Voin sanoa taas rauhassa, että elämä on palannut uomilleen. Se menee niin, että sovin päivään yhden tapahtuman tai palaverin ja lopputuloksena on täpötäysi päivä kuudesta aamulla kymmeneen illalla – ihan vaan pikku yllätyksenä. Tällä kertaa yllätys oli Everstinna.

Eilen heräsin aikaisin, pesin hiukset ja lähdin lehtikuvaukseen ja haastatteluun. Tarkoitukseni oli ottaa mukaan yksi tietty koru, mutta se ei ollut siellä missä piti. Kaivoin kaikki mahdolliset kolot, enkä löytänyt sitä kuitenkaan. Moinen ahdistaa. Päätin etsiä sen kun tulen kotiin – mutta eihän siinä niin sitten käynyt!

Seuraava ansa oli yllättävä liikennesuma ja sen jälkeen uuden auton uudet ominaisuudet, joiden kanssa en ihan tullutkaan juttuun. Lopulta olin kuitenkin perillä meikkituolissa ja ajattelin ottaa kuvia meikistä ja kuvauksesta, mutta tapani mukaan uppouduin itse aiheeseen niin, ettei siitä ole ainuttakaan kuvaa tähän laitettavaksi. Perästä kuuluu siis.

Seuraavaksi istuin toimittajan kanssa kahvilassa, jossa kerjäsin vähän parempaa kahvia ja maistoin kahta kakkua, joista toisen reseptistä voisin jopa maksaa hiukan. Finlandia talon kahvilan banaanikakku oli yksinkertaisesti jumalaista. Siinä haastattelun tiimellyksessä katsoin välillä viesteistä välkkyvää puhelintani ja kas! Sinne tupsahti tällainen:

”Hei! Mulla olis pari lippua Everstinna näytelmän enskariin tänään – pääsetkö paikalle?”

Ilmoitin pääseväni

”Mahtavaa että oot noin spontaani, illalla nähdään ♥ kaksi lippua tulossa”

No niin siis mähän olen nimenomaan spontaani. Mun on helppo luvata tai olla lupaamatta jotain heti. Vaikeaa on sopia jotakin pitkän ajan päähän, koska freelancerilla työt ajaa kuitenkin aina kaiken edelle.

Tavoitin tyttäreni Carolinan sienimetsästä ja hän lupasi innokkaana tulla mukaan katsomaan näytelmää.

Kun haastis oli paketissa, lähdin etsimään autoani parkkihallista. Toki tiesin missä se oli (olen oppinut siinä mielessä läksyni) mutta tajusin, että olin jättänyt autoon sekä sen avaimen, että parkkihallin maksulapun. Ja varsinaisesti uuden autoni kauppoja ei ole vielä tehty. Voin sanoa että oli hiukan hiki, kun mietin mahdanko löytää auton vai vain tyhjän parkkiruudun hallista.

Auto oli paikoillaan ja niin hain tyttäreni Nuuksion metsistä ja ajoimme kiireen vilkkaa meille, jossa kaivoin kaapistani neidolle koltun sadevaatteiden tilalle ja jalkaan numeroa liian suuret hamekengät ja niin lähdimme kohti Kaupunginteatteria.

Everstinna

Voi hyvä elämä minkä roolisuorituksen Heidi Herala teki. Näytelmä oli pienellä näyttämöllä ja istuimme Carkin kanssa siinä ensirivillä. En tiennyt esityksestä mitään etukäteen. En ole ehtinyt lukea lehtiä tai muutakaan tänä kiireisenä kesänä ja alkusyksynä. En tiennyt mitä odottaa, en tiennyt mistä näytelmä kertoo. Istuin siinä ja onneksi tiedän jotain Suomen sodista ja historiasta ja ilokseni minulla on muutama ystävä pohjoisessa, että tiesin mikä on kläpi (lapsi) ja kuinka Torniojokilaakson murre taipuu. (Kiitos paljosta Matu ja Johanna) En olisi menettänyt mitään, vaikka en olisi murteesta koskaan kuullutkaan, mutta oli joka tapauksessa ihanaa kuulla sitä.

Toki näyttelijän työhän kuuluu oppia kaikenlaista, mutta on aina ihmeellistä nähdä ja kuulla kaikki se taito ja osaaminen. Paisti että Herala päästeli murretta, niin kysymyksessähän oli yhden naisen esitys, monologi. Herala oli lavalla yksin kaksi tuntia ja koko tuon ajan hän piti minua näpeissään sataprosenttisesti. Hän oli huima. Raivoisa, toteava, energinen, mykistävän loistava. Ja liikkuminen lavalla – Heidi Herala liikkui lavalla ihmeellisesti, kuin olisi painoton. Ammattitaitoa totisesti. Puhumattakaan siitä, että joku ihminen ylipäätään kykenee muistamaan ulkoa kaksituntisen esityksen. Rakastin myös lavastusta ja pienen näyttämön tunnelmaa.

Tarina

Everstinnan tarina on yhden ihmisen elämän tarina. Se perustuu Rosa Liksomin kirjoittamaan kirjaan Everstinna (Like) . En osaa sitä tähän kiteyttää itse, joten kopioin tekstin suoraan Kaupunginteatterin sivuilta:

”Näytelmä kertoo hersyvän ja rajun tarinan paraateja ja univormuja
ihailevan nuoren työn kasvusta itsenäiseksi, aikuiseksi ja kirjailijaksi.

Isän kuoleman jälkeen isän ystävä, 28 vuotta vanhempi Eversti, täyttää nuoren runotytön ajatukset ja hän heittäytyy kaikilla aisteillaan miehen syliin. Pariskunta käy eräretkillä, Rovaniemen natsieliitin juhlissa, Mannerheimin syntymäpäivillä ja soilla naimassa. Rakkaus kipunoi kilpaa revontulien kanssa mutta saa hiljalleen yhä julmempia sävyjä.

Samalla näytelmä on tarkka ja terävä erään aikakauden analyysi. Teoksessa seurataan myös Suomen vaiheita itsenäisyyden alkutaipaleilta, sotien läpi aina nykyhetkeen asti. Eletään Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välissä ja ollaan lujasti kallellaan jälkimmäiseen, kunnes tuo liitto kaatuu.

Lapin kirpeässä yössä kerrottu tarina kuljettaa läpi yhden naisen koko elämän sekä yhden valtion kasvukipujen. Väkevän ja unohtumattoman tarinan tulkkina on upea Heidi Herala.”

Käsiohjelmassa kerrotaan, että näytelmä syntyi, kun Heidi Herala oli lukenut Rosa Liksomin haastattelun koskien kirjaa ja juostessaan kauppaan ostamaan teosta, hän soitti jo kirjailijalle ja kysyi olisiko teoksesta näytelmäksi. Täältä voit lukea Apu-lehdessä olleen Heidi Heralan haastattelun näytelmästä.

Menkää katsomaan – Everstinna on mestariteos. Heidi Herala on upea, upea upea. Ainoa asia mitä ihmettelin, oli yleisö, joka nauroi, kun minulla valuivat kyyneleet silmistä. Mutta jokainen kokekoon asiat itsensä kautta, kuten itselle sopii. Se on sallittua.

Kiitos Sari, tekstiviestistä, kiitos lipuista, kiitos elämyksestä ja kiitos Carolina seurasta. Seuraavaksi on luettava itse kirja. Voi elämä mikä päivä. Kiitos eilisetä!

Hanna

Tanskalainen muotoilu – rakastan!

Olin viime viikolla neljä päivää Kööpenhaminassa Sisustustoimittajat Ry:n matkalla. Yhdistykseemme kuuluu reilut neljäkymmentä jäsentä ja vajaat kymmenen seniorijäsentä, jotka ovat aikanaan olleet perustamassa yhdistystämme. Toimittajantyön lisäksi järjestämme sisustukseen liittyviä tapahtumia, koulutamme itseämme ja teemme yhdessä matkoja sisustusmessuille tai räätälöimme matkoja, joissa tutustumme kiinnostaviin näyttelytiloihin, suunnittelijoihin ja sisustusalan tuotteisiin. Kööpenhaminassa yksi vierailukohteistamme oli roska-astioista alun perin tunnetuksi tullut VIPP.

Vippin tarina on kiehtova. Tutustuin siihen osittain jo aikanaan, kun tein T.i.l.a. –ohjelmaa. Ohjelmassa oli modernit klassikot –osio, jossa esittelin ikonisia esineitä ja niiden taustoja, suunnittelijoita ja tarinoita. Vipp-roskiksen tarina jäi silloin hyvin mieleeni, koska se on aito tarina, ei väkisin tuotteen ympärille kyhätty kertomus.

Holger Nielsen oli metallityöntekijä ja hänen vaimollaan Mariella, oli kampaamo. Marie kaipasi kampaamoon roska-astiaa, jossa olisi kansi, mutta jonka avaamiseen ei tarvitsisi käyttää käsiä. Hän pyysi, että Holger tekisi hänelle sellaisen ja niin syntyi VIPP, mutta kuinka roska-astia päätyi MoMan pysyviin kokoelmiin ja kuinka Vipp muuttui menestystarinaksi, on pidempi tarina, jonka syntyyn tarvittiin myös hitunen onnea.

Holger Nielsen rakasti autoja ja ollessaan 17 vuotias, hänellä kävi niin sanotusti järjetön munkki. Hän voitti jalkapallo-ottelun arpajaisissa päävoittona auton. Holger rakasti autoja, mutta hänellä ei ollut ajokorttia, joten hän myi kulkupelin ja osti rahoilla metallisorvin, koska metallin työstäminen oli hänen intohimonsa.

Vippin menestykseen tarvittiin kuitenkin kaksi naista. Marien kampaamo oli suosittu, koska hän teki asiat hiukan eri tavalla, kuin muut. Kampaamossa tarjottiin asiakkaille kahvia, joka ei siihen aikaan ollut tapana. Marie myös rakasti hyvää palvelua ja niinpä hän sai hyvän asiakaskunnan. Liikkeessä kävivät lääkärien ja hammaslääkärien vaimot, jotka pian huomasivat toimivan roskiksen. Pian heidän puolisoidensa vastaanotoilla oli käytössä hygieeniset Holgerin metallipajan valmistamat roska-astiat.

Näin jatkui vuosia, kunnes Holger sairastui syöpään ja menehtyi siihen vain kolmessa kuukaudessa. Jette ei halunnut, että hänen isänsä vuosien työ valuisi hukkaan ja lupasi tälle tämän kuolinvuoteella jatkaa yritystä. Niinpä hän paneutui metallipajan toimintaan juurta jaksain. Pian hän ymmärsi, että yrityksen kasvu löytyisi kodeista. Vipp, jonka jokainen tanskalainen tunsi, piti saada leviämään vastaanottohuoneista koteihin.

Hän lähti kiertämään sisustusliikkeitä Tanskassa, mutta ei saanut juuri menestystä. Ulkomailla sen sijaan oltiin jo nähty Vippin hienous. Tanskalainen teollinen tyyli puri The Conran shopissa Lontoossa ja New Yorkissa ja pikkuhiljaa, kovalla työllä ovet alkoivat aueta muuallakin.

Vuonna 1996 Jette suunnitteli roska-astian pariksi WC-harjan. Pian alkoivat tilat vanhassa tehtaassa käydä ahtaiksi ja oli muutettava uusiin tiloihin.

Kun Jette kertoi vierailullamme tarinaansa, ymmärsin taas kerran sen, ettei menestys tule itsestään, vain toivomalla sitä universumilta. Menestyksen eteen on tehtävä lujasti töitä ja välillä myös uhrauksia. Ja töitä on tehtävä, vaikka henkilökohtaisen elämän saralla tapahtuisi mitä tahansa.

Jette jäi puille paljaille kun hänen miehensä jätti perheensä viidenkympin villityksen seurauksena 22 avioliittovuoden jälkeen. Jette teki itkien töitä yrityksen eteen. Mutta se kannatti. Tällä hetkellä Vippin repertoaari on todella mittava. Ja sen filosofia on hieno – jos he suunnittelevat uuden esineen, sen on oltava selkeästi parempi kuin jo olemassa olevat vastaavat. Jette myös sanoi oppineensa jo varhain, ettei osaa kaikkea ja siihen missä hän tarvitsee apua, hän haluaa palkata alansa parhaan. ”Ja niitä parhaita on nyt koko yritys täynnä”, hän jatkaa.

Mallistoon kuuluu myös kolme erikoista yhden asunnon hotellia

Joista kaksi on Tanskassa ja yksi Ruotsissa Skånessa. Hotellin voi varata normaaliin tapaan, vaikka ihan tavallisesta hotellista ei tosiaan ole kysymys. Skåneen haluasin ehdottomasti mennä tai vielä parempaa olis tietenkin, jos se olis minun omani! Katsokaa nyt mikä paikka!

Olin uupunut pitkästä työrupeamasta perjantaina istuessani kuuntelemassa tätä tarinaa. Oikeasti välillä pelkäsin, että saatan nukahtaa tuoliin, jossa istuin. Mutta kun katsoin hentoa, jo eläkeiässä olevaa lähes 70 vuotiasta sitkeää naista edessäni, en saattanut kuin ihailla häntä ja hänen elämäntyötään, jota nyt jatkavat myös hänen kaksi lastaan. Kasper on Vippin toimitusjohtaja ja Sofie vastaa Vippin visuaalisesta ilmeestä.

Tulevaisuudesta Jette sanoi, että heillä on paljon suunnitelmia, joista ei voi vielä kertoa, mutta hänellä on toiveena jättää maailmaan erilainen jalanjälki. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Sinnikäs ja päättäväinen nainen – mahtava esikuva!

Kuukausi sitten oli ihanassa tilaisuudessa Annalan huvilassa Hämeentiellä, jossa juhlistettiin Birger Kaipiaisen luoman Paratiisi-astiasarjan 50-vuotissyntymäpäivää.

Annalan huvila kylpi auringonpaisteessa, kukat kukkivat kaikkialla ja aurinko paistoi niin lämpimästi, kuin se vain parhaana elokuun lopun päivänä voi paistaa. Söimme lounasta pitkissä pöydissä Paratiisi-astioista ja kuuntelimme EMMAn museon johtajan Pilvi Kalhaman kertomaa Birger Kaipiaisen tarinaa.

Samalla lanseerattiin uusi vanha sarja; Kaipiaisen vuonna 1970 suunnittelema Sunnuntai. Sen keltaiset kuviot ovat aikansa kuvaa selkeimmillään.  Kun katson Sunnuntai-astisarjaa näen silmissäni 70-luvun TV-sarjat, värimaailman, vaatteet ja hiusmuodin!

Rakastan astioita

En tiedä mistä ja miten mun astiahulluus aikaanaan alkoi. Ja itse asiassa en edes tiedä koska se on alkanut. Luultavasti jo pienenä lapsena kotona, koska meillä katettiin pöytä aina kauniisti ja esimerkiksi sellaisella esineellä, kuin maitotölkki ei todellakaan ollut mitään asiaan päivällispöytään. Maito kaadettiin kannuun – amen. Samoin oli muiden kaupan pakkausten kanssa, kaikki mitä ruokapöytään nostettiin, siirrettiin tarjoiluastioihin. Sijaansa pöydästä ei myöskän löytänyt parunakattila tai muu ruuanvalmistusastia, vaan ruoka asetettiin tarjolle tarjoiluastiaan, pois kattiloista. Ainoastaan mustassa rautapadassa tai suuressa uunivuoassa valmistettu ruoka nostettiin uunista suoraan pöytään. Kauniisti kattaminen oli tärkeä osa ateriaa, samoin kuin tietysti kauniit pöytätavat.

Oma osuutensa kauniiden astioiden lumosta oli isälläni, joka kävi työnsä puolesta usein silloisessa Tšekkoslovakiassa ja toi tuliaisina jokaiselta reissulta kristallia. Sitä oli kaapeissa määrättömästi ja sain tietenkin kuulla myös paljon sen valmistuksesta. Mitä kristallilla tarkoitetaan ja kuinka sitä hiotaan.

Äidin ja isän perintönä jatkui kattausinnostus myös omassa elämässäni ja omat lapseni ovat saaneet osansa perinnöstä, mutta toteuttavat sitä omalla tavallaan, mikä on ilo nähdä. Estetiikka ja kauniit pöytätavat ovat tärkeitä heillekin. (Ihmettelen muuten sitä, kuinka niin yksinkertaista asiaa, kuin veitsen ja haarukan käyttöä ei oikein hallita yleisesti. Joskus ruokailuvälineet ovat niin hankalasti ihmisten käsissä, että ruokailu näyttää vähän kuin sirkuksen jonglöörin taitoa vaativalta operaatiolta.)

Makuni astioissa on yhtä kirjava, kuin ruuassa. Rakastan kaikkea! Koristeita, antiikkia, modernia tyyliä, koruttomuutta, simppeliä, runsasta – ihan kaikkea. Pienet hienoudet nostavat kattauksen kuitenkin toiselle tasolle. Eli harvinaiset esineet tai apuvälineet. Kuten kala-aterimet, kun tarjoillaan kalaruokaa. Kalaa kun ei ole tarkoitus syödessä leikata. Sitä siirrellään kalaveitsellä. Kalahan on pehmeää, joten ei sitä tarvitse jynssätä veitsellä.

Voi Paratiisi – kauhistus!

Yksi astiasarja oli kuitenkin nuorena aivan selkeä inhokkini. En voinut käsittää, että kukaan haluaisi katsella saatikka kattaa pöytäänsä Birger Kaipiaisen runsaasti koristelemalla Paratiisilla. Koko Paratiisin maailma hämmensi minua, kunnes eräänä päivänä vierailin silloisen yhtiökumppanini kotona ja hänellä oli pöydässä Paratiisi-sarjan sokerikko. Tuijotin sitä ja rakastuin siihen saman tien korviani myöten. Se oli aivan maagista.

Joskushan on niin, että hyvä taide ensin kiusaa, herättää ja ärsyttää, kunnes ei päästä enää otteestaan ollenkaan. Paratiisi jäi minuun ja niinpä Saarenmaan kodissamme meillä on runsas Paratiisi-astiasto somasti sikin sokin kaikkea. Tahtoo sanoa värillistä sekä mustavalkoista Paratiisia sekaisin.

Sokeriastiaa katson aina suurella rakkaudella, vaikka sokeria en kahvissa käytäkään. Tosin siinä voi kyllä säilyttää paljon muutakin kuten hilloa, tomaattisosetta (ketsuppipulloa ei meillä kattauksessa näy!) hillosipuleita, oliiveja, juustoraastetta tai toisaalta hiuspinnejä, kolikoita tai avainnippua.

Kahvinjuonnin suhteen olen nautiskelija ja vaikka Saarenmaalla on montaa sorttia kuppeja, yksi on ylitse muiden. Paratiisisarjan teekuppi on suosikkini, kun juon kahvia terassilla varhain kesäaamuisin. Mutta ehkä se muuttuu nyt, kun Arabian ihanan lounastilaisuuden jälkeen sain lahjaksi Paratiisimukin.

Rapukekkerit

Yksi ihana lapsuuden traditio oli rapukestit. Ja todella mehän emme puhuneet rapujuhlista vaan nimenomaan rapukesteistä tai kekkereistä. Oi että mikä niiden tunnelma olikaan! Äiti koristeli pöydän villiviinin oksilla, jota kasvoi pitkin talomme seinää niin, että sen keltainen peittyi miltei kokonaan. Kattauksessa käytettiin aina vain kolmea väriä – punaista, vihreää ja valkoista. Ne ovat myös minun rapukekkereiden värit. Tuntuu hyvältä jatkaa perinnettä.

Katossa roikkui aina suuria paperilyhtyjä, joiden sisällä paloivat kynttilät. Ihmettelen ettei kotimme syttynyt palamaan, mutta haluaisin itsekin käyttää niitä nyt. Niissä on aivan oma tunnelmansa. Ehkä onneksi en kuitenkaan ole löytänyt kapoista sopivia. Ravut keitettiin tietenkin itse ja hämmästelin sitä, kun isä pesi niitä ensi harjalla keittiön lavuaarissa. Se oli kaikki niin jännittävää.

Tänä syksynä kun järjestin rapukestit naisystävilleni meillä oli lautasina kokovalkoiset Paratiisi-katelautaset, joiden kohokuviona on Paratiisisarjan herkukat. Se on hyvä lautanen, koska siihen mahtuu rapujen perkeet.

Tästä kaikesta varmaan käy ilmi, että rakastan perinteitä ja minulla on paljon paljon ihania muistoja. Useat niistä liittyvät astioihin ja minulla on edelleen käytössä mm. lapsuudenkodin Arabian astiasto. Kauniit tavarat kestävät aikaa ja niihin jää kiinni muistoja. Rakastan sitä.

Hanna

Hellurei!

Mun pitäis just olla oikeastaan menossa Kööpenhaminan keskustaan kävelemään ja fiilistelemään kaikkea ihanaa, mutta on pakko kirjoittaa ensin muutama rivi.

Olen juuri tullut aamiaiselta, jossa notkuin reilut kaksi tuntia. Luoja kun siellä oli ihanat herkut, tuorepuuroa, hilloja, ihania erilaisia leipiä ja smoothieita ja niin hyvää suodatinkahvia, että joinkin siinä koko kannullisen nauttiessani vaan ihan yksinkertaisesti elämästä.

Olen siis Köpiksessä tosiaan ja tultiin tänne sisustustoimittajien kanssa torstaiaamuna. Koko elämä ennen sitä oli yhtä kiirettä ja aikatauluja. Pääsin pakkaamaan matkalaukkua keskiviikkoiltana kymmeneltä illalla ja torstain herätys oli 05.10

Päätin nukkua lentokoneessa, mutta ei siitä mitään tullut. Teinkin sitten duuneja. Täällä olemme tutustuneet upeisiin brändeihin kiivaalla aikataululla nyt kaksi päivää ja tänään on ensimmäinen vapaapäiväni pitkään aikaan. Ja myös huominen on vapaa. Ja seuraavalla viikolla on monta vapaata hetkeä! Viime kuukaudet ovat olleet niin aikataulutettuja, että välillä on tuntunut silti että vaan selviän päivästä toiseen – en elä. Mutta jokainen eteen tullut päivä ja tehtävä on silti ollut siinä hetkessä mieluinen. Iltaisin olen kaatunut sänkyyn lopen uupuneena ja välillä on kyllä käynyt mielessä, että kuinkahan tässä vielä käy!

Mutta hyvin kävi. Kaikki on hoidettu ja nyt eteenpäin tahti on rauhallisempi. Se mikä yllätti minut aivan täysin, on se kuinka loistofiiliksillä ja täynnä energiaa olen nyt! Ei mitään jälkiä mistään pelottavasta uupumisesta, vaan ihana super onnellinen olo. Olen jopa niin sekaisin, että katsoessani itseäni aamulla peillistä, totesin mielessäni, että – hitto – mähän näytän hyvältä! Huh huh – no sehän kertoo siitä että ihan kaikki palikat eivät ole entisillä paikoillaan, onko se sitten hyvä huono asia, siitä en tiedä mitään. Eniveis nyt on tosi siisti fiilis ja tekis mieli vain tanssia pitki Köpiksen katuja. Ehkä tanssinkin – kuka tieää!

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=sMbbg0k4Xeo&w=560&h=315]

Wonderful, wonderful Copenhagen

Friendly old girl of a town

Nyt meen ja nautin tästä päivästä just niin kuin se on. Onnen päivää sulle myös!

Mietin tavaroiden tarinoita ja merkityksiä tiskatessani vanhoja samppanjalaseja, jotka ovat kuuluneet isoisäni isälle.Lasit ovat reilusti yli sata vuotta vanhat ja niiden juju on kapea jalka, joka näyttää ensisilmäyksellä ihan tavalliselta kristallilasin jalalta, mutta kun juoman kaataa lasiin niin hupsista! Huomaakin, että samppanja menee sisälle jalkaan asti.

Jalka kapenee keskeltä aavistuksen verran ja levenee taas hiukkasen. Kuplat nousevat jalasta kauniisti ja laseista on ihanaa juoda. Ne tuovat juhliin aivan erityisen tunnelman. Ja on kyllä ihme, että niitä on jäljellä vielä peräti 14 kpl. Mutta syynä voi kyllä olla se, että niiden tiskaaminen on aivan järkyttävän työlästä. Samppanja kyllä laskeutuu mielellään jalan pohjalle, mutta ihan viimeinen tippa, ei halua tulla sieltä vapaaehtoisesti pois. Se on pakotettava ulos ohuen tikun avulla.

Jalka on kapeimmasta kohdasta niin kapea, ettei ilma mahdu kulkemaan jalkaan sisälle, että juoma pääsisi sieltä ulos. Tikulla rassaamalla se onnistuu.

Kun laseja tiskaa on ensin saatava juoma ulos, sitten tiskivesi sisään ja ulos ja lopulta vielä huuhteluvesi niin ikään sisään ja ulos! Siinä sitä riittää rassaamista. Ja tietenkin käsittelyssä on ikivanha lasi, jota ei voi korvata ostamalla Ikeasta uuden, joten ei auta hosua.

Lasit ovat uskomattoman taidokasta käsityötä ja koska ne ovat käsityötä, ne ovat keskenään hiukan erilaisia. Joidenkin lasien jalan aukko on pienen pieni ja joidenkin suurempi. Esittelin tätä eroa miehelleni ja samalla mietin, kuinka hienoa kaikki käsityö on ja pohdin kuinka paljon ihmiset yleisesti osaavat arvostaa käsityötä ja osataanko käsitehtyä erottaa teollisesti valmistetuista massatuotteista.

Minulle käsintehdyt asiat ovat aina olleet erityisiä. Luulen että äitini tolkutti sitä aina milloin mistäkin asiasta: se on käsintehty! Ja sehän menee nuorella ihmisellä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta jotain jää jonnekin aivokuorelle varmaan jumiinkin. Kaikki puhe ei valu ulos.

Käsitehtyä on kaikenlaista. Käsintehdyt karajalanpiirakat, tossut, villasukat, astiapyyhkeet, kaappi, auto (David Brown Speedback GT –ottaisin!!) tietenkon haute couture vaatteet, hatut …jne On varmaa etten koskaan saa ostettua käsitehtyä autoa, tuskinpa pariisilaisen muotitalon räätälöimää vaatettakaan, mutta hienosti käsinkudottuja villasukkia omistan kasapäin ja tiedän, että joku ihminen on neulonut jokaisen silmukan sukassa, että sukka on neulottu parhaasta langasta (koska ei ole järkeä uhrata aikaa kutomalla jotain huonosta langasta. Työ valuu hukkaan, kun sukka hajoaa) Käsin tehty karjalanpiirakka maistuu tuhannen kertaa paremmalta kuin tehtaasta tullut.

Käsityön arvostuksen ja sen hienouden ymmärryksen haluaisin antaa perinnöksi lapsilleni ja lapsenlapsilleni. Haluaisin, että jonkun käsin tekemät asiat tunnistettaisiin ja että niitä kohdeltaisiin aina niiden ainutlaatuisen arvon mukaisesti.

Joskus ollaan mietitty, että voisimme ehkä vuokrata sekä Saarenmaan taloamme että tätä Espoon kotia Airbnb –tyyliin turisteille. Mutta ei – se on mahdottomuus. Ihmiset kohtelevat ylipäätään tavaroita niin erilaisin tavoin, olivat ne sitten käsityötä tai eivät. Kaikki mitä meillä on, on hankittu rakkaudella ja ajatuksella. Ja kohtelemme kaikkea tätä kauniisti. Mikään esine ei ole yhdentekevä ja kaikilla on joku syy olla täällä. En voi ajatella että joku vieras ihminen asuisi täällä kuin hotellissa. Mahdoton paikka!

Kuvat: Jari Mutikainen

Hanna

❤️

Kauneusmatka Tallinnaan oli menestys. Päivän mittaisen loman lopuksi Mervi sanoi ääneen sen, mitä juuri ajattelin – tuntui kuin olisi ollut pitkällä lomalla!

Viime viikkoon oli jäänyt yksi tyhjä päivä ja kaipasin viihdykettä, rentoutumista, uusia maisemia, katkoa arkeen ja siis sanalla sanoen lomaa!

Haaveilin hyvästä ruuasta, unesta ja hemmottelusta. Ja mitä tein? Päätin lähteä päiväksi Tallinnaan. Yksin on kuitenkin tyhmää mennä ja soitin ystävälleni Mervi Markkaselle ja kysyin sattuisiko hänellä olemaan vapaata ja Bingo! Tiistai oli myös hänen koko viikon ainoa vapaapäivänsä ja hän lupasi lähteä mukaan reissuun.

Varasin siis liput Eckerön m/s Finlandiaan. Yhden henkilön edestakainen matka maksaa Eckeröllä 12€, buffet-aamiainen maksaa 14€ ja illallinen 28€. Varasin myös ne, sillä hyvä ruoka oli toivelistan alkupäässä! Lisäksi päätimme mennä johonkin ihanaan hoitoon ja shoppailla vähän ainakin laivan parfymeriassa. Minulla olivat kosteusvoiteet ja ihonhoitotuotteet aivan lopussa.

Meidän reissumme alkoi siis laivassa buffet-aamiaisella, jossa Mervi herkutteli suu messingillä gluteenittomilla lätyillä. Ne olivat keliaakikolle harvinaista herkkua! Ja minäkin söin niitä jälkiruuaksi. Kun vatsat olivat täynnä ja aamukahvit juotuna menimme rentoutumaan laivan loungeen, joka on rauhallinen paikka matkustaa. Loungepaikka maksaa arkisin 20€/hlö/suunta ja siellä on myös tarjolla pientä purtavaa.

Laivalla sattui myös olemaan pienimuotoiset messut, jossa virolaiset kylpylät olivat esittelyssä. Ympäri Viroa on upeita kylpylöitä, joissa on tarjolla hienoja paketteja, jotka sisältävät hoitoja, liikuntaa, hyvää ruokaa ja kauniita hotellihuoneita. Alle 250 eurolla voi viettää upean luksusloman, jossa hellitään kehoa, mieltä ja makuhermoja. Rentouttavan ja hemmottelevan lähiloman jälkeen vuoden pimein aika on varmasti helpompi kestää.

Perillä Tallinnassa oli ihana aurinkoinen sää…

…Juuri sellainen kuulas syyspäivä, joka antaa anteeksi sen, että kesä on jo takana. Minusta uusi vuosi alkaa aina syksyllä. Ehkä se juontuu kouluajoista, en tiedä, mutta syksyssä on aina energiaa ja uusia alkuja.

Meillä oli kasvohoidot varattuna klo 14.15 joten ajattelimme käväistä ennen hoitoja muutamassa vaatekaupassa matkan varrella. Ja kuinka siinä sitten kävikään…!

Kävelimme laivalta Rottermannin liikekeskukseen, jonka reunalla on yksi Tallinnan upeimmista kukkakaupoista Fleur Royale. Päätin ostaa kotiin kukkia, mutta vasta paluumatkalla. Aivan kulman takana on Fiorete, vaateliike jossa myydään ihania luomuksia. Mallisto on laaja ja samasta vaatteesta on aina vain kaksi erikokoista kappaletta, joten ihmetuuri täytyy olla, jos samanlainen vaate tulee vastaa. Siellä on tosi rock ’n’ roll fiilistä, klassisia vaatteita, vaatteita twistillä ja aivan basics-juttuja. Ja niinhän siinä kävi, että lähdimme liikkeestä vain puolituntia myöhemmin kolmen täpötäyden paperikassin kanssa….

Matka jatkui suoraan seuraavaan liikkeeseen, joka on minun ehdoton suosikkini Tallinnassa. Reede on superkauppa. Siellä myydään mm. Henrik Vibskovin vaatteita, joita rakastan, lenkkareita, Dr. Martenseja, Samsøe Samsøeta, ja vaikka mitä ihania merkkejä sekä miehille että naisille. Trendikauppa. Suosittelen lämpimästi! Ja niin nytkin matkaan tarttui aivan huiman hieno takki. Löysin sieltä myös hienon repun. Olen etsinyt sopivaa reppua pari vuotta, mutta kaikki ovat olleet jotenkin vääränlaisia. Pyöreä reppuni oli oikea löytö.

Ostoksista väsyneinä, oli huilattava ja juotava ulkona auringossa kupilliset kahvia. Mervin iloksi kahvilassa oli gluteenittomia herkkuja, joista hän valitsi raparperimuffinin. Saimme pöytäämme seuraakin, nimittäin parven ampiaisia, pari pulua ja viisi varpusta, joita kaikkia Mervi huitoi kädet tuulimyllynsiipinä pois, kun minä postasin Instagramiin stooria. Ärsyttäviä nämä loppukesän uniset ja nälkäiset riivaajat.

Seuraavaksi lähdimme kulkemaan kohti meitä odottavaa keidasta, jonka ulkokuori saattaa pettää.

Aivan Tallinnan keskustassa, vain 10 minuutin kävelymatkan päässä Eckerön terminaalista, on Kalev Spa Hotell & Veekeskus. Aivan huippu paikka ja samalla jotenkin käsittämätön näky Tallinnan vanhankaupungin laidalla. Spa on hemmottelumatkailijan paratiisi, jossa on neljä osastoa: vesipuisto, Sauna-Oasis, kauneushoitola ja kuntosali. Sekä vesipuistossa että sauna-oasiksessa kummassakin on lukematon määrä altaita ja saunoja, niin paljon että niitä on mahdotonta luetella tässä. Vesipuistossa on täyspitkä uima-allas (50 m) ja muita altaita sekä liukumäki ja useita erilaisia saunoja.

Sauna-Oasis on tarkoitettu vain aikuisille. Sen rauhallisessa ja ylellisessä tunnelmassa pääsee rentoutumaan ja arki unohtuu kyllä aivan saman tien.

Päiväristeilyllä ehtii mainiosti ensin kylpeä ja nauttia erilaisten saunojen ja altaiden hyvää tekevistä vaikutuksista ja mennä sen jälkeen yhteen tai kahteen hoitoon kauneushoitolan puolelle ja lopuksi voi vielä nauttia herkullisesta ruuasta Kalevin ravintolassa.

Kalev on toki myös hotelli, jonka uudistetut huoneet olivat houkuttelevia. Varsinkin ne joiden maisemana oli vanhankaupungin talojen katot ja kirkkojen tornit. Sviitit olivat puiston puolella ja seinän kokoisista ikkunoista näkyi kaunis puistomaisema. Hotellin tunnelma oli rauhallinen ja sijaintihan on ihan ykkönen.

Me menimme molemmat Guinot’n kasvohoitoon. Minulle tehtiin Hydraderm Age Logic –hoito. Kasvoni saivat rentouttavan hieronnan, naamion ja kosteutuksen. En muista hoidosta yhtään mitään, sillä nukuin koko sen keston ajan kuin tukki! Varsinaiset kauneusunet siis! Herätessäni ihoni kyllä hehkui, enkä malttanut laittaa enää meikkiä. Kerrankin iho saa olla ja hengittää.

Mervi tehtiin Hygraderm Youth –hoito, jossa hoitoseerumit imeytettiin ihoon ionisaation avulla.

Hoitojen jälkeen nälkä kurni vatsassa ja menimme hotellin ravintolaan syömään. Ihana puistomaisema pääsee suoraan ravintolaan sisälle valtavista ikkunoista ja tuntui kuin olisimme istuneet ulkona. Mervi valitsi listalta kalaa ja minä otin pihvin, jota tarjoilija suositteli. Molemmat annokset oivat erittäin herkulliset. Jätimme jälkiruoat tilaamatta, sillä meitä odotti vielä paluumatkalla m/s Finlandian riistapöytä.

Laivaan kävelimme Rottermannin kautta, että saatoin ostaa itselleni sen unelmoimani valtavan kukkakimpun. Jättisuuri kimppu maksoi 25€ Olen ikionnellinen siitä!

Ostokset käsissä kävelimme suoraan loungeen ja viivyttelimme siellä sopivasti niin kauan, että pieni nälkä alkoi jälleen kaihertaa. Olimme kuulleet kehuja Mereltä kaupunkiin -menusta ja pakko on myöntää – kaikki mitä söimme, oli ihanaa, todella hyvää. Ja kyllä me maistettiin melkein kaikkea, se onnistuu, kun ottaa kaikkea vain pienen lusikallisen! Jälkiruokaa emme pystyneet syömään kuitenkaan muuta kuin silmillä!

Illallisen jälkeen menimme viimein täydentämään vajavaista voidevalikoimaani. Mervi on meikkitaiteilija ja oli ihanaa olla hänen kanssaan valitsemassa. Hän tiesi kaiken kaikesta ja sai myös valita minulle parhaiten soveltuvia tuotteita.

Kassiin päätyi Clarinsin ja Sensain tuotteita. Clarinsin ostaja saa nyt myös ihanan lahjan, jos ostaa kaksi tuotetta joista vähintään toinen on ihonhoitotuote. Kelpaa!

Kun päästiin taas satamaan, oli päivän loma tehnyt tehtävänsä ja oli ihana fiilis. Kukat vaan maljakkoon ja pää tyynyyn! Ihana reissu! Jos myös sinun tekee mieli tehdä ihana reissu niin, saat siitä alennuksen. Päivä Tallinnassa -risteily tai Miniristeily -20 % edullisemmin tuotekoodilla HANNAS. Voimassa 31.12.2019 saakka. Max. 4 hlö/varaus. Varaa matka täältä.

Ihania syyspäiviä kaikille!
Hanna ja Mervi

Habitaren ensimmäinen päivä on takana ja minä seison ovensuussa! Ihan konkreettisesti sillä olen töissä messuilla ikkunoita ja uklo-ovia valmistavan Piklaksen osastolla. Ulko-ovet on mun intohimoasia. Tutkin ulko-ovia aina ulkomaanmatkoillani ja olen käynyt sisään tuhansista suomalaisista ovista jo työni puolesta. (Liitin tähän juttuun kolme ihanaa linkkiä ovien kuvista – katso ne!)

Monesti sanotaan, että eteinen on kodin käyntikortti, mutta eihän se niin ole. Ensimmäinen asia, jonka näytät kodistasi, on sen ovi. Ja voi mahdoton kuinka paljon rumia, ikäviä ja masentavia ovia Suomessa riittääkään! Niitä on loputtomasti. Sen sijaan kauniita, kiinnostavia ja jotenkin merkityksellisiä ovia on äärimmäisen vähän.

Meidän omassa talossakin on rumat ovet. Olen katsellut niitä vieroksuen kaikki ne parikymmentä vuotta, jotka olemme asuneet täällä. Ja siis minä olen aivan itse syypää noihin oviin, jotka eivät todellakaan sovi siihen missä ne ovat. Kun remontoimme tätä taloa aikoinaan, tein noin sata päätöstä päivässä ja välillä tuli huteja. Muun muassa ovien kohdalla…

Jos ajatellaan historiaa, niin ovillahan on ollut aina valtavasti merkitystä. Niiden pinnat ovat olleet täynnä symboliikkaa ja niitä on koristeltu suojaamaan asukkaita pahoilta hengiltä, varkailta ja vaaroilta. Ovi on voinut olla upea fasadi, jonka takana on saattanut olla vain vaatimaton asumus tai vaihtoehtoisesti sen takana on voinut seistä kartano tai linna. Ovella on haluttu kertoa sen takana asuvista ihmisistä ja kodin tärkeydestä.

Nyt ovista on tullut vähäisiä, toinen toisiaan kopioivia, kasvottomia, sieluttomia ja persoonattomia luukkuja, jotka eivät kerro kodin asukkaista mitään. Missä on persoonallinen ote oviin?

Lapsuudenkotini oli keltainen rintamamiestalo Helsingin Jollaksessa. Äitini oli merkillinen nainen, jolla oli tyylitajua ja rohkeutta. Hän maalasi keltaisen talon keltaisen siipirakennuksen valkoraidalliseksi niin, että laudoituksen rimat, olivat valkoiset. Kenelläkään muulla ei ollut sellaista taloa. Mutta ihmeellisempää oli luvassa. Pian raidoituksen jälkeen hän otti käsittelyyn oven. Hän maalasi sen kiiltävän mustaksi! Vihasin sitä! Miksikö? Koska se oli erilainen kuin muilla. Ja juuri se oli ainoa syy, minkä takia musta ovi oli huippuhieno. Tunnistettava! Meidän musta ovi kertoi tulijalle mistä tullaan sisään ja että talossa asuu Lisa – persoonallinen nainen ja hänen perheensä. Ai että!

Oven täytyy sopia talon arkkitehtuuriin, mutta se voi myös kertoa tarinaa ja sen täytyy kertoa selkeästi, mistä taloon käydään sisälle. Ja tietenkin etuovi voi olla sisäpuolelta erivärinen, kuin ulkoa. Musta ovi on hieno ulkoapäin, mutta voi olla turhan pimeä eteisessä.

Olen koko viikon Habitaressa kurkistelemassa ikkunoista ja ovista! Tule moikkaamaan!

Hanna

Tukahdutettu viha viiltää rintaa – mitä tehdä? Tänä aamuna olen miettinyt sitä fiilistä, kun on pahoittanut mielensä jostakin ja käyttäytyy kuin ei mitään olisi tapahtunut, tukahduttaa halun sanoa, että haloo – mitä täällä tapahtuu?

Monasti on niin, että haluaa näytellä coolimpaa kuin onkaan. Käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka kokeekin selvästi tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.

On fiilis, että paljastaa itsensä tai ei ole avarakatseinen tai on kateellinen, jos sanoo asiasta suoraan. Eli on pikkumainen tai vähän typerä, nolo.

Juuri nyt minua siis ihan selkeästi v******* saamani kohtelu, mutta en aio kyllä inahtaa asiasta tavuakaan (ellei näitä lasketa!!) Aamu on kuitenkin sujunut tätä tapahtumaa miettiessä ja illalla on tulossa hauskat juhlat joita peräti itse emännöin. Kun valmistelen juhlia, olen ärsyyntynyt. No ei sellainen peli vetele! Tuntuu, että huonot tunteeni saattavat siirtyä kaikkeen mihin kosken. Ja kenen on syy?

Onko syy sen tahon, joka on pahan mielen aiheuttanut vai minun, joka en osaa ohittaa asiaa viittaamalla kintaalla? (Kuten äitini opetti. Älä välitä. Ole asian yläpuolella, ole fiksumpi!) No en ole. V******* niin ettei veri tahdo kiertää. Ajattelin pistää hyvää musaa soimaan ja tajusin, että hukutan vain tunteeni meluun, enkä kuuntele sitä mitä tunnen. Ja tunne ei ole vain päässä ja ajatuksissa. Se on kehossa. Rintaa painaa paha mieli, vaikka yritän olla sitä huomaamatta.

Sitten tajuan sen. Eihän sen näin pidä mennä. Jos on paha mieli, tunne on tietenkin päästettävä ulos. Kuinka sen teen? Mikä auttaa oikeasti?

Paras tapa olisi sanoa asiasta suoraan ja ihan rauhallisesti sille, joka on asiaan syypää. Ja olla myös valmis kuuntelemaan millä hän perustelee asian ja jos siinä on pointtia, hyväksyä asia. Joka tapauksessa siitä tulisi hyvä olo. (Vähän toki riippuu siitä, millä tasolla mennään, kuinka fiksu vastaanottaja on. Sekä tosiaankin siitä kuinka itse asiansa esittää)

Mutta en voi tehdä sitä. Amen. Ei käy. Juuri siitä syystä, että näyttäisin pikkumaiselta inisijältä. Mutta en voi purra hammastakaan, koska rintaa viiltää ja ne juhlat!

Aloin miettiä ratkaisua ja päästin tunteen ulos. Olen yksin kotona ja aloin papattaa yksin ääneen täällä, että stana kun v*******. Se auttoi hetken. Sitten huusin aika kovaa ja alkoi ihan hulluna naurattaa. (Toimii siis!!)  Mutta ei tunne silläkään nollautunut. Ei auttanut muu kuin istua alas ja ryhtyä maistelemaan, kuuntelemaan ja tutkimaan sitä tunnetta. Sen ytimestä löytyi arvottomuuden tunne. Kutistun olemattomaksi ja siitä tulee paha mieli. Olen arvoton, huono, kelpaamaton, mitätön, nolla.

No en tietenkään ole! Ehkä sen tahon mielestä olenkin, mutta oikeasti en ole. Olen arvokas, kuten jokainen ihminen on. Kaikkia tarvitaan. Ne ihmiset ja asiat, jotka todella oikeasti merkitsevät minulle jotain, ovat tukipilarini ja voimani, silloin kun oma selkäranka tutisee.

Tänään juhlitaan ja hui hai hölmöläiset ja hölmöt typerästi käyttäytyvät ajattelemattomat ihmiset. Mädäntykööt omiin myrkkyihinsä. Eikö niin? Juuri niin!

Ihanat kuvat otti Katri Mutikainen Lauttasaaren rannassa yhtenä ihanana päivänä.

Onnellista ja ihanaa lauantaita!

Hanna

Ihana viikonloppu! Perjantai oli kuin juhlapäivä. Kolme ihanaa tilaisuutta auringonpaisteessa, joista viimeisenä Satokausikalenterin puutarha- ja rapujuhlat, joista eilen kirjoitin. (Jos juhlien yhteydessä on syöty yhtään rapuja, se on aina mainittava, koska ravut on ihania ja jotenkin fiiniä ekstraa!)

Perjantai tuntui siis lauantailta ja eilinen sunnuntailta.

Heti aamulla leivoin pavlovan ja kun se oli uunissa, lähdin lenkille. Pyysin Jaria mukaan, suureksi ilokseni hän vastoin kaikkia odotuksiani, lähti mukaan. Lenkki kulki kuin unelma ja vedin ihan pohja-ajan. Sauvakävelylenkkiini on saattanut joskus mennä yli 55 min ja nyt se taittui 40 minuuttia. Aivan huippua.

Ilma oli suloisen lämmin ja söimme lounaan terassilla ja sitten leppoisasti vähän siivoilin ja hyvät musat soi. Oli sellainen hidas ja kiireetön, mutta samalla energinen viba.

Kahden aikaan lähdin ajelemaan parin mutkan kautta kohti Pyhtäätä, jossa tapsin joukon ihania naisia yhden ystäväni upeassa kodissa. Ystäväni Marjo on vahva, herkkä ja viisas nainen ja vyötäröäni ajatellen pahaksi onneksi vielä jumalainen kokki.

Kun viisi naista keskustelee luottamuksellisesti ja vapaasti, siitä jää aina mieleen kiintoisaa pohdittavaa. Rakastan naisia ja naisenergiaa.

Kun ajoin yöllä kotiin olin niin kiitollinen siitä, että lähdin. Se ei nimittäin ollut ihan itsestään selvä asia. Olen välillä äärimmäisen vastahakoinen lähtemään minnekään. Varsinkin, jos paikka tai tilaisuus on sellainen, etten pääse lähtemään pois oitis, kun haluaisin. Ajatus siitä, että olen jotenkin vangittuna tilanteeseen, on ahdistava, vaikka täysin kuvitteellinen. Outo homma. Tunne katoaa aina perillä, se riivaa ainoastaan etukäteen ja siten saattaa estää ihania kohtaamisia. Varmaan joku ihmisen mieltä tunteva osaisi vastata, mistä on kysymys.

Kun illan torkku ja aamuvirkku käy puolilta öin nukkumaan ja herää vasta seitsemän aikaan, se on pieni ihme. (Normaalisti silmät aukeavat viiden huudeilla) Ja mikä ilo se olikaan, että onkin vasta sunnuntai! Teki mieli mennä uimaan ja houkuttelin taas Jarin mukaan (hän inhoaa kylmää vettä ja kaikki mikä on alle +28 astetta on kylmää) Ajoimme pikku matkan autolla metsälammelle sumuisessa kauniissa aamussa ja uin vartin verran täysin äänettömän metsän keskellä olevassa lammessa. Tai kai se järvi on – en varsinaisesti tiedä mikä niissä on erona. Vedenpinta oli liikkumaton, vain sumu liikkui pitkin sen pintaa. Ja me. Upea aamu – luvassa myös upea päivä, jonka ilta huipentuu Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana -keikkaan Huvilateltassa.

Ihanaa syyskuuta ihmiset

Hanna

Puutarhajuhlat suloisen lämpimänä loppukesän iltana kauniissa puutarhassa oli yhtä kuin Satokausikalenterin, GreenCaren ja Rajamäen järjestämät venetsialaiset eli rapu-ja puutarhajuhlien yhdistelmä.

Torstai sattui olemaan ladattu täyteen infotilaisuuksia. Ehdin käymään peräti kolmessa hienossa tilaisuudessa, jotka alkoivat kaupungilta ja joista viimeinen oli mukavasti leppoisa puutarhajuhla lähes meidän naapurissa Espoossa.

Satokausikalenterin idean ovat kehittäneet veljekset Samuli ja Johannes Karjula sekä Samulin vaimo Laura. Pyrkimyksenä on edistää satokausiajattelua ja lisätä kasvisten monipuolista käyttöä ruokapöydissä ja tietenkin juuri silloin kuin niiden sesonki on parhaimmillaan ja samalla hinnat edullisimmillaan. Helpoin tapa seurata sesonkia on heidän luomansa Satokausikalenteri, jota on julkaistu jo useina vuosina. Viime vuonna toimintaan tuli mukaan media-alan vaikuttaja Natalia Salmela ja samalla toiminta monipuolistui ja tulossa on mm. Satokausikalenteri-mobiilisovellus.

Kasvikset ovat nyt trendikkäitä ja kuuminta hottia, kun maailma lämpenee ja ilmasto-ahdistus puristaa jokaisen tietoisen ihmisen elämää. Helppo tapa tehdä jotakin asian hyväksi on syödä enemmän kasviksia. Monille siinä on haastetta. Eikä ihme, sillä ruokatottumuksia on vaikeaa muuttaa. Jos kasvisten käyttö rajoittuu alle kymmeneen kasvikseen joihin kuuluvat esimerkiksi kurkku, tomaatti ja porkkana eivät ne inspiroi runsaaseen käyttöön. Kaikkeen kyllästyy, tomaatit maistuvat ankeilta talvella ja uusien ideoiden keksiminen on haastavaa. Mutta Satokausikalenteri auttaa. Sen sivuilla on tietoa ja kiinnostavia helppoja reseptejä kokeiltavaksi. Sitä paitsi kasviksissahan se maku on. Ei liha maistu kovin hyvältä ilman kasviksia.

Juhlissa meitä hemmoteltiin ihanilla herkuilla. Samuli Karjula oli pistänyt purkkeihin upeita makuja pikkelöimällä porkkanoita, sieniä, omenoita, raitajuuria ja vaikka mitä. Kaikissa oli eritavoin maustetu liemet. Kurkkujen kera oli chiliä ja jos ilta olisi sattunut olemaan kylmä, ei siitä olisi ollut huolta… yksi kurkku suuhun ja jo lieskat olisivat lämmittäneet! Ai että tykkäsin! Kaikki herkkupöydän reseptit tulevat Satokausikalenterin sivuille lähiaikoina.

(Omenaviinietikka on muuten itsessään tällä hetkellä kovassa nousussa terveysvaikutuksiensa vuoksi. Rajamäellä onkin siihen oiva tuote: Pastöroimaton omenaviinietikka, jossa on inkivääriä ja kurkumaa. Laita sitä 2 tl lasilliseen vettä ja lisää 1 tl hunajaa. Ehkäisee mm flunssaa. Terveysvaikutuksia kerrotaan olevan paljon, mutta ne tarvitsevat kokonaan oman postauksensa.)

Saimme Samulin ja Lauran puutarhassa myös opastetun kierroksen. Oli tosi yllättävää miten pienellä alalla voi kasvattaa niin paljon kaikenlaista herkkua. Tuli oitis huono omatunto. En kasvata meidän pihalla mitään muuta syötävää kuin omenoita.

Samulin ja Lauran puutarha kukoisti! En ole koskaan ikinä nähnyt kenenkään kasvimaan tuottavan sellaisia juureksia, joita he nostivat maasta! Luoja! Porkkanathan olivat 30 senttisiä! Ja mikä oli niiden salaisuus? Kolme asiaa – lannoitus, kastelu ja sitoutuminen.

Viljelylaatikoissa oli käytetty GreenCaren Luomuruokamultaa. Uuden mullan ravinteet kestävät noin kuukauden, jonka jälkeen on aloitettava lannoitus…. Tsadaa, eipä ihme, etteivät vähäiset kokeiluni ole onnistuneet. Lannoitus on jäänyt tekemättä.

Kysyin, paljonko aikaa kaikkeen menee ja vastaus yllätti. Muutama viikonloppu jolloin huhkitaan kunnolla ja perustetaan penkit, kylvetään siemenet ja istutetaan taimet ja lisäksi joka toinen ilta puolituntia kastelua, joka käy meditaatiosta. Olin kyllä niin valmista kauraa siinä vaiheessa.

Sain inspiraation ja päätin oitis ryhtyä suunnittelemaan kasvimaata ja päätin rakentaa orangerian. (No se siis on kasvihuone, mutta ihana Juha Metsäportti, joka suunnitteli meidän pihan, käytti ainoastaan sanaa orangeria ja olen jättänyt sanan pysyvästi sanavarastooni, koska se kohottaa kasvihuoneen välittömästi arjen yläpuolelle johonkin ihanaan ja kauniiseen) Kun pääsin kotiin, kerroin suunnitelmani Jarille, joka katsoi minua hitaasti ja sanoi: jokaisella on omat juttunsa. Ei kukaan ehdi kaikkea. Ymmärsin pointin. Olin kaksi kuukautta kesällä poissa kotoa….

Juhlat jatkuivat grillattujen rapujen herkuttelulla ja tikkakisalla, jossa olin ensimmäisen kierroksen ykkössijalla mutta toisella kierroksella systeri tuli ja voitti minut. Joukon parhaat – Sumarin siskokset! Just hyvä!

Herkulliset juhlat päättyivät Annin Uunissa –blogin Annin loihtimaan ihanaan punajuuri-suklaa –kakkuun, jossa maistui myös vadelma. Se on selkeästi uusi hittileivonnainen. Siinä yhdistyi kaikki – pieni suola, kirpeys ja ihana syvä suklaan maku, sekä vihannekset. Bravo!

Hanna