Onneksi on särkylääkkeitä – ja epäonneksi.

Ihminen on kumma otus. Kaiken pitäisi tapahtua heti ja mitään ei viitsisi itse tehdä. Lisäksi kaiken pitäisi olla ilmaista tai ainakin tosi halpaa.

Luin jutun, jossa mieshenkilö päätti kokeilla fysioterapiaa tuki- ja liikuntaelinsairauksien hoidossa. Fysioterapeutin antamilla ohjeilla hän on päässyt särkylääkkeistä, joita popsi aiemmin runsaita määriä.

Ennen kokeilua hän oli käynyt viidellä eri lääkärillä, jotka olivat yhtä lukuun ottamatta suositelleet vaivoihin hoidoksi tulehduskipulääkkeitä ja lepoa. Vain urheilulääkäri oli suositellut fysioterapiaa hoidoksi, mutta mies jätti menemättä, koska työterveyshuolto ei olisi korvannut kuluja.

Tulehduskipulääkkeet eivät ole hoitoa, ne poistavat oireita. Lisäksi ne aiheuttavat helposti riippuvuutta ja särkylääkepäänsärkyä. Ne nostavat verenpainetta ja aiheuttavat ärsytystä ruuansulatuskanavassa. Mutta välittääkö ihminen siitä? Usein ei, koska kivusta halutaan nopeasti eroon. Ja helposti. Pillerillä päivässä. Ainoa vaiva on nielaisu ja lasillinen vettä.

Helppous on ansa. Vaivan näkemällä ihminen voi paremmin. Mutta pelkkä fysioterapeutin tapaaminen ei auta, on myös itse tehtävä töitä parantumisen ja kivuttomuuden eteen. Se ei onnistu sohvalla. Tarvitaan jumppaa, johon ohjeet fysioterapeutti antaa.

Se mikä jaksaa hämmästyttää minua, on kuinka vähän ihmiset välittävät hyvinvoinnistaan. Jos joku muu ei maksa hoitoa, se jätetään ottamatta. Ymmärrän sen, jos hoitoon ei oikeasti ole varaa, mutta usein se, mihin rahansa laittaa on valintakysymys. Onko olemassa tärkeämpää sijoitusta kuin sijoitus omaan terveyteen ja hyvinvointiin? Jos ei voi hyvin ja ole terve, on elämästä nauttiminen vaikeaa. Välillä tuntuu, kuin hyvinvointiyhteiskunnan ansa olisi se, ettemme enää osaa ajatella itse ja pitää itse itsestämme huolta. Jos hoito tai lääkkeet eivät ole ilmaisia tai ainakin osittain korvattavia, ne hylätään ison marmatuksen kera.

Ihmisillä on kaikenlaisia kipuja hirvittävä määrä ja niihin vain totutaan. Niska-hartiaseudun ongelmat, selkäkivut, polvet, jalat ja jalkaterät ovat kipeitä ne aiheuttavat kipuja myös muualle kehoon. Tietokoneiden ja älypuhelimien käyttö aiheuttaa loputtomasti vaivoja, samoin kuin päivittäinen tuntikausien istuminen. Vaikka harrastaisi paljon liikuntaa, vaivoja voi olla silti ja tietysti myös sen takia.

Monesti ihmiset saavat liikuntainnostuksen yhtäkkiä ja alkavat treenata massiivisesti, vaikka eivät ole aiemmin tehneet juuri mitään. Siitä seuraa vammoja. Mutta henkilökohtaista valmentajaa tai personal traineria ei haluta ottaa, koska se on kallista. Kun paikat hajoavat, ei mennä fysioterapeutille, koska se maksaa. Tosin niitä personal trainereitakin on montaa sorttia. Kun katsoo TV-ohjelmia, joissa laihdutetaan paljon lyhyessä ajassa, voi todellakin saada väärän kuvan siitä, mikä ihmiselle ylipäätään on hyväksi. Mielestäni nuo ohjelmat ovat täysin vastuuttomia.

Naistenlehdissä puhutaan paljon itsensä hemmottelusta ja sillä tarkoitetaan yleensä spa-hoitoja, joilla pyritään kauniiseen ihoon ja ikuiseen nuoruuteen. Mikä ilo on pehmeästä ihosta joka peittää alleen kipeän ja huonosti toimivan kehon?

Mitä huonommin pidämme itsestämme huolta, sitä hankalampaa on varmuudella vanheneminen ja vanhuus. Ja sitä hankalampaa on takuuvarmasti juuri tämä päivä.

Ihminen pidä huoli itsestäsi ja ajattele mihin rahasi laitat. Yksi keho meillä vain kuitenkin on.

Love

Hanna

Mä rakastan kylmää talvea. Tänään meillä on ollut -21° täällä Espoossa. Aurinko paistaa ja ulkona on niin kaunista! Askeleet narisevat ja terssin laudat valittavat nirskahdellen, kun niillä kävelee.

Kun hain lehteä postilaatikosta (joka ei ollut tullut) kuulin linnun laulua. Punatulkku istui korkealla marjaomenapuun latvassa ja minusta tuntui, että se sanoi: Hei, minulla on nälkä ja täällä on vähän liian kylmä. Päätin auttaa. Punatulkku on aina ilo kohdata!

Tein jouluna 60-luvun suosikkiherkkua Rex-kakkua. Se on maagisen hyvää kakkua, joka kootaan neliskanttisista kekseistä ja suklaamassasta. Massaan tarvitaan kookosrasvaa ja sitä jää aina vähintään puoli pakettia yli. Siskoni Ritva muistutti minua jouluna, että tee lopusta linnuille ruokaa sekoittamalla sulaan kookosrasvaan siemeniä. Ihanan idean toteuttamisen hetki oli tänään.

Sulatin puoli pakettia kookosrasvaa ja sekoitin siihen desilitran rypsiöljyä. Kaivoin pähkinälaatikkoa ja löysin sieltä hassel-, saksan- ja maapähkinöitä, auringonkukansiemeniä ja kuivattuja karpaloita. Murskasin pähkinöitä vähän ja sekoitin ne ja marjat rasvaseokseen. Määrää en osaa sanoa, mutta laitoin herkkuja rasvaan niin paljon, että tuli sopivan näköinen massa. Sitten lusikoin silikoniset sydänmuotit puolilleen massaa, lisäsin ripustusnarun ja lusikoin muotit täyteen. Varmuuden vuoksi sulatin vielä hiukan neitsytkookosöljyä ja lorotin sitä muottiin niin paljon, kun sinne mahtui, että sydämet varmasti pysyisivät kasassa. Sitten vein muotin ulos pakkaseen. Rasva jähmettyi varmaan puolessa tunnissa ja oli aika tehdä kävely ulos metsään.

Ulkona oli upean näköistä. Ainoa ongelma oli jäätyvät näpit ja hyytyvät kamerat! Niitä ei ole luotu näihin pakkasiin.

Laitoin sydämiä moneen paikkaan. Koetin etsiä suojaisia paikkoja, vaikka meidän metsä on kyllä sinällään tosi rauhallinen ja suojaisa paikka. Sen kuitenkin tiedän, että tipuset viihtyvät hyvin yhdessä risukossa, joten sen keskelle marssin. Mä olin vähän kuin itse Punahilkka siellä…! hahahah. No kaulaliina, huulet ja nenä oli punaisia ja eväskori mukana. Eiks se riitä?

Huomatkaa muuten lämmin varustus. Untuvatakki (Suomalainen Joutsen tietysti) ja polveen asti ulottuvat karvasaappaat (Uggit) ja varsinainen neronleimaus, toppahame (Jack Wolfskin) joka lämmittää pepun ja reidet. Käytän sitä farkkujen (Mos Mosh) päällä. Lampaankarvaisten rukkasten alla on vielä ranteenlämmittimet (Balmuir), jotka jättävät vain sormet paljaiksi, kun ottaa rukkaset pois. Ja tietenkin pörröinen kaulaliina (Balmuir) ja villapipo (Villa Wool). Takin alla paksu villapusero. Ei ollut kylmä!

Olisi ihanaa laittaa linnunruuat omalle pihalle, mutta maahan putoavat pähkinät tuovat tontille jyrsijöitä, joita en kaipaa. Sekä hiiret että rotat löytävät ne helposti. Se vähän harmittaa. On niin ihanaa katsella lintuja ikkunasta. Kun olin pieni, isäni ruokki lintuja uupumatta. Siemeniä ja pähkinöitä ostettiin säkkikaupalla ja lyhteitä oli pihalla monta. Keittiön ikkunasta katselin kuinka fasaanit marssivat pensasaidan suojista syömään. On sekin merkillinen lintu! Kun sen näkee (ja kuulee!) tietää takuuvarmasti, että se on tänne raukoille rajoille muualta tullut. Eikö lie Intiasta tuotu ja mokoma on sitten karannut häkistään ja jäänyt jään ja lumen vangiksi.

Resepti vielä erikseen allekirjoituksen jälkeen

Iloa pakkaseen!

Hanna

250 g kookosrasvaa

1 dl rypsiöljyä

pähkinöitä, siemeniä ja kuivattuja marjoja niin paljon, että tulee mukava löysähkö puuro

narua

Sulata kookosrasva ja lisää joukkoon öljy. Laita silikoni muotti terjottimelle, jotta sitä on helppoa siirtää, kun olet täyttänyt sen.

Sekoita rasvaan pähkinät, siemenet ja marjat jaa lusikoi seosta muotteihin (silikonimuotit toimivat erinomaisesti) puoleen väliin asti.

Laita kaksin kerroin olevan narun päät massan päälle ja lusikoi muotti täyteen. Voit vielä kaataa sulaa kookosrasvaa muotin piripintaan, jos haluat varmistaa, että sydän pysyy varmasti hyvin kasassa.

Vie sydämet jähmettymään ulos pakkaseen tai laita jääkaappiin tai pakastimeen.

Joo ei tästä nyt tule yhtään mitään. Annan periksi ja pyydän anteeksi. Yritin täysillä. Epäonnistuin. Koetin korjata tilanteen, mutta ei se nyt vaan pelitä. Joulukortit jäivät lähettämättä. Amen.

Rakastan lähettää ja vastaanottaa joulukortteja ja kortteja yleensäkin. Postilootahan on aina vain laskujen kuormittama, ellei siellä ole niiden lisäksi mainoksia. Kuinka ihanaa on saada kortti! Tuo vanhanaikainen, ihana todiste siitä, että jossain joku ajattelee minua.

Yritän ostella kortteja aina ulkomailta, koska ne ovat erilaisia. Nyt ostin ne Espanjasta. Sitten marssin postiin ja ostin maailman kauneimmat Klaus Haapaniemen suunnittelemat joutsenmerkit kortteihin. Sitten oli kiire, kiire ja kiire kertaa monta miljoonaa. Ja sitten tuli se viimeinen päivä, jolloin kortit piti postittaa. En ollut ehtinyt vieläkään kirjoittaa niitä. Menin kampaajalle ja otin kortit ja pienen nahkakantisen ja kultareunaisen osoitekirjani mukaan.

Osoitekirja on aarteeni. Se on niin ihanan vanhanaikainen ja kertoo kaikkien ystävien ja sukulaisten muutot ja siellä on myös osoitteita, joihin ei voi enää lähettää korttia. Ne sivut käännän hiljaa ja varovasti ja lähetän sydämen ja suukon taivaaseen.

Kun kaivoin tarvikkeeni esille kassistani, kampaajani katsoi minua epäuskoisesti ja kysyi, oliko minulla todellakin aikomus saada ne vielä ennen neljää postiin. Oli. En onnistunut.

Sain kirjoitettua kuudestakymmenestä viisi. Liimasin niihin merkit, mutta epäonnistuin lähestymään postilaatikkoa kuoret muassani, joten nekin jäivät lähettämättä.

Nyt joulun jälkeen minulla on ollut ihanan leppoisaa. Olen siivoillut paikkoja, joita en ole ehtinyt aiemmin. Pessyt kylppärin maton, lajitellut sitä sun tätä ja lukenut peräti kirjaa! Tänään ja eilen vietin tunnin lumitöiden kimpussa ja nautin. Lumityöt on ihania!

Siivouksen yhteydessä törmäsin vähän väliä siihen paperikasiin, jossa joulukortit olivat. Sitten keksin mitä teen! Päätin kuitenkin lähettää kortit! Loistoidea! Nyt kun ei ole kiire, kirjoitan rauhassa koko kortin täyteen kaikkea ihanaa mitä ajattelen vastaanottajasta ja kerron, kuinka tämä joulu oli ehkä paras joulu ikinä, koska en stressannut yhtään. Samalla voin kiittää saamastani kortista ja toivottaa hyvää uutta vuotta ja kertoa jotain pikku kuulumisia. Vähän kuin ne joulukirjeet, joita jotkut ihanat harrastavat. Sitäpaitsi ihmisten olisi ihanaa saada yllärikortti kesken kaiken tammikuuta.

Otin kortit, nahkakantisen ja kultareunaisen osoitekirjani ja joululahjaksi saamani ihanan uuden kynäni esiin. Hain postimerkit myös laatikostaan ja otin esille pussillisen naposteluporkkanoita, koska eväät kuuluvat hyviin juttuihin.

Kirjoitin ensimmäisen kortin. Käsialani oli kammottavaa. Ei niistä hieroglyfeistä kukaan selvää saisi.  Yritin uudelleen. Yhtä kauheaa jälkeä. Ajattelin että shit – taiteilijan vapautta. Persoonaa! Katsoin korttia, mutta ei – siitä ei nyt vaan tule mitään.

Katsoin toivottomana korttipinoa ja totesin, että nyt on pakko luovuttaa. Ei tästä nyt vaan tule mitään. Joskus kannataa antaa olla, päästää irti. Ensi jouluna sitten uusi yritys.

Kiitos kaikille, jotka onnistuvat paremmin. Saimme ihania joulukortteja ja arvostan niitä koko sydämestäni. Ymmärrätte takuulla, että tajuan mitä se vaatii saada kortti lähetettyä! Ja se että minulla on kunnia kuulua joukkoon, joka jonkun kortin saa tekee minut oikeasti onnelliseksi!

Kiitos ja anteeksi!

Hanna

Talvi tuli! Ihanaa! Ja kamalaa!

Talvi ja lumi on ihanaa vain jos ei ole kiire. Kiire ja lumi on nou nou –yhdistelmä. Kaikki on hankalaa. Lunta on väärissä paikoissa väärällä tavalla. Kun avaat auton oven, ottaaksesi lumiharjan, pöllähtää penkille aimo annos ihanaa kaunista puhtoista lunta, joka tuossa tuokiossa liikkeelle lähdettyäsi ja penkinlämmittimen armollisesti grillatessa peppuasi, muuttuu märäksi läntiksi ahteriin. Ikkunan pyyhkijät keräävät messevät lumikokkareet kylkiinsä ja mojova rahina täyttää äänimaailman, samalla kun mietit sumean lasin takana, jotta missä se tie menikään.

Kun sitten viimein saavut perille, huomaat lumikinosten vallanneen kaikki parkkipaikat.

Jos taas ei ole kiire, voit nautiskella lumitöiden tekemisestä, joka on oikeasti ihanaa. Juuri tulin ulkoa sisälle posket punaisina ja ihana ulkoilu-olo on koko kropassa. Luonto on kaunis ja valoisa. Maisema on kuin imelästä postikortista.

Lumi tuo tullessaan myös pienen toiveen siitä, että emme ole pilanneet ekosysteemiä ihan kokonaan. Ystäväni Instagram-tilillä oli jouluna kuva kukkivista orvokeista! Ei se nyt ihan kivaa ole.

Luonnon kuormittamisesta pääsenkin mukavasti eiliseen päivään. Tai oikeastaan kauemmaksikin.

Jossain vaiheessa ennen joulua kerroin Facebookissa heittäneeni pois yhden matonkuteista tehdyn peuranpään. Se oli sellainen seinäkoriste. Tykkäsin siitä, mutta fiinin maun omaava tyttäreni pilkkasi peura-poloa! Heikkona ihmisenä vippasin sen mäkeen (= roskiin) Muutama ystävä oli sitä mieltä, että teko oli kaiken kaikkiaan harkitsematon. Ja oikeassahan he olivat. Joku olisi tykännyt siitä ja se oli käyttökelpoinen.

Se on vaan niin, että välillä ei jaksa. Välillä haluaisin tilata pihalle roskalavan ja kantaa sinne kaiken roinan tai kamat, joita en nyt vaan jaksa enää katsoa. Sitä kun hilloaa yhtä ja toista tarpeetonta.

Facebook keskustelu päätyi siihen, että ystäväni, joka on varsinainen kierrätyksen maisteri, ei vaan professori, lupasi tulla meille ja auttaa minua kaaoksen kera.

Niinpä eilen klo 10.30 hän ja hänen 10-vuotias ihana tyttärensä, tulivat meille ja ahdistukseni alkoi helpottaa kassi ja laatikko kerrallaan.

Kun asuu omakotitalossa ja perheeseen on kuulunut kolme lasta, tavaraa vaan kertyy. Kun lapset muuttavat pois, tavaraakin saa lähteä. Ystäväni lastasi farmariautonsa täpötäyteen. Ja sehän olikin varsinainen taika-auto. Sinne mahtui varmasti yksiön verran kamaa. Joimme kahvit ja ystäväni lähti kamat messissä. Hetken päästä sain tekstiviestin:

Miten vapauttavaa! Niitä kamoja ei oo enää! Niin totta. Jesssss! Sain myös neuvot minne vien loput asiat joita en tahdo pitää. Ja kaikkea ei tarvitse viedä yhdessä rysäyksessä. Voi viedä, vaikka yhden kassin kerrallaan. Noh, te tietenkin tiedätte kaiken tämän. Mutta mulla on tapana ajatella asiat vuorina, eikä kivinä. Ja nyt vuori muuttui kiviksi. Oikein hyvä.

Mitä sitten lähti Punaiseen ristiin? No esimerkiksi pari Ikean kassillista pääsiäiskoristeita, lähes käyttämättömiä miesten lenkkareita kokoa 46, keittokirjoja, vaatteita, lämmityslaite, astioita jne. Mikä oli huvittavinta mitä löytyi? No tuota, eh, se on kassillinen kuorellisia saksan- ja hasselpähkinöitä….. Koska niitä voi käyttää kuvausrekvisiittana…. On myös kassillinen jättikokoisia käpyjä…. Äh, nyt kun alan ajatella kaikkea, muuttuvat kivet taas vuoreksi.

Pointti on kuitenkin siinä, että ystävän kanssa kaikki on helpompaa. Kun alkaa yksin säätää se on hidasta ja vaikeaa. Kun joku on vieressä, homma hoituu nopsaan.

Illalla nappasin vielä kuusenrotiskon ja vippasin sen neulasia ravistelevan roskakasan pihalle. Saan joka vuosi saman kohtauksen. Kun joulu on ohi, alkaa suursiivous. Hyvä juttu. Kai siinä siivoutuu pääkin ja ajatukset selkiävät samaan tahtiin, kun roinaa ja ryönää häviää. Mistä sitä meille tulee, sitä en tiedä. Toden näköisesti savupiipusta, sillä minä en myönnä mitään!

Iloa päivään!

Hanna

♡

Hyvää uutta vuotta rakkaat lukijani!

Suuret kiitokset kaikesta palautteesta ja kommenteista, joita olen saanut viime vuoden blogikirjoituksista. Vuosi 2016 on ollut minulle hieno blogivuosi. Ja ilman lukijoita se ei sitä olisi ollut.

Olen miettinyt kiivaasti pari viimeistä päivää, mitä kirjoittaisin vuoden viimeiseen blogiin. En halunnut kirjoittaa mitään koostetta viime vuodesta ja vanhan kertausta. Vuodessani ei tuntunut olevan mitään erityisiä huippukohtia tai romahduksia. Sitten yhtäkkiä vasta nyt aamulla tajusin sen, mikä vuodessa oli erityistä. BLOGI!

Olen kirjoittanut viime vuoden aikana 172 blogikirjoitusta. Ja olen rakastanut niiden kirjoittamista ja kommenttien seuraamista joka hetki. On ollut myös jännää nähdä mikä kirjoitus kiinnostaa, mikä ei sytytä ollenkaan ja sitten huomata, että vain ilmaan heitetty turhautunut kirjoitus, jostain asiasta lähtee hulluna lentoon ja saa aikaan vaikka mitä.

Sellainen oli kirjoitukseni rokotusvastaisuudesta. Sen myötä olin puhumassa aiheesta sekä Ylen että MTV:n aamuohjelmissa ja Yle teki aiheesta myös nettihaastattelun verkkoon. Siitä kirjoitettiin lehdissä ja muissa blogeissa. Sain palautevyöryn ja ihmiset kaupungilla pysähtyivät kommentoimaan asiasta ja kiittämään kirjoituksesta.

Aihe, josta olen saanut eniten yksityisviestejä, on vaihdevuosia käsittelevät kirjoitukset. Viestit ovat olleet sekä koskettavia että hauskoja. Jatkan siitä aiheesta edelleen, sillä mihinkäs siitä pääsen?

Teen myös paljon kaupallista yhteistyötä blogin kautta. Yhteistyö on aina merkitty blogiin heti ensimmäisellä rivillä. Ne ovat käyttäjäkokemuksia erilaisista tuotteista ja koska tiedottaja on yksi ammateistani, pidän niistä. Pääsen kertomaan tuotteista ja tapahtumista omat näkemykseni ja jakamaan tietoa. Yhteistyökumppanit  ovat minulle rakkaita myös. Olen oppinut paljon kiinnostavia asioita heidän kauttaan ja päässyt tekemään myös hienoja hyväntekeväisyys projekteja.

Kirjoitan tätä blogia Apu-lehden sivuille ja olen ryöstänyt itselleni pikku palasen A-lehtien työyhteisöä. He eivät tiedä asiasta mitään, mutta pidän koko joukkuetta omana työporukkanani ja Apu-lehden ihana päätoimittaja Marja Aarnipuro on viisas pomoni, jolta voin aina kysyä neuvoa tarvittaessa. Freelancerina olen sellainen yksinäinen susi, jolla on paljon tuttavia ja työkavereita eri tahoilla, mutta ei työyhteisöä. Se onkin yksin yrittämiseni ainoa harmi tällaiselle ekstrovertille ihmiselle.

Kaikkien töideni keskellä tämä blogi-työ on kaikkein pitkäjänteisin projektini ja myös ainoa työni, josta vastaan lopulta kokonaan yksin. Se on kivaa.

Mutta nyt hyppään eiliseen yöhön, sillä se oli yksi huikeimmista vuodenvaihteista ikinä!

Vuodet ovat ehtineet kohdallani vaihtua monenlaisissa merkeissä ja monissa maissa. Kylmässä ja lämpimässä, mutta makeinta on aina ollut ulkona. Viime yön h-hetken vietimme myös taivasalla.

Me vaelsimme mieheni kanssa salaiseen metsään! Lähdimme yöllä lämpimissä vaatteissa matkaan. Mukana oli kaksi varsin valovoimaista halogeenilamppua ja salainen laatikko. Vaelsimme salaisen metsän korkeimmalle kohdalle läpi pilkkopimeän metsän. Välillä sammutimme lamput ja kuuntelimme metsää. Oli hyvin hiljaista. Pilvet olivat väistyneet ja näimme huikean tähtitaivaan korkealla yläpuolellamme. Välillä valaisimme metsää ja puita lampuillamme ja ihmettelimme metsän lumoa. Kaikki varvut ja jäkälät, puut ja sammalet olivat niin kauniita. Rakastan metsiä. Välillä mietin pitäisikö pelätä, mutta en saanut kiinni pelon tunteesta. Joskus lapsena, kun pimeä pelotti, äiti sanoi, että turhaa! Jos et näe – et näy! Erittäin hyvä neuvo.

Lopulta olimme perillä. Asetimme salaisen laatikon tukevasti paikoilleen. Otimme hyvät paikat ja sitten BOOOOOOMMM! Laukaisimme lähes kolmekymmentä rakettia yhdellä sytytyslangalla. Siinä istuimme pimeässä kaksin räiskyvien tähtien alla ja annoimme suukon tulevan vuoden onneksi.

Suukko myös sinulle lukijani – ilma sinua ei ole minua!

Onnen vuotta 2017

Sinun Hannasi

♡

Minulla oli aikanaan ystävä, joka oli suunnitellut hautajaisensa piirun tarkkaan. Ohjeet olivat kirjallisessa muodossa, eikä niissä ollut mitään epäselvää. Olin shokissa moisesta toiminnasta. Hänen perustelunsa oli, ettei hän halunnut tuottaa vaivaa kenellekään. Näin kaikilla olisi helpompaa, kun hän poistuu näyttämöltä. Minä taas ajattelin, että määräyksiä satelee, jopa haudan takaa.

Olin eilen vieraana syntymäpäivillä ja kuinka ollakaan pöydässä, jossa istuin, virisi keskustelu hautajaisista. Syy aihevalintaan oli syntymäpäiväsankarin saamassa juhlapuheessa, josta kävi ilmi mitä musiikkia hän haluaa hautajaisissaan soitettavan. (Kyseessä oli yksi 90-luvun hittibiisi.)

Puheen jälkeen samassa pöydässä kanssani istuvat nuoret naiset kävivät läpi niitä omien hautajaistensa toivemusiikkia. Se oli kiinnostavaa. Ymmärsin että he olivat käsitelleet aihetta usein aiemminkin.

Oma ajatukseni on ihan toisenlainen. En varaudu kuolemaan mitenkään, tuntuu, että on täysi työ tässä elämisessä ja se on kovin kivaa ja pitää minut kiireisenä. Haluan antaa täysin vapaat kädet niille, joiden harteille järjestelyt aikanaan lankeavat. Ajattelen niin, että olen poissa, enkä halua toiveillani ketään rasittaa. Olen poissa, enkä moiti tai pety mistään mitä kuolemani jälkeen tapahtuu. Jos asia on toisin ja näenkin kaiken, olen onnellisin silloin, kun järjestäjät saavat itse suunnitella mieleisensä tilaisuuden. Sellaisen josta he saavat lohtua. (Uskon että joku kaipaa sitä kuolemani jälkeen – edes kohteliasuudesta!)

Ymmärrän myös toisen tyylin kannattajia. Siinäkin ajatuksena on helppous. Kun ihmiset ovat suruissaan, on varmasti suuri apu, jos jossain on valmiit ohjeet mitä tehdä ja kuinka toimia.

Seurueeni keskustelussa kuului usein ajatus siitä, että vainajan tulisi saada sellaiset hautajaiset joista hän itse pitäisi. Siinä kohdassa juuri onkin minun ongelmani. Miksi minun täytyisi pitää hautajaisistani, koska en niitä ole kokemassa? Mielestäni niiden tulee nauttia tilaisuudesta, jotka siellä ovat.

Nyt kun mietin, niin olisikin kyllä hauskaa keikkua pilven päällä ja katsoa millaisen juhlan he minulle tekevät. Jos lapseni ovat minua hautaamassa, niin minähän olen tehnyt heille juhlia loputtoman määrän. Millaiset juhlat he järjestävät minulle? Tavallaanhan minullakin on siis toive juhlan laadusta – tehköön järjestäjä siten, kun hänestä hyvältä tuntuu ja muistakoon, että minä olen siinä vaiheessa varmasti avoin kaikelle.

Siihen hetkeen asti, juhlikaamme silti elämää, nautitaan kaikista ystävistä ja pienistä sekä suurista iloista, jotka eteen tulevat. Ja iloitaanpa vielä vastoinkäymisistäkin, jos emme oitis, niin ainakin hetken päästä. Yleensä ne ovat lopulta oivia kokemuksia.

Lämmöllä

Hanna

On ollut vähän huono omatunto, kun en ole kirjoittanut mitään, mutta en ole kyennyt, kun valuin jouluksi täydelliseen velttouden tilaan. Se oli viehättävää. On pakko tunnustaa, että taisi olla ihka ensimmäinen joulu, kun en stressannut mistään. Tämä oli myös ensimmäinen joulu, kun meillä ei ollut lainkaan vieraita. Vain oma ydinperhe. Kaikki tulivat meille, kun joutivat ja tein mitä piti kaikessa rauhassa.

Kerroinkin edellisessä postauksessa, että aioin mennä aamusaunaan. Meninkin. Voi että. Makasin lauteilla puoliunessa ja nautin. Tykkään mennä lauteille kuivana, käymättä ensin suihkussa. En aina heitä löylyä ollenkaan. Ei ollut kiirettä mihinkään. Lopulta nousin ja menin suihkuun. Ja voi peijakas. Suihkusta ei alkanut tulla lämmintä vettä ollenkaan. Päinvastoin se vain jäähtyi jäähtymistään. Lorotin ja lorotin vettä, mutta olihan totuus lopulta uskottava. Ja ehkä tässä oli joulun huippuhetki – en hermostunut. Meillä oli sähköt notkahdelleet aamun aikana ja se oli aiheuttanut jotain keskuslämmityksessä, joka oli lopulta helppoa korjata. Menin uudelleen löylyyn ja lopulta sain myös lämpimän suihkun ja puhtaat hiukset.

Monet ovat tuskailleet jälleen tänä vuona jouluruokien runsautta ja raskautta. Me päätettiin, että jätämme pääruoan kokonaan väliin, koska kaikki rakastavat kalapöydän herkkuja eikä kukaan halua ähkyä. Juttu toimi mainiosti.

Tosin mieheni osti puoli salaa palan valmista kinkkua, jota on sitten veistelty leivän päälle. Ihan ok ja riittävää. Kinkkua parempi oli kuitenkin se voitonriemuinen ilme hänen kasvoillaan, kun hän ilmoitti ylpeänä hankinnastaan.

Perheemme ei mitenkään voi ryhtyä viettämään aikuismaista lahjatonta joulua. Lievien lahja-ahdistuskohtauksien saattelema joulu huipentuu kuitenkin siihen, kun paketteja avataan. Vaikka lapset ovat aikuisia, heidän silmänsä loistavat yhtä lailla nyt, kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kun paketti aukeaa. Kuulemma huvittavin/liikuttavin hetki liittyi kuitenkin meikälaisen silmiin, jotka olivat kyyneltyneet (kuulemma – liekö totta ollenkaan) kun tyttäreni ja tämän puoliso suureksi helpotuksekseni ilahtuivat ja aidosti pitivät ostamastani lahjasta. (No ehkä minua hiukan jännitti….!)

Illan viime tunteina osa joukosta retkotti nojatuoleissa ja osa makasi lahjakääreiden seassa lattialla. Olin vähän paniikin reunalla siinä, ja mietin että olisiko pitänyt jotain siinä säätää ja hienostella. Vaan en jaksanut. Onneksi. Niin tyytyväisä kaikki olivat.

Sitten vaan puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Ja kuinka ollakaan nukuin kymmeneen asti, mikä on kohdallani kyllä ihme. Ja toisaalta kertoo täydellisestä stressittömyydestä. Velttouden tila on mukavasti jatkunut enkä ole tehnyt oikein mitään. Toki reidenruhjevamma, josta kerroin täällä, on osa syynä asiaan. Ehkä se oli siunaukseksi. Yleensä kaikki harmit lopulta ovat. On se reisi vieläkin kipeä ja parantamisen varaa olisi tossa päänupissakin. Kävi nimittäin niin, että esittelin reittä huippukylmähoitajalle ja hän vaan siinä sitten totesi, ettei kannattaisi ihan noin tiukkoja farkkuja pitää päällä. En tietysti ollutkaan pitänyt, vaan paaaaljon tiukempia. Että voi ihminen olla tyhmä! Käyn lymfassa ja huippukylmähoidossa ja kun nestekiertoa koetetaan kiihdyttää, niin blokkaan sen tiukoilla housuilla. Mutta pipo ei ole kiristänyt, jotain hyvää sentään!

On aattoaamu. Kaikki muut nukkuvat, ulkona sataa ja tuulee. Paketoin joululahjoja, televisio on auki ja sieltä tulee perinteistä jouluohjelmaa. Joulukuusessa on valot ja se tuoksuu ihanasti. Koristeet ovat vähän sitä ja tätä. Kaikessa tavaran hävittämisvimmassani olen hävittänyt myös kaikki joulupallot, paitsi Marimekon lasipallot, jotka olen saanut Kirsti Paakkaselta. Siellä täällä on vähän sotkua ja lihapiirakka odottaa paistamista. Menin ja napsautin saunan päälle, enkä osaa päättää syönkö ensin aamiaisen vai menenkö saunaan. Se varmaan ratkeaa, kun muu perhe herää.

Ihmeellinen stressittömyys on läsnä. Ei ole pakko onnistua missään tai ehtiä mitään. En tajua miten tämä on tapahtunut, mutta takuuvarmasti tämä on elämäni ensimmäinen joulu, kun ei ole mitään paineita.

Päätin myös koristella paketteja omilla piirroksillani. Maalaan vesiväreillä tonttuja ja joulukuusia ja milloin mitäkin pakettien pintaan. Olen surkea piirtäjä, mutta piirrän silti, koska se on hauskaa.

Jouluna sitä muistelee aina menneitä jouluja. Lapsuuden joulut noudattivat aina samaa kaavaa. Ne olivat kuin sadusta, äiti on taitava koristelija. Paras joululahjamuistoni on se joulu, kun kuusen alla oli kiintoisa kova paketti. Olin varma, että siellä on huopatossut. Oli kova arpominen kumman paketin avaan ensiksi sen, vai kuusessa roikkuvan pikku paketin. Koska olin varma huopatossuista, avasin sen pienen. Siellä oli ensimmäinen rannekelloni. Sitten ison paketin kimppuun. Ja kas kas, sielläpä olikin kokonainen pötkö salamimakkaraa! Rakastin metwurstia ja makkaraa ylipäätään. Yksi isäni antamista lempinimistäni olikin Makkara-Maija. Parasta lapsuuden jouluissa oli aaton jälkeiset päivät, kun oltiin vaan pyjamassa, syötiin suklaata ja kinkkuleipiä vuoron perään kirjoja lukien.

Oman perheeni jouluja on vietetty usein ulkomailla auringossa. Milloin on ajettu moottoripyörillä ja milloin ratsastettu norsuilla. Mutta kaikkein ihaninta on aina ollut nähdä lasten loistavat silmät. Onneksi ne ovat saaneet loistaa. Joskus joulun tekeminen on ollut vaikeaa ja silloin se lasten silmien loiste on ollut erityisen arvokasta.

Rakas lukijani, toivon sinulle koko sydämestäni onnen joulua, oli se millainen tai missä hyvänsä

Hanna

Juuri heräsin. Kello on 17.45. Nukahdin sohvalle. Se on parasta ikinä.

On ollut ihan hullu viikko. Piti olla ihan rauhaisaa, mutta eipä sitten ollutkaan, olikin matalalentoa. Ihan peruskiirettä on pitänyt ennen joulua. Silti olen halunnut irrottaa sen tunnin tai kaksi johonkin liikuntaan.

Maanantaina päätin mennä sauvakävelylenkille, vaikka huvitti tasan nolla. Mutta lähdin silti. Kengissäni on luistinkiinnitys ja varret nousevat nilkan yli. Paukuttelin menemään ja sitten hups! Jalka osui toisen jalan nilkkaan ja toisen kengän hakanen tarttui toiseen kenkään. Huiiiiiii!!!! Ja sitten sitä mentiin. Molemmat jalat taivasta kohti (No okei, ei ehkä niin lennokasta, mutta nipussa ne olivat kuitenkin molemmat) ja pam rouva tömähti maahan. Musa se jatkoi soimistaan ja olin sillä lailla mukavasti iloinen, kun oli pimeää, eikä ristin sielua mailla halmeilla, että saatoin maata hetken siinä maassa ja ikään kuin tunnustella, jotta mitä kävi. Jos kaatuu vilkkaassa paikassa, on heti noustava ylös ja olla kuin mitään, yhtään mitään, ei olisi tapahtunut. Kömmin pystyyn rauhassa ja totesin olevani kasassa. Hyvä. Sitten musan läpi kuului jotain ja nappasin luurit pois korvilta. Nuori mies siinä kyseli, oliko kaikki hyvin. Siitäkin tuli hyvä mieli, nastaa, että ihmiset välittää.

Lähdin jatkamaan lenkkiä, matkaa oli vielä puolen tunnin verran. Reippaasti sujui, paitsi ihan lopussa alkoi tuntua kipua reidessä. Kotona odotti kuitenkin lämmin sauna (BIG MISTAKE!) jonne autuaasti nukahdin toviksi. (BIG MISTAKE!) Saunan jälkeen se alkoi. Aivan posketon kipu reidessä. En kärsinyt astua lainkaan ja välillä huusin kivusta. Asteikolla 0-10 sanoin että kipu on 8,5. Laitoin reidelle kylmäpakkauksen, se auttoi vähän.

Eli minulla oli ihan klassinen lihasruhje eli puujalka. Paras hoito sille olisi ollut kompressio ja kylmä heti kotiin tultua ja tietysti kohoasento. Reisi tuuuurposi, kun paras pullataikinani. Ja sattui niin vietävästi. Jalkaa ei kärsinyt liikauttaa milliäkään. Yö meni kehnosti nukkuessa, mutta aamulla pystyin jo jotenkin kävelemään. Fustra-treeneihin lähdin silti, mutta ei puhettakaan kyykyistä. Yläkroppa ja vatsa saivat kyytiä.

Yöllä oli taas hankalaa ja valvoessani luin netistä, että kryo- eli huippukylmähoito ja lymfa-hoito vuorotellen nopeuttaisi paranemista. Nyt on aika sitten mennytkin jouluhommien sijaan jalkahommiin. Olen saanut jalkaan huippukylmähoitoa ja lymfahoitoa vuoron perään. Molemmat hoidot ovat huippujännittäviä.

Kryohoito eli huippukylmä on hoito, jossa Cryonic-laitteella suihkutetaan -78 asteista mikrokidettä ihon pinnalle. Se ei tunnu kuin viileältä, vaikka ihon pintakerrokset jäähtyvät erittäin nopeasti noin viiteen asteeseen. Nopea jäähtyminen käynnistää termoshokin. Se poistaa kipua nopeasti ja siten rentouttaa lihakset ja lihaskalvot. Cryonic-laitteella voi hoitaa kaikenlaista muutakin.  Voi tutustua etureiden lihasruhjeen hoitoon kryoterapialla täällä. Olen ollut hoidossa ennenkin, silloin poistettiin kipua vaurioituneesta polvesta.

Vacustyler-alipainehoidolla sain lymfaa jaloille ja koko vartalolle itse asiassa. Alavartalo on kokonaan metkassa kapselissa, jossa alipaine ja normaalipaine vuorottelevat. Se oli erittäin rentouttavaa ja kivutonta. Huomenna ehdin vielä saada kumpaakin hoitoa ja jouluna tanssitaan sitten polkkaa kuusen ympäri ihan vaivatta!

Nyt jo kävelen ihan hyvin, mutta jos olen paikoillani pitkään, niin ai ai kyllä tuntuu keljulta Tänäänkin pystyin kuitenkin treenaamaan, mutta tein vain keskivartalo- ja ylävartalotreeniä.

Tänään oli myös pakko alkaa tekemään joulujuttuja ja aamulla lähdin sitten liikenteeseen lista kourassa. Oi sitä riemua, kun yksi tehtävä toisensa jälkeen tuli hoidettua. Huomaan, että olen listaihmisiä. En saa mitään tehtyä, jos ei ole listaa. Rakastan listoja. (Kirjoitan listojani jostain syystä aina käytettyille kirjekuorille ja kuulin juuri kuinka ystäväni oli tehnyt kauppalapun A-neloselle, jonka taustalle hän oli taiteillut joulukuusen! OMG kuinka hienoa!)

Kun lista lopulta oli suoritettu ja ajoin kotiportista sisään, se sitten tapahtui. Joulurauha ja joulumieli astuivat minuun ja rentouduin. Hartiat laskeutuivat alas ja hengitys muuttui kokonaan. Ei stressannut enää sekään, että joulukortit jäivät lähettämättä, vaikka rakastan niiden lähettämistä.

Pian olin sohvalla umpiunessa.

Olkaa varovaisia lenkillä älkääkä stressatko!

Hanna

Ihan pieni juttu nyt vaan tässä pakko ilmoittaa. Ehkä tiedättekin sen jo, mutta kerron nyt kuitenkin.

Käyttämätön lääke ei auta

Joo ei tarvitse yhtään alkaa huomautella meikäläisen neroudesta tai sitä rataa ja alkaa esimerkiksi käännellä veistä toisen ihmisen haavassa. Nauraa saa, koska en kuule sitä ja nauran itsekin.

Kirjoitin viikko sitten, kuinka masennuksen oireet nostivat päätään ja vaelsin synkkyyksien aallokossa. Sen verran oli reippautta tallella, että aloin tehdä, kuten käsketty oli ja kaivoin kaapista vaihdevuosioireisiin määrätyn geelin ja aloin käyttää sitä. (Se on siis geelin muodossa olevaa hormonivalmistetta, jota sivellään kerran päivässä käsivarsiin)

Olo kohentui välittömästi ja parissa päivässä tunsin tyypin, joka minua peilistä katsoi. Hurrraaa!

No tunsin itseni myös idiootiksi, mutta ei se haittaa, nytpä tiedän.

Nyt siis iloinen mieli ja elämä ihan rock ’n’ roll. Erityisen nastaa on myös se, että kahtena yönä olen nukkunut kahdeksan ja puoli tuntia. Sitä ei todellakaan tapahdu ikinä. Nukun yleensä kuusi. Usein vähemmän.

Eli lääke auttaa, kun sen ottaa. Ottakaa lääkettä, jos sitä on määrätty.

Olen saanut näiden vaihdevuosikirjoitusten tiimoilta valtavasti palautetta kaikkien mahdollisten viestimien kautta. Tekstiviestejä, sähköposteja, yksityisviestejä, puheluita ja jopa pieniä postipaketteja, jotka ovat sisältäneet erilaisia luonnontuotteita, joilla on oireita helpottavia vaikutuksia. Viestien sisältö kertoo, että aiheesta puhutaan liian vähän avoimesti, tieto on sirpaleista, asia hävettää, naurattaa ja ahdistaa. Vertaistuki helpottaa ja ihan kuin pyykinpesussa, ihmisillä on paljon tietoa ja omakohtaisia kokemuksia siitä, mikä helpottaa oloa. Ja tragikoomisia juttuja – huumori helpottaa ja yhdistää.

Osassa viestejä on pelätty. Nuoret naiset ovat olleet kauhuissan siitä mikä heitä odottaa. Ei tarvitse olla, apua löytyy, mutta on hyvä tietää mistä on kyse, mikä auttaa ja tunnistaa koska vaihdevuodet alkavat, että voi alkaa toimia heti. On turhaa kärsiä.

Suuret sympatiani, ovat niiden naisten luona, jotka joutuvat sairauden, esimerkiksi rintasyövän, takia kärsimään ilman mitään hormonikorvaushoitoa koko paketin. Halaan teitä kaikkia, silitän ja toivon että huumori riittää ja että lähellä on ihania ihmisiä.

Kun kirjoitin edellisen kerran aiheesta ja masennuksesta, sain huomata, mikä valtava määrä ihania ihmisiä minun lähelläni on. Niin moni laittoi tsemppi viestejä, kysyi mikä on fiilis, soitti ja oli olemassa. Se yllätti – ihanasti! Mutta kaikki hyvin nyt. Ja jatkan aiheesta kirjoittamista edelleen.

Iloa viikkoon

Hanna