Onko mahdollista enää palata aikaan, jolloin lapsuus oli rentoa?

Luin vuonna 2012 julkaistun kirjoituksen, jossa lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen kritisoi vanhempien tapaa hyysätä lapsiaan ja työntää näille virikkeitä liian nopeaan tahtiin.

Niinhän se on. Tuntuu, että jonkin sortin kilpavarustelu ulottuu myös lapsiin.

Kirjoitus sai erilaiset mielikuvat ponnahtelemaan muistissani.

Olen käynyt Afrikassa köyhääkin köyhemmässä Tansaniassa. Siellä ihmisillä ei ollut oikein mitään. Kodit olivat olkikattoisissa savimajoissa ja ruoka valmistettiin nuotiolla. Köyhyys on mittakaavassa, jollaisesta ei meidän leveysasteilla ole tietoakaan. Kun ajoimme aamulla kylien läpi pitkin hiekkaa pöllyävää kapeaa tietä, näimme koulumatkalla olevia lapsia. He juoksivat nauraen kouluun. Kiinnitin lasten iloon erityistä huomiota. Se riemu oli käsin kosketeltavaa, huoletonta ja vapaata. Ajattelin meidän koululaisia, joista suuri osa viedään autolla kouluun ja koulupäivän jälkeen alkaa se perusrumba, jossa harrastetaan kaikkea mahdollista hampaat irvessä, eikä syödä päivällistä yhdessä, vaan kukin lämmittää ruokansa mikrossa parhaaksi katsomallaan hetkellä.

Oma lapsuuteni oli tietysti kovin erilainen. Me teimme sitä, mitä Sinkkonen pitää hyvänä. Leikittiin ja hössötettiin metsissä ja salaisissa paikoissa, kuten vinteillä, kellareissa ja autioissa taloissa. Kävimme omenavarkaissa (mikä oli huippujännittävää ja ihan parasta!) ja leikimme että fillari oli hevonen tai auto. Kello viisi mentiin kotiin syömään ja siinä pöydän ääressä istui koko perhe.

En usko, että entiseen voi palata mitenkään isosti. Mutta, kun nyt eletään kaikenlaisen luomun ja eläinten oikeuksien toteutumisen aikaa, voisi toivoa, että uusi sukupolvi ottaisi elämän vähän iisimmin. On trendikästä luopua liiasta tavarasta ja harkita ostoksia. Olisi hienoa, jos trendi ylettyisi myös lasten lelukoreihin. Luultavasti kukaan lapsi ei tarvitse sataa pehmolelua, eikä edes kymmentä. Sen sijaan lapsi tarvitsee vanhempien ääneen lukemia satuja, ehkä jopa käsinukke kädessä. Aikaa jolloin ei tehdä mitään. Ja aikaa jolloin siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä ja tehdään ruokaa yhdessä. Kuinka onnellinen on lapsi joka saa ripustaa pyykkiä. Jopa herkkä ja äkäinen teini on onnellinen, kun joutuu tekemään ruokaa koko perheelle.

Ne yhteiset ruokahetket olisivat niin älyttömän tärkeitä. Se että ne ’pyritään toteuttamaan kerran viikossa’ on oikeasti vitsi. Ja sen seuraukset näkyvät kyllä myös pöytätavoissa. Kaikki eivät enää ehdi opettaa kuinka veistä ja haarukkaa pidetään kädessä. Olen katsellut lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia ja hämmästellyt kuinka he ikinä saavat syötyä, kun haarukka on kädessä niin omituisella tavalla, että sen saaminen suuhun vaatii pienoista akrobatiaa. Ruokapöydän ääressä vanhempien on helppo kuulostella missä mennään ja onko kaikki hyvin.

Toki liikunta ja erilaiset kerhot ovat tärkeitä, mutta voisihan siinä hommassa olla joku tolkku. Aika usein tulee fiilis, että lasten harrastukset ovat osa statusta. Kuta enemmän, sen hienompaa.

Olen kuunnellut BookBeatissa ihanaa kirjaa Loistava ystäväni (Elena Ferrante) Siinä eletään Napolissa sotien jälkeen. Lapsuus, jota kirjoissa kuvataan, on juuri niin kammottavan ihanaa, kun omanikin oli. Kellareita, pientä pelkoa pimeää ja outoja ihmisiä kohtaan. Salaisuuksia ja kylä kasvattaa -mentaliteettia. Jos kersat törttöilivät minun lapsuudessani, jokainen aikuinen oli oikeutettu komentamaan heitä. Nythän siitä saanee syytteen. Ja lapset tekevät mitä hotsivat. Niinhän mekin teimme, mutta siitä seurasi yleensä rangaistus. Tiesimme tekevämme väärin.

Nyt siis isovanhemmat opettamaan lapsille ja lapsen lapsille perinneleikit ja pullan leipominen ja nuoret sukeltakoot suoraan trendien ytimeen ymmärtämällä, että vähemmän on enemmän, myös lasten kanssa.

Terv kukkahattutäti

Hanna

❤️

Viime sunnuntaina mun Cha cha cha meni ihan bingoksi ja se toi mieleen koulumuistoja ammoisilta ajoilta, kun opettelin kertotaulua. Ei mennyt kertotaulut jakeluun. Tai meni siinä mielessä, että ymmärsin ne kyllä, mutta en millään maailman mahdilla meinannut oppia niitä ulkoa.

Siihen aikaan ei lukihäiriöstä tiedetty mitään. Tutustuin itsekin aiheeseen vasta nelikymppisenä, jolloin tajusin miksi mm. sekoitan helposti vasemman ja oikean, teen kirjoitusvirheitä ja asioiden ulkoa oppiminen on jäätävän hankalaa.

Tämä kaikki vaikuttaa myös tanssin oppimiseen, koreografian sisäistämiseen ja automatisoitumiseen, mutta en arvannut, että se olisi näin hullun hankalaa.

Annoin koreografian eri liikkeille nimiä ja kirjoitin koreografian paperille. Siellä oli sellaisia kuvioita kuin kisa, nipistys, juoksee, kohtaa, pyörii, napakka, ota vastus ja kerää. Tein mielikuvaharjoituksia tanssista. Pistin silmät kiinni ja tanssin mielikuvissani koko tanssin. Jos kesken kaiken tuli virhe, tarkistin paperista muuvit. Se tuntui toimivan tosi hyvin!

Meillä oli treenit harjoitussalilla vielä sunnuntainakin ja siellä me vedettiin koreografiaa läpi virheettömästi. Nastaa. Joten siitä vaan luottavaisin mielin Tanssii tähtien kanssa -studiolle. Siellä paketti alkoikin sitten hajota.

Studiolla kaikki parit tanssivat kolme kertaa tanssinsa livemusiikin tahtiin ja sitten on vielä kenraaliharjoitukset ennen suoraa TV-lähetystä. Pala palalta tanssini alkoi muuttua bingoksi. Joten sillä mentiin. Nyt koetan keksiä sen tavan, jolla oppisin koreografiat niin, ettei noin kävisi. Seuraava tanssi on tango ja oi, kuinka toivonkaan, ettei se olisi bingo!

Tanssii tähtien kanssa joukkue, on upea. Kaikki kannustavat viimeiseen tippaan toisiaan ja oikeasti haluavat, että jokainen onnistuisi tanssissaan hienosti. Kaikki myös sanovat toisilleen vain ihania asioita. Mietin kuinka hienoa olisi, jos kaikki työpaikat olisivat sellaisia! Ajatelkaa! Eikö ole älytöntä, että se tuntuu utopialta?

Olen aina miettinyt ohjemaa katsoessani, että kuinkahan kamalalta tuntuu seistä pudotusuhan alla sinä rappusilla ja odottaa tuomiota. Siinähän musiikki soi ikuisuuden ja odottaminen kotisohvalla ohjelmaa katsoessa on tosi piinallista. Kun nyt itse seisoin siinä varmana putoamisestani, minulla ei ollut mitään hätää. Ajattelin kaikkia ihania asioita, joita on tapahtunut ohjelman teon aikana ja kuinka monta unelmaani on jo lyhyessä ajassa toteutunut. Kaiken huipentumana vielä se hetken glamour upeissa meikeissä, kampauksissa ja asuissa tehty esitys. Että tanssit kohdallani jatkuivat, oli täydellinen, ja tietysti iloinen, yllätys.

Maanantaina alkoivat taas harjoitukset. Sunnuntai on voimia vievä päivä, ei pelkästään fyysisesti vaan myös henkisesti. Siksi pieni oli pakko saada vähän makeaa… Syötiin taas Juustokakkutehtaan kakkuja ja voin muuten paljastaa, että Sami on oikea sokerihiiri!

Ompelimossa alkoivat myös kovat kiireet. Tanssipuvut on ihan oma lukunsa, kuin myös niihin pujottautuminen. Puvun alle tehdään puvunvärinen body, ja mekko on siinä kiinni. Liivejä ei tarvita, sillä nekin on ommeltu kiinni pukuun valmiiksi. Puvun alle tulee pikkuhousut ja verkkosukkahousut. Jos täytyy käydä vessassa, se on prosessi. Puvustuksen tytöt voivat tulla auttamaan puvun riisumisessa…. Se siis vedetään yleensä päälle pujahtamalla asuun pääntien kautta. Asut valmistetaan TTK:n omassa ompelimossa käsityönä mittojen mukaan ja kaikki pienet yksityiskohdat tehdään myös käsin. Jokaisen paljetin on ihanat ja taitavat ompelijat laittaneet paikoilleen yksitellen. Aikamoista! Yhteistä kaikille ompelimon työntekijöille on ihmeellinen lempeys. He vain hymyilevät alati ja tekevät noita taianomaisia luomuksiaan ♥️ Pyysin heitä ripottelemaan omiin pukuihini hiukan taikapölyä ja olihan sitä niissä!

Tiistaina minun päiväni alkoi tangopuvun sovituksella. Sen kankaan on valinnut Sami. Vajaa viikko enää ja seison se ylläni ja korvissani soi TTK:n tunnussävel.

Iloa viikkoon!

Ja ne bingonumerot ovat siis:

Lähetä 10 tekstarillanumeroon 17225
tai soita numeroon 0700 79 010

netissä voit äänestää tästä linkistä: http://vote.securycast.com/ttk?c=10

♥️

Hanna

Mitä oikeasti tiedät osteoporoosista ja sen ehkäisystä? Lahjana 100-vuotiaalle Suomelle Terveystalo, Bone Index ja Novelle Plus Kalsium kutsuvat 10 000 suomalaista naista ilmaiseen osteoporoosiriskimittaukseen.

On kaksi asiaa, joihin törmään jatkuvasti. Terveellinen ruokavalio ja ikääntymiseen liittyvät muutokset naisen kehossa.

Oma ruokavalioni muuttui neljä vuotta sitten. Lisäsin vihannesten ja kalan määrää ruokavaliossa ja vähensin leivän syöntiä todella paljon. (Leivässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta söin sitä liikaa) Sokerista ja leivonnaisista nauttimisen jätin vain juhlatilaisuuksiin. Aloin myös syödä monta kertaa päivässä ja juoda paljon vettä. Vesipullo tuli vakiovarusteeksi, minne ikinä meninkään, koska kehon koostumusmittauksessa näkyi selvästi, että olin kuiva tyyppi! Ja tiesinhän sen itsekin, että join liian vähän, mutta en ollut jaksanut keskittyä siihen.

Entä ikääntyminen sitten? Vaihdevuodet kuuluivat sanavarastoni inhokkeihin. Muistan, kuinka eräs vanhempi nainen työyhteisössäni sanoi, että häneltä saa sitten kysyä kaiken mikä aiheessa kiinnostaa. Ajattelin, että onpa rohkea nainen. Häpesin jotenkin koko asiaa. Sitten tuli se hetki, että asia oli pakko ottaa esille kaikkineen ja hyväksyä tosiasiat. Vaihdevuosiin liittyy hirveä määrä muutoksia, joista en ollut ollenkaan tietoinen. Lisäksi luulin, että elämä käytännössä loppuu niihin, mutta mikään ei tietenkään lopu. Sen sijaan viimeistään silloin on ryhdyttävä pitämään itsestä oikein hyvää huolta.

Kun nainen täyttää 40 -vuotta muutokset kehossa alkavat pikkuhiljaa tapahtua. Yksi näistä muutoksista tapahtuu luun tiheydessä. Kun luun tiheys alkaa vähentyä on vaara sairastua osteoporoosiin. Osteoporoosi ei tunnu, sen olemassa oloa ei voi siis tietää tuntemuksista. Luun tiheys täytyy mitata.

Aiemmin luun tiheyden mittaukseen päästäkseen tarvittiin lääkärin lähete ja tutkimus tehtiin röntgensäteiden avulla. Se oli kallista ja aikaa vievää. Taskukokoisella mittarilla, säären yläosasta tehtävä ultraääneen perustuva mittaus kestää vain muutamaan minuutin ja tulos on luotettava. Tämän pohjalta sinut ohjataan tarvittaessa lisätutkimuksiin.

Kuinka niistä omista luistaan sitten voisi pitää huolta? Se on oikeasti todella helppoa! Syömällä, juomalla ja pomppimalla!

Minä olen vaihtanut vesipulloni Novelle Plus Kalsium pulloon. Juon sitä erityisesti autossa (jossa tuntuu kuluvan puolet elämästäni!) ja ruuan kanssa. Se maistuu raikkaalle karpalolle eikä siinä ole lainkaan kaloreita, mikä on hyvä, sillä kalorien juonti on minun ”älä tee tätä” -listallani. Kalorien sijaan se sisältää kalsiumia, joka on luun rakennusaine. Helppo tapa varmistaa kalsiumin saantia siis. Lisäksi se on minusta raikasta lämpimänäkin, tai huoneen lämpöisenä siis, mikä on hyvä, koska en pidä kovin kylmästä vedestä. Kylmä sattuu, kun sitä juo.

Entä syöminen sitten? Kaikki maitotuotteet sisältävät runsaasti kalsiumia ja kuta tummempia vihreät vihannekset ovat, sitä enemmän niissä on kalsiumia. Pelkillä vihanneksilla on kuitenkin hyvin vaikeaa saada kalsiumin tarve tyydytetyksi. Kalsiumia kannattaa siis juoda.

Pomppiminen on minulle haasteellista, koska polvista on kulunut kaikki iskunvaimennus, eli rusto pois. Mutta on muutakin mitä voi tehdä. Tanssi, voimistelu, lihaskuntoharjoittelu ja pallopelit esimerkiksi. Ja kyllä reippaalla kävelylenkilläkin tulee sitä luuta vahvistavaa tärähtelyä.

Lujaa luuta -kampanja pyrkii herättämään ihmisiä pitämään huolta luistaan. Käy tekemässä luustotesti verkossa 

Jos testin tulos osittaa, että olet riskiryhmässä, sinulla on mahdollisuus päästä maksuttomaan luuntiheysmittaukseen.

Joka tapauksessa, jos olet yli nelikymppinen tee suunnitelma, kuinka pidät luistasi huolta. Eliniänodotuksemme on pitkä! On mukavaa liikkua elämän loppuun saakka ja pitää luut kasassa, eiks vaan!

Iloa ja kalsiumia päivään

♥️

Hanna

Viime yö meni ihan lekkeriksi, kun heräsin siihen, että jalkoja jomotti. Ja saman tien, kun silmät aukesivat, korvissa alkoi soida meidän tämän sunnuntain cha cha cha musiikki.

Lopulta lämmitin viljapussin ja laiton sen jalkojen päälle ja nukahdin vielä tunniksi.

Aamulla oli harjoitukset ihan tyhjällä salilla, jonne tullessamme tapasimme siivoojan. On ihanaa, kun harjoitusaleissa on aina puhdasta. Tilanne oli vähän kuin elokuvasta.

Tyhjä äänetön sali, jossa arkisin soi kymmenen eri musiikkia ja käy kova kuhina. Aamulla varhain siivooja tanssii pitkän hoikkavartisen moppinsa kanssa tyhjissä saleissa. Hän oli ihana ja hänellä oli kaunista sanottavaa. Halattiin monta kertaa!

Harjoituksista ajoin hierojalle ja yllätyin. Kroppani ei ollut niin jumissa kuin edellisellä kerralla viikko sitten. Eli liike liike liike! Oi se tekee vain hyvää ihmiselle.

(Paitsi se hankausliike, joka yhdistää varpaat ja lattarikenkien remmit. Se liike aiheuttaa rakkoja.)

Nyt olen harjoitellut tanssia mielikuvissani ja pakannut huomiset kamat:

Hiukset

Kengät

Särkylääke

Treenivaatteet

Vita liberata

Varvasteippi

Pumpuli

sakset

Gefilus shotteja

Miltä kuulosaa? Periaatteessa hiukset ovat päässä, mutta viimesunnuntaina päässä oli myös kampaamon lainahiuksia ja ne täytyy palauttaa. Tanssikenkien on syytä olla mukana, särkylääkettä saattaa tarvita, toivottavasti ei, treenivaatteita tarvitsen aamulla, kun harjoitellaan ja lämmitellään vielä viimeisen kerran. Vita Liberata on itseruskettava mousse, jolla koetan lähestyä latinonaisten upeaa hipiän väriä. Varvasteipillä koetan suojata jalkoja lisärakoilta yhdessä pumpulin kanssa ja siihen hommaan tarvitaan sakset. Gefilus shoteilla pidän nälän poissa ja pysyn terveenä.

Lisäksi pakkaan mukaan iloa ja hupimieltä!

P.S.

Viimeviikolla Minna Kuukka ja Aki Linnanahde yllättivät mut ja Samin harjoituksissa. He pamahtivat sisään Tuija Pehkosen ja kameroiden kanssa, sillä olin saanut Radio Novan Tsemppari-palkinnon! Jättiläiskiitos Novan kuuntelioille! Ja kaikki ihanat nyt äänestäkää, sillä seuraavana mun olis mahdollista oppia tangoa!

Näin äänestät mua ja Samia: lähetä numero 10 tekstiviestinä numeroon 17225 tai soita numeroon 070079010 . Voit äänestää myös netissä. Ohjeet löydät täältä  

Hanna

Siihen meni 24 tuntia. Kimi Räikkönen olisi hoitanut asian nopeammin. Todella nopeasti. Kimi ajaa formuloita ja minä tanssin tähtien kanssa. Kimi tähtää voittoon, ja hänelle kelpaa vain paras. Minulle kelpaa mikä tahansa sija, kunhan pysyisin vain kisassa mukana. Kun Kimi voittaa tai häviää, hän jättää kisan taakseen huippu nopeasti. Tiedän sen, koska siitä oli Aki Hintsasta kertovassa kirjassa. Minulla meni siihen nollaukseen vuorokausi. Olen todella tyytyväinen, että se kävi niinkin äkkiä. Aiemmin olen joutunut käyttämään analysointiin, pohtimiseen ja jopa märehtimiseen paljon kauemmin. Olen siis oppinut jotain!

Tanssii tähtien kanssa tanssiharjoitukset ovat joka päivä ja matkoihin harjoitussalille ja takaisin kuluu yhteensä puolitoista tuntia. Ohjelman tekemiseen menee oikeastaan koko päivä ja tanssit ovat myös mukana unissa. Kun vähänkään herään aamuyöllä kylkeä kääntämään, päässäni soivat tanssimusiikit. Ajattelen tanssimista ja kaikkea mitä siihen liittyy, koko ajan. Se käy raskaaksi. Pitäisi päästä nollaamaan pää. Kaikenlainen hälinä tuntuu väsyttävältä. Radioasemien jutustelu sekin vain häiritsee, eikä musiikkiakaan oikein jaksa kuunnella. Sen sijaan rauhallisella ja miellyttävällä äänellä luettu kirja on loistava tapa nollata pää, rauhoittua, viedä ajatukset aivan muihin asioihin ja tuoda päähän yhtä aikaa lepoa ja virikkeitä.

Latasin puhelimeeni BookBeat-applikaation ja aloin kuunnella äänikirjoja bluetoothin kautta autossani. Ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin, oli Aki Hintsa – voittamisen anatomia. Annoin kirjan miehelleni joululahjaksi ja hän kommentoi sitä välillä minulle lukiessaan. Hintsan ajatukset olivat kiinnostavia ohjeita hyvästä elämästä ja nyt halusin itse kuulla kirjan kokonaan.  Oikein odotin, että pääsisin taas autoon kuuntelemaan, kuinka formula-kuninkaat selviävät kirvelevistä tappioista eivätkä jää edes voittoihin rypemään, vaan katsovat eteenpäin ja elävät hetkessä. Tai kuinka tärkeää on tietää kuka on ja ketkä ovat tärkeimmät ihmisesi ja kuinka tärkeää kaikessa elämässä on tasapaino ja se, että voi hyvin ja mitä se oikeasti tarkoittaa.

Kuunnellessani Hintsaa tein päätöksen, että alan nostaa arkiliikunnan määrää ja aktiivisuuttani pienin askelin tanssikisan loputtua. Istun aivan liian paljon.

Seuraavaksi aloin kuunnella upeaa Elena Ferranten kirjoittamaa kirjaa Loistava ystäväni. (Elena Ferrante on salanimi, kirjailijan henkilöllisyys on vain kustantajan tiedossa!) Huippu teos. Niin herkullista kuunneltavaa, ettei mitään järkeä! Naislukijan ääni ja tapa lukea sopivat tähän kirjaan, kuin nenä päähän. (Samoin oli Hintsan kirjan kanssa, jonka luki mies.) Huomasin myös, että hyvää kirjaa kuunnellessa sykkeeni laski ja koko keho ja mieli rentoutui. Koen saman tunteen kävellessäni metsässä. Aika hienoa!

BookBeatin kirjoja voi siis kuunnella, mutta tietysti myös lukea puhelimesta tai tabletilta. Käytän tietokonetta todella paljon, joten minä kuuntelen mieluummin kuin luen e-kirjoja. Se on lepoa silmille ja ryhdille. On tietysti paikkoja, joissa haluan kuulla mitä ympärilläni tapahtuu ja silloin lukeminen on parempi vaihtoehto. Esimerkiksi rannalla haluan kuulla ympäristön äänet. Ehkä junassakin. Lentokoneessa taas audiokirja on paras, koska koneen humina ei viehätä. Salilla en voi kuunnella kirjoja, niissä ei ole tarpeeksi tempoa, mutta jos täytyy juosta juoksumatolla pitkään, polkea tai soutaa, niin silloin voin kuunnella kirjaa mielelläni.

BookBeatiin on koottu tunnettujen kirjailijoiden teoksia laajasti eri lajityypeistä. Valikoima kattaa niin tuoreimmat uutuudet kuin vanhat suosikit. BookBeatin käyttäjänä tiedät löytäväsi aina hyvää luettavaa. Käyttö on helppoa. BookBeatissa olet aina laajan kirjavalikoiman äärellä. Voit lukea ja kuunnella kirjoja missä ja milloin vain. BookBeat muistaa kohdan johon jäit, ja voit helposti jatkaa lukemista tai kuuntelemista siitä myöhemmin.

Palvelun hinta on 16,90/kk ja sitä voi kokeilla 14 vrk ilmaiseksi. Nyt kaikki lukijani saavat kokeilla palvelua 30 vrk ilmaiseksi tällä koodilla: hannasumari. Lataa palvelu (iPhone, iPad, Android) tästä linkistä. Linkki täyttää koodin valmiiksi sille tarkoitettuun kenttään. Koodi on voimassa 30.4. asti uusille asiakkaille. (Kun seuraa linkkiä rekisteröitymissivuille, näkyy aluksi, että kokeilujakso on vain 14 päivää, mutta kun täyttää tiedot ja menee eteenpäin, tulee näkyviin oikea tieto, että ilmainen kokeilujakso on voimassa kuukauden.)

Kannattaa kokeilla, minä ainakin olen saanut paljon iloa, kun olen voinut kuunnella kirjoja ja kadota pieniksi hetkiksi muihin maailmoihin ja irti arjesta. Se lataa akkuja!

Love

♥️

Hanna

Sunnuntain tanssit ovat takana ja cha cha cha on edessä. Sunnuntai-illasta lähtien meidän tanssista on tulvinut kaunista ja koskettavaa palautetta kaikkia reittejä pitkin niin paljon, etten voi edes uskoa sitä todeksi. Kiitos, kiitos kiitos!

Osa palautteesta on koskenut tanssipukuani. Sitä on sekä kiitetty, että moitittu. Itselläni ei ole mitään käsitystä siitä, millainen puku on tanssille eduksi, enkä ota kantaa asiaan koska se on aivan turhaa. Sunnuntai meni jo.  Mutta naisten ulkonäkösekoiluun sen sijaan otan kantaa.

Pukupalautteessa on myös joko suoraan tai vihjailevasti huomauteltu ’alleista’ eli olkavarren veltosta ojentajasta, joka liehuu tanssiin tiimellyksessä käsien ollessa ojennettuina sivuille.

Ensinnäkin vihaan koko alli-keskustelua ja myös sanaa allit. Se nyt vaan on niin, että kun iho iän myötä menettää kimmoisuuttaan, niin ojentajan täytyisi olla varsin epänaisellisissa mitoissa, ollakseen pinkeä, kun kädet ovat ojennettuina sivuille. Voin sanoa, etten välitä siitä paskaakaan! Heilukoot! Että pukeutuisin loppuelämäni pitkähihaisiin vaatteisiin, vaan siksi etten ole enää nuori. No way! Jos jännitän käsivarteni, ei siellä mikään heilu. Se olisikin aika hienon näköistä tanssiessa! Jäykästi rentoako? Olen kärsinyt jos jonkin sortin ulkonäkötuskista koko elämäni ajan, mutta että vielä alkaisin itkeä jotain hilluvia ojentajia, niin no thank you. Sille tielle jos lähtee, ei mene aikaakaan, kun jo joutuu verhoamaan itsensä telttaan ja käyttämään naamiota. Joku kohta on yhtenään paljastamassa, että parasta ennen -päivä meni jo!

Myös kainaloni ja puvun olkaimien väliin jäi kuulemma kauhea pehmeä löllerö. Se on muuten aivan totta, paitsi että se on ihana pehmeä löllerö, joka tulee ihmiselle, mutta ei mallinukelle. Olen ihminen. Mussa on kaikenlaisia kohtia. Ihmisissä on.

En pahoittanut siis mieltäni näistä kommenteista ollenkaan, mutta hei, kannattaa nauttia elämästä ja välittää oikeista jutuista. Asioista joilla on merkitystä.

Arvatkaa muuten onko mun cha cha cha –puvussa hihat?!

Suukkoja babet!

Tanssii tähtien kanssa -studio on suoraan unelmistani. Se on kuin astuisi suoraan keskelle tähtitaivasta korkealla avaruudessa. Siihen kuvaan sisältyy yksi unelmani, joka on nähdä maapallo avaruudesta, tähtien keskeltä.

Disneyn piirretyssä elokuvassa Alddin ja taikalamppu on kohtaus jossa Jasmine lentää taikamatolla prinssinsä kanssa. Kun tanssin wienervalssia keskellä tuon studion taianomaista tunnelmaa, tunsin lentäväni taikamatolla keskellä unelmaani. Se oli ihanaa, ihmeellistä ja upeaa. Olihan jo se ihmeellistä, että olin siellä ja tanssin.

Taikamatto mätkähti tantereeseen tanakasti tuomarien pöydän äärellä ja maton alle jäi toviksi onni, ilo ja ihmeellisyys. Hämmennyin – en ollutkaan siis liitänyt. Mietin, että miten tämä nyt näin meni.

Sunnuntai on kovin erilainen päivä, kuin miltä lopputulos TV:ssä näyttää ja niin sen kuuluukin olla. Viihteen tekemisen ei kuuluu näkyä katsomoihin, sinne kuuluu näkyä vain lopputulos.

Osalla tähtipareista aamu alkaa kymmeneltä. Minun ja Samin piti olla studiolla 12.45 jolloin ensimmäinen etappi oli kampaajan tuoli. Hiukset föönattiin, kiharrettiin ja hiuksia lisättiin (minulle – ei Samille!) sitten oli vuorossa maski ja sieltä suoraan ensimmäiseen harjoitukseen. Harjoituksia oli koko päivän. Vaatteita vaihdettiin edestakaisin ja välillä piti syödäkin nopeasti. (Syöminen on hankalaa, ruoka ei maistu, mutta nälkä ja energian puute saa aikaan päänsärkyä)

Yhtään taukoa ei ole. Koko ajan mennään ja tehdään ja vauhdilla. Jos pysähdyt, hiuksiisi laitetaan lakkaa tai nenälle puuteria. Se on hyvä, ei ehdi ajatella turhia.

Kuulemma hienon näköinen ohjelman alku oli minulle vähän mahdoton paikka. (En ole nähnyt ohjelmaa itse) Koska opin hitaasti askeleita ja koreografioita sen pänttääminen yhtäkkiä ei onnistunut ja siinä kohtauksessa mukana olo oli äärimmäisen piinallista. Harmittaa etten osaa vaan nauraa ja antaa mennä. Häpeä istuu liian tiukassa.

Lopulta ollaan kenraalissa ja se menee jotenkuten. Mielestäni huonommin, kuin torstain studioharjoituksissa, mutta saan viestiä, että se menikin paremmin. Tuntuu kivalta.

Lopulta on h-hetki. En tiedä jännittäväni, tanssi menee osapuilleen niin kuin sen pitääkin ja alan nauttia, liidän siellä tähdissä ja tunnen että onnistun. Ja silloin unohdankin missä mennään ja pumps teen virheen. Jatkamme kuitenkin ja tanssi menee hyvin. Lopun hyppy Samin syliin onnistuu mielestäni paremmin kuin koskaan ja tanssi on ohi. Tein sen! Kumarrus ja tuomareiden eteen.

Yllätyn arvioista. Luulin että tanssi oli hieno. Se oli huono. Sitten numerot. Ne eivät oikeastaan tuntuneet enää miltään. Sanat tuntuivat enemmän koska ne olivat ristiriidassa siihen miltä tanssi tuntui itsestäni. Tulin tosi surulliseksi.

Lähetyksen jälkeen tanssimme keskellä lattiaa ja olin jälleen epämukavuusaleen ytimessä, kun ei ole oikeasti koskaan tanssinut se on vaikeaa. Uskookohan kukaan, etten oikeasti ole tanssinut? Mutta niin se on. Ei siihen ole varsinaisesti mitään syytä. En ole koskaan viihtynyt ravintoloissa ja vastaavissa, ei ole tullut vaan tanssittua.

Kun kaikki oli ohi, alkoi tietysti itkettää ja se sitten on rasittavaa, kun en saa sitä hanaa millään kiinni. Tunteita ryöppyää valavina aaltoina ja jokainen myötätunnon ilmaus vain lisää loputonta hyökyä. Halusin vain juosta pois tai piiloutua johonkin pimeään nurkkaan. Ja niin teinkin. Luikin tieheni takaovesta, istuin autooni ja ajoin syrjäiselle tienpätkälle ja laitoin musiikin soimaan. Istuin siinä ja hengitin. Aloin lukea saamiani viestejä. Niitä oli valtava määrä. Ihania viestejä. Ihanilta ihmisiltä. Yllättäviltä tahoilta. Lopulta näin kuvan, jonka FB-ystäväni oli ottanut Tv-ruudulta. Kuvassa on se tunne, mitä tunsin tanssiessani. Tajuan tärkeimmän asian. Olen juuri saanut toteuttaa unelmani, tanssia tähtien keskellä, liitää leijua ja nauttia. Se TUNTUI ihanalta. Ja oli ihanaa. Pistin itseni likoon sataprosenttisesti, opettelin uuden taidon ja näytin sen suorassa lähetyksessä. Surut nurkkaan ja muiden mukaan loppubileisiin! Nousin autosta, avasin takaluukun ja kaivoin kassistani Gefilus tehoshotin join sen ja nauroin. Kuka juo piimää pimeällä kujalla tekoripsissä, tukka täynnä lisäkiharoita? Hyppäsin autoon ja lähdin bileisiin. Hauskaa oli.

Nyt täytyisi jättää koko juttu taakse ja alkaa uuden tanssin opettelu, kuin eilistä ei olisikaan. En edes yritä väittää, että se olisi helppoa, mutta niin sen pitäisi mennä. Lisäksi olen nähnyt harjoituksissa kuvatut videot valssistani ja tiedän, että se miltä tanssi minusta tuntui, ei todellakaan ole se miltä se näytti. Mutta sille en voi mitään.

Jos haluat lukea jatkossakin juttuja ohjelmasta, käykää äänestämässä Samia ja minua jatkoon soittamalla numeroon 0700 79 010 (puhelun hinta 1€+pvm) tai lähetä 10 tekstiviestillä numeroon 17225. (viestin hinta 1€).

Nettiäänen voi antaa täältä

Cha cha chaata uuteen viikkoon kaikille!
Hanna

Haloo maailma ja uh ja huh. Mä olen ihan poikki. Eilen nähtiin Tanssii tähtien kanssa studio ensimmäistä kertaa. Päivä oli ihana mutta tämä aamu kamala.

Ehkä täytyy aloittaa keskiviikosta. Harjoiteltiin Samin kanssa intensiivisesti sekä wienervalssia että meidän toista tanssia. Pänttäsin askeleita päähäni vaihtelevalla menestyksellä huonosti nukutun yön jälkeen.

Tanssimme kävi katsomassa myös Jukka Haapalainen. Hän on H U R M A A VA!

Omien treenien jälkeen aloimme koko joukko harjoitella ohjelman alkuun tulevaa yhteistä tanssiesitystä ja mulla oli siinä vaiheessa koneen muisti täynnä. Pamahdin suoraan omaan painajaiseeni, jossa olen se takarivissä tanssiva tollo, joka on koko ajan yhden askeleen (neljän) muista jäljessä oikealla, kun pitäisi olla vasemmalla. Väsymys ei helpottanut luonnollisestikaan tilannetta yhtään, ja niin sitten pidättelin (en kyennyt pidättämään) kyyneleitä koko treenin ajan.

Se menee niin, että kun väsyneenä on toivoton, on aika mahdotonta kerätä itseään kasaan, vaikka mitä miettisi. Yritin kovasti, mutta ei siitä mitään tullut. Kummastakaan, itsensä keräämisestä saatikka koreografian oppimisesta (joka on siis naurettavan yksinkertainen). Tanssikaverit kävivät vuoron perään tsemppaamassa, mutta peli oli menetetty jo. Ei lohdutukset silti menneet hukkaan. Välittäminen kosketti yhtä syvältä kuin se häpeän tunne, jota tunnen noissa tilanteissa. Seuraava harjoitukseni tässä lajissa onkin oppia itkun sijaan nauramaan asialle. Ei se oikeasti ole kovin vakava juttu. Miten se onkaan niin syvässä?

Torstaina heräsin kuudelta sensaatiomaisten kahdeksan tunnin unien jälkeen ja lähdin saman tien kaupunkiin aamujoogaan. Kroppa on jäykistynyt. Huonosti kiertyi keho, mutta Martan tunneilla saa aina paljon muutakin hyvää itseensä ja parempi pieni kierto, kuin ei kiertoa lainkaan.

Joogasta menin Mokoon aamiaiselle ja sieltä taas tanssimaan.

Treenisali raikui pian koko kirosanarepertuaarini aariasta, kun laitoin haavalakkaa varpaaseeni. Isonvarpaan alle ilmestyi kunnolla verta vuotava sentin mittainen viiltohaava ja liimasin sen kiinni. Voin luvata teille, että se tuntuu sanoinkuvaamattoman ikävältä. Mutta se on kuulemma tanssijan arkea, joten nyt kuuluun sitten hienoon joukkoon liimattuine ja teipattuine varpaineni.

Päivästä tuli pitkä. Treenattiin ensin Samin kanssa treenisalilla ja menimme sitten TTK-studiolle, jossa pääsimme harjoittelemaan tanssin oikeassa ympäristössä ja elävän musiikin kanssa esiintymisasuissamme. Seisoin tunteja korkokengissä, mutta päivä oli ihana. Näimme kaikkien tanssiparien tanssit nyt valmiina ja kaikki ovat niin upeita ja osaavia. Huikeita! Ja ne puvut! Oi oi – ohjelma on kyllä ihana!

Kun ajoin illalla kotiin olin niin onnellinen. Takana oli hieno päivä.

Hienon päivän hinta valkeni tänä aamuna. Heräsin kroppa kipeänä ja raskaana. Niska ja hartiat jumissa, päätä särkee, jalkaterät kipeinä ja haavoilla, pohkeet aivan jumissa ja ristiselkä sekä lonkat jäykkinä ja kipeinä. Naurattaa hitto vie! Tekisi mieli mennä jäävesialtaaseen. En tiedä mistä tämä kaikki kipu on peräisin. Osa johtuu korkokengistä, joita en nykyään käytä koskaan, jollei ole aivan pakko. Osa varmaan yleisestä jännityksestä, jota en tietenkään myönnä kokevani!

Kohta olen taas harjoittelemassa. Siinä kun askeleita miettii, ei ehdi kipuja huomata.

Tsemppiä päivään itse kullekin!

Hanna

❤️

Hyvää ystävänpäivää kaikki!

Ihan huima aamu tämä aamu! Olen iloa ja onnea täynnä, enkä tajua mistä se tuli. Heräsin viideltä ja totesin, että ihan turhaa yrittää nukkua enempää. Nousin ylös ja tein 20 minuutin yhdistetyn Fustra- ja joogatreenin. Sitten pyöräytin tuorepuurot mulle ja mun ihanalle, joka vielä nukkuu. Päässä soi hyvät musat ja muutenkin ihanat vibat jotenkin kropassa.

Hulluinta on, että on sairaan hyvät fiilikset tanssista. Rakastan meidän ensimmäistä tanssia ja mun pukua eikä jaloissa ole rakkoja ei hierrä kengät eikä mikään muukaan hierrä. Tuntuu, että voisin tanssia sen kolmen vartin ajomatkan treeneihin. Mitä on tapahtunut? En tiedä, ehkä joku enkeli kävi yöllä heittämässä taikapölyä mun tyynylle ja päätti, että näin ystävänpäivänä on parasta, että toi tyyppi on ystävä ensin itsensä kanssa. Se olis aina parasta, vaikka se on välillä vähän vaikeaa. Viime viikot olen joka aamu herännyt pään paikalla surisevaan mehiläispesään, joka on singonnut vain epäileviä ja tuskaisia ajatuksia kaikkiin suuntiin. Nyt on toisin. Miten nastaa!

Onnen päivää kaikille! Ole ystävä itsellesi ❤

Hanna

Ystäväni, jotka ovat osallistuneet aiempiin Tanssii tähtien kanssa –ohjelmiin, ovat kaikki toistaneet minulle samoja asioita:

Ohjelman teko on ihanaa! Nauti! Ja heti perään, että se on kyllä myös kamalaa!

Ohjelman teon aikana elät TTK-kuplassa

No se on juuri noin.

Tanssin opettelu on tavallaan raivostuttavaa. On vaikeaa käsittää, ettei niin helpolta kuulostava asia, kuin vaikka viisi tietynlaista askelta peräkkäin, mene kerralla nuppiin. Eikä kymmenellä kerrallakaan. Mutta se hetki, kun se vihdoin sujuu, on ihana. Sinä hetkenä liidän pienen hetken onneni kukkuloilla ja koen sitä tanssinriemua, jota olen aina ihaillut. Mutta se hetki on toistaiseksi ollut varsin lyhyt.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat tanssia. Se on minulle kuin ihme. Kun itse olen joutunut tilanteeseen, jossa on ihan pakko edes vähän nytkyä, olen hävennyt silmät päästäni, kurkkua on kuristanut ja olen toivonut, että maa halkeaa jalkojeni alta ja nielee minut siinä paikassa syvyyksiinsä. Voin kuvitella, että esiintymiskammossa on jotain samaa, vaikka sitä minulla ei ole. Minun helppoa puhua julkisesti enkä pelkää kameraa.

En tiedä kuinka se on päässyt syntymään, tämä kammo. Ainoa mitä aiheesta muistan, on se kun kerran tanssin jossain koulun bileissä ja tyttökaverini sanoi, että älä tee noin, kun pyöritin lannettani villisti. Nyt olisin onnellinen, jos lanne liikkuisi. Se on kuin lankku. Ei saranoita. Pysyy paikoillaan. Kun koetan liikuttaa sitä, näytän pyllistävältä Iines-Ankalta. Voin taata, että se näyttää hupaisalta! Mutta ehkä se vielä löytyy, se oikea liike!

Miamissa käydessämme olen katsonut kuin hypnoosissa Bayside Marketplacesissä lattareita tanssivia kuubalaisia. Siinä taivasalla kaiken ikäiset keskenään. Upeimpia ovat vanhat naiset ja miehet ja kuumimpia nuoret ja keski-ikäiset. Siellä tanssivat lapsetkin. Uuuuh! Se on uskomatonta.

Ihaninta on ollut, kun olemme esittäneet tanssejamme toisille pareille. Yksi pari sai jo minut itkemään esityksellään – se oli niin koskettava. Kannustusta satelee ja kaikki auttavat toisiaan. Siinä mielessä en näe mitään kilpailuun viittaavaakaan missään. Aika jännää vai mitä? En tiedä onko tässä kisassa kilpailuvietistä mitään iloa ja hyvä niin sillä minulle se jäi syntymässä antamatta. Unohtui jonnekin, ehkä samaan paikkaan kuin lantion saranat!

Entä se kupla sitten?

Harjoittelemme Samin kanssa neljä tuntia päivässä. Matkoihin menee 45 min suuntaansa. Se on noin kuusi tuntia päivässä. Sen päälle on työt ja ikään kuin elämä. Eli kaupassa käynti, ruuan laitto, siivous, pyykki, äiti, ystävät, lihashuolto, hieronta, naprapaatti, Fustra, jooga, laskujen lähettäminen ja maksaminen jne. Totuus on, etten pidä yhteyttä keneenkään, koska en ehdi. En siivoa, pese pyykkiä tai tee ruokaa. Postissa käynti tuntuu mahdottomalta haasteelta. Eikä tähän päivät riitä. Yöt menevät tanssiessa niin ikään. Kun herään, kuten joka yö herään, siinä viiden aikaan, pää on kuin mehiläispesä. Tanssimusat soi korvissa ja pää on täynnä askelia ja kaikkea mahdollista joka tansseihin liittyy. Se on se kupla. Treeneihin – treeneissä – treeneistä.

Viikko on mennyt lentäen. Jouduimme perumaan treenit kahtena päivänä koska Sami oli sairaana. Pyörittelin silmäni pyjamassa kotona ja ihmettelin mitä ihmettä mä nyt teen? Koetin treenata askelia, mutta ei pysty, kun meiltä puuttuu tyhjää tilaa tanssilattian verran. Sitten alkoi naurattaa. Tuli mieleen kaksi asiaa. Äitini sanat aina niinä hetkinä, kun lapsena valitin, ettei ole mitään tekemistä. Hän sanoi AINA: siivoa kaappisi. Ja siitä tuli mieleeni Sami – tähti valmentajani, josta kerron teille nyt kiinnostavan yksityiskohdan! Hän on lukenut Marie Kondon KonMarin! Ja järjestänyt kaappinsa täydelliseen järjestykseen. Huikeaaa!!! Ajattelin, että okei – askeleet järjestyksessä – kaappi järjestyksessä. Ja kas hänellä on myös kuvia kaapin sisällöstä puhelimessa. Katsoimme ja mykistyin. Tulisin hulluksi, jos minun täytyisi pyöritellä pikkareistani palleroita ja rullailla sukkia! Mutta rakastan siistiä kaappia. Joten menin ja siivosin vaatekappini Samin ja maman kunniaksi. Kylläkin omaan tyyliini. Riittää, että sukat ovat pareittain omassa korissaan, t-paidat viikattuna omassaan ja farkut omassaan jne.

Kohta alkaa ohjelman avausjakso ja sitä katsomme kotona. Ohjelmaa on kuvattu harjoituksissa ja välillä on tehty haastatteluja ja olen pölöttänyt ihan mitä sattuu siellä. Harjoitusten kuvaaminen oli ahdistavaa, koska tanssin häpeä ei ole vielä kadonnut. En pelkää, että näytän aasilta, ankalta tai muuten typerältä, ei se sitä ole. Se on se, että joku näkee minut tanssimassa ylipäätään. Vaikka nyt kun kirjoitan sen tähän, alkaa kyllä naurattaa! Toivottavasti illalla ei itketä!

Olen saanut tämän vasta alkavan (ja oikeasti toivon syvästi, että se jatkuu tovin) projektin tiimoilta täysin käsittämättömän määrän tsemppiviestejä. Ne koskettavat syvältä ja nostavat kyyneleet silmiini joka kerran. Oikeasti. En ole koskaan kokenut mitään tällaista, eikä ohjelma ole edes vielä alkanut. Aluksi tuli myös paine, että taivas! Mun on pakko onnistua, etten petä näitä ihmisiä, mutta se tunne on hävinnyt. Teen parhaani ja odotan niitä hetkiä, kun liidän. Se tuntuu nimittäin yhtä ihanalta kuin nopean mutkan ajaminen moottoripyörällä. Sydän laulaa ja on vapaa. Se on tosi suurta!

Hanna