Valkoinen sisustus – onko siinä joku ongelma, vai onko ongelma oman pään sisällä?

Olen tehnyt sisustamisen ja asumisen parissa töitä televisiossa ja lehdissä nyt 26 vuotta ja vaikka trendejä on tullut ja mennyt niin yksi trendi on jämähtänyt paikoilleen kuin kärpäsen kakka lampunvarjostimeen. Trendi saada raivareita pelkistetystä valkoisesta sisustuksesta.

Kun tein T.i.l.a. –ohjelmaa saimme vihapostia valkoisten kotien näyttämisestä silloinkin, kun kyseisessä jaksossa ei ollut ainuttakaan valkoiseen vivahtavaakaan kotia. Kasvojumppaa siinä tehtiin, kun kulmakarvat korkealla mietittiin, että mistähän tämä henkilö nyt puhuu ja mitä lie onkaan katsonut.

Nämä valkoista vihaavat henkilöt luokittelevat valkoisiksi kaiken vaalean, eivät ymmärrä eivätkä näe vaalean eri sävyjä ja erilaisten pintojen tuomaa elävyyttä tilaan. Myös avarat tilat he luokittelevat vaaleiksi, ankeiksi ja ahdistaviksi. Moderni tyyli menee heittämällä samaan kategoriaan, vaikka sisutuksessa olisikin käytetty värejä.

Ehdottomasti pahinta vaaleassa kodissa on kuitenkin siisteys ja vähäinen roinan ja ryönän määrä.

Tavallaan jo luulin, että tämä viha olisi jo taakse jäänyttä elämää, mutta ei – trendi elää edelleen. Kun nyt olen näiden vuosien aikana vieraillut sadoissa ja sadoissa kauniissa kodeissa, olen nähnyt ihan kaikilla tyyleillä sisustettuja koteja. Ja myös toisin, kuin valkoista vihaa kokevat, nähnyt että yhtään sellaista lehteä tai TV-ohjelmaa ei ole, jossa näytettäisiin vain valkoisia koteja.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että valkoiset kodit ovat jonkinlainen sokea piste katsojansa silmissä. Ja minulla on pieni villi veikkaus, mistä ongelma usein kumpuaa. Kateudesta.

Jo heti TV-urani alussa, kun samosimme kodista toiseen ja minulta kysyttiin lehtihaastatteluissa sisustusvinkkejä, sanoin että paras vinkki on siivous. Siivotkaa kotinne. Jos kodissa on liikaa tavaroita, joilla ei ole omaa paikkaa on aika samantekevää, miten koti on sisustettu. Lopputulos on kaoottinen. Jos ihminen asuu kaaoksen keskellä ja näkee vaalean, puhtoisen ja avaran tilan, niin toki se alkaa ahdistaa. Mutta syy ei välttämättä ole se miksi, sen kuvittelee. Syy voi olla oman kodin kaaos, joka ahdistaa mieltä.

Yksi vahva argumentti valkoisen vihaajilla on, että ainakaan lapsiperheessä valkoinen sohva ei pysy puhtaana. (Valkoinen sohva ja valkoinen keittiö, ovat pahinta, mitä valkoisen vihaaja tietää).

No lasten ollessa pieniä, meillä oli kaksi valkoista sohvaa, kolme lasta ja koira. Sohvat olivat ja pysyivät valkoisina. Meillä tosin syödään ruokapöydän ääressä, koira tiesi paikkansa eikä väriliiduilla ollut asiaa sohville.

Monesti tuntuu siltä, että se valkoinen pelkistetty koti onkin saavuttamaton unelma ja siksi vihan kohde. Minua ärsyttää tämä viha suunnattomasti. Yhtä lailla, kuin maksimalistisella runsaudella koristellun keräilijän kodin vihaaminen. Älkää vihatko ihmiset! Eläkää omissa kodissanne ja rakkaassa tyylissänne onnellisina. Mutta periaatteessa aina kun vihaa jotain todella paljon ja näkee vihan kohdettaan ylt’ympäriinsä joka puolella, kannattaa ehkä miettiä miksi? Miksi jonkun toisen ihmisen tyyli on niin ärsyttävä? Olisiko syy muualla, jossain jonka haluaisi olla toisin.

Monet ihmiset kokevat rauhaa ja harmoniaa avarissa tiloissa, joissa on vain hyvin vähän esineitä. He kammoksuvat suurta tavaramäärä, joka saa heidät ahdistukseen. Jonkun toisen ihmisen sielu lepää hulvattomassa runsaudessa, jossa sukupolvien mukanaan kuljettamat tavarat ovat kaikki esillä, tekstiilit loistavat riemukkaissa väreissä ja materiaalien kirjo on loputon. Ja sitten on kodit näiden ääripäiden väliltä. Kokonaan oma juttunsa on sitten hyvä maku, tyylitaju ja ymmärrys tilan harmoniasta. Sitä voi olla kaikissa tapauksissa yhtä hyvin kuin olla olematta.

Joka tapauksessa, osa ihmisistä nauttii sisustamisesta ja siitä että koti näyttää heidän silmissään kauniilta ja osalle asia on vähempiarvoinen asia. Mutta varmaa on se, etteivät kaikki sisustuslehtien tai TV-ohjelmien kodit ole valkoisia.

Niin ja sitten se siisteys. Se tuo rauhaa sielulle ja edelleenkään en näe mitään syytä kuvata mihinkään mediaan sisustusjuttua, jossa koti näytettäisiin siivoamattomana. Tämähän on myös toive, joka usein esitetään. ”Ei kenelläkään voi olla noin siistiä, miksi elämisen jäljet ei näy” – no mieti sitä!

Iloa kaikkiin koteihin – värikkäisiin, valkoisiin, mustiin ja harmaisiin, moderneihin, antiikkisiin, maskuliinisiin ja feminiinisiin!

Hanna

Tässä eletään jänniä aikoja! Kaikenlaisia kummajaisia ja kummituksia liikkuu varsinkin tulevana viikonloppuna pitkin katuja. Jos tiedossa on halloween partyt, tässä on tarjolla teemaan sopiva kakku.

Värjäsin appelsiinille maistuvan kakun kuorrutteen reippaasti oranssilla elintarvikevärillä ja valutin pinnalle suklaata.

Tein kakusta vahvan makuisen. Käytin taikinaan tummapaahtoista kahvia ja täytteeseen vahvaa englantilaista appelsiinimarmeladia. Jos olet miedompien makujen ystävä tai kakkua syövät myös lapset, käytä tavallista vaaleapaahtoista kahvia, kuten Juhlamokkaa tai Presidenttiä ja makeaa, vaaleaa appelsiinimarmeladia.

Kakkupohjat ovat todella maukkaat ja mehukkaat, eikä kakku tarvitse lainkaan kostutusta.

Jotta kakku varmasti irtoaa hyvin vuoasta, laita pohjalle ja reunoille leivinpaperia. Hyvä konsti on sipaista reunoille ensin hiukan voita, johon leivinpaperisuikale kiinnittyy hyvin ja pysyy paikoillaan, kun taikina kaadetaan vuokaan.

Halloweenkakku

Tarvitset kaksi 20 cm halkaisijaltaan olevaa kakkuvuokaa

Uuni 180 °C 25-30 min

Taikina

3 dl vehnäjauhoja

3 dl sokeria

1 dl sokeroimatonta kaakaojauhetta

½ tl suolaa

1 tl leivinsoodaa

3 appelsiinin kuorta hienona raasteena

3 kananmunaa

2 dl kahvijuomaa (jäähdytä kahvi ennen kuinl aitat sentaikinaan)

2 dl maustamatonta jogurttia

1 ½ dl auringonkukkaöljyä

Täyte ja kuorrutus

2 dl appelsiinimarmeladia (notkista tarpeen vaatiessa marmeladia hiukan vedellä)

Voikreemi

300 g suolatonta, pehmeää voita

700 g tomusokeria (n. 11 dl)

3-4 rkl appelsiinimehua

4 á 15 g putkea oranssia Dr. Öetker geeliväriä

200 g tummaa suklaata

Rasvaa ja vuoraa leivinpaperilla kaksi 20 cm halkaisijaltaan olevaa kakkuvuokaa. Keitä kahvi ja laita jäähtymään.

Sekoita taikinan kuivat aineet yhteen suuressa kulhossa.  Sekoita toisessa kulhossa yhteen munat, kahvi, jugurtti ja öljy. Yhdistä seokset ja kaada yhtä paljon taikinaa kumpaankin vuokaan. Paista kakkuja n. 25 min 180 asteessa. Kakut on kypsät kun puutikkuun ei tartu taikinaa. Anna kakkujen jäähtyä vuoassa 10 minuuttia ja nosta sitten ritilälle jäähtymään.

Tee täyte ja kuorrutus

Voikreemi

Vatkaa voita viiden minuutin ajan (yleiskoneella) niin, että se on vaaleaa notkeaa vaahtoa. Siivilöi tomusokeri ja lisää se kahdessa erässä voin joukkoon hyviin vatkaten. Lisää joukkoon appelsiinimehu ja vatkaa kreemiä vielä viisi minuuttia lisää vatkauksen loppuvaiheessa joukkoon oranssi väri.

Kokoa kakku

Leikkaa kakkupohjien pinnat tasaisiksi ja halkaise kumpikin kakku keskeltä niin että saat molemmista kakuista kaksi yhtä paksua kerrosta.

Laita ensimmäinen kakkupohja tarjoiluvadille ja sivele sen pinnalle ensin ohut kerros appelsiinimarmeladia ja sitten reilu kerros voikreemiä. Aseta seuraava pohja edellisen päälle ja jatka samalla tavalla.

Kun kakku on koottu, levitä sen päälle ohuehko kerros kuorrutetta ja laita kakku jääkaappiin puoleksi tunniksi. Näin lopullinen kuorrutus on helpompi levittää kakun pinnalle, eikä siihen tartu muruja.

Levitä sitten reilu kerros kuorrutetta kakun reunoille ja päälle ja tasoita pinta lastalla.

Sulata suklaa mikrossa välillä sekoittaen tai liedellä vesihauteessa. Anna jäähtyä hiukan ja kaada sitten kaikki suklaa keskelle kakkua. Levitä suklaa kakun reunoille asti ja ravistele kakkulautasta niin, että suklaa alkaa valua kakun reunojen yli.

Koristele kakku teemaan sopivilla koristeilla. Säilytä tarjoiluun asti jääkaapissa. Suklaa kovettuu kakun pintaan, joten paras väline kakkulapion lisäksi kakun leikkaamisessa on sahalaitainen leipäveitsi.

Herkullista viikonloppua!

Hanna

Stockmann – sieltä saa mitä tahansa, Stockmann siellä riittämään saa myös rahansa – Stockan mainoslaulu vuodelta 1978

Kirjoitin eilen illalla Stockmannin kassi keissiin liittyen Facebookiin ja kirjoitukseni kirvoitti monet kirjoittamaan kommentteihin ihania muistoja Stockmannilla vietetyistä hetkistä. Tavarataloa pidettiin kaikkien tavaratalojen äitinä ja kassien värikoodia huonona ideana. Minulla on Stockan käteiskortti, mutta se ei ole ollut enää vuosiin lompakossani. Se olikin hauska tarina, kun sen aikanaan hankin.

Minulla oli ollut Stockan luottokortti for ever, mutta jossain vaiheessa päätin olla kokonaan käyttämättä luottokortteja. Tavaratlon kortilla sai kuitenkin alennuksia, joten halusin käteiskortin, mutta se ryökäle maksoi jotakin, toisin kuin luottokortit. Kapinoin! (Tietenkin – tyypillistä minulle!) Oltiin sitten kerran kuvaamassa siellä jotain juttua telkkariin ja haastattelin silloista tavaratalojohtajaa. Kitisin hänelle kortin hinnasta ja sain osakseni pitkiä katseita. En niistä hätähtänyt vaan jatkoin marmatustani ja JESS! Sain kuin sainkin kortin ilmaiseksi. Hinta oli varmaan kympin tai vastaavaa, mutta periaatekysymys you know. Tästä on siis aikaa varmasti 20 vuotta.

Kaikki rakastavat entistä Stockaa, mutta tuntuu, että kassibonuksilla tavaratalo vain uppoaa syvemmälle suohon. Se on niin kovin surullista.

Kun luin niitä kommentteja, tuli myös omat Stockamuistot mieleen. Ja kuvitelkaa, muistan vielä ajan, jolloin siellä oli hissitytöt hissejä kuljettamassa. Heillä oli suikat päässään ja käsissään valkoiset hansikkaat. Ihailin heitä suunnattomasti. Hissit olivat puuverhoiltuja ja tytöt pyörittivät sellaista pusita pylpyrää, jossa oli kahva. Kun astuttiin hissiin, sanottiin aina mihin kerrokseen haluttiin mennä.

(Olen ollut Stockalla keikalla monta kertaa tekemässä erilaisia juttuja. Viimeksi Kirsikan kanssa teimme Svenskt Tenn -esillepanon siellä ja silloin olen saanut kulkea siellä henkilökunnan  puolella ja hei – sielläkin on hissit, mutta paternosterit! )

Kolmannessa olivat naisten asut ja kahvila, jossa notkuin käytännöllisesti katsoen koko nuoruuteni. Neljännessä oli lelut ja kultakala-allas. Nämä olivat tärkeimmät osastot. Muilla ei niin väliä ollutkaan. Tärkeää oli tietenkin myös tietää missä myytiin soft icea. (Kukaan, siis kukaan ei todellakaan puhunut mitään pehmytjäätelöstä! OMG!) Vanhat rouvat ostivat soft icensa ja menivät syömään niitä hissien edessä oleville tuoleille, joita taisi olla 8-10 kpl. Nuorilla ei ollut asiaa niille tuoleille. Oli päivänselvää, että niillä istuivat vanhemmat ihmiset. Jos tilaa oli paljon, saatoin joskus istahtaa, mutta nousin tikkana ylös, jos vanhempi ihminen saapui paikalle.

Niin ja sitten oli tietenkin myös tupakkaosasto. Ostin sieltä monena jouluna isälleni lahjaksi piippuja ja piipputupakkaa, vaikka hän ei varsinaisesti piippua poltellutkaan. Poltti röökiä. Ja paljon. Kaksi tai kolmekin askia Kenttiä saattoi mennä päivässä. Aloin tietenkin itsekin polttaa ja Stockalta sai hienoja stendareita. (Olen vuodesta -85 ollut polttamatta satunnaisia sauhutteluja lukuun ottamatta – ei tarvitse huolestua) Myös muotilehdet ostettiin Stockan lehtiosastolta, jonka valikoima oli tosiaan kattava.

Jännää on myös se kuinka nuorina jo hengailimme stadissa ja vietimme aikaa Stockalla. En ole varmasti ollut edes kymmenvuotias, kun jo hoitelin siellä ostoksiani ihan yksin. Ja siis eihän sieltä aina ostettu mitään. Vaan ihailtiin. Ja sitten ruinattiin kotona kaikenlaista.

Stockalta sain myös ensimmäisen Barbie-nukkeni. Vanhin systerini Ritu oli siellä töissä (luultavasi myös seuraavaksi vanhin, eli Helena – en muista varmasti) Mutta Ritva toi siis sen nuken. Oooh! Se oli niin hieno ja itse asiassa se on minulla edelleen tallessa, mutta sen pää on vaihdettu, koska alkuperäinen hajosi.

Ja voi että ihailin niitä oikeita Barbien vaatteita! Ne olivat hirvittävän kalliita, enkä saanut kuin muutaman ostopuvun. Loput tein itse ja olin todella kateellinen kahdelle ystävälleni, joilla oli pilvin pimein niitä aitoja, Stocklata ostettuja. Ajattelin, että tuollainen onni ei koskaan voi kohdata minua. Ja kuten usein tällaisen kokemuksen jälkeen, omat kolme tytärtäni saivat niin paljon Barbieita ja niiden vaatteita, hevosia, linnoja, autoja ja what not, ettei mitään järkeä.

Kun olin siis aika pieni ja kuljin siellä itsekseni, minulla oli myös vähän hellyttävä outo tapa. Olen aina rakastanut kaikkea pehmeää. Pienenpienenä mennessäni nukkumaan hypistelin aina jotain ultrapehmeää käsissäni. Se saattoi olla, vaikka pumpulipallo. Minulla oli myös villatakki, jota kutsuttiin Kisu-villatakiksi, koska se oli niin pehmyt. No Stockallahan oli hissien lisäksi rullaportaat. Jos kävi sellainen onni, että satuin seisomaan jonkun ihanan tädin takana, jonka yllä oli minkkiturkki niin siinä seisoessani ja ylöspäin matkatessani hivelin hiljaa ja varoen sitä turkkia. Oi että – niin ihanalta tuntui se pehmeä ja sileä karva pienen kätöseni alla.

Stockmannin TV-mainos vuodelta 1978 Mallina Arja Pessa 

Palveluhan Stockkalla on ollut aina huippuluokkaa. Jopa niin, että kohdatessani taloudellisesti haastavan ajan Stocka oli avulias ja ymmärtäväinen. Stockan kortti oli tietenkin tapsissa ja rahaa tilillä nihkeästi. Talousosastolle soittaminen oli noloa ja kamalaa, mutta soitettava oli. Mutta ei hätää, sieltä kysyttiin vain, kuinka pian saan maksettua laskun ja asia oli sillä selvä. Kun lasku oli hoidettu, kortti avattiin ja jälleen pääsi ostoksille.

En oikein tiedä mitä tavaratalolle on tapahtunut, että se niin syvässä suossa polkee. Aina sieltä saa tarvitsemansa. Viimeksi viime viikolla tarvitsin tiettyä hiustenhoitoainetta enkä edes miettinyt muuta ostopaikkaa, koska en jaksa haeskella. Tietenkin sitä saa Stockalta ja sai.

Joku kommentoi, että Stockmann on se ainoa oikea tavaratalo. Olen niin samaa mieltä. Stockmann on instituutio ja ajatus siitä, ettei se enää olisi Helsingin keskustassa on kamala. Mitä sen paikalla olisi? En pysty kuvittelemaankaan. Tsemppiä ja oikeita päätöksiä Stocka! – saako sieltä muuten enää soft icea? Mähän olen mummo nyt – saisin syödä sitä siinä hissien edessä tuoleilla kenenkään valittamatta! Niin – eipä niitä tuoleja taida siinä enää olla, mutta kyllä maistuis soft ice!

Hanna

Tämä uusi elämäni rooli mummina on niin moniulotteista. Nyt saimme järjestää pikkuisen uuden ihmisen nimijuhlat meillä. Mummilassa. Kuulostaa niin hauskalta tuo sana – mummila! Saa nähdä säilynkö mummina vai tuleeko uusia nimiä.

Työnjako juhlien suhteen oli alusta asti selvä, minä olen työjuhta ja teen kaiken voitavani. Pienen vauvan perheellä on tarpeeksi käsitöitä lapsosen ja uuteen elämänvaiheeseen tottumisen kanssa.

Rakastan järjestää juhlia ja tyyliäni kuvaa vahvasti isäni minulle antama lempinimi ”Paljokas”. Mutta tyttäreni perheen tyyli on huomattavasti skandinaavisempi ja minimalistisempi. Siinä missä minä voin sekoittaa tyylejä, eri astiasarjoja, kukkia ja värejä, pysyttelee tyttären perhe kauniissa vaaleudessa ja karsii kukistakin pois kaiken ylimääräisen. Menimme tietenkin tyttären tyylillä, minimalistisilla kukilla ja valkoisilla Iittalan Raami astioilla, joista osa oli minun kaapistani ja osan toi Kirsikka. Lopputulos oli ihana. Ja oli hauskaa järjestää juhlia toisella tavalla. Tavallaan lopputulos oli yhdistelmä molempia tyylejä. Pöytä oli täynnä kukkamaljakoita ja ihania, kiinnostavia kukkia, mutta pöydässä oli myös ilmaa.

En tiedä kuinka paljon nykyään käytetään kahvikuppeja ja paljonko mukeja, kun puhutaan juhlakattauksista, mutta minusta muki on arkinen ja kahvikuppi lautasineen taas juhlavampi. Niinpä katoimme pöytään kahvikupit ja perinteitä ja perheen historiaa saivat edustaa samppanjalasit, sekä tarjoilut. Mukana juhlassa oli myös äitini aikoinaan esikoiselleen käsin ompelema kastemekko, jossa minut, kaikki sisareni ja myös Kirsikka on kastettu.

Tarjoilussa ei ollut teemaa lainkaan – tai oli. Se sisälsi kaikkea mistä pidämme!

Ensimmäinen ajatukseni oli, että haluaisin tarjota juhlissa kalakukkoa. Vähän arkaillen kerroin ideasta Kirsikalle, joka innostui heti. Tuukkakin kuulemma rakastaa kalakukkoa.

Kukolla on suvussamme pitkät perinteet. Lapsuuden perheessäni joka juhannus sellainen tilattiin ensin Helsingin Kruununhaassa aikoinaan sijainneesta Savolaisesta kotileipomosta ja sen lopetettua toimintansa, kukko matkasi meille linja-autolla Kuopiosta, Hanna Partasen kalakukkoleipomosta.

Se oli iso, paljon suurempi kuin ne mitä kaupoissa nykyään näkee. Mutta soittaessani Partaselle, sain kuulla, että edelleenkin paistetaan suuria kolmen kilon Juhlakukkoja. Sellaisen siis tilasin ja edelleen se lähetettiin linja-autolla tänne pääkaupunkiseudulle.

Kun kerran kalakukko oli tulossa, sai se kaverikseen käsin rypyteltyjä karjalanpiirakoita ja munavoita (jossa tosiaankin on munaa enemmän kuin voita) Ne kuuluvat minusta jotenkin yhteen. Lisäksi tarjolla vihreää kevyttä salaattia.

Makea tarjoilu koostui kolmesta herkusta.

Pavlova alkaa olla vakiojuttu meidän juhlissa. Niitä tarjottiin myös Kirsikan ja Tuukan häissä. Lisäksi Kirsikka halusi pöytään englantilaisia Victoria Sponge -kakkuja, koska ne ovat kauniita ja maistuvat ihanilta. (Laitan reseptin blogin loppuun. Kakku on tosiaan huippuhyvä.)

Kolmas makea herkku oli krokaani. Upea mantelitaikinasta tehty luomus, joka maistuu ihanalle. Edesmennyt sisareni Helena oli Kirsikan kummitäti ja hän hankki aikoinaan krokaanin Kirsikan ristiäisiin. Toivoin kovasti, että saisin hankittua sellaisen myös pikku Morriksen juhlaan. Ja onnistuin! Fazer valmistaa niitä edelleen tilauksesta. Olin riemuissani!

Niin tilasin krokaanin, jonka mieheni sitten nimiäispäivänä kävi Kluuvikadulta hakemassa. En olisi ikimaailmassa antanut tehtävää kenellekään muulle, koska en olisi pystynyt luottamaan siihen, että krokaani tulisi ehjänä perille kenenkään muun kyydissä.

Ja voi että se oli jännittävä hetki, kun laatikko nostettiin varovasti pois krokaanin päältä ja se paljastui! Kyllä se oli hieno. Kukaan muu kuin minä koko joukosta, ei ollut aiemmin nähnyt krokaania. Ainoastaan kuvia siitä.

Tavallaan siis tarjoilu oli tyystin linjaton. Pöydässä oli herkkuja, joihin oli joku muu syy, kuin huolellisesti ajateltu teema. Sektori kulki Savosta vähän Karjalaa liipaten Venäjälle (krokaani) ja siitä sujuvasti englannin kautta Australiaan. Ainoa asia mikä minua vähän jännitti, oli se, kuinka Kirsikan ja Tuukan kaverit suhtautuisivat kalakukkoon. Mutta ajattelin ettei hätää, en tunne ketään, joka ei pitäisi karjalanpiirakoista, joten nälkä ei kenellekään jäisi.

Kaikki rakastivat kalakukkoa! Tulin siitä niin iloiseksi. Pian se oli loppuun kaluttu ja vain riekale pohjaa oli jäljellä. Niitä olisi varmasti voinut olla jopa kaksi. Ja tietenkin kukko avattiin perinteisesti päältä, eikä suinkaan leikattu siitä mitään viipaleita!

Juhlan tunnelma oli lempeä ja mutkaton. Oli kivaa, kun paikalla oli molempien sukulaisia ja lisäksi Kirsikan ja Tuukan ystäviä. Niin upeita nuoria ihmisiä. Minä niin viihdyn nuorten ihmisten seurassa. Heistä tulee aina niin hyvä mieli ja virikkeitä ja inspiraatiota. Vanhojen ihmisten kokemus on kiinnostavaa myös. Ja nämä kaksi asiaa yhdessä on parhaimmillaan aivan parasta. Siitä tulee se tunne, että rakastaa elämää täysillä.

Nyt on siis lapselle annettu nimi hienossa juhlassa. Minulta kysytään jatkuvasti miksi minua kutustaan. En tiedä. Mummi on minusta oikein kiva. Rakastin omaa mummiani ja hänestä on vain hyviä ja hauskoja muistoja. Jonkun mielestä mummi saa ihmisen kuulostamaan vanhalta, minulle se on yhdentekevää. Jos joku ajattelee minusta jotakin sen perusteella miksi lapsenlapseni minua kutsuu, niin siitä vaan. Minusta sellainen ajatus on vanhanaikainen ja aivan homeinen. Vähän samanlainen kuin että tytöt eivät voisi olla poliiseja tai pojat sairaanhoitaja ja mitä näitä nyt on. Ja leipomaan opetan sen pikkuisen ihan varmasti. Aloitammeko Victoria Sponge –kakusta?

Victoria sponge cake

Uuni 180 °C paistoaika 20min uunin alatasolla

Tarvitset kaksi 20 cm halkaisijaltaan olevaa kakkuvuokaa

200 g sokeria (2 ½ dl)

200 g pehmeää voita

4 kananmunaa

200 g jauhoja (3 dl)

2 tl leivinjauhetta

2 tl vaniljasokeria tai -uutetta

2 rkl maitoa

Valmistele ensin vuoat voitelemalla ne huolellisesti tai vuoraamalla ne leivinpaperilla (Jälkimmäinen on parempi vaihtoehto. Kapeaksi leikatun leivinpaperisuikaleen saa pysymään vuoan reunassa kiinni, kun sipaisee hiukan voita vuoan reunoille.)

Vatkaa voi ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi ja lisää sitten kananmunat joukkoon yksitellen voimakkaasti vatkaten.

Sekoita leivinjauhe ja vaniljasokeri vehnäjauhoihin ja lisää jauhoseos varovasti käännellen voi-sokeri seokseen. Lisää lopuksi joukkoon maito.

Jaa taikina tasaisesti kahteen vuokaan (minä varmistin punnitsemalla, että kumpaakin vuokaan tulee sama määrä.) ja paista n. 20 minuuttia kunnes kakut ovat kullankeltaisia eikä puutikkuun tartu taikinaa.

Anna kakkujen jäähtyä vuoissaan 10 minuuttia ja kumoa kakut sitten ritilälle jäähtymään.

Täyte

1 dl kuohukermaa

125 g mascarpone-tuorejuustoa (puoli purkkia)

2-4 rkl sokeria (maun mukaan)

1 tl vaniljasokeria

Hilloa tai marjoja tai molempia

Vatkaa kerma napakaksi vaahdoksi ja lisää vatkauksen loppuvaiheessa joukkoon mascarpone, sokeri ja vanilja.

Levitä toiselle kakkupohjalle hilloa (käytin jämäkkää paseerattua kirsikkahilloa) ja hillon päälle paksu kerros mascarponevaahtoa. Vaahdon päälle voi vielä lisätä hilloa tai marjoja. Minä laitoin toista kirsikkahilloa, jossa kirsikat olivat kokonaisina ja hillo oli löysää, näin sain sen valumaan kivasti reunojen yli.

Nosta toinen kakkupohja täytteen päälle ja koristele se tomusokerilla ja marjoilla tai hedelmillä.

Victoria sponge cake tulee Englannista ja on ollut kuningatar Victorian suosikki, siitä nimi. Kakkua tarjoillaan Englannissa tietenkin iltapäiväteellä.

Terveisin Mummi

Mulla on ollut aikaa nautiskella taikinoiden kanssa ja tietenkin, koska on syksy, olen käynyt myös nautiskelemassa sienimetsässä. Tästä yhdistelmästä syntyi taivaallinen piiras.

Viime viikolla kävelin pitkin pehmeitä mättäitä ihanan ystäväni kanssa ja tuloksena oli korillinen suppilovahveroita. Niiden kerääminen on niin antoisaa, koska niitä löytyy! Se on aina niin riemukasta huomata se ensimmäinen sieni, koska on takuuvarmaa, että sen vierestä löytyy toinen.

Mä olen käynyt sienimetsässä lapsesta asti ja ne retket oli mulle kovin rakkaita. Parasta oli tietenkin eväät. On hassua, kuinka sitä voikaan muistaa joitain juttuja noilta retkiltä, niin tarkkaan.

Kaksi juttua tulee erityisesti mieleen. Toinen on se, kun isä suorastaan hyppeli pitkin metsää onnellisena, koska olimme löytäneet paikan joka oli tulvillaan kuusiherkkusieniä. Niitä oli pian koko koppa täynnä. Sitten hän alkoikin tutkia niitä tarkkaan, koska herkkusieni ja valkoinen kärpässieni, joka on erittäin myrkyllinen, muistuttavat paljon toisiaan. Lopulta hän kaatoi kaikki sienet pois.

Muistan isän ilmeen ja olemuksen. Näin siinä suuren pettymyksen ja harmin. Oli harvinaista nähdä isä sellaisena. Se kirpaisi vähän rinnasta.

Toisen kerran muistan, kun löysimme kostean sammalen keskeltä keltaisia karvarouskuja. Ne olivat kauniita ja pulleita ja söpöjä ja väri oli niin kaunis, että olin haltioissani. Jotenkin karvarousku oli minusta ihan paras sieni. Tykkäsin myös sen puhdistamisesta. Kullankeltaiset pullerot olivat jotain ihan huippua. Se onkin ainoa kerta, kun olen keltarouskuja nähnyt.

Mutta nyt siis saaliina oli kopallinen suppiksia ja ilokseni myös muutamia karvarouskuja. Ja minä tein niistä galeten eli pellillä paistettavan pyöreän piiraan. Laitoin joukkoon myös savoijinkaalia ja siksi piiras saakoon nimekseen syyspiiras! Ohje on mainio, sillä sekä piiraan pohja että täyte, ovat täynnä makua.

Syyspiiras sienistä ja savoijinkaalista

Uuni 225°C paistoaika n. 20 min

Pohja

100 g voita

100 g kantarellituorejuustoa

3 dl vehnäjauhoja

½ tl leivinjauhetta

20 g parmesaania tuoreena raasteena

Voiteluun kananmuna

Täyte

¼ savoijinkaalia (250g)

1 l suppilovahveroita (ja muutamia karvarouskuja tai muita sieniä jos on)

pieni sipuli kuutioina

1 valkosipulinkynsi hienonnettuna

½ pakettia pekonia (n. 80-100 g)

100 g kantarellituorejuustoa

suolaa

mustapippuria

2 rkl tuoretta timjamia

1 sitruunan kuori

voita tai öljyä tai molempia paistamiseen.

(henkäys hunajaa)

Tee ensin pohjataikina. Kuutioi kylmä voi ja lisää tuorejuusto. Sekoita yhteen jauhot, leivinjauhe ja parmesaaniraaste. Nypi jauhoseos voin ja tuorejuuston kanssa taikinaksi vaivaamatta. Tai käytä monitoimikonetta. Purista taikina kasaan. Kiedo taikina kelmuun ja laita jääkaappiin siksi aikaa, kun teet täytteen.

Täyte

Esikäsittele sienet lajin mukaan.

Pilko sieniä jonkin verran. Pienet suppilovahverot voi jättää kokonaisiksi.

Hienonna savoijinkaali pieneksi silpuksi ja paistele sitä pannulla voissa jonkin aikaa. Se ei pehmene kuten tavallinen kaali, mutta myöntyy pannulla hiukan kuitenkin. Laita sivuun odottamaan.

Laita sienet kuivalle pannulle keskilämmölle ja anna nesteen kiehua niistä pois. Kun neste on suurin piirtein kuivunut ota sienet pois pannulta sivuun odottamaan ja laita pannulle pekoni sekä hienonnetut valkosipuli ja sipuli.

Ruskista lempeästi tovi ja kun pekoni on saanut hiukan väriä ja sipuli on kuullottunut mutta ei ruskistunut, laita sienet takaisin pannulle. Jos pekonista ei irronnut tarpeeksi rasvaa paistamiseen, lisää voita tai öljyä. Paista seosta muutamia minuutteja.

Ota pannu pois levyltä ja lisää joukkoon kantarellituorejuusto, tuore timjami, suolaa ja mustapippuria sekä yhden sitruunan raastettu keltainen kuori. Lisää lopuksi joukkoon kaali.

Kauli taikina leivinpaperin päällä pyöreäksi levyksi. Muoto ei ole tarkka eikä haittaa, jos taikina repeilee reunoistaan. Levitä täyte taikinalle niin, että reunaa jää noin 4 cm tyhjäksi. Kääntele reunat täytteen päälle. Valuta pinnalle muutama ohut juova juoksevaa hunajaa 2-3 tl. Voitele reunat kananmunalla. Paista 225 °C n. 20 minuuttia. Anna piiraan jäähtyä jonkin aikaa ja nauti!

Ihania sieniretkiä ja siis – sieniähän saa onneksi myös kaupasta!

Hanna

Olin ehkä 16- tai 17-vuotias, kun sain päähäni, että haluan silmälasit. Minulla oli loistava näkö. Kinusin optikolta kehyksiä ikkunalaseilla, mutta hän ei suostunut moiseen. Olisivat kuulemma olleet vain haitaksi silmilleni. Menin siis vähän kuin huvikseni tarkistuttamaan näköni.

Samalla tavalla huvikseen tutkitutti Reetta Toivainenkin näkönsä – siitä alkoi dramaattinen tapahtumaketju, jota hän ei olisi mitenkään osannut arvata tapahtuvaksi.

Reetta ei mennyt hakemaan ikkunalasillisia kehyksiä optikolta, vaan hänen kaverinsa olivat käyneet ilmaisessa näöntutkimuksessa Specsaversilla ja yllyttivät Reettaakin menemään.

– Miks et menis, kun kerran ilmatteeks pääsee?

Ja lopulta Reetta meni. Näkökyvyssä ei ollut mitään vikaa, mutta Specsaversin kokonaisvaltaiseen näöntutkimukseen kuuluu myös silmänpohjankuvaus. Optikko Jaana Ylätalo katsoi kuvaa ja havaitsi poikkeamia näköhermon rakenteessa. Kuvat paljastivat koholla olevat näköhermonpäät ja normaalia enemmän mutkittelevat suonet.

Optikko kehotti Reettaa varaamaan ajan silmälääkärille välittömästi. Ensimmäinen vapaa aika oli jo seuraavana päivänä. Reetta ei kuitenkaan nähnyt, että kiire olisi niin kova, vaan otti ajan vasta parin viikon päähän.

Lääkärin vastaanotolla alkoi tapahtua ja Reetta ohjattiin saman tien lisätutkimuksiin Meilahden sairaalaan, jossa hänellä todettiin turvonneet näköhermonpäät eli staasipapilla. Sen aiheuttajaksi paljastui aivokammion kysta.

Seuraavaksi Reetta olikin ambulanssissa matkalla Töölön sairaalaan odottamaan aivoleikkausta.

– Lääkärit ihmettelivät sitä, ettei mua ollut vaivannut päänsärky tai mikään ja että ylipäätään olin vielä elossa. Itse olin ihan pyörällä päästäni, kaikki tapahtui niin yhtäkkiä ja mähän olin luullut olevani aivan terve.

Leikkauksessa aivokammiosta poistettiin golfpallon kokoinen kysta. Narkoosista herättyään Reetta ei nähnyt hyvin, ainoastaan hahmoja. Kahden viikon kuluttua tarkistuksessa todettiin, että aivopaine oli hälyttävän korkealla ja yksi verisuoni oli pettänyt. Verta oli kertynyt silmänpohjiin ja se haittasi näkemistä. Reetta joutui uuteen leikkaukseen. Leikkauksesta toipumiseen meni puoli vuotta, jonka aikana veri poistui pikkuhiljaa häiritsemästä näkemistä.

Videolla Reetta kertoo tarinansa itse 

Leikkauksista on kulunut nyt neljä vuotta. Näkökyky on palannut entiselleen, mutta Reetta katsoo maailmaa nyt eri tavalla. Asioiden tärkeysjärjestys on toisenlainen, pikkuasioista valittamien ärsyttää ja selväksi on tullut myös elämän rajallisuus.

Kiitollisuus sekä optikkoa että lääkäreitä ja hoitoa kohtaan on suuri.

Tarina on erittäin koskettava ja kun juttelin Reetan kanssa, ihastuin hänen valoisaan luonteeseensa ja rohkeuteensa. Niin ihana ihminen! Hän sanoi, että haluaa olla silmätutkimuksen lähettiläs, koska tietää, että silmänpohjat voivat kertoa asioita, joista ei itse tiedä mitään. Näitä ovat mm. diabetes ja verenpainetauti.

On ylipäätään kiinnostavaa, että ihmiset tutkituttavat silmänsä erittäin harvoin, jos silloinkaan. Hammaslääkärissä ja gynekologilla käydään säännöllisesti, autolle tehdään huollot kilometrien mukaan, mutta silmät saavat tuskin lainkaan huomiota. 50% näönmenetyksistä olisi vältettävissä*, jos ihmiset kävisivät säännöllisesti näöntutkimuksessa. Siis todellakin puolet!

Ja kuinka tärkeä aisti näkö onkaan! Tutkimuksen** mukaan näkö mielletään kaikkein tärkeimmäksi aistiksi. (Toiseksi tärkeimpänä suomalaiset pitivät tuntoa (8 %), kolmanneksi kuuloa (6 %), sitten makua (2 %) ja hajuaistia (1 %). Varsinkin vanhemmat vastaajat arvostavat hyvää näköä: jopa 90 prosenttia yli 60-vuotiaista suomalaisista piti näköä aisteista tärkeimpänä.)

Näöntutkimus on muuttunut aivan valtavasti siitä, kun minä kävin kärttämässä nollalaseja optikolta joskus muinoin. Silloin katseltiin vain erikokoisia ja eri suuntiin sojottavia E-kirjaimia. Nykyään Specsaversilla on upeat monipuoliset laitteet, joilla silmät tutkitaan ja jos jotain poikkeavaa löytyy, asiakas ohjataan heti lääkärin vastaanotolle.

Silmäsairaudet ovat yleensä oireettomia ja vaikka näkö ei olisi huonontunutkaan, kannattaa se tutkituttaa joka toinen vuosi.

Huolehdi itsestäsi kokonaisvaltaisesti – olet tärkeä

💚Hanna

*tutkimustulos perustuu Copenhagen Economicsin 2017 Specsaversille tekemään tutkimukseen Linkki: http://specsavers.newsroom.cision.com/releasedetail.html?silmaterveydesta-huolehtiminen-saastaa-yhteiskunnan-varoja&releaseIdentifier=D569F8CAEA96D283

**Specsaversin kansainvälisen tutkimuksen toteutti Panelwizard direct kesäkuussa 2017. Tutkimuksen vastaajat olivat Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Hollannista ja iältään yli 18-vuotiaita. Yhteensä vastaajia oli 5 148, joista suomalaisia oli 1 104. Otos on kansallisesti edustava.

Mitä on hyvä elämä? Olen menossa tänään Pieksämäelle puhumaan hyvästä elämästä. Omaan hyvään elämääni kuuluu mm. perhe, työ, liikunta, terveys, kaikenlainen hupi, muiden auttaminen, ruoka ja liikunta. On tärkeää myös olla tyytyväinen omiin tekemisiinsä ja saavutuksiinsa ja huomata kuinka hyvin asiat ovat. Muun muassa nämä ovat aiheita, joista puhun.

Viime torstai oli hyvä esimerkki monesta asiasta, jotka liittyvät hyvään elämään.

(Ohjelmalla on hullu nimi, mutta tuo perjantai tuossa lopussa kertoo sen, että kysymyksessä on tosiaan perjantaisin esitettävät jaksot, jotka ovat puolentunnin mittaisia ja joita mulla on ilo emännöidä. Kokkaamme ihania ruokia huippukokki Harri Syrjäsen johdolla. Viime perjantaina vieraana oli Seela Sella, edellisenä Anssi Kela ja tulevana perjantaina Marja Hintikka. Ohjelma tulee MTV3 kanavalta joka perjantai klo 18.30 ja löytyy tietty myös MTV-palvelusta. Kandee katsoa – me tehdään ihania ruokia ja käydään kiinnostavissa ravintoloissa ja muissa ruokaan liittyvissä paikoissa!)

Spiikkihommien jälkeen, lähdin nauttimaan kahdesta ihanasta. Tyttärestäni Kirsikasta ja pikkuisesta tyttärenpojastani. Lähdimme kävelemään Töölöstä Sörnäisiin Marimekon ensi kevään mallistoesittelyyn. Kuljimme pitkin Töölönrantaa ja kurvasimme katsomaan vieläkin kukoistavia ruusuja Talvipuutarhaan. Ruska levittäytyi ympärillemme kaikkialla ja oli niin ihana kävellä! Olen istunut niin paljon, että kävely tuntuu aivan luksukselta.

Marimekon ensi kevät näytti raikkaalta, kukkaiselta ja heleältä. Oli hauskaa mennä sinne yhdessä Kirsikan kanssa. Olen käynyt noissa tilaisuuksissa vuosikausia ja nyt käyn niissä tyttäreni kanssa, siinä on oma fiiliksensä ja nyt mukana oli vielä tuo pieni lapsenlapsi. Niin kivaa!

Ensimmäisiä haastattelujani televisioon tein Marimekossa silloin kun oma kuopukseni oli juuri syntynyt ja Kirsti Paakkanen oli aivan haltioissaan lapsestamme. Sain pikkuiselle Katri-vauvalle Marimekon Amerikan malliston vauvanvaatteita kokonaisen vuoren! (Osa niistä on tallella jossain, täytyy kaivaa ne esille!)

Ensi kevään mallisto oli kauniisti esillä, tuntui kuin olisi ollut keskellä aurinkoista kevätpäivää. Kauniiden asioiden näkeminen on aina tuottanut minulle suurta mielihyvää. Mieli lepää ja stressi vähenee. Selkeästi rentoudun kauneuden keskellä.

Kotimatkalla pysähdyimme vielä juomaan kahvit Finlandiatalon kahvilassa, jossa on aivan huippuhyvät kahvikakut. Kestämättömän herkulliset – kunpa saisin niihin reseptit! Sinne tupsahti myös kuopukseni, joka sai viettää pienen täti-hetken vauvan kanssa. Nämä tilanteet ovat arkipäivän helmiä kyllä. Perhe ympärillä, puheen sorinaa ja vauvan tuoksua!

Autoin vielä Kirsikan ja pikkuisen kotiin kaikkien tavaroiden kanssa ja pienen hetken juttelemassa vauvan kanssa hoitopöydän äärellä ja sitten lähdin ajamaan kotiin.

Illalla juttelin mieheni kanssa ja kertoilin päivästäni. Tarkistin, että olin ottanut 13400 askelta, mikä on huomattavasti enemmän kuin normaalina työpäivänäni. Mutta sanoin kuitenkin miehelleni, että eihän se nyt paljoa ole. Vain noin vähän enemmän, kuin se 10.000 johon pitäisi päästä joka päivä. Pieni ärhädys ja jyrähdys kuului mieheni äänessä, kun hän sanoi, että ole nyt tyytyväinen! Sehän oli hyvä määrä, paljon enemmän kuin tavallisena päivänäsi. Älä aina vähättele itseäsi ja sitä mitä teet. Jäin miettimään tätä asiaa ja törmäsin siihen aivan tuota pikaa uudelleen valmistellessani luentoani.

Selasin kuva-arkistoni ruokakuvia. Harmittelen jatkuvasti, kun haluaisin tehdä hienompia kuvia. Valitan että kuvissani on sitä ja tätä vikaa. Mutta kun selasin vanhoja kuvia, olin vähän ymmälläni, nehän ovat hyviä! Ei mitään valittamista todellakaan.

Minulle ehdotetaan keittokirjan tekoa (yhdenhän olen jo yksin tehnytkin, kaksi ystävien kanssa yhdessä) mutta tuumaan mielessäni, etteivät ne mun reseptit nyt ihmeellisiä ole. Mutta kyllä ne ovat. Aivan upeita ruokia, kakkuja, jälkiruokia ja leivonnaisia. Jos jokainen ei olekaan huippu, niin kaikki ovat todellakin hyviä. Ja kuvat niin mahtavia. Tälle asialle on tehtävä jotakin. Onhan se hyvä, että haluaa olla parempi, mutta täytyy myös iloita onnistumisista ja olla tyytyväinen touhuihinsa.

Onnellista sunnuntaita, jos olet Pieksämäellä, tule moikkaaman. Luento alkaa klo 13.00

Hanna

Paras suppilovahveropasta 

Kun kävin sunnuntaina metsäilemässä, kuten täällä kerroin, niin mähän keräsin samalla sieniä. Tuli sellainen sopiva määrä, jonka puhdistamisesta ja säilömisestä ei tullut mitään tuskaa. Vaan siis sieniä heti syötäväksi.

Puhdistin suppikset ja ryöppäsin karvalaukut maanantaina. (Tiesitkö muuten et karvarouskuja täytyy ryöpätä 10 minuuttia? Ei ne myrkyllisiä ole, jos ei niin tee, mutta kitkeriä ovat)

Koko tiistai meni koneen äärellä töitä tehdessä ja vaikka olin päättänyt tehdä reippaan kävelyn ulkona, ei se onnistunut. En ehtinyt ajatellakaan lenkkiä ennen kuin kello oli kymmenen illalla! No silloin on todellakin parasta mennä nukkumaan, eikä reippailemaan.

Pieni tauko oli kuitenkin päivällä pidettävä, koska piti syödä jotakin lounaaksi. Jääkaapissa ei ollut mitään valmista, joten oli ryhdyttävä kokkailemaan. Päätin tehdä simppelin pasta-annoksen suppiksista ja siitä tuli superhyvää, joten päätin jakaa helpon reseeptin täällä. Tää pasta on tosi nopea tehdä. Se on vartissa lautasella.

Valmistus kannattaa aloittaa siitä, että laittaa pastaveden  kiehumaan heti ensimmäsenä ja kun se alkaa alkaa kiehua, ennen kuin pasta pitää lisätä veteen, niin laittaa levyn ykköselle odottamaan. Siitä se sitten nopeasti on kiehuvaa, kun on aika heittää pasta kypsymään. (Pyrkimyksenä on siis se,että pasta on kypsää yhtä aikaa soosin kanssa) Ja suola! Älä unohda laittaa reilusti suolaa pastan keitinveteen.

Tässä siis resepti maailman nopeimpaan ateriaan. Tämä ohje on neljälle.

Suppilovahveropasta

reilu 1 litra puhdistettuja suppilovahveroita

1 pieni sipuli

2 rkl voita

2 rkl vehnäjauhoja

1-1,5 dl kanttarellifondista tehtyä sienilientä tai kasvislientä (Touch of taste fondivalikoimassa on tosiaan myös kanttarellifondi. Hyvä tuote! Ei löydy ihan jokaisen kaupan fondivalikoimasta)

2 dl kuohukermaa

suolaa (maistellen, koska liemi voi olla suolaista)

reilusti mustapippuria myllystä

1 rkl tuoretta timjamia silputtuna (hennoista ruukkutimjameista voi silputa varret mukaan)

1 sitruunan raastettu kuori

parmesaania

400 g pastaa

1 rkl suolaa

Laita pastavesi kiehumaan kannen alle isoon kattilaan.

Hienonna sieniä jonkin verran. Ihan pieniksi ei tarvitse silputa, koska ne kutistuvat kypsennettäessä. Silppua sipuli.

Paahda sieniä tovi kuivalla paistinpannulla keskilämmöllä, niin että sienistä irtoaa osa nesteestä. Lisää pannulle voita ja pieneksi silputtu sipuli. Paistele sieniä ja sipulia tovi, kunnes sipuli on läpikuultavaa. Älä ruskista.

Suunnilleen tässä vaiheessa voit laittaa pastan kiehumaan.

Kääntele joukkoon pari ruokalusikallista vehnäjauhoja ja lisää sitten desilitra sieni-tai kasvislientä. Kuumenna seos kiehuvaksi ja anna jauhojen kypsyä pari minuuttia. Lisää sitten joukkoon kuohukerma ja anna kiehahtaa. Jos kastike on liian paksua lisää sieni- tai kasvislientä. Mausta kastike ensin mustapippurilla ja lisää sitten suola, timjami ja sitruunankuori. Valmista tuli!

Valuta pasta ja kääntele soosi joukkoon. Raasta annoksen päälle parmesaania.

Hitsin hyvää ja simppeliä. Kandee mennä metsäilemään! Vaikka saahan suppiksia kaupasta ja toriltakin toki!

Hanna

Jalkapohjien venytys on taivaallista!

Kumpparit yllätti mut eilen aivan täysin. Kävi jännä juttu ja havainto. Mä olen koko kesän istunut autossa ja kävellyt tosi vähän. Sitten seisonut messuilla ja nimenomaan kävely on ollut vähäistä. Olen käynyt hierojalla säännöllisesti koska jalat ovat olleet ihan tukossa. On ollut myös tää tunne, että jalkapohjat ja jalkaterät on kireät. Mutta olen vain kiirehtinyt paikasta toiseen ja vaikka yleensä pyörittelen palloja jalkapohjien alla, koska se tuntuu taivaalliselta, niin nyt en ole ehtinyt.

Eilen olin lähdössä salille treenaamaan, mutta muutin mieleni. Halusin lähteä mieluummin ulos metsään kävelemään. Oli myös tunne, etten jaksa suorittaa mitään, ainoastaan nauttia. Otin kopan ja sieniveitsen mukaan, jos sattuisi olemaan sienisaalista tarjolla.

Kun vaellan sienikorin kanssa, en kävele poluilla, vaan nimenomaan epätasaisessa maastossa. Kiven ja kantojen, sammaleiden ja puunrunkojen yli. Ja tiedättekö mitä! Mun jalkapohjat huusi hurraata. Mun Hai-saappaiden pohjat on suorat, vailla mitään tukea, ja erittäin taipuisat. Jaloissa oli vain aika ohuet villasukat. Sellaiset, jotka mahtuisivat pikkukenkiinkin. Huomasin kuinka käytin jalkapojia. Ai että se tuntui ihanalta. Aloin tahallani kävellä oikein muhkuraisissa paikoissa ja työnsin itseäni eteenpäin nimenomaan jalkaterillä ja varpailla. Se tuntui ihan älyttömän hyvältä ja onnistui siksi että jalassa oli ne kumisaappaat. Jalkapohjat ja jalkaterät olivat tehokäytössä.

Innostuin vielä lisää ja koska jalkani ovat olleet kokonaan ihan jumissa pitemmän aikaa, aloin venyttää niitä muutenkin. Kun löysin sieniä, en kumartunut niitä keräämään, vaan taivutin pienessä haara-asennossa itseni lantiosta alas, niin että takareidet ja pakarat venyivät. Siis ihan perus eteentaivutus. Ihana venytys tuntui ja oli niin nastaa olla metsässä ja saada samalla puhdasta raikasta metsäilmaa keuhkoihin, eikä ollut sitä suorittamista ja kiirettä.

Kun sitten tänään aamulla heräsin, tuntuivat jalat niin vetreiltä, ihan kuin uusilta pötkylöiltä! Ihan kreisiä. Ja vain kumppareiden ansiota. Mulla on myös Merrelin paljasjalkakengät, mutta en ole käyttänyt niitä pitkään aikaan. Niiden ideahan on se, että kantapää ja päkiä ovat samalla tasolla, eikä kenkä tue jalkaa, ainoastaan suojaa sitä.

Välillä tuntuu, että kävely on semmoista typerää teputtelua, että siitä puuttuu nimenomaan se voimakas isovarpaalla tehty työntö. Hassua että kumisaappailla tehty pikkuinen tunnin ulkoilu herätti mut ja ja mun jalat!

Oi että – kiitti kumpparit! Tänään on ihan pakko taas mennä kävelylle. Sellaiselle tehokkaalle kävelylle, että jalkapohjat ja jalkaterät saavat vähän hommia!

Hanna

Onni ja onnellisuus – väliaikaista kaikki on vain. Mutta yhtä väliaikaisia on huolet ja murheet.

Mä olen miettinyt tätä viime aikoina paljon, kun välillä tuntui, että selässäni oli niin kovin raskas, huolien täyttämä reppu kannettavana.

Oli monta kurjaa asiaa, jotka painoivat mieltä ja kuristivat rintakehää. Silti annoin mennä. Tein duunit ja hoidin kaikki asiat. Tietenkin. Mitä muuta sitä voi tehdä? Ja sitä paitsi huolet olivat tietenkin sitä pienempiä, mitä suurempiin murheisiin niitä vertaili. Joten mun iso harmi saattoi kutistua minimittoihin, kun mietin miten kurjasti asiat voisivat olla.

Kuuntelin myös paljon muita ihmisiä ja huomasin, että ihan jokaisella on joku huoli kannettavanaan.

Eilen siivoilin ja kokkasin ja katsoin samalla kaikki Vain elämää tämän tuotantokauden jo esitetyt jaksot yhtä kyytiä. Jokainen noista artisteista on kokenut suurta tuskaa ja vaikeuksia. Vähän jopa tuntui siltä, että kuta kauheammat kokemukset, sitä parempi tulkitsija. Tämä ajatus on tietenkin täysin väärä, koska kukaan toinen ei voi arvottaa jonkun kärsimyksen kokemuksia. Jokainen kokee ne sisällään yksilöllisesti, oman mittarinsa mukaan.

Huolia oli montaa sorttia. Yksi on kysynyt äidiltään, miksi kukaan ei koskaan soita mulle? Voi kuinka moni meistä on kokenut sen saman. Jollain on ollut vakavia itsetuhoisia ajatuksia, joku on kokenut vakavaa väkivaltaa jne. Lauri Tähkä muistelee omaa alkutaivaltaan, jossa lauloi tyhjissä baareissa, joista jopa henkilökunta poistui ulos. Ajatelkaa kuinka kovia juttuja! Ja siinä he kaikki nyt istuvat ihanissa artistin asuissaan ja laulavat ja muokkaavat toistensa biisejä ja kokevat ja näyttävät suuria tunteita.

Niin usein sanotaan, että huipulle ei ole helppoa tietä, mutta kuinka minusta tutuu siltä, että moni kuitenkin kadehtii näitä ihmisiä ja ajattelee, että helppoahan heidän on. Mistäs sen tiedät? Ei ole ollut helppoa eikä monella ole vieläkään.

Kaikilla on välillä helppoa tai ainakin helpompaa. Siksi minusta ilo, nauru, ystävällisyys ja hymyt on niin tärkeitä. Aina kun voi nauraa, niin kannattaa kyllä ottaa tilanteesta vaarin.

Aikanaan yhtä ohjelmaa tehdessäni, sen ohjaaja närkästyi, kun heitin läppää ja pelleilin aina kun kamera ei käynyt. Sain hiukan huutia asiasta. Kummeksuin moista nihkeyttä ja olen edelleen sitä mieltä, että ilo ei haittaa työntekoa. (Meteli voi kyllä häiritä muiden keskittymistä, mutta siitä ei ollut kyse) Edelleen siis jatkan valitsemallani tiellä – ilo pintaan vaik syvän märkänis! Se auttaa, kun naurelee ei se niitä huolia ja taakkaa karkota, mutta hetken on kevyempi kulkea.

 On myös hyvä muistaa, ettei aina pysty parhaimpaansa. Välillä voi olla töykeä, kun mielessä on harmeja, mutta jos sen huomaa itsestään, voi myös pyytää anteeksi. Ja välillähän ei edes huomaa. Mutta se kaikki on inhimillistä. Siksi olisi niin hyvä aina koettaa olla kaikkia ihmisiä kohtaan mahdollisimman kiva, kun ei sen toisen repun painosta mitään tiedä.

Monta omaa huoltani on jo repusta lähtenyt, mutta eihän se koskaan aivan tyhjä ole. Lauantai oli kuitenkin aivan mahtava päivä. Onnistuin suurenmoisesti valmistamassani lounaassa, kävelin aurinkoisessa syyssäässä koiran hihnan jatkeena ja huomasin, kuinka kaunis koti meillä on. Hienoja juttuja.

Keveitä taakkoja ja kaikenkokoisia iloja sulle!

Hanna