta ja mäkistä tietä, joka polveili lampien ja metsien välissä Imatralle. Sieltä Vaalimaalle ja lopuksi kotiin Kotkan kautta. Thomas piirsi minulle kartan ja itselleni epätyypillisesti a) ymmärsin sen b) noudatin sitä c) sen avulla pääsin kotiin. Navigaattori olisi antanut minulle paljon tylsempiä vaihtoehtoja. Nyt käyttämämme tie oli asvaltoitu, siellä ei ollut liikennettä lainkaan ja maisemat olivat ihanat. Lisäksi reittiä oli ilo ajaa, koska se piti minut hereillä.

Koko reissusta jäi valtavan hyvä mieli. Olin niin onnellinen entisöinnin laadusta. Niin usein kartanot ja vanhat huvilat remontoidaan osittain, tunkkaisesti ja lopuksi niihin raahataan omituisia halpoja kalusteita. Mistään ei haluta maksaa mitään. Tämä remontti on paitsi maksanut, se on maksanut myös vaivan.

Toinen ilon aihe oli kaikki ihmiset jotka siellä olivat töissä. Niin hyväntuulista ja onnellista porukkaa. Hotellin pihassa on kauppa ja sen myyjäkin oli oikea virtuoosi esitellessään myytäviä, paikallisia designtuotteita. Ja lopuksi vielä saan lahjaksi kauniin reitin kotiin! Tätä kaikkea päivitellessämme kaimani kanssa hän sanoi yhdellä sanalla kaiken: Se oli sellainen Rakkauden Talo

Hienoja kesäretkiä tovotellen

♡

Hanna

Viimein toteutui pitkäaikainen unelmani päästä Savonlinnan oopperajuhlille. Työt ja perheen lomasuunnitelmat limittyivät täydellisesti niin, että lauantaina aamupäivällä lähdin ystäväni kanssa ajamaan kohti Savonlinnaa ja Otellon ensi-iltaa. Ajomatka Espoosta on aika pitkä, mutta se sujui hulvattomassa seurassa rattoisasti. Sisältäen mm. kalakeiton ilman kalaa, pari luutaa, hieman kireyttä ratissa ohituskaistojen jääräpäiden takana, mutta kuta lähemmäs pääsimme sitä paremmaksi fiilis pyöristyi.

Ennen esitystä teimme risteilyn Saimaalla ihanalla sisävesihöyrylaiva S/S Punkaharjulla. Laivassa oli mukana hurmaavia ihmisiä ja seilatessamme kohti Olavinlinnaa saimme nauttia todella hauskasta seurasta. Kun lopulta kävelimme kohti linnaa oli juhlamieli jo korkealla. Oli sellainen hyrisevä olo – tunsin, että edessä oli jotain ihanaa!

Kävely linnaan nosti tunnelmaa aina vain ja kun lopulta kävelin pitkin linnan epätasaisia ja kuluneita kiviportaita ylös olin vähän kuin omassa kuplassani, onnellisena ja innokkaana kuin pikkutyttö. Pidin kiinni siitä, enkä antanut minkään häiritä tai pilata tunnelmaani. Seurueeseemme kuului ihmisiä, jotka olivat käyneet juhlilla monia kertoja ja olin näkevinäni heidän silmissään positiivisen ilon pilkahduksen, heidän huomatessaan innostukseni. Aivan kuin he olisivat tienneet, että pien heillä on liittolainen. Yksi konkarikävijä lisää. Eivätkä he olleet väärässä. On oma hohtonsa siinä kun unelma toteutuu.

Olin pelännyt etukäteen, että jäädyn katsomossa. Olen aika kova palelemaan ja mukana oli paitsi lämmin pörröinen jakku, myös suuri viitta. Pelko oli turha. Katsomossa ei ollut kylmä, siellä oli ihanaa.

Jo pelkästään Olavinlinnan katsomo on mahtava. Rakastan luonnonkiveä ja linnan seinien kivipinta on valtavan kaunis. Joku on laittanut kaikki eri kokoiset, -muotoiset ja -väriset kivet paikoilleen joskus ja luonut elävän pinnan, jollaista kukaan ei tänä päivänä tee. Siinä on oma hohtonsa. Koko linnan tunnelma on omalla tavallaan paitsi jyhkeä, myös vähän mystinen. Se että sen seinien suojissa esitetään oopperaa on Aino Acktén neronleimaus. Ensimmäiset oopperajuhlat järjestettiin vuonna 1912 ja sen jälkeen muutamia kertoja, joista viimeinen kerta oli vuonna 1930. Sitten seurasi vuosikymmenten tauko, kunnes 1972 Martti Talvelan johdolla juhlista alkoi muodostua sellainen kansainvälinen tapahtuma kuin se nyt on. Jos vielä, kuten toivon, käyn juhlilla, nostan väliajalla Acktén maljan!

No siellä minä sitten olin. Onnellisena omassa kuplassani, yhdessä satojen muiden kanssa, sydän täynnä odotusta. En ole mikään oopperan harrastaja, mutta sisareni Ritva ja hänen miehensä ovat. Sain siskolta neuvon: kuuntele vain. Muuta ei tarvita! Loistava neuvo. Minä kuuntelin, aistin ja nautin.

Kun esitys alkoi, lava oli täynnä ihmisiä ja ensimmäisten sävelten soidessa tuli huikea fiilis siitä, mikä järjetön määrä työtä minun viihtymiseni eteen on tehty. Kuinka paljon erilaista lahjakkuuta, ammattitaitoa, opiskelua, osaamista, harjoittelua ja vaivaa on nähty sen eteen, että voisin saada unohtumattoman elämyksen. Hetki oli vaikuttava. Ajatus siitä, että katsomossa on satoja ihmisiä ja jokainen meistä on yhtä tärkeä oli hieno ja koskettava. Pidin kiinni siitä. Musiikki soljui lävitseni ja heittäydyin kokonaan sen varaan. Rakastin sitä. Olin hyvin onnellinen siinä tunnelmassa ja musiikin virrassa.

En ole kuunnellut niin paljon oopperaa, että lähtisin arvostelemaan esitystä millään muulla mittarilla, kuin sillä miten viihdyin. Olen aika herkkä ihminen aistimaan aitouden ja epäaitouden. Kun kohtaan jotain aitoa, se saa kyyneleet nousemaan silmiini. Sillä mittarilla annan Otellolle täydet pisteet ja kiitän koko sydämestäni kaikkia, aivan kaikkia, jotka ovat mahdollistaneet esityksen sekä sen, että minä sain ilon nauttia siitä. (Kirjoitin tätä tekstiä samalla, kun Tangomarkkinat tuli TV:stä. Se antaa myös yhden perspektiivin kokemukselleni.) Ainoa mikä juhlissa hämmästytti, olivat ne itsekkäät katsojat, jotka eivät malta pysyä vaiti esityksen aikana. Kyllä aikuisten ihmisten pitäisi osata olla hiljaa ja antaa kaikkien nauttia esityksestä ilman häiriötä.

Minä otin illasta kaiken irti ja nappasin tietysti surutta selfien katsomossa, mutta hauskinta oli se että Nipa Nieminen otti kuvan minusta kun otin sitä! Näin kuvan kolmetuntisen esityksen väliajalla – loistonäpsy! Ja hupaisinta oli se, että Desdemona oli esityksen lopulla aivan samanlaisessa asennossa ja valossa lavalla, kuin minä kuvassa.

Oopperakokemukseni Savonlinnassa oli juuri sellainen kuin elämäni noin yllensä ottaen on muutenkin. Vähän kommelluksia, paljon heittäytymistä, ihania ihmisiä, koskettavia hetkiä, pari kyyneltä, monta naurua ja kiitollisuutta tästä kaikesta.

Iloa päivään

Hanna

Äh ulkona sataa kuin saavista kaatais! Sadepäivinä on nastaa lukea hyvää kirjaa, mutta jos ei jaksa kököttää kotona, voi tehdä myös kesäretkiä autolla. Ehkä muistatte, kun kävin tutustumassa luomukanalaan Lopella? Se oli ihana paikka ja rakastuin kanoihin….voit katsoa jutun täältä, jos meni ohi. Samalla reissulla kävin retkellä kahdessa muussakin kivassa paikassa siellä päin.

Lähiruokaa on ihanaa ostaa suoraan maatilakaupoista, joita on montaa sorttia.

Mikkolan Suoramyynti Läyliäisissä on ehdottomasti visiitin arvoinen paikka. Mikkolan tilan kupeessa on kauppa auki joka päivä (ma-pe 9-19 la 9-15 ja su 12-17) ja sieltä kaikkea ihanaa. Tuoreita juureksia ja uusia pottuja, jotka ovat ihan jotain muuta, kuin mitä marketeista saa. (Tuoreita uusia perunoita ei tarvitse rapsuttaa kuorettomiksi ennen keittämistä, pelkkä pyyhkäisy riittää ja potut ovat kuin kanamunia, valkeita ja puhtaita. Kun olin pieni haimme perunat Kauppatorilta, jossa myöhemmin myinkin niitä. Säilytimme ne kotona paperipussissa joka oli kaivettu hiekkakasaan. Pysyivät potut tuoreina. Muovipussi on potun surma!)

Mikkolan kaupassa tuoksuu aina ihanasti siellä leivotut leivonnaiset. Hyllyssä odottavat pullat, donitsit, munkit, lihikset ja kalikset. (Kalis on tietysti kylmäsavulohipiirakka! ) Antti Mikkola on aika velho keittiössä ja voin taata, että leivonnaiset sulavat suussa yhtä hyvin kuin hänen käsin tekemät konvehtinsa ja itse tehty jäätelö. Hyllystä löytyy myös itse tehtyjä hilloja ja mehuja.

Jotta retkestä tulisi täydellinen kruunataan kauppareissu pullakahveilla kaupan kahvilassa. Mikkolan Suoramyynti löytyy osoitteesta Läyliäisenraitti 984 12600 Läyliäinen.

Samalla suunnalla on Leppäniemen kartanon vaatekauppa, jonka anti yllättää! Kartanoputiikki Punainen Tupa on nimensä mukaan punaisessa tuvassa sijaitseva muotivaatekauppa, jota pitää kartanon emäntä itse. Kaupassa myydään kiinnostavia brändejä kuten Mos Mosh, Ribbkoff ja Cartise sekä huikeita korkokenkiä ja mulle niin rakkaita Otzshoesin espadrilloja, joissa on irrotettava korkkipohja ja pellava- tai nahkapäällinen. Kartanoputiikki löytyy osoitteesta Leppäniementie 103
12920 Topeno

Kun ajoin Lopelle valitsin maisemareitin, joka polveili pitkin peltojen ja koivikkojen välissä kulkevaa tietä. Olen ajellut sitä usein moottoripyörällä ja se on ihana tie. Silmät kannattaa tien lisäksi pitää myös tien pientareilla, sillä alueella liikkuu tosi paljon peuroja.

Lopen suunnalla on myös yksi paikka, jonne haluaisin päästä, mutta en vielä ole onnistunut siinä, Jalo-lautta. Lautta kelluu järvessä Lopella ja siellä voi järjestää juhlia tai SUPpailla. Mun unelma on päästä sinne ja kun katsotte sivut, se muuttuu teidänkin unelmaksi. Niin ihanalta näyttää kaikki siellä. Tietysti asiaan vaikuttaa sää… Mutta sateella on onneksi ihanaa uida. Vesi tuntuu silloin tosi lämpimältä!

Perjantaina mun road trip suuntautuu kuitenkin Savonlinnaan. Siitä lisää kun palaan!

Iloa päivään

Hanna

Tiedättekö sen tunteen, kun alkaa pelätä että onni loppuu?

Ehkä maailman typerin tilanne. Kaikki on ihanasti ja hyvä olo hyrrää sisuksissa ja joku outo kakkosääni jossain takaraivossa huomauttaa pirullisesti, että kuule, kohta tärähtää ja se on loppu. Ja toden näköisesti mitä rajuimmalla tavalla. Odota vain.

Olen välttänyt tuota mielensyöpää tietoisesti ja jos se onkin päässyt päähäni jollain konstilla luikertamaan, olen ajanut sen tiehensä saman tien. Lakaissut ulos päästäni. Huuhdellut aivoni ja ajatukseni ja rynnännyt suin päin takaisin onneen.

Tänä aamuna, kun heräsin ajattelin ihanaa perhettäni. Olen ilman heitä lomalla, mutta tietysti he ovat mukanani kaikkialla ja aina. Ja usein aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeisenä he ovat mielessäni. Ajattelin kuinka onnekas olen perheeni suhteen ja kuinka minulla onkaan käynyt niin hyvä tuuri. Kaikenlaista sattuu maailmassa ja elämässä, ei ole ollenkaan itsestään selvää, että edes on perhe ja tulee kaikkien sen jäsenten kanssa toimeen, kaikki ovat suurin piirtein terveitä ja nauttivat toistensa seurasta. Ja ylipäätään että koko joukkueemme on olemassa.

Yhtäkkiä pieni piru iski päähäni ja hönkäisi sinne pelon mustan varjon – entä jos jotain tapahtuu? Huitaisin avokämmenellä mokomaa ja häädin pois. Ei ole asiaa tänne. Niin kauan kun kaikki on hyvin, kaikki on hyvin ja on oikein ja syytä olla onnellinen. Ja oikein pöllyttää sitä onnea. Ruokkia sitä ja pistää sen kanssa ranttaliksi.

Minulla on tapana hemmotella perhettäni kaikenlaisilla tavoilla. Se on varmaan jonkun mielestä ihan väärin – vaikka minusta se on juuri se mitä tuleekin tehdä. Ajatukseni on sellainen, että lasten tulee (siis minun lapseni ovat aikuisia jo, mutta sama homma jatkuu edelleen) tietää kuinka pitää elää ja olla ja toimia ja kasvattaessani olen ollut tiukkakin. Rangaistuksia on tipahdellut ja kuria on pidetty. Ja sitten on lepsuiltu huumori mielessä ihan luokattomasti. Esimerkiksi olen lopettanut riitoja lasken kanssa antamalle lahjoja heille. Se on varsin tehokas keino, kun riitelee murrosikäisen tytön kanssa. Ne riidathan ovat yleensä aivan päättömiä eikä niihin oikein saa pistettä. Arvatkaa miltä riitelevän tyttölapsen naama näyttää, kun kesken huudon ja kiristelyn sanoo tälle, että kuule, haluaisitko sen ihanan hajuveden?

Tulee hölmistys ja nauru ja mennään kaapille ja otetaan se hajuvesi ja aletaan nauraa. Oi oi oikein toimivaa! Turha hyödytön riita loppuu ja aurinko alkaa paistaa. Ja molemmat tietävät että juuri niin ei pitäisi tehdä. Pitäisi olla järkevä. Ja minä kysyn että miksi?

Oikeat asiat ovat oikeita, eli jos on tehty väärin, silloin keskustellaan ja riidellään loppuun asti, mutta tyhjänpäiväiset riidat, jossa koetetaan katkaista ankeriasta polven päällä, ovat asia erikseen, ne voi lopettaa lahjalla ja naurulla oikein mainiosti.

Mutta pelkoon palatakseni, olen koettanut opettaa heille saman asian. On turhaa pelätä mitään etukäteen. Se on niin toivottoman hyödytöntä. Jos pelko ei toteudu, on haaskannut energiaa jonniinjoutavaan. Jos se toteutuisi, olisi surrut turhaan liian kauan. Sen ajan olisi voinut käyttää paremmin olemalla huoleton ja tanssia kukkaniityillä. (Ainakin omassa pääsään. Kukkaniityllä tanssiminen on varmasti oikeasti aivan hankalaa.)

Jokainen huoleton hetki on syytä käyttää vähintään yhtä suurella huollisuudella ja hartaudella, kuin taikinakulhon kaapiminen. Muruakaan ei kannata jättää huomiotta.

Joskushan sitä onnea ja taikinamurusia on pakko etsiä suurennuslasin avulla, eikä silti tahdo löytää ilon aiheita. Ja vaikka niitä olisikin ympärillä, ei niitä tahdo nähdä.

Joten ystävät, pelko pois ja suin päin onneen aina kuin siltä tuntuu. Sitä ei kyllä kannata itseltään pihdata. Minun seuraava onneni mansikat puuron päällä ja aamupala auringossa.

Onnen päivää

♡

Hanna