Herään ani harvoin kahvin tuoksuun, sillä olen yleensä ensimmäisenä jalkeilla. Eilen se kuitenkin tapahtui. Meillä oli jopa ystävä yötä, mutta mieheni ja hän olivat syöneet aamupalan ja lähteneet töihin niin hiiren hiljaa etten herännyt. Siitä kyllä tietää, että olin huikean väsynyt. Olin kyllä valvonut yöllä pari tuntia, joten varmaan olin syvän unen vaiheessa aamulla.

Aromikas kahvin tuoksu siis saatteli minut aurinkoiseen aamuun. Se oli jotenkin ihanaa, mutta myös ihan pienen aavistuksen veran suruisaa. Tunnen helposti outoa haikeutta juuri aamuisin. Aloin siinä sitten miettiä äitiäni ja aikaa, kun isä kuoli. Äidille ei kukaan sanonut hyvää huomenta ja se tuntui surulliselta. Pidimme hänen luonaan pienet kestit ja teimme mätivoileipiä. Äidillä ei ollut paahdinta joten toin meidän kreisin Mikki Hiiri -leivänpaahtimen mukanani. Kun leivät oli paahdettu ja ne pomppasivat ylös (Mikki Hiiren kuva paahtuneena leipiin!!!) paahdin luritti iloisen laulun. Äidin mielestä se oli hupaisa ja paahdin jäi hänen aamujensa iloksi.

Lähdin aika äkkiä liikkeelle, ensimmäinen etappi oli oli Fustra-treenit. Treenaan Fustran neljännellä tasolla ja treeni on todella kovaa. Hiki valuu, painoja nousee, kyykkyihin joustetaan ja syke on korkealla. Tykkään siitä tosi paljon. Olo on huikea tunnin jälkeen. Harmittaa ettei ole yhtään kuvaa, mutta ei siinä ehdi kuvia juuri ajatella.

Käsilläseisonta on nyt haasteellisin juttuni, kun selvitän sen rastin, kerron koko stoorin. En oikein diggaa olla pää alaspäin ja harjoittelun alkuvaihe varsinkin on ihan oman postauksen arvoista hupia.

Salilta säntäsin syömään (todellakin, sillä Mannerheimintien peltipoliisi kyllä välähti. Voi paska!) ja tapaamaan rakasta ystävääni, joka on mieheni kaima eli Jari. Toden totta lounas tuli tarpeeseen kovan treenin jälkeen. Miksi se leipäkori täytyy aina tuoda siihen sen voiastian kanssa ennen ruokaa…! Olin nälkäinen kuin susi. Istuimme yhdessä pitkästä aikaa. Jari on loistava tyyppi. Hänen kanssaan asiat menevät niin, että vuoroin ulvon naurusta ja vuoroin pyyhin kyyneleitä. Kun hän vuosia sitten yhdellä lounaalla kertoi muuttavansa Ranskaan, ulvoin ääneen kaikkien lounastajien, henkilökunnan ja Jarin kyseenalaiseksi viihdytykseksi. No nyt hän asuu onneksi taas Suomessa. On jännittävää, kuinka vain yhden lounaan aikana ystävä voi sanoa asioita, jotka laukaisevat lukkoja omassa päässä tai vapauttavat jonkun haasteen olemassaolon kokonaan. Ystävyys on ihana juttu.

Lounaan jälkeen mieli oli kevyt ja onnellinen. Ja lisää mannaa oli tulossa. Aamulla, kun ajoin treeniin, ystäväni Pekka soitti ja kysyi olinko unohtanut hänet kokonaan….Uuh pisto sydämessä! Ei saisi olla niin kiire. Mutta sovimme siitä paikasta, että menemme iltapäivällä kävelytreffeille ja Pekka tuo mulle urheilupuseron ja -takin lainaksi. Niinpä vaihdoin angorapuseroni urheilupaitaan keskellä Lauttasaaren raittia, kenenkään piittaamatta!

Kävelimme merenrannassa, tuulessa, tyrskyssä ja auringossa. Luonto oli aivan mielettömän kaunis ja ilma tuoksui merelle, metsälle ja sammaleelle. Puhetta ja salaisuuksiakin riitti kerrottavaksi. Asioita, joita en kerro muille, juttuja joita voi paljastaa vain tosi luotetulle ystävälle. Ajatelkaa, kaksi samanlaista ystävää peräkkäin samana päivänä. Se on huippua se! (Ja jonon jatkoksi voi kyllä laittaa kolmannenkin, nimittäin Fustra-ohjaajani Juhon)

Yhtäkkiä reippaillessamme sain viestin naprapaatiltani Merja Avolalta, että pääsisin vastaanotolle puolen tunnin päästä, jos ehtisin. Pidensimme Pekan kanssa askeleita autolle ja ehdin hyvin. Tunnin Merja leipoi minua ja kenkku kireys helpotti niskassa, selässä ja reidessä. Venäytin selkäni kuperkeikkatreeneissä ja se teki kiusaa koko vasemmalle puolelleni. Merja on ihana ja on hoitanut minua jo reippaasti yli kymmenen vuotta. Ei ole jumia, jota hän ei selvittäisi. Minun läksynäni on oppia rentoutumaan erityisessä kylkiasennossa jossa si-nivelen saa avattua. (Olen hidas oppimaan joitain asioita…)

Kotiin tullessa minua tervehtivät huikeissa väreissään edelleen kukkivat kesäkukat ja ilta meni kullan kainalossa Vain elämää –sarjaa katsoessa. Taitaa olla paras tuotantokausi menossa. Ryhmä on aivan huippu. Fanitan Lauri Tähkää, hänellä on vimmaa josta pidän. Chisu on virtuoosimaisen taitava. Mikael Gabriel on sielukas nuori mies syvällisine ajatuksineen. Hector on legenda ja Suvi Teräsniskan ja Anna Puun äänet soivat kevätpurojen lailla.

Vain elämää oli minunkin päiväni – mutta täyttä elämää. Niin ihana päivä, ihmisten takia. Tunteikasta ja aurinkoista. Poissa oli aamun haikeus.

Terveisin – onnellinen vielä tänäänkin

Hanna

Huomasin yhtenä päivänä olevani naiivi aasi. Olen kuvitellut, että ihmiset valehtelevat harvoin ja että pääasiassa normaalit ihmiset puhuvat totta. Se ei olekaan niin. Kun tajusin tämän vähän aikaa sitten, hajosin jotenkin kokonaan. Ajatukset pyörivät ympyrää ja olin tavattoman pettynyt. Valheet joita minulle ladeltiin aivan huoletta olivat pieniä, mutta kiistattomia. Valehtelija halusi tehdä minuun vaikutuksen olemalla piirun verran parempi. Petyin niin pahoin.

Aloin miettiä asioita, joita olin kuullut häneltä vuosien varrella ja pystyin pikku hiljaa poimimaan tarinan toisensa jälkeen, jotka ovat vuoren varmasti vain tuuleen lausuttuja sanoja, vailla totuuden häivääkään tai suuresti liioteltuja tarinoita.

Huomasin, että oikeastaan minulla oli aina ollut vähän vaikeaa olla hänen seurassaan ja tajusin että kysymys on aitoudesta. Olin vaistonnut teennäisyyden.

Mikä siinä aitoudessa on niin vaikeaa, kun kaikkein helpointa olisi vaan olla oma itsensä?

Se on niin metkaa, kun on seurassa ja kertoo itsestään tai elämästään jonkun harmin, saa yleensä ensinnäkin myötätuntoa ja toiseksi joukossa on aina joku joka kärsii samasta asiasta. Yhtäkkiä känsä jalassa, punkki pepussa, lasten kihomadot, omat pukamat, rahavaikeudet tai masennus ei olekaan maailman suurin, hävettävin ja erikoisin asia, vaan ympärilläsi on yksi tai useampia, joilla on aivan sama huoli. Kaikki me olemme samanlaisia. Eikä kukaan täällä taivalla huolia ja epäonnistumisia vailla.

Kun olen näitä pohtinut, silmiin on sattunut useita lehtijuttuja, jotka jotenkin ovat osuneet tähän samaan asiaan. Yhdessä Vesa Vierikko kertoo, kuinka eräänä jouluna rahat olivat niin loppu, että joulupöytään sai ostettua vain oluet vanhemmille, mehun lapselle ja kolme viipaletta kinkkua. Lapsi ei tykännyt kinkusta ja vanhemmat miettivät kumpi saa sen ylimääräisen viipaleen.

Yhdessä jutussa kerrottiin, kuinka jutun päähenkilö on aina totuttu näkemään iloisena ja hymyilevänä, mutta hänellä onkin ollut surua ja huolta kannettavanaan. Ja lopuksi tänään luin kuinka maailman tähti Bruce Springsteen on kärsinyt masennuksesta lähes koko elämänsä.

Hupaisaa on, että olen ollut kaikissa noissa tilanteissa sattumalta itsekin! Rahaton jouluna, kun konkurssin uhatessa joulukuun palkkaa ei voitu maksaa ja lapset olivat ihan pieniä. Isäni kuolemaa seuraavana päivänä hymyilin koko päivän erään lehden kuvauksissa ja olen sairastanut masennuksen – en onneksi niin pitkää kuin Springsteen.

Toisaalla oli juttu julkisuuden henkilöstä, jota tutut ja ystävät tuskin jutusta tuntevat, niin maalailtua totuutta henkilö on itsestään toimittajalle tarjoillut. Tarvitaan siis median lukutaitoa. Jos jutussa kaikki kiiltää, rosoa voi lisätä saman mokoman ja aletaan olla lähellä totuutta.

Päivän selvää on että sympatiat ja ihailu menee heille, jotka kertovat aidosti elämästään, joka on sellaista kuin ihmisten elämä on. Vaihtelevaa. Kun jättää rosot kertomatta, kertoo samalla itsestään rivien välissä paljon.

Julkisuus on oma lukunsa, mutta kun ollaan ystäviä, olisi hienoa olla mieluummin luottamuksen kuin valheen arvoinen. Harmittaa.

Harmittaa sinisilmäisyytenikin, kun minulle kertoo, minä uskon. Vaikka toisaalta, luultavasti elämä on hauskempaa niin. Epäluulo on nihkeää.

Hanna

Mua sitten risoo, kun kaupasta ei saa kypsiä hedelmiä. Persikat, nektariinit, päärynät, avocadot, luumut, aprikoosit – raakoja kaikki tyynni!

Avocadoja saa syöntikypsinä, mikä useimmiten tarkoittaa ylikypsiä. Jos onnistuu löytämään kaupasta täydellisen avocadon, voi lähteä saman tien lottoamaan, sillä on Fortunan suosiossa. Tummat luumut ovat yleensä kypsiä, keltaiset ani harvoin. Päärynöillä voi pommittaa ikkunoita rikki, sillä ovat aina kivikovia. Entäpä persikat ja nektariinit! Pahimmat kaikista. Eivät ole ikinä kypsiä ja jos ostat silti saat jotain mitä en voi käsittää: Päältä kauniita, mutta kovia ja sisältä mätiä tai oudosti ruskeapilkullisia. Niitä en saata hedelmiksi kutsua. Roskiin pamahtelevat aina, kun erehdyn ostamaan. Sama tapahtuu kun koettaa kypsyttää niitä kotona. Se ei tahadu. Tapahtuu pinnalta ryppyisiä, sisältä kovia, mutta silti mätiä persikan irvikuvia.

Persikka on ehkä maailman ihanin hedelmä. Makea, niin mehukas, ettei sitä voi syödä kuin lavuaarin yläpuolelle kumartuneena, kun mehu valuu pitkin leukaa ja käsivarsia. Kuori lähtee sormin vetämällä.

Ymmärrän että hedelmät ovat herkkiä, eivätkä ne kestä esimerkiksi kaatamista laatikoista toisiin, ihmissormien ahnaita puristeluja, eivätkä kassahenkilön vallatonta viskausta pitkin hihnaa tai oleskelua kotimatkalla muovikassissa kahden maitotölkin välissä. Mutta tiedättekö mitä? Kuresaaressa Saarenmaalla on monta valtavaa markettia, joissa hedelmät myydään aina kypsinä. Notta joku tässä nyt mättää ja se saa ärsyyntymään. Hedelmätiskiä piisaa jättimäisissä marketeissa kymmeniä metrejä, ellei peräti toista sataa – olisi se hienoa, jos sieltä voisi ostaa jotain kypsää, muttei ylikypsää.

Tänään oli yksi vaikuttavimmista tiedotustilaisuuksista joissa olen ollut pitkään aikaan. Ateneumin taidemuseo on saanut lahjoituksena mittavan taidekokoelman kajaanilaiselta 79-vuotiaalta Tuomo Sepolta, joka on ranskan ja englannin kielen lehtori. Hän on omistanut koko elämänsä taiteen keräämiselle ja kokoelmaan kuuluu lähes 2000 työtä. Tialsuudessa hän istuu Ateneum-salin lavalla ja kertoo elämäntyöstään. Olisin halunnut kuunnella hänen kertomuksiaan koko päivän.

Tuomo Seppo osti ensimmäisen työnsä 11-vuotiaana piirustuksen opettajaltaan ja 15-vuotiaana hän hankki Tuulikki Pietilän grafiikan lehtiä, jotka hän maksoi kukkakapan juoksupoikana tienaamillaan palkkioilla.

Hän halusi tuntea taiteilijat, joiden töitä hän osti, että hän ymmärtäisi paremmin ja täydemmin miksi työt olivat sellaisia kuin olivat. Kertomukset siitä kuinka hän ystävystyi mm. Ina Collianderin kanssa ja pesi Tapani Raittilan ikkunoita ja ”tonki” tämän kokoelmia vapaasti toivat kokonaan uudenlaisen tunteen taiteen keräämiseen ja taiteilijoihin ja sitä kautta kokoelmaan. Kuinka suuri on keräilijän rakkaus ja intohimo taiteeseen, että välillä jättää syömisenkin vähemmälle, että saa ostettua haluamansa työn.

Hän kertoi olevansa kiinnostunut erityisesti luonnoksista enemmänkin kuin lopullisista valmiista töistä, sillä luonnokset ovat rouheampia kuin valmis maalaus ja se kertoo enemmän.

Oli niin hienoa kuunnella häntä. Taiteen kerääjää, joka ei ole osakesijoittaja, joka sijoittaa taiteeseen. Hän on ihminen, joka rakastaa kuvia. Myös hänen kaunis nöyryytensä taiteilijoita kohtaan oli jotenkin erityistä ja silti huumoria riitti hänen valloittavissa tarinoissaan. Kuuntelin tarinoita silmät vuoronperään sekä liikutuksen että naurun kyynelissä.

”Tuomo Sepon kokoelma avaa ainutlaatuisen näkökulman suomalaisen 1900-luvun taiteen historiaan. Valinnat Seppo on tehnyt herkästi ja samalla hyvin tarkasti. Kokonaisuus kertoo harvinaisen vaikuttavalla tavalla taiteen katsomisesta ja kokemisesta sekä taiteilijoiden ja keräilijän elämänmittaisesta matkasta”, kertoo museonjohtaja Susanna Pettersson. En olisi ymmärtänyt tätä tiedotteesta lainaamani tekstiä, ellen olisi nähnyt Tuomo Seppoa ja kuullut hänen tarinoitaan. Taiteen kokeminen on mielestäni se avainsana. Näyttely ”Valo muuttaa kaiken – Tuomo Sepon kokoelma” on Ateneumissa 28.2.-16.4.2017 Siihen on siis vielä aikaa.

Kun lähdin pois Ateneumista olin niin täynnä tämän herkän, hauskan ja viisaan vanhan miehen lataamaa tunnetta, etten oikein tiennyt mihin mennä. Seisoin kauan Ateneumin juhlavassa aulassa kunnes astuin ulos keskustan ihmisvilinään. Kävelin aseman taakse, jossa lohduton kynttilämeri ja kukat kertoivat järkyttävää tarinaa ihmisten aggressioista ja suvaitsemattomuudesta. Miten kaukana nuo kaksi maailmaa ovatkaan toisistaan. Kaupunki tuntui muutenkin kovin vihamieliseltä. Kaikki liikenteessä liikkuvat ovat vihaisia ja kiireisiä. Aggressiot leijuvat sakeana pilvenä kaikkialla samoin kuin itsekkyys ja itsekeskeisyys. Oma napa on niin tärkeä, että tavat ja tunteet unohtuvat. Kun kaksi treeniasuihin pukeutunutta, nuorta sporttista ihmistä ajaa keskelle jalkakäytävää, keikkien tielle kalliin autonsa ja kipittävät postiin kädessään 20grammaa painava kirjekuori, voin oikeasti hiukan huonosti. Kotona eduskunnan kyselytunti tulee televisiosta ja aiheena on vanhusten huollosta vähennettävät rahat. Hoitajia joudutaan vähentäämään, vaikka jo nyt silläkin saralla aggressiot ja kiire ovat arkitodellisuutta.

Katsokaa ihmiset kauneutta, siinä piilee paljon voimaa. Ei tarvitse olla taiteen tuntija, kauneus on voitelua sielulle ja mielelle ja se rauhoittaa. Ja rauhaa tämä tämä maailma kaipaa globaalisti ja kaikkihan lähtee sinusta ja minusta.

♡

Hanna

Tunnetteko yhtään ihmistä joka ei osaa tehdä kuperkeikkaa?

Ehkä tunnette, sillä minä en osaa. En ollut ennen elokuun puolta väliä tehnyt ainuttakaan, paitsi sen yhden joskus ekalla luokalla, jolloin nokastani alkoi tulla verta. Nyt olen tehnyt 20 joista ehkä viisi on mennyt suoraan. Ja joka kerta hirvittää niin vietävästi.

Miksi sitten on tehtävä kuperkeikkoja? En minä tiedä, mutta haluan, koska lapsetkin sen osaavat. Lisäksi olen Fustrassa tasolla neljä ja siinä harjoitellaan päälläseisontaa ja ehkäpä kävelen käsilläni tulevaisuudessa. On vain yksi ongelma, joka on ratkaistava. Minun pakko lakata pelkäämästä ylösalaisin olemista. Ja pelko on lievä ilmaus. Olen paniikissa, hädissäni, kauhuissani.

Pienenä tyttönä en koskaan kieppunut missään tangoissa, renkaissa tai kiivennyt puissa. Kävin alakoulua parakkikoulussa, jossa ei ollut liikuntasalia. Leikimme hippaa ulkona jumppatunneilla.

Kun Fustra ohjaajani Juho Lahti kirjaimellisesti nosti minut seinää vasten seisomaan päälläni, minuun iski paniikki välittömästi. Kerroin hänelle, etten osaa edes kuperkeikkaa. No sitähän alettiin sitten harjoitella. Näin siitä öisin unta. Heräsin keskellä yötä ja ajattelin kuperkeikan tekoa. Otin puhelimeni ja kaivoin You Tubesta kuperkeikkavideoita. Tuijotin niitä kello kolme yöllä ja koetin ymmärtää kuperkeikan mekaniikkaa. En ymmärtänyt sitä. Eli kuperkeikasta oli tullut issue.

Sitten tapahtui eilinen! Boom!

Tapasin ihanan Oona Kivelän Habitaressa. (Niille jotka eivät tiedä, Oona on tankotanssin nelinkertainen maailmanmestari, katso hänen upea esityksensä täältä) Olen tuntenut hänet kolmevuotiaasta asti. Jo silloin hän oli erityisen jäntevä ja alati liikkeessä. Oona aloitti telinevoimistelun yhdeksänvuotiaana ja osallistui kilpavoimisteluun 24-vuotiaaksi saakka. Kerroin hänelle kuperkeikkaongelmastani ja Oona kehotti minua tulemaan hänen vetämälleen aikuisten tunnille Gymiin – lasten ja nuorten kuntoklubille, jonka osakas ja ohjaaja hän on.

Niinpä tiistai-iltana seisoin Niittykummussa Gymin ikkunan takana vatsa täynnä perhosia. Sisällä oli sali täynnä energisiä poikia, jotka tekivät jos jotakin temppua, jotka kaikki hirvittivät minua. Menin sisään, Oona katsoi epäuskoisena minua ja huusi iloisena: Sä tulit!

Ja sitten aloitettiin aikuisten tunti. Alkulämmittelyn jälkeen Oona teki meille radan jossa tehtiin tasapainoharjoituksia, hyppyjä, pyörivässä tangossa roikkumista, rapukävelyä nojapuilla ja vaikka mitä. Se oli hirvittävän hauskaa! Muut olivat parikymppisiä, mutta ei se haitannut, ihania tyttöjä. Jokainen teki juttuja kykyjensä mukaan. Ja sitten se kuperkeikka. Harjoiteltiin sitä ja Oona selitti miten se tehdään, eli mitä kädet, lantio ja pää tekevät. Vielä se ei mene suoraan, mutta aikaa on. Pelko hälveni ja oli todellakin aivan huippukivaa. Ja rentoa. Vaikka hikistä. Vähän kuin joskus koulussa hauska ”joulumatkustus” joka oli tehty jumppasaliin. Ostin saman tien koko kevätkaudeksi kortin.

Olen 58-vuotias ja alan harjoitella kokonaan uusia juttuja, joissa tarvitaan taitoja joita minulla ei koskaan ole ollut. Sen sijaan pelkoja on, vaikka muille jakaa. Minua on aina harmittanut, se etten osaa roikkua pää alaspäin ja tehdä kärrynpyörää. En tiedä opinko, mutta harjoittelen, sillä se on hauskaa, varsinkin kun koko sali on ihan pehmeä ja kaikki temput tehdään hyvässä ohjauksessa ja on turvallinen olo. Tää on aivan parasta vaihtelua kaikkeen tekemiseen, olen aivan fiiliksissä tästä! Ja tunnin jälkeen oli loistava olo, koko keho oli saanut uusia hommia tehdäkseen. Se tuntui hyvältä vielä aamullakin. Odotan ensi tiistaita innolla!

Mietin myös sitä, kuinka vähän lapset liikkuvat. Juuri uutisoitiin, että alle kahdeksanvuotiaiden tulisi liikkua vähintään kolme tuntia päivässä. Kaikkihan vain istuvat. Sekä aikuiset että lapset. Kun näin Oonan Habitaressa, hän oli siellä esittelemässä lasten kalusteita, jotka kutsuvat liikkumaan. Jos lasten huone olisikin noin ihana temppurata, ei varmaan se tietokone veisi niin paljon aikaa. Sitä paitsi puolapuut olisivat hyvä juttu aikuisillekin. Minä ainakin tahtoisin sellaiset. Ja jospa olisinkin lapsena oppinut näitä juttuja, olisi nyt helpompaa. Joten pistäkää ne tenavanne liikkumaan! Ja itsenne myös!

Mutta vähänkö on siistiä että on olemassa tämä mahdollisuus myös aikuisille.

Hanna

PS tein Fustrassa oppimani vaa’an nyt puomilla 😀 how cool is that?

On se hienoa kristillisyyttä, kun pappi, joka aikoo vihkiä homopareja, uhataan tappaa. (HS su 18.9.20016/kotimaa A13 Pappi vihkisi homoja, saa jo tappouhkauksia)

Monesti tuntuu, että kaikissa näissä uskon asioissa unohtuu se tärkein – lähimmäisen rakkaus.

Viides käsky sanoo: älä tapa. Lutherin Vähä katekismus selittää viidettä käskyä näin: Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme aiheuta lähimmäisellemme mitään vahinkoa tai kärsimystä, vaan autamme ja tuemme häntä kaikissa elämän tarpeissa.

Arvaan jo, että Isosta kirjasta löytyy tuhat ja sata argumenttia puolesta ja vastaan, mutta eikö jokaisen sydämessä ole se sopukka, joka tahtoisi antaa ihmisten rakastaa, ketä tämän sydän rakastaa? Ja antaa kaikille samat oikeudet jotka itselläkin on?

Mietin, mikä tekee jonkun toisen niin paljon paremmaksi ja oikeutetummaksi olla oma itsensä, kun jonkun toisen? Onko ihminen joka uhkailee tappaa oikeutetumpi elämään rauhassa ja saamaan siunauksensa, kuin se joka haluaa rakastaa rauhassa? Niin järjettömän paljon tässä maailmassa on vihaa ja väkivaltaa, että voisiko sen säästää siinä kohdassa, jossa rakkaus haluttaisiin siunata?

Väsyttää tämä viha. Vihata voi mitä tahansa ja vihansa voi tuoda julki sanoin ja teion. Polkupyöräilijää voi kuristaa, eri mieltä olevaa voi pahoinpidellä ja ainakin ihan kaikkia voi pilkata ja levittää väärää tietoa ihmisistä ja ilmiöistä kuinka paljon hyvänsä. Jos olet sitä mieltä, että samaa sukupuolta olevat voi vihkiä, sinut voidaan uhata tappaa. Ajatelkaa tätä asiaa – millainen ihminen voi oikeasti olla niin sekaisin ajatuksissaan, että on valmis tappamaan ihmisen koska ei kestä samaa sukupuolta olevien ihmisten rakkautta, ja sen siunaamista. Jos se asia tuntuu kovin vaikealta, niin antakaa olla. Älkää miettikö sitä. Miettikää jotain muuta. Suunnatkaa energia suojelemaan heteropareja, joiden avioliitossa on väkivaltaa ja joiden lapset ovat siksi hätää kärsimässä ja syrjäytymisvaarassa. Tai menkää metsään ja halatkaa puita. Tai itseänne, mutta lakatkaa hyvänen aika sentään vihaamasta. Ja uhkailemasta tappaa. Ja tappamastakin.

Rakkaudella

Hanna

Että sitä voikin tulla iloiseksi kun saa just sitä mitä haluaa!

Olin kaksi päivää Seinäjoella töissä. Torstaina matkustin sinne junalla ja tein töitä koko matkan. Perille päästyäni kipitin hotelliin, heitin laukkuni sinne ja puin päälleni esiintymiseen sopivat asun, laitoin punat huuliin ja vastasin muutamaan sähköpostiin. Sitten kiireen vilkkaan puhumaan tämän syksyn muodista Pukumiehen asiakkaille. Ihana tilaisuus, jossa asiakkaat olivat kiinnostuneita ja aktiivisia, juttelivat ja kyselivät, sovittivat syksyn asuja ja ostivat unelma-asujaan. Voiko olla parempaa kuin kuulla: oi tää on just sellainen takki josta olen aina unelmoinut!

Kun ilta päättyi kävelin hotellille ja vatsassa kurni nälkä. Kello oli jo yli yhdeksän ja ajatus pihvistä tai muusta vähänkään tukevammasta ruuasta tuntui ikävältä. Olisin halunnut lämmintä keittoa, koska palelin vähän. Myös raa’at vihannekset olisivat maistuneet.

Kävelin hotelli Lakeuksen aulan poikki ravintolaan ja tutkin siinä ruokalistaa, kun tarjoilija kysyi saattaisiko olla avuksi. Kerron että pieni nälkä kurnii vatsassani. Ja mitä kuulenkaan! Hotellin ravintolassa oli illalla tarjolla kevyt buffet – kuumaa keittoa ja salaattipöytä. Olin pyörtyä onnesta! Miten nerokasta! Kun tulet myöhään hotelliin pitkän päivän jälkeen haluat vain nopeasti jotain kevyttä syötävää. Et niinkään istua (varsinkaan yksin) pihviaterian ja viinilasillisen kanssa ja mennä sen jälkeen vatsasi viereen nukkumaan. Oi olisimmepa törmänneet jossain hotellissa kesän kuvausten kestäessä samaan iloon! Niin kätevää, nopeaa, näppärää ja hyvää. Olen syvästi kiitollinen katkarapukeitosta, salaatista, kurkusta, tomaatista, siemenistä, pähkinöistä, broilerista ja marinoiduista paistetuista silakoista sekä tuoreesta leivästä ja lopulta hyvästä unesta.

Aamulla ilahdutti Lakeuksen aamiaisen pohjalainen ote! Niin riemastuttavaa käyttää murretta kuten he olivat tehneet. Ja mikä parasta Lauri Tähkän musiikki soi ravintolassa sekä illalla että aamulla. Aivan huippua.

Hyvillä mielin siis aamusta taas Pukumiehiin. Perinteikäs yritys täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Paljon onnea! Ja jatkakaa samaan malliin. Niin hienoja laatumerkkejä myynnissä! Osa palkasta jäi tietysti sinne ja vaatevarasto kasvoi… Henkilökunta oli ihanaa ja heti alkuun puhuimmekin privaatisti ihan muusta kuin muodista. Aiheena oli pröystäily, joka saa voimaan pahoin. Kova aihe.

Lounaalla aihe vaihtuikin sitten minuun! Menin ja kerroin Minnalle koko työhistoriani – vähän jälkikäteen nolotti, mutta kun hän sattui kysymään jotain siitä, kuinka monista asioista tiedän jotakin. Pääsyyllinen on PR-toimiston pyörittäminen joskus kauan sitten. Asiakkaat tulivat koko life stylen alueelta ja kun siinä tiedotteita kirjoitat, niin kyllä paljon oppii.

Kotiin lähtiessä olinkin sitten taas somasti nälkäinen. Kiertelin lähikatuja, mutta koska en tunne kaupunkia en löytänyt nopeaa ja terveellistä pelastusta kurnivalle vatsalleni. Vähän ankeana kävelin rautatieasemalle ja voi sitä ilon ja onnen määrää, kun näin mitä kahvilassa myytiin. Ollessani jo alistunut muoviin pakattuihin kolmioleipiin ja laajaan ja rasvaiseen pullavalikoimaan sekä suklaaseen, löysinkin matkustavaisen paratiisin. Sokerittomia smoothieita, rahkaa ja marjoja, mehevällä savulohitahnalla täytettyjä tummia reissareita. Tulin niin iloiseksi, että sanoin myyjälle: Onneksi olet tiskin takana – muuten tulisin pussaamaan sinua!

Joten kotimatka ihanalta juontoressulta alkoi onnellisissa merkeissä vatsa täynnä, halki kauniiden maisemien täydessä junassa.

Huomenna on leivontapäivä!

Suukkosia ystävät

Hanna

Aurinko paistaa niin ihanasti, tuntuu aivan kesältä. Äsken söin lounaan terassilla ja luin samalla naistenlehteä. Lämpöä ja valoa riitti. Mutta illat hämärtyvät jo ja aivan kohta hämärää riittää paistetta pitempään. Sateisina päivinä keskellä päivääkin on hämärää ja märkä asfaltti jotenkin imaisee kaiken valon. Moni huomaa, että hämärässä näkeminen tuottaa ongelmia. Tai aina sitä ei edes oikein tajua, ennen kuin tulee se vähältä piti -tilanne. Usein taustalla on korjaamaton taittovirhe, mutta huono hämäränäkö voi kieliä myös diagnosoimattomasta silmäsairaudesta.

Silmä on ihmeellinen, se mukautuu niin moneen. Kun mennään hämärästä kirkkaaseen silmiltä kuluu vain muutama minuutti tottua valoon. Mutta kun siirrytään valosta hämään se viekin paljon kauemmin aikaa. Tyypillisesti se kestää 5-7 minuuttia, mutta aivan täydellisesti silmät tottuvat hämärään puolessa tunnissa. Sen huomaa helposti juuri tähän aikaan vuodesta. Kun touhuan jotain kotona illansuussa saattaa tyttäreni pyyhältää ovesta sisään ja sytyttää kaikki valot ja kysyä, miksi olen pimeässä. En ole huomannut, koska hämärä on hiipinyt sisään hitaasti ja olen ollut sen kanssa käsi kädessä – tottunut ja muuntunut yhtä matkaa illan kanssa. Mutta jos menen valoisasta olohuoneesta pimeään makuuhuoneeseen en näe mitään.

Kotonahan se ei ole ongelma, osaan kulkea meillä varmasti silmät kiinni törmäämättä mihinkään. Ainakin jos on siistiä! (Sen sijaan isälläni oli suuria ongelmia tässä asiassa ja hän marmatti yhtenään äidilleni tämän taipumuksesta möbleerata kotia – eli järjestää kaikki huonekalut uusille paikoille vähän väliä. Öisiä törmäilyjä vessareissujen yhteydessä tapahtui usein…!)

Sen sijaan heikentynyt hämäränäkö voi olla hyvin hankala ja vaarallinen liikenteessä. Kun illat pimenevät ja märkä asfaltti imee kaiken valon, saattaa tuntua vaikealta nähdä selkeästi. Jalankulkijat tupsahtavat näköpiiriin äkkiarvaamatta ja pyöräilijät tuntuvat ilmaantuvat eteen aivan tyhjästä.

Maantiellä ajaessa saattaa olla vaikeaa ymmärtää mikä möhkäle näköpiirissä häämöttää tai liikennemerkin numerot voivat olla vaikeita erottaa.

Specsaversin Marina Åkerlund neuvoo hämäränäkönsä kanssa tuskailevia menemään optikolle näöntarkastukseen. Monesti hämäränäkövaikeuksien taustalla on korjaamaton taittovirhe, kuten esimerkiksi likitaittoisuus, joka korostuu hämärässä. Likitaittoisuudesta on kyse, kun ihminen näkee lähelle melko hyvin, mutta kauemmaksi katsoessa kuva on samea ja epätarkka.

Olen itse hankkimassa nyt erityisiä ajolaseja, koska ajan paljon paitsi kaupungissa myös juonto- ja luentokeikoille ympäri Suomea. Juttelin Marinan kanssa ja hän suositteli keltaisia linssejä laseihini! No ihan varmana haluan juuri sellaiset ajolaseihin! Ja tajusin myös, että sekä laskettelulaseissani, että endurolaseissani on aina ollut keltainen linssi, vai mikä kalvo se nyt niissä on.

Syynä heikentyneeseen hämäränäköön voi olla myös merkki silmäsairaudesta. Alkava kaihi voi oireilla niin, että vastaan tulevien autojen valot häikäisevät pimeässä. Hämäränäkö saattaa heiketä myös iän myötä, kun valoa taittavat väliaineet samenevat. On myös joitain sairauksia jotka voivat ilmetä hämäränäön ongelmina. Sellaisia ovat esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminta ja diabetes.

Joka tapauksessa, jos hämäränäkö askarruttaa kannattaa mennä optikolle näöntarkastukseen.

Minulla on suuri ilo toimia Specsaversin – anna hyvän näön kiertää -kampanjan kummina ja kummin ominaisuudessa toivonkin, että menet näöntarkastukseen tai et, veisit vanhat tarpeettomat silmä- ja aurinkolasisi Specsaversille, jossa niitä kerätään Tansaniaan vietäviksi uuteen käyttöön. Olen itse ollut tällaisella silmälasimatkalla mukana ja voin taata että lasit tulevat todella tarpeeseen ja niistä suuri apu. Voit tutustua Tansanian hyväntekeväisyysmatkaani täällä. Linkki. Ja täältä saat lisää tietoa kampanjasta.

Vinkit joilla voit parantaa näkemistä liikenteessä pimeällä

1. Tarkasta näkösi ja hanki lasit, joissa on pinnoitetut linssit. Käy näöntarkastuksessa. Hanki sopivat lasit ja niihin pinnoitetut linssit, joissa on heijastuksen esto. Muuten linssien etupintaan syntyy häiritseviä heijastuksia muun muassa vastaantulevien autojen valoista, mikä haittaa näkemistä.
2. Hanki keltaisensävyiset linssit. Keltaiset tai keltaoranssit linssit auttavat näkemään paremmin hämärässä, koska ne parantavat kontrasteja ja poistavat häikäisyä etenkin sumussa tai sateessa.

3. Pidä välineet hyvässä kunnossa. Hanki autoon laadukkaat valot. Pidä huolta, että sekä tuulilasi että silmälasisi ovat puhtaat ja että niissä ei ole naarmuja. Mukauta näkösi pimeään. Jos tiedät, että näkösi mukautuu hitaasti valoisasta pimeään siirryttäessä, ole hetki aikaa pimeässä. Totuttele hämärässä näkemiseen, ennen kuin lähdet liikkeelle.

Nähdään!

♡

Hanna

Monet teistä tietävät jo että olen aamuvirkku. En käytä herätyskelloa juuri koskaan, sillä herään lähes poikkeuksetta viisitoista minuuttia ennen sitä hetkeä, kun olen ajatellut nousevani ylös sängystä. Ainoastaan jos täytyy herätä kolmen aikaan yöllä tai sitä aikaisemmin, tarvitsen kellon herättämään. Se on hassu juttu. Koska poikkeus vahvistaa säännön, tänään sääntö on vahvistettu. Nukuin pommiin. Heärsin klo 7.27 ja Fustratreeni oli sovittu alkavaksi klo 8.00. Pistin töinäksi ja olin crosstrainerilla klo 8.02 Woooooom! Voittaja olo. En ajanut ylinopeutta vaan päinvastoin ruuhka hidasti vartin matkaa ja venytti sen 20 minuuttiin. Yleensä en liikahda kotoa mihinkään ilman aamiaista, mutta nyt suussani kävi vain sähköhammasharja. Mutta kyllä treenistä sitten voi tulla hyvä olo! Nyt aamiasen popsittuani voin niin hyvin, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin rakastaa koko maailmaa. Ja kyllä mä tovin ssinä aamulla mietin, jotta lähdenkö ollenkaan sinne aamupöpperöissäni hikoilemaan. Ajatus tuntui inhottavalta.

Vaan koskapa olisin treeniin lähtöä katunut? En ikinä. Niin ei käynyt myöskään viime viikolla, lauantaina, kun olin sopinut aivan hurjasta jutusta uusien ystävieni Suvin ja Ollin kanssa. Lähdin heidän kanssaan pitkän messupäivän jälkeen vesijuoksemaan läheisen järven ympäri.

Vesijuoksussa ei ole mitään hurjaa. Sen vika on ehkä juuri sen kuolettavassa, lähes tappavassa tylsyydessä. Minulle on suositeltu tätä lajia vuosikausia ja olen yrittänyt, mutta ei onnistu. Liian pitkäveteistä. Paitsi jos juoksee tosissaan ja oikein ja ottaa spurtteja. Mutta siihen ei pysty uimahalleissa. Tilaa ei ole riittävästi. Lisäksi inhoan uimahalleja, niiden hajua ja alasti esiintymistä puku- ja suihkuhuoneissa kun elämäni on muutenkin kohtuullisen julkista.

Luontoa rakastan. Olen ulkoilmaihminen eikä kylmä vesikään ole minua koskaan pelottanut. Avantouintia olen harrastanut tosi paljon ja lapsena talviturkki lensi vappuna ja syksyllä uitiin isän kanssa aamuisin jäiden tuloon asti.

Hurjan asiasta tekee järvi. Olen asunut merenrannalla ja tottunut mereen. Pohja näkyy. Merilevä on tuttua, sitähän heitettiin ja leikittiin leväsotaa. Mutta humuspohjaisen järven vesi on mustaa ja se jotenkin kammoksuttaa minua. Olen naurattanut ystäviäni kertomalla, kuinka jotenkin näen (pelkään that is!) että järvestä nousee valkoisia ruumiita kun uin siellä. Joo – saa nauraa. Nauran sitä itsekin, mutta en ole mukavuusalueellani, kun uin mustassa vedessä. Jos joku ui kanssani se on ok. Ainakin aika ok.

Nyt suunnitelmana oli siis juosta järven ympäri. Vesi on niin kylmää että reilun puolen tunnin retkeen on varustauduttava märkäpuvulla. Suvi lainasi minulle myös hanskat ja kengät. Jännitti aivan sairaasti. Mutta veteen menin. Ja se oli ihanaa! Aution metsäjärven pinta oli peilityyni, aurinko valaisi mäntyjen punervat rungot eikä ääntäkään kuulunut. Paitsi Suvin iloinen juttelu, joka piti mielikuvitukseni hautomat kuvat kurissa ja niin me juoksimme järven ympäri. Niin rakkaan ihanaa se oli. Laiturilla odotti Olli, joka myös otti muutamia kuvia. Siellä oli myös termoskannullinen hunajalla makeutettua minttuteetä ja villapaita. Kotona oli sauna kuumana. Oi onnea kuinka vesijuoksu todella voi olla huippua.

Yöllä polvia ja säärien etuosaa särki vietävästi. Otin särkylääkkeen, että sain nukuttua. Mietin johtuiko särky vesijuoksusta vai messukeskuksen betonilattioilla tramppaamisesta enkä osaa ratakaista kummassa on syy. Se ratkeaa seuraavan juoksukerran jälkeen, joka on toivottavasti pian! Ehkä sunnuntaina. Siihen tulee himo!

Iloa päivään

Hanna

Leipominen on ehkä ihanin harrastuksistani. Kun leivon, olen jotenkin meditatiivisessa tilassa ja erittäin onnellinen. Kun näen taikinan sekoittuvan kulhossa se on melkein hypnoottista.

Ongelmana on se, kuka kaikki leivonnaiset söisi. Pidän leipomisesta enemmän kuin syömisestä. Yksi pala kaikkea riittää. En juurikaan syö sokeria enkä valkoisia vehnäjauhoja arkena ainakaan. Juhlat ovat sitten asia erikseen. Olen huomannut, että monet muutkin välttävät sokeria, siksi olikin tosi hauskaa päästä testaamaan Steviaa.

Stevia on kasvi, se näyttää vähän basilikalta ja sen lehdet ovat huikean makeita. Sitä voi helposti kasvattaa itsekin. (Paitsi minä – yrtit eivät viihdy hoivissani, elleivät ne menesty avomaalla!) Stevia-kasvista valmistetaan Hermesetaksen Stevia tuotteet joihin kuuluu mm. Stevia sweet crystal jauhe, joka näyttää aivan sokerilta, sekä Stevia sweet –neste joka on väritön nestemäinen makeutusaine. Stevia on puolet makeampaa kuin sokeri, se on syytä muistaa, ettei tule liian tehtyä liian makeita herkkuja. Mittataulukot on kyllä hyvin merkittyinä pakkauksiin, mikä on ilo ainakin kaltaisilleni tohottajille! Voit käydä lukemassa lisää tietoa Hermesetaksen Stevia Sweet -tuotteista täältä

Kummatkin, sekä jauhe että neste, käyvät sekä kuumiin että kylmiin ruokiin ja sietävät siis hyvin kuumentamisen. Stevia sweet -tuotteet maistuvat lähes samalta kuin sokeri, makueroa ei juuri huomaa. Minä kokeilin sekä jauhetta että Stevia nesettä, joka sisältää myös hiukan agavesiirappia.

Nestettä käytetään tipottain ja ilahduin Stevia pullon hyvin suunnitellusta nokasta josta tippoja on helppoa annostella. Sieltä tulee todellakin tippa kerrallaan, eikä nestettä lorise likaa.

Kumpikaan tuotteista ei sisällä lainkaan kaloreita. Ja se on aivan huippua. Jokapäiväisessä käytössä iloitsin kaikkein eniten siitä, että saatoin syödä puolukoita pilvin pimein! Puolukka on huipputerveellinen marja ja nyt on niiden paras sesonki. Rakastan puolukkasurvosta rahkan ja puuron kanssa, mutta en tosiaankaan pysty popsimaan sitä ilman makeutusta. Tein survosta lisäämällä desilitran stevia-jauhetta litraan puolukoita. Oli ihanaa syödä hyvällä omallatunnolla puolukkaherkkua. Tein siitä myös ihania tuorepuuroja. Kulhollinen tuorepuuroa on hyvä välipala, aamupala tai eväs ja puolukan kanssa tuorepuurosta tulee superruokaa!

Kotona suuren suosion saivat myös manteliletut, jotka ovat muuten myös gluteenittomia. Tarjosin niitä sellaisinaan Stevia sweet cystal -jauheen kanssa, joka toimii samoin kuin hienosokeri. Tein myös puolukkasurvoksesta ja rahkasta ihanan lisukkeen letuille.

Leivonnassa on hyvä muistaa, että steviajauhe vatkautuu huonommin kuin sokeri, eli sokerimuna-vaahdon vatkaamiseen menee noin 20 min. Siksi kokeilin mieluummin sekoitettavia taikinoita. Tein kaksi mehevää kakkua – porkkanakakun ja omenakakun.

Porkkanakakun kuorrutksen tein myös keveämmäksi kuin se normaalisti on. Voin, tuorejuuston ja sokerin sijaan sekoitin herkullisen kuorrutuksen kevyestä tuorejuustosta, ricottajuustosta ja raastetusta appelsiinin kuoresta. Makeutin seoksen Stevia sweet -nesteellä. Toimi loistavasti! Jälkeenpäin ajattelin että oliisn myös voinut laittaa kuorrutusta kakun väliin. Ehkä teen niin seuraavalla kerralla.

Omenakakun taikina on niinikään sekoitettava ja super helppo. Taikinaan käytetään omenasosetta, jota valmistan aina tarpeen mukaan. Teen sen aina sokerittomana, koska omenat ovat mielestäni jo tarpeeksi makeita. Lohkon vain pestyt omenat kuorineen ja siemenineen isohkoiksi lohkoiksi. Höyrytän lohkot höyrykattilassa tai -korissa pehmeiksi ja teen soseen käsikäyttöisessä sosemyllyssä. Kaikki kuoret ja siemenet jäävät sosemyllyyn ja ihana omenasose on saman tien valmista. Myllyn sijaan voi käyttää myös lankasiivilää ja puristaa soseen sen läpi. Joka haluaa soseeseen lisää makeutta, voi sen tietysti makeuttaa.

Omenakakun päälle paistoin omenan lohkoja jotka maustoin vain kanelilla. Niitä jäi hiukan yli ja söin loput maustamattoman jugurtin kanssa! uuh! ihania!

Kaikki ohjeet ovat peräkkäin postauksen lopussa kuvien jälkeen.

PORKKANAKKKU

4,5 dl vehnäjauhoja

1,5 dl Stevia sweet crystal –jauhetta

1 tl leivinjauhetta

1 tl soodaa

1 tl suolaa

2 tl kanelia

2 tl kardemummaa

1 tl inkivääriä

1,5 dl murskattuja pekaanipähkinöitä

2,5 dl rypsiöljyä (tai puolet ja puolet rypsiöljyä ja saksanpähkinäöljyä)

7 dl porkkanaraastetta (5-7 porkkanaa)

4 kananmunaa

Kuorrutus

200g kevyttä tuorejuustoa

100g ricotta tuorejuustoa

1 tl  Stevia sweet liquid –nestettä

2 (luomu) applesiinia

pekaanipähkinöitä

Sekoita kulhossa keskenään kuivat aineet ja lisää joukkoon öljy, porkkanaraaste ja kananmunat. Sekoita hyvin joko puuhaarukalla tai muutaman minuutin ajan sähkövatkaimella. Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun  22cm halkaisijaltaan olevaan irtopohjavuokaan tai 20 x 30 cm suorakaiteen muotoiseen vuokaan. Paista 160 °C noin tunti. Kokeile kypsyyttä tikulla kun olet paistanut kakkua 50 min. Ei kannata paistaa sitä liian kuivaksi.

Tee kuorrutus sekoittamalla tuorejuustot sekaisin sähkövatkaimella. Lisää hyvin pestyn appelsiinin raastettu kuori ja tiputtele Stevia joukkoon. Maista välillä, että saat makusi mukaisen makeuden. Minulle sopi 40 tippaa.

Levitä kuorrute jäähtyneen kakun päälle ja koristeleappelsiinikuoriraasteella ja pekaanipähkinöillä.

OMENAKKKU

200g voita

1 dl omenasosetta

2 dl turkkilaista jogurttia

2,5 dl Stevia sweet crystal -jauhetta

4,5 dl vehnäjauhoja

1 tl vaniljauutetta

2 tl kardemummaa

2 tl soodaa

Täyte

1 dl omenasosetta

Kuorrutus

3 isoa tai 6 pientä kuorittua omenaa lohkoina

3 rkl voita

1-2 tl kanelia

Sulata ja jäähdytä voi. Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää joukkoon ensin sulatettu rasva ja sitten jugurtti ja omenasose. Paista 20 cm halkaisijaltaan olevassa vuoassa 180°C  50-60 min. Kokeile kypsyyttä tikulla. Kumoa kakku ja anna jäähtyä.

Kuorrutus

Paista omenanlohkoja varovasti voissa, kunnes ne pehnevät. Älä hämmennä paljon, etteivät mene muussiksi. Mausta kanelilla. Jäähdytä.

Halkaise kakku keskeltä kahdeksi kerrokseksi ja levitä omenasose kakun väliin. Asettele paistetut omenanlohkot kakun pinnalle. Jos haluat voit ripotella pinnalle Stevia jauhetta.

MANTELILÄTYT

2 kananmunaa

1 dl turkkilaista jugurttia

1 dl maitoa

½ tl suolaa

¼ dl Stevia sweet crystalia

2 dl mantelijauhetta

½ dl perunajauhetta

Sekoita kaikki aineet yhteen ja anna taikinan turvota hetki. Paista letut lettupannulla ja tarjoa rahkan ja puolukkasurvoksen kanssa.

Puolukkasurvos

1 l puolukoita

1dl Stevia sweet crystalia

sekoita, survo ja nauti

TUOREPUURO

4 annosta

2 dl kaurahiutaleita

2 dl maitoa

2 dl puolukkaa

4 dl turkkilaista jugurttia

40 tippaa makeutusainetta

Sekoita maito kaurahiutaleisiin ja anna seoksen turvota mielellään yön yli. Lisää joukkoon puolukat survottuina, jogurtti ja lisää makeutusta pikkuhiljaa, kunnes saat itsellesi sopivan makean seoksen. Minä laitoin 40 tippaa. Lisää puuron pinnalle pähkinöitä, marjoja ja kookosta oman maun mukaan.