Aamun Hesarissa oli herättävä juttu. HS 17.8. ”Sannin musiikkivideo poistettiin netistä” En ole nähnyt videota eikä sitä siis enää edes voi nähdä. Jutun mukaan videolla pikkutytöt laulavat Sannin videolla hänen biisiään Vahinko. Hesarin toimittaja Jussi Lehmusvesi oli kysynyt Sannin levy-yhtiöltä (Warner Music Finland) videon sisältämästä materiaalista, jossa pikkutytöt laulavat kameralle ”Jos haluut testaa mua yhden kerran vaan, mulla on mesta mihin mennä”.

Jutussa toimittaja lehmusvesi sanoo mm. että aikuiselle tulee videoita katsellessa ahdistava olo ja erityisen ahdistavaa on ajatus siitä jossa pedofiili katselee pikkutyttöjen esittämää kappaletta.

Kävin lukemassa Saanin FB-sivuilla vilkkaana käytävää keskustelua aiheesta. Kommentteja on puolesta ja vastaan. Videon puolesta puhujat ovat sitä mieltä että lapset eivät tiedä mistä laulavat, joten se ei haittaa ja leimaavat videota paheksuvat ihmiset kukkahattutädeiksi.

Olen aina ollut kukkahattutäti, jos se tarkoittaa äitiä, joka suojelee lapsiaan.

Kun esikoisen oli ala-asteella ”kaikki” saivat katsoa Melrose Placea. Mielestäni se ei kuitenkaan ollut omiaan 7-8 -vuotiaalle tyttärelleni, enkä antanut hänen katsoa sitä. Siitä syntyi tietysti kova tahtojen taistelu, mutta en antanut periksi. Koulun vanhempienillassa kysyin koulupsykologilta hänen kantaansa asiaan. Se oli selkeä. Älä anna katsoa, jos pystyt siihen. Ei ole ekaluokkalaiselle sopiva ohjelma.

Vanhemmuudessa on mielestäni juuri se tärkeää, että kuuntelee tunnetta. Jos tuntuu pahalta katsoa, kun pikkutyttö laulaa että testaa mua – siinä on jotain pielessä. Väärää. Ja silloin ei kannattaisi pelätä ottaa vastuuta ja sanoa mielipiteensä, kyseenalaistaa ja olla vahva. Paljon helpompaa on antaa periksi ja viitata kintaalla ja väistää vastuu.

Omia lapsiani kasvattaessani huomasin usein kuinka paljon rajat ja kiellot helpottivat lapsen oloa. Kun tuli raja vastaan, lapsi testasi, testasi uudelleen ja ehkä vieläkin uudelleen. Kun raja pysyi paikoillaan, lapsen olo helpottui usein silmin nähden. Hartiat putosivat alas ja koko olemus rentoutui. Asia tuli selväksi, tuosta ei kannata yrittää enää mennä, tie on tukossa.

Alkoholi oli yksi rajan paikka. En suostunut minkäänlaiseen joustoon 18 vuoden ikärajassa. Toki tiesin, että kokeiluja tapahtui. Tiesin myös aina missä lapseni milloinkin olivat. En mitenkään suosinut ajatusta, että ”lapsen tulisi vetää ekat kännit kotona valvotuissa olosuhteissa” Humala ei mielestäni ole minkään ikäiselle suotava olotila, miksi siis lapselle minun seurassani, kun tiedän ettei se ole hyväksi? Perustelin ikärajan mm. lääketieteellisillä faktoilla. (Alkon sivuilla myös hyviä perusteluja, voit lukea ne täältä)

Kaikki lasteni kavereiden vanhemmat eivät olleet samaa mieltä kanssani ja jotkut jopa kävivät ostamassa nuorille siideriä ja vastaavaa. En hyväksy sitä. Ja koska lapseni tiesivät sen, se rajoitti kokeiluja ja säästyimme ikäviltä ylilyönneiltä. Myös ensimmäiset maljat täysi-ikäisenä saivat oman hohtonsa. Esikoisen kanssa ne nautittiin Kaivopuiston kalliolla kirpparilta ostetuista samppanjalaseista, kun pääsy opiskelemaan vahvistui. Se oli kivaa!

Varmasti artistin tässä tapauksessa ei ollut tarkoitus tehdä mitään hallaa kenellekään, hän on itsekin vielä kovin nuori, eikä ehkä osaa nähdä asiaa kaikista kulmista. Levy-yhtiön sen sijaan olisi voinut olla skarpimpi. Mutta kunniaksi heille, poistivat videon. Kiitokset puolestani myös toimittaja Lehmusvedelle.

Rakkautta ja rajoja

Hanna

Matkalla kotiin Espooseen taas. Kolme kokonaista ja kaksi puolikasta päivää Saarenmaalla oli pieni irtiotto Suomen kauneimman kodin kuvausten loppuessa. Ajattelin vaan ottaa iisisti ja lukea. Ja hoitaa pari työasiaa. Nyt istun autossa ja ajamme inhottavassa, sateisessa ja myrskyisessä säässä Saarenmaalta kohti Tallinnaa. Mietin mitä tuli tehtyä pikku lomasella. Alkoi naurattaa! Loma totta tosiaan!

Perjantaina jäimme muutamaksi tunniksi Tallinnaan katsomaan tyttärellemme opiskelun ajaksi vuokra-asuntoa.

Matkalla omaan paikkaamme Saarenmaalla, pysähdyimme iltamyöhäisellä Muhulla leipomossa, jossa oli täysi tohina päällä ja ostimme ihanan lämpimän tumman leivän. Oli mukavaa juoda teetä ja syödä vastaleivottua leipää ennen kuin pistimme silmät kiinni mökillä.

Joka lauantai julkaisen toisessa blogissani reseptin ja päivä hurahti iloisesti omenakakun reseptin tekemisessä, leipomisessa ja kuvaamisessa. Vasta iltapäivällä homma oli tehty. Yksi työpäivä siinä vierähti, mutta kakusta tuli hyvää. Liiankin hyvää. Söimme molemmat siitä pienen palan ja sitten kipitin kiireen vilkkaa naapuriin ja annoin kakun heille, koska muuten se olisi kadonnut pikkuhiljaa omaan suuhun ja siitä on suora tie vyötärölle.

Kokkailu ei enää kiinnostanut, joten hyppäsimme autoon ja ajoimme Kuresaareen ja söimme pihvit La Perlassa. Mieheni ei kokkaa ollenkaan, joten hän hoitaa osuutensa siten että saan syödä usein ravintolassa, varsinkin lomilla.

Kuresaaressa oli viikonloppuna meripäivät joten ruuan jälkeen oli hyvä syy tehdä pieni kävelyretki. Siellä oli hullu tuuli ja sairaan kylmä joten retki oli lyhyt ja kylmä. Hitto että inhoan kylmää kesää. Ihan syksyltä tämä jo tuntuu. Pakenimme nopeasti kaupan kautta kotiin.

Kaupassa totesin taas kerran kiinnostavan jutun. Saarenmaalla saa aina loistavia hedelmiä. Kypsiä, meheviä ja makeita. Ja siis nimenomaan kypsiä! Esimerkiksi nektariinit, persikat, aprikoosit ja vastaavat ovat aina kypsiä ja suuria! Suomessa ne myydään muovikipoissa kombona päältä kivikova ja raaka, sisältä mätä! Kuinka sekin on mahdollista?

Herkuttelimme sunutaina aamupuurolla, johon pilkoin mehukkaita nektariineja ja punaisia viinimarjoja, jotka kävin nopsaan poimimassa yöpaidassani molemmat kourat täyteen. Ihanaa mökkielämää sellainen.

Sunnuntai oli muuten kauhun päivä. Oli otettava kuvia, joissa esiinnyn urheiluliiveissä. Kun olin kokeillut liivejä ja peilaillut niitä kotona olin todennut, että kyllä niistä hyviä saadaan. Sunnuntaina Saarenmaalla mietin olenko hullu. Otimme kuvat talomme yläkerrassa, suuressa valkoisessa tilassa, jossa on tilaa treenata. Kun sitten katsoin kuvat kylvin kylmässä hiessä. Valehteleeko valokuva vai silmät? Vaiko oma pää? Vai missä vika? Mieheni katsoi minua kuin hullua. Ei ymmärtänyt lainkaan mikä oli tuskani aihe. Poimin kuvista vähiten kamalat ja lähetin ne muutamalle ihmiselle, joiden sanaan luotan. Go for it oli lausunto. En pystynyt edes katsomaan kuvia, menin lukemaan kirjaa ja kiskoin samalla läskiä käsivarsista ja puristelin vatsamakkaroitani. Tein pientä kuolemaa. Aina se on sellaista. En osaa selittää, mutta ehkä joku tietää mistä puhun.

Maanantaina oli laitettava blogi ja kuvat ulos. (jos haluat lukea blogin se löytyy täältä)Katsoin kuvia aamulla ja totesin että voin elää asian kanssa. Puolet päivästä meni töissä, mutta iltapäivällä söimme taas muiden tekemää ruokaa ravintolassa ja illalla meille tuli hieroja mökille, mikä on luksusta! Tunnin hieronta maksaa 20€ eikä tarvitse kuin avata ovi. Hieronnan jälkeen on ihanaa, kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Istua pehmeään kylpytakkiin kääriytyneenä ja juoda teetä, lukea kirjaa ja mennä nukkumaan.

Vaan mitä tapahtuikaan! Ei puhettakaan mistään hyvästä olosta, vaan aivan päinvastoin. Sain jonkun täysin käsittämättömän vatsakramppikohtauksen, joka kesti koko viime yön. Hirvittävät kouristukset seurasivat toinen toistaan ja nukuin vain silmän täyden silloin tällöin. Mikään asento ei tuntunut hyvältä vaan kouristukset raastoivat kehoa säälimättömästi. Aluksi viittasin asialle kintaalla ja ajattelin että pian se menee ohi, mutta lopulta pelkäsin kuolevani. Ei hajuakaan mistä oli kysymys. Mutta se oli hirveää. Vuoroin kylmä ja vuoroin hiki ja hirveä kipu joka ei hellittänyt. Tajusin hyvin selväsi, miksi sattui niin, että kaikki kolme lastani ovat syntyneet keisarinleikkauksella erilaisista syistä johtuen. En olisi ikinä kestänyt synnytyskipuja, jos niitä voi edes kaukaisesti verrata viimeöiseen.

Mutta nyt olen laivassa ja kohta kotona ja voin taas alkaa työt!

Iloa päivään

Hanna

Treeneissä kiinni jälleen! Ja hip hei blogin lukijoille 10€ alennus Triumphin ihanista urheiluliiveistä, linkki alekoodiin ja kuponkiin blogin lopuussa!

Elämä hymyilee taas treenipäiväkirjan ja kipeiden lihasten muodossa. Olen päässyt rytmiin ja aion kiihdyttää vauhtia. Kesä kului liian harvoin treenatessa ja siitä seurasi kipuja ja jumituksia. Nyt olen treenannut jo monta kertaa henkilökohtaisen valmentajani kanssa Fustraa ja voin sanoa, että ollaan vedetty elämäni rankempia treenejä ja se niin maistuu! Nyt haluan vielä lisätä omatoimisia treenejä niin, etten voi olla niitä tekemättä. Taskussa on kortti uudelle salille ja tähtään sen ryhmäliikuntatunneille.

Uutta on myös se että pystyn juoksemaan jälleen, monen vuoden jälkeen. En tosin voi juosta usein, enkä pitkään, mutta esimerkiksi Saarenmaalla käydessämme juoksu on hyvä juttu, koska täällä ei ole lainkaan mäkiä ja sauvakävely tuntuu siksi n tylsältä. Vaikka koettaisi kävellä kuinka kovaa, tuntuu ettei saa siitä irti tarpeeksi. On pakko pistää välillä juoksuksi ja se tuntuu ihanalta.

Vaikka rakastan kauniita vaatteita en aiemmin juuri treenikamoihin satsannut. Se on aivan hullua, juuri treenivaatteethan pyörivät useimmin pesukoneessa, toimivissa asuissa on miellyttävintä treenata, asusta voi olla jopa hyötyä suoritukselle ja vielä sekin, että treeniasussa tuijotan itseäni eniten peilistä. Voi kuulostaa naurettavalta, mutta niinhän se on. Siinä teen jotain kyykkyä tai hauiskääntöä peilin edessä ja kyllä se vaan niin on, että kivempi on katsoa kivaa asua, kuin ei niin kivaa. Hyvään treenisettiin kuuluvat myös treeniin sopivat alusvaatteet. Tukevat ja kauniit urheiluliivit ovat olleet yksi hankalimmista haasteistani.

Tässä iässä – olen siis 58-vuotias – kudokset ovat jo suloisesti pehmeät ja usein urheiluliiveistä pursuaa tätä pehmeyttä vähän joka puolelta. Liivien on kuitenkin oltava tukevat ja niiden täytyy pysyä hyvin paikoillaan. On ärsyttävää, jos joutuu korjailemaan tai kiskomaan liivejä treenin aikana. Eikä sellaisista liiveistä ole oikeasti edes mitään hyötyä.

Fustrassa ei hypitä mutta liivien tukevuus on silti tärkeää. Liikkeitä tehdään kaikkiin mahdollisiin suuntiin ja liivien on pysyttävä menossa mukana. Ne täytyy voida unohtaa treenin aikana.

Juostessa tuki taas on tuiki tärkeää. Rinnat paitsi pomppivat ylös alas, myös sivulta toiselle sekä sisään ja ulos. Siksi myös minun, pienirintaisena, on käytettävä tukevia liivejä urheillessani. Triumphilla on useita erilaisia urheiluliivejä mallistossaan, mulle sopii parhaiten Triumphin Triaction hybrid Lite P -liivit ja värikin on mulle just passeli!

Triumphin Triaction hybrid Lite P -liivit sopivat minulle siis ihan täydellisesti. Tykkään siitä, että:

Liivien alareunan kuminauha on leveä. Se pysyy napakasti paikoillaan, eikä lähde rullaamaan tai purista, kuten kapea nauha.

Kuppien alapuolella, juuri siitä mistä hikoilen rintojen alueella eniten, on kaistale verkkomaista, erittäin hengittävää materiaalia.

Liivien sivut ovat hyvin joustavaa materiaalia

Olkaimet on levennetty ja pehmustettu olkapäiden päältä

Olkaimien pituutta voi säätää paitsi normaalisti takaa, myös edestä

Olkaimet saa laitettua selästä sekä ristiin että suoraan

Kupit ovat hiukan topatut, hengittävät eikä niistä näy läpi

Liivit ovat napakat mutta eivät purista mistään liikaa

Liivien materiaali on tekninen, eli kosteus siirtyy pois iholta

Liivit kuivuvat nopeasti pesun jälkeen ja ne voi pestä koneessa

Monta hyvää juttua yhdessä pienessä vaatekappaleessa, jotka tekevät treenaamisesta niin paljon kivempaa. Nyt saat 10€:n alennuksen Triuphin urheiluliiveistä blogini lukijana. Huippu kivaa! Alennuskoodi verkkokauppaan tai kuponki myymällään löytyy . Ole hyvä! Iloa elämään ja liikkumiseen!

Pus

♡

Hanna

Istun Saarenmaan talomme terassilla ja kuuntelen hiljaisuutta. Kuuluu vain tuuli korkealla puiden latvoissa ja sirkkojen siritys ruohikossa.

Hiljaisuuden kuunteleminen pitäisi olla Suomessa lakisääteistä. Vain sydämen sykkeen ääni on hiljaisuutta tärkeämpää. Äänistä tulee stressiä ja ääntä on kaikkialla. Suur-Helsingin alueella melua ja ääntä on miltei mahdotonta päästä pakoon. Syvää hiljaisuutta on harvoissa paikoissa ja moni voi luulla olevansa hiljaisuudessa, mutta ei ole. Sen huomaa vasta, kun on oikeasti hiljaisuudessa, jossa ei ole kaukaisen moottoritien tai suuren ilmastointilaitteen hurinaa tai muuta tasaista äänisaastetta.

Usein mietin varsinkin nuorisolle suunnattujen vaateliikkeiden musiikin voimakkuutta. En viihdy siinä hulinassa sekuntiakaan kauempaa, kuin on pakko. Suomessa kauppojen musiikin voimakkuus on kohtuullista, mutta monissa maissa desibelit nousevat kipurajaan saakka.

Olin kerran Hollywoodissa ollessamme valinnut sylillisen vaatteita ostettavaksi yhdestä suositusta nuorisoliikkeestä ja kävelin kassoille. Kassajono oli tolkuttoman pitkä. Seisoin tovin. Katsoin vaatekasaa. Katsoin jonoa. Jätin vaatteet lähimmälle rekille ja kävelin ulos. Meteliä oli sielläkin, mutta helpommin siedettävää. Vaan mitäpä minusta, mutta mitä tapahtuu niille nuorille myyjille, jotka ovat koko päivän siinä metelissä? Juu juu, hehän rakastavat sitä ja musa on just siistiä ja auttaa ajattelemaan ja joo joo. Mutta väärässähän he ovat. Tai vaikka olisivat oikeassakin, niin fakta on se, että meteli väsyttää ja aiheuttaa stressiä.

Hiljaisuudessa on sekin pikku juttu, että on kuunneltava itseään ja omia ajatuksiaan, kun ympäristö ei pakkosyötä informaatioita ja virikkeitä. Sen ylellisyyden on viemässä myös älypuhelimet, internet, Snapchat, Instagram, Facebook, Periscope ja vastaavat. Kun selaa jatkuvasti mitä muut tekevät, ei ole aikaa kuunnella omia ajatuksiaan, ilojaan ja tuskiaan. Ei synny keskusteluja oman itsensä kanssa, koska voi kommentoida ja sanoa mielipiteitä muiden tekemisistä.

Ei myöskään synny keskusteluja toisten ihmisten kanssa oikeassa livetilassa. Ja se vasta onkin tyhmää. Jos seurassa ihmiset pläräävät puhelimiaan ei synny mitään kiinnostavaa. Kun osa keskittymisestä on kädessä poltteleva puhelin, vastailee ja osallistuu vain puolittain ja pinnallisesti siihen mitä ympärillä tapahtuu. Ei synny pallottelua, tilannekomiikkaa ei mitään. Se on sama kuin heittäisi pallon johonkin Tempur-materiaaliin. Pallo kiitää kohti seinää, joka tappaa pallon vauhdin, kuolettaa sen ja pallo plopsahtaa maahan ja pysähtyy, antamatta takaisin mitään.

Olisi niin tärkeää oppia sietämään hiljaisuutta myös joukossa. On jotenkin niin köyhää napata puhelin kouraan ja alkaa selata sitä, kun hiljaisuus tekee olon vaikeaksi. Läsnäoloa ei synny. Puhumattakaan, jos on kahden jonkun kanssa. Ihminen saattaa lähettää toiselle tahtomattaan aika selkeän viestin epäkiinnostavuudesta, jos kädessä on yhtä aikaa koko maailma, kun pitäisi viettää aikaa ystävän kanssa. Tässä kohtaa helposti unohtuu se, että netistä mikään ei katoa. Sinne voi palata myöhemminkin antamaan kommenttejaan ja selaamaan tapahtumia.

Ja itselleenkin on syytä olla läsnä ja pysähtyä. Havainnoida mitä ympärillä tapahtuu, miltä ympäristö näyttää ja miltä itsestä tuntuu ja miksi.

Sunnuntait olivat lapsuudessani haastavia päiviä. Mitään ei oikein saanut tehdä ennen kahtatoista. Eli ennen kuin kirkonmenot olivat ohi. En ole uskovaisesta perheestä, mutta kuului hyviin tapoihin olla rauhassa puoleen päivään saakka, eikä missään nimessä sopinut soittaa kenellekään ennen sitä. Tai alkaa leikata nurmikkoa. Tai ylipäätään pitää mitään ääntä. Ja muutenkin sunnuntait olivat hiljaisia, pitkäveteisiä ja aikaa vietettiin enimmäkseen oman perheen kesken. No siitä on iäisyys aikaa eikä tavat ole enää sellaiset, mutta eipä olisi pöllömpi idea pysähtyä yhdeksi aamupäiväksi viikossa hiljaisuuteen. Taidan suositella sitä itsellenikin.

Rauhaa ja rakkautta päivään

♡

Hanna

Katsottiin telkkarista elokuvaa. Juonessa oli traaginen käänne ja tapahtuma, jollaisen olen itse kokenut kauan sitten. Aloin itkeä. Tyrskiä oikein kunnolla. Mieheni katsoi silmät suurina, että mitä ihmettä nyt tapahtuu. Vaikka toisaalta hän on jo tottunut tunteellisuuteeni tietysti. Nyt reaktio elokuvan tapahtumiin vain oli lievästi sanottuna kovin vahva. Jostain muistin lokeroista kumpusi nuo samat tunteet, kuin silloin kauan sitten ja samastuin roolihenkilön tilanteeseen sataprosenttisesti. Eikä muuten naurattanut yhtään! (Nyt naurattaa kyllä aika paljon!)

Minulle käy aina niin. Olen elokuvassa täysillä mukana. Hukun elokuvan maailmaan ja sama tapahtuu, kun luen kirjoja. Olen joku kirjan henkilöistä ja välillä olen yhtä aikaa kaikki henkilöt. Voitte vain kuvitella kuinka raskasta hommaa se on! Mutta siinähän viihteen viehätys onkin. Ne vievät pois arjesta ja kuten äitini opetti, kirjoissa sinulla on aina ystäviä ja voit matkustaa minne ikinä haluat.

Mutta kuinka pitkälle voi elokuvan, televisiosarjan tai kirjan maailma ihmisen nielaista? No pakko on myöntää, että minut se voi nielaista ihan kokonaan. Joskus kun luen kirjaa ja joudun laittamaan sen sivuun, elän kirjan maailmaa päässäni koko päivän. Olen roolihenkilön sisällä kaupungilla ihan tyynesti. (Tai myrskyisästi – tilanteesta riippuen) En siis tee mitään, mutta ajattelen, kuin esikuvani. Huvittavinta on kuitenkin se, mitä Sinkkuelämää televisiosarja sai minut tekemään.

Parasta sarjassa oli neljän naisen ystävyys. Mutta vähintään toiselle sijalle nousi sarjan stailaus. Ne vaatteet! Ja kuinka ne oli puettu! Kaikki ihanat vastavoimat Carrien asukokonaisuuksissa. Oudot yhdistelmät, suuret korut tai pienen pienet. Kaikki se ennalta arvaamattomuus. Ja tietysti Manolot ja muut upeat kengät. Jotenkin sarjasta jäi fiilis että arki on asujen puolesta ainakin aina yhtä juhlaa.

Tuohon aikaan matkustin paljon U.S.A:ssa. Siellä juhlapukuja on rekit pullollaan eivätkä ne maksa ollenkaan niin paljon kuin täällä. Koko maailman värit, materiaalit ja tyylit löytyy yhtä helposti, kun rasvaton maito marketista. No mitä tein? Ostin juhlamekkoja! Joka reissulta muutamia. Ja kenkiä! Korkeita hullun ihania pikku inkvisiittoreita. Tietämättä koska muka voisin käyttää niitä. Hullaannuin ja näin itseni juoksentelemassa pitkin poikin ihanissa ihanissa juhlissa harva se ilta.

Mutta tiedättekö mitä? Käyn ani harvoin juhlissa. Varsinkaan sellaisissa, joissa noille puvuille olisi ollut mitään käyttöä. Elin Carrie-elämää ja täytin vaatekaappiani ihanilla hullutuksilla! Muutama vuosi sitten myin ne kaikki. Olin käyttänyt yhtä. Tyllihame on vielä vaatekaapissa, mutta se on Suomesta ja tylli on tönkköä. Carrien hameen tylli on kuin vaahtoa. Että voinkin olla hullu! Mutta ajattelin juuri katsoa koko sarjan taas kerran. Pelkään hiukan, josko sarja saa minut jälleen vaatekaupoille…

Harper’s Bazaar on poiminut Carrien 50 parasta asukoknaisuutta, voit katsoa ne täältä

Silti olen sitä mieltä että ylipukeutuminen on ihanaa!

♡

Suukkoja ja unelmia päivään!

Hanna

Kyllä rikkaan ja terveen on helpompi iloita pienistä asioista, kuin köyhän ja sairaan.

Kuuntelin juuri ihmistä, joka kertoi olevansa kiitollinen aivan pienistäkin asioista. Se on jännä juttu tuo kiitollisuus. Kun pentuna vedin lipat ja molemmat polvet olivat ruvella tai kun ranteeni tai jalkani murtuivat, (ne murtuivat usein. Olin kova tyttö tekemään ja rapatessa roiskuu), olin tietysti kuin maani myynyt ja onneton. Äidilläni oli maailman raivostuttavin tapa lohduttaa minua: Ole iloinen, että sinulla on kaikki neljä raajaa! Iloitse siitä että pystyt kävelemään. Vihasin noita lauseita. Kaipasin voivottelua ja lohdutuslahjoja. Ei tippunut, ei herunut. Se, jos mikä, antaa aihetta kiitollisuuteen.

Tajuamattani äitini opetti minulle positiivisen ajattelumallin ja kiitollisuuden kaikesta siitä mitä on, jo aivan pienenä.

Tuolla ajattelumallilla saan pidettyä nokkani pinnan yläpuolella, kun tuntuu siltä että uppoan. Ajattelen kuinka paljon huonommin asiat voisivat olla ja herään näkemään asioiden positiiviset puolet. Näen kaiken sen hyvän mitä minulla on. Välillä se hyvä on kaivettava tosi syvältä, mutta tiedän, että minun syväni on jollekin toiselle pintaa. Että jonkun on kaivettava paljon syvemmältä, kuin mihin itse olen koskaan joutunut kurottautumaan.

Eräs ihminen sanoi olevansa kiitollinen joka päivä kaikesta, myös pienistä asioista. Kun häneltä kysyttiin, mistä hän juuri sillä hetkellä oli kiitollinen hän vastasi: minulla on ihana perhe, kaunis koti, ihanat vanhemmat, inspiroiva työ, voin hyvin juuri nyt, mieleni on levollinen. Hienoa. Hän oli kiitollinen niistä asioista, jotka mielestäni ovat maailman tärkeimmät asiat. Ei se silti tarkoita sitä, etteikö hän olisi kiitollinen kassahenkilön hymystä, täydestä vatsasta, ystävällisistä sanoista ja hän sanoi olevansa myös kiitollinen vastoinkäymisistä.

Kun perusasiat ovat kunnossa, on helppoa olla kiitollinen suurista ja pienistä. Todellista voimaa osoittavat ne, jotka ovat kiitollisia elämälle silloin kun läheinen sairastaa, kun elää toimentulon rajamailla, kun ei ole työtä, kun puoliso pettää, kun lapsi on vakavasti sairas, kun asiat ovat oikeasti huonosti.

Positiivisuuden apostolit ovat harvoin sanomaansa julistaessaan sairaita, nälkäisiä, työttömiä tai kamppailevat monien ongelmien keskellä. Tosin niitäkin ihmisiä on olemassa ja kun heidän seurastaan saa nauttia, on sellaisen energian ja auringonpaisteen ytimessä, ettei sitä unohda koskaan. Sellaiset ihmiset jättävät pysyvän jäljen ja herättävät huomaamaan oman elämän helppouden.

En silti tarkoita, että hyvinvoivan positiivisuus olisi jotenkin huonompaa tai falskia. Moni jolla on kaikki hyvin, ei sitä huomaa, eikä osaa olla kiitollinen pienestä saatikka suuresta. Sitä vaan mietin, miltä tuntuu köyhän ja sairaan kuulla positiivisen asenteen tärkeydestä niiltä ihmisiltä, joilla kaikki tuntuu olevan hyvin. Sekin on muistettava, ettemme tiedä mitä polkuja kukin parhaillaan tarpoo ja mitä savottaa käy.

Siksi hymy on tärkeää ja se, että kohtelee ihmisiä kaikesta ulkoisesta riippumatta niin kauniisti kuin kykenee.

Sairastin joskus masennusta ja yhden nuoren kassatytön hymy sai minut onnenkyyneliin. Eipä tiedä tyttönen mitä teki. Pelasti monta päivää. Ja edelleen muistan hänet. Siitä on kaksikymmentäyksi vuotta.

Rakkaudella

Hanna

Transilvania kuulostaa eksoottiselta, keskiaikaisen pimeältä alueelta jossain määrittelemättömällä alueella, jossa asuu ihmisverta janoava kreivi Dracula. Tosiasiassa se on historiallinen alue keskellä Romaniaa ja Dracula oli vanhassa linnassa elävä kreivi, joka rakasti punaviiniä. Sibiu (saks. Hermannstadt) on perustettu v.1199 ja sen huomaa kaupungin charmista ja katukiveyksistä.

Sibiusta tehdään retkiä Draculan linnoihin, mutta me emme lähteneet sinne. Kysyimme hotellista, josko he tietäisivät jonkun taksikuljettajan tai vastaavan, joka veisi meidät katsomaan Romanian maaseutua ja vuoria. Tiesivätpä hyvinkin! Saimme hyvää englantia puhuvan, hauska ja miellyttävän Vyctor Caloteskun kuljettajamaan meitä koko päiväksi. (Harva taksikuljettaja puhuu Sibiussa englantia, saksaa puhutaan enemmän) Vyctor ehdotti itse reittiä, minne menisimme, ja suostuimme siihen mielihyvin. Hän oli 26 vuotias ja ajoi autoa rauhallisesti ja hyvin. Mikä oli ilo varsinkin vuoriston serpentiinitiellä. Koko päivän kuljetuksista polttoaineineen hän pyysi 80€.

Aluksi katsastimme Cisnădioaran kirkon heti kaupungin ulkopuolella, sitten pienen kauniin Cisnădien kaupungin ja lopuksi ajoimme ylös korkealle vuorelle upeaa tietä. En juuri kuvannut, koska ajattelin kuvata vasta ylhäällä vuoren laella, jossa olisi myös kaunis järvi. Pieleen meni! Emme nähneet järveä, vaikka se oli meistä kahden käsivarren mitan päässä. Vuoren huippu oli pilvessä ja siellä pilven sisässä ei totisesti nähnyt yhtään mitään. Matka oli kaunis, mutta siitä ei ole jaettavaksi kuin mielikuvia vapaasti laiduntavista lampaista ja lehmistä pitkin vuoren rinteitä. Juuri ennen kuin sukelsimme pilven sisään puut olivat jo loppuneet ja vuoren pinta oli kaunista ruohikkoa ja kukkivia niittyjä. Tie oli jyrkkää serpentiiniä ja sitä peitti vasta tehty asfaltti.

Mutta palataan alkuun. Ensin siis ajoimme pieneen kylään jonka reunalla oli lippukioski ja sen viereltä lähti ylös portaat. Oppaamme kertoi, että portaat päättyvät vuoren huipulle jossa on kirkko. Ajattelin, että juuri nyt en ymmärrä hänen englantiaan ja lisäksi jos se mitä kuulin oli totta, kuinka jaksaisin ikinä kiivetä vuorelle? Minulla oli väärät kengät, ei ollut vettä, koska tulisimme pois? Oliko tämä nyt tässä? No ei onneksi. Se oli kukkula ja kukkulan laella oli viehättävin kirkko, missä koskaan olen ollut. Karu Cisnădioaran kirkko on rakennettu 1200-luvulla ja sen kivipintoja olisin voinut tutkia loputtomuuksiin. Kukkulan laelta oli huikeat näkymät. Rakastuin paikkaan silmittömästi. Kuvittelin millainen kirkko olisi kodiksi muutettuna… aah.

Kirkon ympärillä oli silmiä hivelevän kaunis muuri ja muurin vieressä oli suuria pyöreitä kiviä. Suurimmat olivat jumppapallon kokoisia. Kivillä oli kiinnostava tarina. Nuorten miesten tuli näyttää miehuutensa vierittämällä pyöreä kivi ylös kukkulan rinnettä. 1200-luvulla rinteet olivat paljaat eikä kirkolle ollut portaita. Sinne kiivettiin spiraalin muodossa ja matka oli pitkä ja rinne jyrkkä. Vasta kun nuorukainen oli näin lahjoittanut kiven kirkolle hänet voitiin vihkiä. Kivillä kirkko taas torjui vihollisia, vierittämällä niitä ylhäältä alas. Metkaa!

Kun tulimme alas hyppäsimme autoon ja ajoimme Cisnădieniin. Niin siisti ja kaunis kaupunki! Kukkaistutuksia kaikkialla, kauniisti maalatut talot ja kaupungin keskellä tietenkin jälleen kirkko. Kirkon suojaksi oli rakennettu muuri ja muurin sisällä oli kokonaan oma maailmansa – kaunis puutarha, jonka rauhallinen tunnelma saatteli kulkijan sisälle kirkkoon. Aulassa oli teksti joka viehätti minua. Ajatuksena oli että oletpa kuka tahansa ja ajattelet mitä tahansa voit olla täällä rauhassa ja pyytää, hakea lohdusta tai kiittää, kuten ovat tehneet ihmiset ennen sinua ja sinun jälkeesi tulevat tekemään. (Tämä ei siis ollut mikään käännös, vaan ajatus) Tekstistä jäi hyvä mieli, varsinkin, kun niin paljon väkivaltaisia asioita on tapahtunut viime aikoina ympäri maailmaa.

Cisnădien kaupungin kirkko ja sen ihana puutarha

Cisnădien kaupunki

Kun olimme vaeltaneet kirkossa ja pyörineet kaupungilla tarpeeksi, lähdimme ajamaan vuorelle, jonka lakea emme siis koskaan nähneet, vaikka seisoimme sen huipulla. Siellä oli kuitenkin viehättävä ravintola, jossa söimme pihvit, gulassikeittoa ja joimme kahvit. Samalla keskustelimme hollantilaisten ja romanialaisten turistien kanssa. Heistä kummatkaan eivät tienneet olevansa vuoren huipulla, eivätkä sen koomin sitäkään että istuivat järven rannalla!

Ennen kuin pilvet peittivät kaiken!

Yhtäkaikki, maisemat olivat huikeat niin kauan, kun ne olivat näkyvissä. Tiet olivat loistavasti rakennettuja ja vuoren rinteen puoleiset seinämät upeasti kivettyjä. Vyctor kertoi, että presidentti Ceaușescu rakennutti ne vangeilla. ”Tuohon aikaan vangit laitettiin tekemäään jotain hyödyllistä, nyt he makaavat vankilassa kuin hotellissa, syövät hyvää ruokaa, katsovat televisiota, ja käyttävät tietokonetta ja nettiä sekä harrastavat liikuntaa” Vyctor tuskali. Karpaattien neroksi ja ajatuksien Tonavaksi itseään kutsunut Ceaușescu on ollut monipuolinen heppu. Saanut aikaan monenmoista. Hyvääkin.

Edellisen kirjoituksen Sibiusta voit lukea täältä

Romanialaisesta ruuasta kirjoitin tänne

Tässä tämä pieni retkikertomus. Vielä tulee yksi, jossa on kuvat paikallisesta Seurasaaresta ja satutalosta.

♡

Hanna

Kiusallinen totuus lävähti noin kuukausi sitten vasten kasvojani ja vaikka olen aina tiennyt asian, olen nyt kuopan pohjalla. Onneksi tiedän, että täältä pääsee pois. Luulen kuitenkin, että moni saattaa jäädä tänne ansaan.

Kuopan nimi on mukavuus, mutta kuten paratiisissa, mukavuuskuopassakin luikertelee käärme.

Kysymys on liikunnasta ja liikkumattomuudesta ja kivusta ja kivuttomuudesta.

Kesä on mennyt Suomen kaunein koti –ohjelman kuvauksissa ja treenejä on ollut vaikeaa sovittaa kuvauspäiviin. Tosin se olisi ollut mahdotonta. Olen laiska liikkumaan yksin. En vaan saa itsestäni irti sitä että lähtisin salille tai ylipäätään mihinkään liikkumaan. Olen jopa tehnyt treenihuoneen kotiin, joten pitkä ei ole matka painojen, maton, kepin ja kuntopyörän luokse. Mutta ei onnistu. Aina teen jotain ensin. Lopulta ei ole aikaa treeniin. Siksi yksilövalmentajan kanssa tehtävät treenit ovat minulle sopivia. Kun on sopinut ajan, on pakko irrottaa kädet tiskiharjasta, tietokoneen näppäimistä tai mitä joutavaa nyt sitten mahdankaan tehdä.

On hiivatin ärsyttävää, että asian laita on mikä on. Tyttäreni heittää treenikassin olalleen harva se päivä ja lähtee treeniin. Miksi minä en saa sitä rutiiniksi?

Miksi nyt tästä kirjoitan? Koska olen kipeä. Kroppa on romuna ja vyötäröllä röllöttää löllämakkaroita ja mua inhottaa tämä combo.

Koko hartiaseutuni on jumissa ja päätä särkee joka päivä, kuten kolme vuotta sitten, ennen kuin aloitin Fustra-treenit. Syön särkyläälleitä jatkuvasti. Ne nostavat verenpainetta, ja minulla on siihen muutenkin lievää taipumusta. Sitä paitsi on typerää syödä särkylääkkeitä saamattomuuteen. Sairaan typerää.

Jotenkin kierosti naurattaa sekin, että Fustra on todistetusti apu niska- ja hartiaseudun ongelmiin. On tehty oikein tutkimus UKK-instituutissa jossa asia on todistettu. Olen siis malliesimerkki. Kun treenaan olen kunnossa, kun lopetan saan kaiken tuskan takaisin. Ei se paljon lohduta. Tunnen itseni vaan entistä typerämmäksi.

On toinenkin ongelma. Se on jalkaterässä. En voi kunnolla kävellä, kun jalkaterässä repii hirveä kipu. Menin lääkärille puoli vuotta sitten kärsittyäni vaivasta pari vuotta. (Ihan kaikissa liikkeissäni en siis ole nopea…!) Olin varautunut leikkaukseen. Katin kontit! Jalkateräspesialisti sanoi, että homma hoituu jumpalla ja saisin liikkeet fyssarilta. Hän muistutti vielä, että se on sitten elinikäinen sitoutuminen asiaan, tai vaiva palaa. Otin asian todella vakavasti ja jumppasin, kuten määrätty oli, kolme kertaa päivässä joka ikinen päivä. Kysymys oli aktiivisista venytyksistä, joihin kuluu aikaa kymmenen minuuttia. Lopulta kipu alkoi tosiaan hellittää ja vaiva katosi. Jopa alkava vaivaisenluu suortui! Se jos joku on suoranainen ihme. Mitä sitten tein? En mitään. Eli tietysti, koska ei ollut kipua, lopetin venytykset. Ne unohtuivat. Joko arvaatte mikä on tilanne nyt? Aivan niin – pirullinen jalkateräkipu on palannut.

Kuten alussa sanoin, onneksi tiedän kuinka täältä kuopasta noustaan ja tiedän senkin, että jo muutaman Fustra-tunnin jälkeen saan apua, mutta se ei ole lopullista. On vaan treenattava säännöllisesti ikuisesti. Ja nythän se taas onnistuu, kun ohjaajani tulee lomalta ja kuvaukset loppuvat. Silti on pakko saada päähäni se juttu, että treenaan säännöllisesti kaikissa olosuhteissa. Pitäkää peukkuja että saan sen jotenkin siirrettyä solumuistiini lopullisesti. Sillä tästä ei tule yhtään mitään näin.

En ymmärrä kuinka liikkumattomat ihmiset tulevat toimeen. Eivätkö he tunne kipua lainkaan?

Tänään menen uudelle salille yksin treeniin tai jumppaan. Jumpat jännittää. Perästä kuuluu!

♡

Hanna

Romaniassa, Sibiun kaupungissa järjestetään joka vuosi Red Bull Romaniacs extreme enduro -kilpailu. Siinä ajetaan moottoripyörillä paikoissa joissa ei pysty etenemään edes kävellen. Kisassa ajetaan jyrkkiä mäkiä, jotka ovat loputtoman pitkiä ja etenevät kohtisuoraan ylös – tai alas tai pitkin jokia ja kivikkoja. Voit katsoa millaista se on täältä.

Mieheni osallistui kilpailuun nyt toista kertaa ja jo viime vuonna hän sanoi, että tahtoisi minun näkevän Sibiun kaupungin. Romanialaisten ihmisten ystävällisyys ja luotettavuus sekä Sibiun ja sen ympäristön pittoreski kauneus olivat tehneet häneen suuren vaikutuksen.

Itse kilpailu hirvittää minua, vaikka olen itsekin ajanut enduroa tai ehkä juuri siksi! En halunnut lähteä katsomaan sitä – pelottaa liikaa että sattuu jotain. (Aivan kuin voisin pyyhkiä asian mielestäni, kun en ole paikalla!) No joka tapauksessa sain lopulta matkan Sibiuun syntymäpäivälahjaksi mieheltäni. Mutta lähtöpäiväni oli vasta monipäiväisen kilpailun päätyttyä.

Sibiuun pääsee esimerkiksi lentämällä ensin Müncheniin ja sieltä Sibiuun. Minun reissuni oli mutkikkaampi. Helsinki – Riika – Sibiu mutta matka sujui varsin leppoisasti. Perille pääsy ylitti kaikki odotukseni.

Rakastuin Romaniaan. En voinut mitenkään etukäteen kuvitella kuinka kaunis se on. Ja jotenkin mielen pohjalla oli kuvitelma jälkeen jääneestä, jämähtäneestä kaupungista joka on vähintäänkin likainen ja vähän pelottava ja varkaita saa pelätä koko ajan. En olisi voinut olla kauempana totuudesta. Kaupunki on siisti, turvallinen ja ystävällinen, eikä varkaista ole pelkoa, ellei lasketa kuititta myytäviä tuotteita ja palveluja. Asioilla on monta puolta ja korruptio on hankala asia ja hidas purkaa, mutta ihmiset, ympäristö ja ruoka olivat näkemisen ja kokemisen arvoisia. Ensi vuonna menen sinne uudelleen, jos vain pääsen.

Poimin kuvat, jotka haluaisin jakaa teille ja määräksi tuli ankaran karsinnan jälkeen 53 kpl! Mitä voin tehdä? Ei niitä kukaan ainakaan kerralla jaksa katsoa. Päätin jakaa kuvat vähintään kolmeen osaan. Sibiun kaupunki, retki vuoristoon ja pyöräretki ulkoilmamuseoon. Joten lähiaikoina on luvassa lisää Romaniaa.

Asuimme keskellä kaupunkia Continental Forum Sibiussa. Hotelli oli hyvä ja henkilökunta erittäin ystävällistä. Sijainti oli ihan napa kymppi. Hotellin vierestä alkoi kävelykatu jonka varrella on kaksi aukiota jotka on reunustettu toinen toistaan paremmilla ravintoloilla ja kiinnostavilla kapoilla. Vähän samaan tapaan kuin Viron vanhassa kaupungissa, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa. (Kaupungin laidalla on suuria ostosparatiiseja, mutta niihin en mennyt. Mieheni mukaan esimerkiksi urheiluvarusteliikkeet ovat huippu hyviä siellä.)

Maksuvälineenä kävi useimmiten pankki- ja luottokortit, mutta väillä, yllättävissäkin paikoissa, vain käteinen, joten sitä oli hyvä olla lompakossa. Pankkiautomaatteja oli tasaisin välein kaupungin keskustassa.

Yksi kaupungin nähtävyyksistä on Sibiun ortodoksi katedraali. Sen maalaukset olivat yksinkertaisesti henkeäsalpaavat. Kun menimme sinne, siellä oli käynnissä vihkiminen, mutta silti ihmiset saivat tulla ja mennä kirkossa tahtonsa mukaan. Tunnelma oli harras ja lempeä. Ei olenkaan niin ankara kuin meidän luterilaisissa kirkoissamme on. Ihmiset puhelivat hiljaa ja liikkuivat vapaasti pyhien kuvin edessä hiljentymässä ja rukoilemassa. Kirkko on yksi kauneimmista joita olen koskaan nähnyt.

Söimme usein aukioiden leidoilla olevissa ravintoloissa, mutta löysimme yhden hyvin viehättävän paikan myös kauempaa. Kaunis sisäpihan kutsui peremmälle ja sitä kutsua kannatti noudattaa. Alkupaloina oli leipää ja erilaisia ihania tahnoja. Pääruaksi söimme talon burgerit, jotka olivat mehevät ja aivan loistavat! Kuvaa ei ole! Sitä en voi ymmärtää, mutta toisaalta on hvyä että olen keskittynyt olennaiseen! Ravintolissa ruoka maksaa noin 6-12 € ja kahvi leivoksen kanssa kolme euroa korkeintaan. Ruuasta kirjoitin jo aiemmin, siitä voit lukea täältä

Juuri ennen matkaani ilmat olivat olleet todella kauniit ja samalla kuumat. Lämpötila oli kivunnut 36 asteeseen. Ei harmittanut että nyt oli pilvistä ja välillä hiukan satoikin. Jaksoi kävellä enemmän. Kuvista tuli siitä syystä hiukan alakuloisempia kuin miltä siellä oikeasti näytti.

Ihana paikka! Lisää Sibiun kokemuksistani voit lukea täältä

Kauheaa säätöä ollut tässä ja kaikki asiat jotenkin jumittaa. Olen kirjoittamassa matkapäiväkirjajuttuja tänne lomaltani, mutta kuvamateriaalia on niin järkyttävä määrä , että sen seulomiseen menee tovi. Mutta luin äsken niin kiinnostavan postauksen vietnamilaisesta patongista, jossa myös kerrottiin mm. miten kaalikääryleet ovat tulleet pohjoismaihin, että on pakko nyt heittää pikku kirjoitus Romanian matkan herättämistä ruoka-ajatuksista.

Kävin siis pienellä reissulla Romaniassa, Sibiun kaupungissa ja söin siellä kiinnostavia ruokia ja harmitti, kun matka kesti vain neljä päivää ja ruokia olisi ollut maisteltavaksi paaaaljon pitempään.

Voisi ehkä kuvitella, että romanialaisissa ravintoloissa ei olisi tämän päivän ruokatrendien mukaista tarjottavaa. Väärin. Siellä on mitä vaan. Ruokalistat on kirjoitettu useilla kielillä ja vaikka henkilökunta ei aina osaisi englantia, niin tilaaminen onnistuu hyvin. Saksaa puhutaan enemmän, mutta minun koulusaksallani saan tilattua vain kahvia, Coca Colaa ja suklaakakkua kermavaahdon kera. (Eine tasse cafe, eine Coca Cola und eine Schacher Torte mit schlagsahne, bitte!)

En ehtinyt syödä esimerkiksi keittoa, joka tarjoiltiin suuressa tyhjäksi kaiverretussa leivässä, mikä vähän harmittaa. Romanialaiset keitot ovat herkkua. Söimme mm. lihakeittoa, joka oli tehty kirkkaaseen liemeen ja toki myös gulassikeittoa smetanan kanssa. Ruokalistoilta löytyi ilahduttavan paljon traditionaalisia romanialaisia ruokia ja niitä syödessämme ihmettelimme monta kertaa ääneen sitä, miksi suomalaiset ravintolat eivät tarjoa hyvin valmistettuja perinneruokia. Onko se joku häpeän jäänne? Joskus muinoinhan meillä oli ravintoloita, jotka tarjosivat ns. kotiruokaa. Ne olivat rasvalta käryäviä baareja ja ruoka oli kaukana hyvästä kotiruuasta. Se oli rasvaista, mautonta harmaata mönjää, joka oli maustettu valkopippurilla. (Joka mauste on varmaan siitä syystä kadonnut kaikista resepteistä ja hyvä niin, sillä jos sitä käytetään liikaa, se muistuttaa aivastuspulveria)

Usein soimataan ABC:tä ja toivotaan takaisin pieniä tienvarsikuppiloita. Minusta tuntuu, että aika kultaa muistot, sillä enimmäkseen ne olivat juuri tuollaisia rasvan käryisiä baareja, joissa oli pisteenä iin päälle vielä niin hirvittävät käymälät, että mieluummin kävi kyykkypissalla tienposkessa, kuin avasi noiden eriöiden ovia. Minä tykkään ABC-ketjusta. Tietää tasan mitä saa, bensaa saa aina ja puhtaat vessat odottavat. – no niin nyt tämä stoori karkasi ihan käsistä.

Takaisin Romaniaan. Söimme siellä mielettömän hyvää, aivan loisteliasta osso buccoa. Siinä oli kaikki kuten pitää. Eikä mitään perunoita tai riisiä sen kanssa. Pataan oli pistetty niin paljon vihanneksia, että muuta ei tarvittu. Ja sitten ne kaalikääryleet. Ne eivät olleet makeita, kuten meillä, eikä puolukkahilloa ollut lisukkeena, vaan aavistuksen happamat kääryleet tarjoiltiin smetanan kanssa ja voi maailma, miten ihania ne olivatkaan. Smetana tai hapankerma on sekä Romaniassa, että Virossa paljon pehmeämpää ja ohuempaa kuin meillä. Kun sen yhdisti kääryleisiin syntyi täydellinen makujen sinfonia. Kääryleet eivät olleet kauniita, vaan vaalean aneemisia, mutta ulkonäkö petti. Lisäksi ne eivät olleet lainkaan rasvaisia vaan kevyitä. Ja jälleen vain kääryleet, ei esimerkiksi perunaa.

Nyt kun meillä on ravintoa Finnjävel, joka tarjoaa suomalaista perinneruokaa fine dining –tyyliin, olisi mahtavaa, jos se innostaisi joitain ravintoloita tekemään suomalaisia perinneruokia maittavalla ja ihanalla tavalla. Kuten hyvät kotikokit tekevät. Tätä unelmointia voisi jatkaa pidemmällekin. Esimerkiksi pienten leipomoiden tekemiin karjalanpiirakoihin kaikenmaailman kolmioleipien (yök) sijaan ja entäpä voileipäkakut! Kaikki rakastavat hyviä voileipäkakkuja. Mutta ehei! Meillä tarjotaan ciabattaa ja ties mitä mutta.

Leivonnaiset olivat Sibiussa aivan oma lukunsa. Vertaansa vailla oleviin herkkuihin oli käytetty maltillisesti sokeria ja mikä parasta, leivokset ja kakkupalat olivat pienehköjä. Sivistyneen kokoisia. Paitsi se yksi tapaus… jälkiruoka jonka tilasimme Sibiun ulkopuolella pienessä ravintolassa. Se käsitti kaksi isoa donitsia, joiden päällä oli munkit maukkaan vuoren päälle oli laitettu mustikkahilloa ja smetanaa. Annos oli juuri niin suuri kun juuri kuvittelet. Ja se oli aivan taivaallisen hyvää. Taikina josta munkit oli tehty, oli jotain jollaista en koskaan ennen ole maistanut ja Romaniassa totta tosiaan osataan keittää leivonnaisia rasvassa. Kuori on rapea ja maukas. Leivonnainen ei ole imenyt rasvaa ja koko herkku oli aivan yksinkertaisesti suussa sulavan hyvää. Minun piti vain maistaa, mutta ei siitä mitään tullut. Söin puolet annoksesta ja nautin joka suupalasta.

Niin ja hintaahan näillä herkuilla ei ole. Ruoka-annokset maksavat 6-12€ ja kakkupala tai leivos 1,30€

Pian kerron teille lisää Sibiusta – se oli ihana, hieno kaupunki.

♡

Hanna