Mikä Suomessa mättää luetun ja kuullun ymmärtämisessä? Suomi ei mahdu lainkaan lukutaidottomien maiden listalle, kuullun ymmärtämisestä listaa ei ole tehty, mutta huonolla tolalla lienevät oikeasti kummatkin. Niin vaikeaa tuntuu olevan koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi annettujen sääntöjen ja rajoitusten ymmärtäminen. Lapissa rellestää nyt porukat, jotka ovat räjäyttämässä varsinaista koronapommia.

Tottelemattomista ikäihmisitä kirjoittamaani blogiin tuli lukijalta ällistyttävä kommentti, jota en ollut uskoa todeksi:

”Kiitos hyvästä tekstistä. Toivottavasti herättelee väkeä.

Täällä pohjoisessa on nyt oikeasti kamalaa. Asun Kittilässä ja Leville on tullut paljon väkeä tämän ja eilisen aikana. Levin ruokakaupat ovat olleet ruuhkaisia aamusta iltaan, kun ihmiset hamstraavat mökkeihinsä ja huoneistohotelleihin tavaraa viikon, parin tarpeiksi. Kun ajoin pari tuntia sitten Leviltä kotiin, iloisessa juhlatunnelmassa oli useampi porukka kävelemässä kohti hotellin ravintolaa. Huomenna lauantaina on vielä viikkovaraajien vaihtopäivä ja väkeä on todellakin tulossa. Huh huh. Onneksi minun ei tarvitse olla tekemisissä turistien kanssa, mutta onpa vain yhtä kummallinen ilmiö kuin anarkisti-eläkeläiset.”

Kun vastauksessani hänelle ihmettelin, että Levillä edes on mitkään paikat enää auki, hän vastasi:

”Kyllä täällä on vielä kaikki paikat avoinna ja myynnin täytyy olla ihan kohtalaisen hyvää. Nyt kuulin, että viikon saavat pitää vielä auki, joten luulenpa, että tulossa on aika monta paikallisen saamaa koronatapausta ja sitten loput koronat viedään matkamuistoksi kotiin etelään. Onneksi kuitenkin Levillä on yksityinen ja iso lääkäriasema auki huomenna lauantainakin, koska Kittilän kirkonkylällä ei taida tänä viikonloppuna käydä kuin yksi päivystävä lääkäri.”

On hyvin arveluttavaa ylipäätään nyt matkustaa harvaan asutuille seuduille, mökeille ja hotelleihin joko huvittelemaan tai koronavirusta pakoon. Voimme tietämättämme kantaa virusta, joka on vielä oireeton ja samalla siis levittää sitä ja kuljettaa sen taas laveammille alueille ja joukoille mukanamme.

Harvaan asutuilla alueilla on vain vähäiset tai jopa olemattomat mahdollisuudet antaa hoitoa sitä tarvitseville, eli sinulle itsellesi tai niille, joille mahdollisesti olet vastuuttomalla toiminnallasi aiheuttanut tartunnan.

Minua järkyttää ihmisten tyhmyys ja suunnaton itsekkyys tässä asiassa. Ei ymmärretä omien tekojen seurauksia. Vain oma itse on tärkeä nyt, kun yhteen hiileen puhaltaminen olisi todella tärkeää.

Ihmiset, jotka nyt lähtevät Leville tai muihin laskettelukeskuksiin keväthangille iloittelemaan ja viettämään ratkiriemukasta after ski –elämää ovat sietämättömän itsekkäitä omaan napaan katsovia ihmisiä, jotka eivät todellakaan muista välitä. Tuskin tähän hetkeen ajoittuva Lapin matka on heille elämän ainoa tilaisuus päästä talviriemuista nauttimaan. Sitä en usko ollenkaan. Kaikki joutuvat luopumaan itselleen tärkeistä asioista tämän rajun sairauden äärellä, mutta nämä vain itseään ajattelevat ihmiset eivät halua luopua mistään.

Vastuutonta on myös pitää rinteitä ja ravintoloita auki. Toki tiedän, että nyt on sesonki ja se on Suomessa lyhyt. Lapin matkailun huolista kuulemme uutisia vuosittain, mutta millaista hintaa siellä nyt ollaan valmiita maksamaan parin viikon riemuista?

Kaikkien pitäisi nyt unohtaa itsekkyys. Kuka vain voi levittää sairautta. Ei pitäisi ajatella, että ”kyllähän minä nyt voin”. Nyt ei voi. Jos olemme tässä kurimuksessa, kaksi kuukautta, niin mietitäänpä mitä tapahtui kaksi kuukautta sitten – taakse katsoessa se on naurettavan lyhyt aika. Mikä vain, voi odottaa sen ajan.

Suoraan sanoen ällöttää ajatus tällaisesta toiminnasta samalla, kun ihmiset joutuvat hautaamaan rakkaitaan ilman muistotilaisuuksia, lapset viettävät synttäreitään virtuaalisina, häitä perutaan, ihmisiä lomautetaan, yrityksiä kaatuu – mutta naapurin Jamppa lähtee Lappiin – koska mä voin –aseneella.

Juuri näin saamme pian ulkonaliikkumiskiellon.

– Hanna

Olen myöhään iltaisin ja aikaisin aamuisin ahdistunut maailman tilanteesta ja siis koronasta ja huomasin, kuinka olo helpottui, kun näin fiidissä kauniita kuvia ja kaikenlaista hömppää. Siksi olenitsekin laittanut kaikenlaista iloista ja kaunista somekanaviini. Olen ajatellut, ettei minun tarvitse enää levittää tietoa, kuinka nyt täytyy käyttäytyä ja suojautua, koska tietoa tulvii koko ajan YLE:n kanavilta ja koin että kaikkihan tietävät kuinka olla ja elää. Kuinka väärässä olenkaan!

Osa yli 70-vuotiaista on ottanut heille suunnatut toiveet ja kehotukset raskaasti ja loukkaantuneet, mikä on surullista, kun kysymys on vain heidän suojelemisestaan. Heidän elimistönsä ei kestä kovaa tautia, yhtä hyvin kuin heitä nuoremmat. Jotkut ikäihmisistä sanovat, että sama se, jos kuolen, mutta kun se ei mene niin. Jos ihminen, minkä ikäinen tahansa, sairastuu vakavasti, hänet viedään sairaalaan hoidettavaksi. Ja koska iäkkäät sairastuvat vakavimmin, he todennäköisesti tarvitsevat sairaalahoitoa. Ja pelkohan on se, että sairaalapaikat eivät tule riittämään.

Kuten Iltalehdessä kirjoitettiin, yli 70-vuotiaiden karanteenivaatimus perustuu siihen, että vanhemmat ihmiset saavat koronaviruksesta todennäköisemmin vakavan taudin. Koska Suomessa on yli 850 000 yli 70-vuotiasta, rajoittamistoimenpiteitä on pakko tehdä: Suomen sairaanhoitokapasiteetti ei mitenkään kestä, jos osakaan tästä porukasta sairastuu.

Joten rakkaat ikäihmiset, te olette nähneet elämässänne paljon ja kokeneet jo kaikenlaista. Te ja teidän vanhempanne olette myös opettaneet meidät suomalaiset tekemään ihan kaiken sääntöjen mukaan. Mehän puhummekin Sääntö-Suomesta. Sääntöjä on hulluteen saakka ja me noudatamme niitä tarkasti ja jos emme, niin oitis oitis tulee sanomista.

Tosita se on Italiassa ja Espanjassa. Vietin pari pitempää periodia Espanjassa vuoden vaihteen tienoilla ja nauratti heidän liikennekulttuurinsa. Hyvä Luoja, jos joku Suomessa jättäisi auton parkkiin liikenneympyrään tai pysähtyisi kapealle yksisuuntaiselle kadulle jättämään auton kyydistä armastaan, nostaisi tämän laukut kadulle ja antaisi suudelman poskelle. Kyllä Suomessa soisivat torvet ja keskisormet heiluisivat. Sen sijaan Espanjassa kaikki odottivat kiltisti, koska kuljettajan oli selkeästi jätettävä armaansa kyydistä – mitä sitten!

Uutisissa kerrottiin, kuinka Italiassa kukaan ei usko kokoontumiskieltoa. Puistot ovat täynnä ihmisiä jotka nauttivat kauniista kevätilmasta ja ovat toisissaan aivan liki.

Kurittomassa Italiassa on nyt Kiinan jälkeen toiseksi eniten sairastumisia eli sairastuneita on tällä kirjoitushetkellä 41.035 ja kuolleita 3.405, joka on jo enemmän kuin Kiinassa*. Joten rakkaat iäkkäät ihmiset, olkaa kotona, kävelkää ulkona, mutta älkää uhmatko hallituksen ja lähimmäistenne toiveita. Olette tärkeitä meille ja haluamme pitää teidät sekä muut lähimmäisemme. Kysymys ei ole siitä kuinka virkeää porukkaa olette, eikä siitä kuinka paljon olette harrastaneet liikuntaa tai syöneet kasviksia. Kysymys on iästä. Ei siitä miltä omassa päässä tuntuu, koska siellä toki olemme kaikki 25-30 vuotiaita! Mikä on ihanaa!

Kävin eilen harvassa kassajonossa, kun taakseni, ihan minuun kiinni tuli toinen ihminen. Katsoin tätä nuorta ehkä 30 vuotaista naista yllättyneenä ja hän kysyi, että mitä nyt? Olethan jonossa? Vastasin olevani, mutta hämmästyi että hän tuli niin lähelle, kun on tämä korona ja toiveet, että pidetään vähän väliä kanssaihmisiin. Nainen vastasi yllättyneenä ”ai onko sellainen sääntö?”

Joten siis tietoa voi kyllä rummuttaa ja jakaa – se tuntuu olevan tarpeen.

Mutta ettei nyt ala ankeat fiilikset tässä jyllätä, niin kerron vielä, jos alatte leipoa kakkua uudella reseptillä, älkää katsoko samaan aikaan tellusta jotain ihanaa sarjaa. Siinä voi nimittäin avattu kermaviilipurkki pudota lattialle (roiskuu järkyttävän kauas) kakkutaikina saattaa näyttää ihmeellisen löysälle (koska siitä jäi puuttumaan sokeri) ja kuorrute saattaa imeytyä kakkuun, jos sen kuorruttaa liian kuumana. Ja sitten leipookin toisen kakun ihan tellua katsomatta, mutta oli kyllä ihana ohjelma! (YLE Areena Marokko – rakkauden ja sodan aika) Laitan huomenna kakkuohjeen toiseen blogiini, jos jäi kiinnostelemaan. Seuraa Instagramiani, niin löydät sen!

-Hanna

* https://www.worldometers.info/coronavirus/

Lapsuuden Unelma Havaijista aiheuttti yllättävän reaktion. Lupasin eilisessä blogikirjoituksessani, että kerron yhden pöhkön tarinan liittyen meidän perheen matkaan Havaijille. No se stoori on kyllä todellakin pöhkö. Kun lapset vielä asuivat kotona, meillä oli tapana matkustaa joulun aikaan aina jonnekin lämpimään, mikä siihen aikaan vuodesta tarkoittaa yhtä kuin tosi kauas. Käytiin usein Jenkeissä ja oltiin monta viikkoa Key Westissä tai ajettiin pitkin poikin U.S.A:ta, Thaimaassa käytiin monta kertaa myös.

Meillä mieheni vastuulla on matkasuunnitelmat ja itse asiassa kaikki mikä matkoihin liittyy. Ja niin sitten yhtenä loppukesän päivänä hän seisoi edessäni kasvot loistaen ja sanoi varanneensa meille joulumatkan. Olin pudota persauksilleni, kun kuulin minne. Havaijille!

Hyvä Luoja!!! Havaijille!!!

Havaiji (jonka haluaisin kirjoittaa jenkkityyliin Hawaii) oli lapsuudestani asti ollut joku huikea unelma päässäni. Paikka, joka on niin kaukana, etten koskaan ikinä voisi sinne päästä. Se kuulosti korvissani hunajalta, kookokselta, varvassandaaleilta, kaulassa alati roikkuvilta leiltä (kukkaseppeleet joita pidetään kaulassa) auringolta, hiekalta, palmuilta, mereltä mereltä mereltä! Se oli jotain sellaista mikä pysyy päässä samanlaisena unelmana kuin että yhtäkkiä olisi oikea prinsessa, että keittiönhanasta tulisi limonaadia ja että rahaa ja suklaalevyjä kasvaisi puissa, josta niitä voisi käydä napsimassa. (On muute hassu juttu, että puissa kasvaa jumalaisia hedelmiä, mutta koska niitä kasvaa puissa, ei niistä ole ollenkaan niin innoissaan, kuin ajatuksesta että omenoiden ja banaanien sijaan siellä kasvaisikin suklaata!)

No niin, siinä sitten olin ja koetin tajuta sen asian, että jouluna astuisin rakkaan perheeni kanssa unelmieni saarelle, joku laittaisi sen lein kaulaani ja pian kävelisin pitkin Waikikibechin lämminta hiekkaa ja tyynen valtameren aallot huuhtoisivat yli punaisiksi maalattujen varpaankynsieni. Olisiko minulla päälläni hula hula hame? Varmasti!

Tulin niin onnelliseksi, että olin haljeta, kertakaikkiaan räjähtää liitoksistani. Ajattelin, että olin maailman onnellisin ihminen. Ja olinkin. (Saatan edelleenkin olla – ainakin aina välillä!) Mietin kuinka tällainen unelma mitenkään voi muuttua todeksi.

Minulla oli siihen aikaan lentoemäntäystävä, jolla oli aika negatiivinen suhtautuminen elämään. Kun hänelle kertoi jostain ihanasta asiasta, joka odotti tulevaisuudessa, hänen vakiovastauksensa oli ”niinhän sä luulet” lisäksi häntä jotenkin aina raivostuttivat meidän joulumatkamme. No arvaatte varmaan, että en ihan heti halunnut kertoa onnestani hänelle, vaikka kaikesta huolimatta olimme ystäviä. Panttasin tietoa matkasta vihon viimeiseen mahdolliseen hetkeen saakka.

Kun sitten tuntui siltä, että on jo aika kertoa reissusta, otin puhelimen mukaan, kun lähdin viemään koiraa ulos. (Niin, silloin meillä oli vielä upea, ihana ja rakas saksanpaimenkoira Klaara) Soitin hänelle ja kerroin uutisen. Hän huudahti ”voi ei, miten kamalaa! Havaiji on hirveä paikka! Aivan kamala. Kello on juuri päinvastoin kuin täällä. Olet aina päivällä ihan poikki ja öisin et saa lainkaan nukuttua! Siellä tukahduttavan kuuma ja matka sinne – voi kamalaa, sehän kestää aivan hirvittävän kauan! Joudut istumaan koneessa pienen elämän ajan!”

Koetin aluksi sanoa muutaman sanan sen jätekuorman väliin, jota hän kaatoi niskaani, mutta luovutin tajutessani yritykset mahdottomiksi. Päätin sen sijaan katsoa kellosta, kuinka kauan hänen viemärinsä vuotaa keskeytyksettä. Ja kyllähän se kesti.

Koiran iltalenkki vei joka ilta samat 45 minuuttia ja kun olin takaisin portilla, viemäri valui edelleen. Oli pakko sanoa, että hei, tulin jo kotiin! Palataan taas.

Se on unohtumaton puhelu. Metkaa, että joku kykenee moiseen. Mutta me lähdimme matkalle ja voi kuinka se oli ihanaa!

Lensimme ensin Lontooseen, sieltä Los Angelesiin ja sieltä Honoluluun. Kun laskeuduimme koneesta, emme saaneet leitä kaulaamme, mikä oli pieni pettymys, mutta voi, meillä oli sen jälkeen niitä kaulassa usein! Sillä oli suuri merkitys minulle. Kuvitelkaa nyt – upeista elävistä orkideoista tehty kukkanauha kaulassa.

Aurinko paistoi ja pohjolan pimeyden jälkeen kirkas aurinko piti meidät pirteinä päivät ja yöt nukuimme hotellin ihanissa suurissa sängyissä.

Aamiaiset syötiin rannalla, meren äärellä ja munia paistoi toiveidemme mukaan maailman hauskin kokki! Hän hauskuutti ihmisiä oikealla munashowlla suurien tippien toivossa, ja toden totta onnistui mainiosti sekä hauskuuttamaan meitä, että keräämään mojovat ansiot hotellin vierailta. Joka päivä päätimme, ettemme syö pannukakkuja aamulla ja joka päivä samalla varmuudella pyörsimme pyhät päätökset! Söimme tuoreita hedelmiä välipaloina ja uimme, kokeilimme lainelautailua, rusketuimme, ajoimme prätkillä ja fillareilla ja hyvä Luoja, kuinka meillä olikaan ihanaa! Niin ihanaa, että palasimme saarelle vielä kolmena vuotena. Ja edelleen kaipaan mennä sinne. Ehkä menenkin. Unelmoin siitä! Kun vain mietinkin niitä reissuja, minut valtaa edelleen onni ja ilo. Hyvä olo hyökyy minuun, kuin ne tyynen valtameren aallot, niissä keinun nyt tänään!

Ai kuinka kävi sen kaverin kanssa? No varmaan arvaat sen. Pikkuhiljaa otin häneen etäisyyttä. Lopulta tarpeeksi.

Hanna

Hupi auttaa kun ahistaa! Tein eilen täyden työpäivän pienessä kolmen hengen ryhmässä. Työtä ei tarvinnut peruuttaa tai siirtää. Ja vain kolmen ihmisen ryhmä on todella pieni, varsinkin TV-tuotannoissa. Tuntui kivalta ja jopa etuoikeutetulta voida freelancerina tehdä töitä, kun monilta on kalenterit tyhjentyneet kertaheitolla. Ja pieni ryhmä oli tietenkin hyvä homma, ajatus siitä, että joutuisin lähtemään isoon ihmisjoukkoon duuniin, ei edes pelkän ajattelun tasolla tunnu yhtään kivalta.

Jari lähti juuri töihin ja ryhmässä on reilusti yli kymmenen henkeä. Fiilis aamukahvipöydässä oli ankea. Tosin siihen sekoittui myös perusikävää, koska hän tulee näillä näkymin olemaan poissa koko viikon. On kivempaa, kun ollaan yhdessä!

Tämän ajattelu vei sitten ajatukset niihin ihmisiin, jotka ovat koko ajan muiden seurassa tässä koronakurjimuksessa. Ketkä tulivat ensimmäisinä mieleen? Niin juuri, sairaanhoitajat. Voi sairaanhoitajat! Miltä mahtaa tuntua töihin lähtö… Ja mietin myös, miten se voikaan olla niin, että heidän palkkojaan ei vaan yksinkertaisesti saada nostettua koskaan. Kyllähän minä sen ymmärrän, ettei se ole helppoa, koska kassassa ei ole rahaa siihen. Mutta aina se olemassa oleva raha johonkin laitetaan. Mikä on siis arvostuksen määrä? Kuinka tärkeänä heidän työtään pidetään? Ja kysymyshän ei ole vain siitä, että he joutuvat altistumaan tarttuville taudeille. Työ on myös vastuullista ja raskasta vuorotyötä emmekä yksinkertaisesti tulisi toimeen ilman heitä.

No me kaikki tiedämme tämän kaiken. Mutta mitään ei vaan koskaan tapahdu. Maailma on kummallinen. Ja niinkin se on, että asioita osataan arvostaa monesti vasta sitten, kun ne ollaan vaarassa menettää.

Kun itsekseen miettii tätä tilannetta ja kuuntelee uutisia, alkaa ahdistus aina kuristaa kaulaa. Mutta, kun lähtee ulos, olo oitis paranee. Maailma ei ole pysähtynyt, edelleen se pyörii. Ja mikä hauskinta, muotijutut, meikkikuvat, kauniit sisustukset ja kaikenlainen muukin iloinen hömppä on kerrankin todella tervetullutta iloa Instafeedissä. Kuuntelen uutiset ja kaikki tuntuu aivan absurdilta ja elokuvamaiselta. Mutta kun näen kaikki mainokset, jossa kauniit ihmiset esittelevät ihania vaatteita olo oitis kevenee. Hyvin ymmärtää sotatilanteiden viihdytysjoukkojen tarpeellisuuden. Joten hei – viihdytetään me toisiamme nyt. Tähän hätään en keksi yhtään koomista asiaa, mutta laitan tähän juttuun kuvan Havaijilta. Näytän kuvassa niin onnelliseltä ja sitä olinkin. Mähän siis rakastan Havaijia eniten maailman paikoista. Ja kun sinne aikanani pääsin, se oli unelmien täyttymys. Täytyykin kertoa siitä yksi pöhkö tarina seuraavassa blogissa!

Nyt mulla alkaa taas duunit, mutta sen sanon, että huumori ja nauru on parasta lääkettä, jos kaulahuivi tai pipo alkaa tuntua liian kireältä!

Love peace ja tietty rock ’n’ roll babes!

Hanna

Otsikossa ei (tällä kertaa) ole kirjoitusvirhettä. Nyt hyggeillään kotona ja ihmeellisiä aikoja eletään. Millaisia viikonloput olivat vielä viikko sitten?  Oli rientoa, jos toistakin, lapsia kuskattiin harrastuksiin ja käytiin konserteissa, teatterissa ja kavereilla. Millainen on viikonloppu nyt – varmaan aika samanlainen kuin silloin itse olin pieni – perhekeskeinen.

Olin noin kymmenen vanha, kun Suomessa siirryttiin viisipäiväiseen työ- ja kouluviikkoon. Sitä ennen sunnuntait olivat ainoita vapaapäiviä. Mieleeni ei ole jäänyt erikseen lauantaipäivien vietosta muuta, kuin se, että lauantai oli siivouspäivä, jolloin äiti puuhasi siivoustakki päällään kotona. Siis siivoustakki, toiselta nimeltään kotitakki! Se oli sellainen puuvillainen esiliinan ja mekon välimuoto, joka oli ommeltu värikkäästä kankaasta. Pikkuruudullisesta, kukallisesta tai muusta printtikuviollisesta puuvillasta.

Sunnuntaifiilikset muistan paremmin. Ensinnäkään kavereiden ovikelloa ei saanut mennä soittamaan tai ystävälle puhelimella soittamaan ennen puolta päivää. Kello kaksitoista oli ehdoton raja. Siihen asti oli maltettava. Tapa juontui kirkonmenoista, jotka alkoivat kymmeneltä ja olivat ohi kahdeltatoista. Perheemme ei käynyt kirkossa, eikä varmaan moni muukaan perhe Jollaksessa, jossa asuin, mutta kuului hyviin tapoihin olla hissun kissun kirkonmenojen ajan.

Muutenkin sunnuntait olivat hyvin perhekeskeisiä. Käytiin esimerkiksi sunnuntaikävelyllä. Eli käveltiin rauhassa, ilman mitään kellossa tikittävää 10 000 askeleen mittaria jonnekin koko perheen voimalla. Myös mummi saattoi olla mukana. Kävelyn aikana uunissa valmistui slowfoodia, eli joku muheva pata- tai laatikkoruoka. (Valitettavan usein silakkalaatikkoa, jota isäni rakasti ja minä vihasin. Se oli ainoa ruoka jota en suostunut syömään ja minua armahdettiinkin ja lautaselleni oli noina päivinä suurta herkkua – nakkeja ja paistettu muna! Ai että!)

Kävelyretki saatettiin tehdä myös päivällisen jälkeen, jolloin kotona kävelyn päätteeksi juotiin paksua kaakota, jonka kruunasi sen pinnalla köllöttelevä kermavaahtopallo.

Minnekään harrastuksiin ei todellakaan rynnistetty viikonloppuisin, vaan esiin kaivettiin pelikortit ja pelattiin canastaa, seiskaa, mustaa maijaa, tai viimeistä tikkiä. Tai sitten pelattiin Monopolia. Aikaa vietettiin paljon myös isän ja äidin kainalossa.

Silloinkaan kaupoista ei saanut sunnuntaina mitään – ei toki sen vuoksi, että tavarat olisivat olleet loppu, vaan siksi että ne olivat kiinni. Mitään ei voinut ostaa yhtään mistään. Huoltoasemilla ei myyty ruokaa, vaan bensaa. Asematunneli avattiin vuonna 1967 ja sen liikkeet olivat auki pyhäisin ja arkisinkin kymmeneen illalla. Ja se oli kyllä ihan ainoa paikka, josta jotakin sai ostaa iltaisin ja pyhäisin.

No mutta siis, sitä mietin, että varmaan lapset ovat aivan paiseessa nyt kun ei voi mennä treeneihin eivätkä tiedä mitä tehdä. Ehkäpä se on positiivista hyggeillä kotona. Leipoa, pelata ja viettää ihan iisiä aikaa. Vaikka epäilen, että some laulaa ja kännykät on käsissä enemmän kuin koskaan. Mutta yhteinen aika perheen kesken on arvokasta ja tärkeää, joten ehkäpä tästä pirullisesta kurjuudesta on joku ilokin löydettävissä.

Me vietettiin eilinen päivä tyttären ja tämän puolison kanssa ja oli tosi kivaa. Aamulla kävin ihanassa ilmassa kävelemässä pitkän lenkin ja saman teen tänään. Metsä on paras kuntosali ikinä. Sieltä saa energiaa ja lohtua, hyvää mieltä ja raitista ilmaa ja metsään Suomessa pääsevät kaikki. Ilma näyttää nyt aamulla niin aurinkoiselta, että ehkä sinne voisi ottaa termospulloon kaakaot mukaan.

Ja sitten on ne järjestettävät kaapit ja valokuvat (kyllä – printtejä on monilla vielä pahvilaatikoissa suloisessa sekamelskassa) On aika hyggeillä ja tehdä kotiasioita. Mutta me käytiin kyllä eilen myös ravintolassa syömässä. Ja vieläpä nepalilaisessa. Se on meidän rakas paikka, enkä ole aikeissa lopettaa siellä käymistä. Siellä on niin hyvä fiilis, etten usko sen kuuluvan niihin nepalilaisiin, joissa tehdään töitä orjatyövoimalla.

Tsemppiä muuttuneisiin tilanteisiin kaikille. Jenni Kokander sanoi Insta storyssaan, että katsokaa areenasta kotimaisia ohjelmia ja kuunnelkaa Spotifysta suomalaista musiikkia, koska meidän artistit tarvitsevat meitä nyt enemmän kuin koskaan, kun työkalenterit pyyhkiytyivät kerralla tyhjiksi. Tehdään niin!

Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Eckerö Line

Fashion Festival! Paras Tallinnan matka! On niin hauskaa seilata aina välillä Tallinnaan ja Viroon ylipäätään. Mulla on monta tapaa tehdä näitä reissuja. On päivän reissu, jolloin lähden aamulla matkaan, seikkailen päivän kaupungilla ja palaan illalla kotiin. Sitten on yön yli reissut, jolloin olen yhden yön Tallinnassa hotellissa ja seikkailen kaupungilla kaksi päivää ja sitten on ne reissut, kun ajamme laivalta nilkka ojossa Saarenmaalle ja palaamme joskus, kun ehdimme! Kaikkia reissuja yhdistää yksi asia Eckerö ja m/s Finlandia eli laiva ja laivalla vietetty parituntinen, mennen tullen. Sen ajan voi viettää monella tavalla.

Lähdin perjantaina Katrin (tyttäreni) kanssa päiväksi Tallinnaan. Päämääränämme oli käydä kasvohoidossa, Fotografiskassa ja syömässä jotain hyvää. Me voitiin valita lähtöpäivä vapaasti, koska meillä molemmilla oli kivasti vapaata aikaa. Se olikin hieno juttu, koska laivalla on nyt kuukauden ajan menossa Fashion Festival muotiviikot ja tarjolla on paljon erilaisia tapahtumia eri päivinä.

Mun suosikit pitkässä tapahtumien listassa olivat Ivana Helsinki Fashion Show, Ninja Sarasalon poseerauskoulu ja stylisti Vesa Silverin esitys kevään trendeistä ja stailaustyöstä. Hän kertoo mm. kuinka vaatteet valitaan Antti Tuiskun videolle ja Anna Puun Hartwall-keikalle. (Vesa on stailannut minuakin öhöm ja stailaa mm. juuri nyt telkkarissa pyörivän Voice of Finland –ohjelman tuomarit)

Pisimmän korren veti muotinäytös. Sen halusin nähdä! Ja se määritti lähtöpäiväksemme perjantain. Puolen tunnin näytöksessä esitetyt asut olivat samoja upeita luomuksia, jotka esiteltiin Pariisin Haute Couture juhlanäytöksessä. Ja nyt siis pääsimme näkemään ne laivalla ammattimallien yllä! Mahtavaa! Näytös on laivalla vielä monta kertaa. Voit katsoa ohjelman täältä.

Fashion Festivaleilla on myös workshoppeja, joissa voi esimerkiksi valmistaa hiuskoristeen tai opetella korkokenkäkävelyä. Kaikki tapahtumat ovat maksuttomia. Laivalla on myös pysyviä Fashion Festival teemaan liittyviä näyttelyitä, kuten Janita Aution valokuvanäyttely, joka kannattaa käydä katsomassa.

Janita on nuori energinen ja aina positiivinen ihanuus, joka rakastaa värejä. Hän vierailee itsekin laivalla 14.3. jos kuvaus kiinnostaa! Ja ketä se nyt ei tänä päivänä kiinnostaisi! Kaikkiahan se kiinnostaa!

Itsestään voi myös ottaa raikkaan kuvan Bar Nosturissa valokuvausseinää vasten, jonka kuosin Paola Suhonen on varta vasten suunnitellut Eckerölle. Ihana keväinen kuosi! Minäkin menin siihen keekoilemaan.

Jos matka sattuu 19.-20.3. välille ja on kiinnostunut muodista enemmänkin, voi tutustua myös Tallinna Fashion Weekiin. Sen ohjelma löytyy täältä.

Meidän matkamme sujui siis erittäin rattoisasti jo laivalla ja lisää ihanuutta oli luvassa. Menimme Fotografiskaan eikä sen näyttelyt todellakaan ikinä petä! Lina Iris Viktorin näyttely oli minusta aivan huumaava. Jo pelkästään sen esillepano oli jo upea ja työt niin vangitsevia. Haluaisin yhden. En saa – mutta ihanaa oli nähdä ne! Bryan Adams taas tunnetaan tietenkin rock muusikkona, mutta hän on myös lahjakas valokuvaaja.

Julkaisin kuvan hänen Pinkistä ottamastaan kuvasta Instagramissa, mutta sain huomautuksen, että kuva loukkaa Instagramin sääntöjä. Pink on kuvassa rinta paljaana. Nipple Case! Jouduin ottamaan kuvan pois. Adams on myös julkaissut kaksi valokuvakirjaa ja niiden tuotot menevät kokonaan rintasyöpätutkimuksen hyväksi. Myös Tom of Finlandin näyttely on nyt siellä.

Fotografiskan ylimmässä kerroksessa on huippuravintola, jossa on äärettömän hyvä ruoka ja palvelu ja he tähtäävät myös nolla hävikkiin. Joimme siellä kahvit ulkona terassilla auringonpaisteessa, joka oli ihanaa. Minullakin oli ylläni vain mekko – takki oli narikassa, eikä ollut yhtään kylmä. Aurinko poltti selkää juuri niin kuin se keväällä tekee. Terassilta aukeavat näkymät koko Tallinnan ylle. Niitä katsellessa mielen valtaa rauha ja vapauden tunne, joka on parasta antia lomapäiväle.

Seuraava etappimme oli Viimsi Spa, joka on nimensä mukaisesti Viimsissä. Sinne ajaa n. 25 minuuttia Tallinnan keskustasta.

Menimme molemmat Katrin kanssa ihan perus kasvojen puhdistukseen. Ja ai että työ tehtiin kummallekin hyvin. Virossa kaikki hoidot tehdään aina niin huolellisesti ja tarkasti. Viimsi Span hoitovalikoima on mittava ja sinnehän voi tietenkin jäädä myös yöksi.

Kun sitten hehkuimme kasvot hoidon jälkeen kauniin punaisina, suuntasimme yhteen Tallinnan parhaista ravintoloista, jossa en ole vielä koskaan käynyt.

Menimme NOAaan. Se on sopivasti Tallinnan ja Viimsin välissä meren rannassa upealla paikalla.  Kiinnostava rento sisustus, kauniisti rinteeseen sijoitettu rakennus, jonka arkkitehtuuri on tarkkaan mietitty ja aivan loistava ruoka. Ja minä nautin täysin siemauksin meren läheisyydestä. Siinä laineet löivät rantaan ja meri hohti sinisenä kauas ulapalle asti. Rakastan sitä. Söin pääruuaksi stroganoffia. Se suli suussa ja tuotiin pöytään todella hauskalla tavalla, kastike ja perunamuhennos omissa pienissä kattiloissaan.

Paluumatkalla teimme suoraan sanottuna erittäin runsaat ostokset laivan kosmetiikkakaupasta ja siksi lompakossa on nyt aikamoinen nippu vapaalippuja. Joten reissuja tulee jatkossakin olemaan. (Siis tiesithän, että ostoksista saa laivalla bonuksena vapaalippuja uusia reissuja varten?)

Mitäkö ostin? Itselleni Shiseidon yö-ja päivävoiteen ja hoitoveden sekä L’Oréal kulmavärisetin, jossa on sekä väri, että värillinen vaha – ihan ykkös tuote! Meille molemmille Lumenen Instant Glow Beauty Serum –meikkivoiteen, joka on huippu. (Ammattimaskeeraajat käyttävät sitä esim. kun maskeeraavat meitä Suomen kaunein koti –ohjelman kuvauksiin. Ohut ja hehkeä lopputulos!) ja Lumenen Instat Glow UV Primerin, jolla saa vielä vähän lisää hehkua. Vielä ostin kosteusvoiteita Katrille ja meille molemmille kasvonaamioita. Sitten vielä vähän suklaata ja kalsareita puolisolle – en mä muuta ostanut! Hahaha! Ihan tarpeeksi! Ostosten jälkeen menimme loungeen, söimme vielä pienen iltapalan sen buffet-pöydästä ja katsoinne televisiosta Voice of Finlandin.

Kyllä oli ihanaa! Me sinäkin! Ja hei kun menet niin käytä mun alennuskoodia!

Alennuskoodi
– Miniristeily tai Päivä Tallinnassa -risteily -20 % päivän hinnasta tuotekoodilla HANNAS. Voimassa 28.2.2021 saakka. Max. 4 hlö/varaus. Varaukset eckeroline.fi.

– Hanna

Katsojasuositus: Yle Areena Aasian poikamiespommi.

Tieteen tekemisen motiivit voivat olla vastenmielisiä. Katsoin torstaina YLE:ltä yhden järkyttävimmistä dokumenteista, jonka olen nähnyt – Aasian poikamiespommi. Se on varmaan juuri nyt ohjelmistossa sunnuntain kansainvälisen naistenpäivän vuoksi. Ohjelman voi edelleen katsoa Areenasta. Referoin tässä kirjoituksessa ohjelman sisältöä, mutta en toki ohjelmaa kokonaan. Katso se itse Areenasta.

Kun minä katsoin sitä, tulin vihaiseksi ja surusta sairaaksi. Samalla tunne siitä, kuinka äärimmäisen kriittisiä meidän tulisi olla, myös tiedettä kohtaan, kasvoi.

Taannoin somessa käytiin tiukkaa keskustelua eräästä elintarvikkeesta, jota monet pitävät hyvin terveellisenä ja ilmastoystävällisenä. Tuotteen sisältämät ainesosat ja sen valmistusprosessi oli avattu ja tuloksen jakoi voimakkaita tunteita herättävä ihminen. Ja yhtäkkiä keskustelu somessa saikin kokonaan uuden suunnan. Se kääntyikin tuloksen julkaisseen ihmisen vahvaksi teilaamiseksi, eikä keskusteluksi tutkimustuloksista ja siitä mitä ne tarkoittavat. Onko tuote hyvä, huono vai jotain siltä väliltä. Se tuntui äärettömän typerältä.

Nähtyäni dokumentin Aasian poikamiespommista, tulin entistä varmemmaksi siitä, että kaikki on syytä kyseenalaistaa, tutkia ja säilyttää mahdollisuus kysymyksiin ja asioiden puntaroimiseen. Keskusteluun.

Dokumentti kertoi kiihkottomasti hirvittäviä faktoja siitä, kun länsimaat, Yhdysvallat etunenässä, pelkäsivät hyvinvoinnin pysähtyvän, jos ihmisiä syntyy maailmaan liikaa. Oli tehtävä jotakin syntyvyyden vähenemiseksi kehittyvissä maissa.

Vauraat amerikkalaiset aloittivat liikkeen, joka pyrki hillitsemään syntyvyyttä maailmanlaajuisesti. Liikkeeseen kuului kuuluisia tiedemiehiä, rikkaita amerikkalaisia ja tietenkin – suurin osa heistä oli miehiä. Perustettiin Fordin-säätiö, Rockefeller-säätiö ja Population Council, jotka kaikki ovat edelleen olemassa. Nämä säätiöt johtivat kampanjaa köyhien ihmisten karsimiseksi väestöstä esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa. Toimintaa rahoittivat myös Ruotsi, Norja ja Sveitsi sekä YK.

Amerikkalainen Sheldon Segal perusti intialaiseen sairaalaan lisääntymislääketieteen yksikön.  Hän asetti tuolloin länsimaissa huonossa maineessa olleita ehkäisykierukoita naisille viranomaisten tietämättä. Kierukat hän salakuljetti Intiaan tullin läpi joulukoristeina. Hän kirjoitti kirjeessä näin:

” Tarkoituksena on jakaa kierukat yksityisille gynekologeille ja testata niitä myös apinoilla. Pidemmän päälle on nopeampaa kerätä tietoa näistä lähteistä, kuin perhesuunnitteluklinikoiden kautta laajamittaisemmin, koska tiedon keruu olisi näin nopeampaa. En keskustele asiasta terveysministerin kanssa kielteisen reaktion pelossa. Silloin ihmisillä tehtävät kokeet hankaloituisivat.”

Intiaan toimitettiin jopa epästeriilejä kierukoita, jotka aiheuttivat kohtalokkaita komplikaatioita.

Naisille alettiin maksaa rahaa, jos he antaisivat sterilisoida itsensä tai käyttäisivät kierukkaa. Rahaa maksettiin myös niille, jotka saivat jonkun muun käyttämään kierukkaa tai tulemaan steriloitavaksi. Myös lääkäreille maksettiin sterilisaatioiden tekemisestä. Pian järjestettiin sterilisaatioleirejä.

Sheldon Segal vieraili tällaisella leirillä vuonna 1962 ” Vietin sunnuntain kiehtovalla naisten sterilointileirillä. Kun vatsa oli ommeltu umpeen, naiset nousivat pöydältä itse ja kävelivät ulos leikkaussalista. Minun ja tohtori Malkanin leikkausolosuhteet ovat paljon paremmat, kun teemme kohdunpoistoja apinoille. Mutta menestystä ei käy kiistäminen”.

Vuonna 1975 Indira Gandhi määräsi 8 miljoonaa miestä ja naista steriloitaviksi. Hän halusi Intiasta modernin ja hyvinvoivan valtion…

Köyhissä yhteiskunnissa lapset ovat vanhempiensa vanhuuden turva. Köyhät ihmiset tarvitsevat paljon lapsia selvitäkseen. Jos lapsia halutaan vähemmän, koulutusta on lisättävä, jolloin syntyvyys laskee automaattisesti.

Pian huomattiin, että Intiassa perheeseen haluttiin poikalapsi ja lapsia tehtiin, kunnes poika oli saatu perheeseen. Siksi länsimaissa päätettiin ryhtyä tutkimaan, kuinka sukupuoli voitaisiin saada selville ennen lapsen syntymää. Oli keksittävä keino, jolla varmistettaisiin vanhemmille, että syntyvä lapsi on poika eikä tyttö. Tästä seurasi massiivinen tyttösikiöiden abortointi Aasiassa ja samalla valtava miesten ylitarjonta.

Tällä hetkellä maailmasta puuttuu 177 miljoonaa tyttöä. Tyttöjä siepataan vasten heidän tahtoaan vaimoiksi ja seksiorjiksi. Ihmiskauppa, lasten sieppaukset ja prostituutio lisääntyvät. Sukupuolen märittämisestä tuli Intiassa laitonta 90 luvun alussa, silti tyttöjä abortoidaan enemmän kuin koskaan.

Dokumentti on järisyttävää katsottavaa. Se saa kerta kaikkiaan voimaan pahoin, eikä missään tapauksessa lisää sokeaa luottamusta mihinkään määräyksiin.

Ja mitä tekevät nämä miljoonat turhautuneet poikamiehet? Siitäkin löytyy ennuste dokumentista.

Sitä mietin, että koskahan nainen on niin hyvässä asemassa maailmassa, että saa oikeasti päättää omasta elämästään itse.

-Hanna

– Kerro mulle minkä takia meillä on niin järkyttävän rumia taloja? Miks niitä saa rakentaa?

– Ei niitä saa rakentaa, mutta ei kukaan välitä.

– Miks ei välitä?

– Koska ihmiset eivät käytä silmiään vaan exeliä ja kaikki tehdään niin halvalla, kuin mahdollista.

Kävin tämän keskustelun tänään puhelimessa arkkitehtiystäväni kanssa. Soitin hänelle, koska eilinen visiittini yhdellä vanhalla asuinalueella alkoi ahdistaa niin perusteellisesti.

Ajoin siis eilen omakotialueelle, joka on alun perin rakennettu 50-luvulla. Alkuperäinen rakennuskanta on rintamamiestaloja suurilla puutarhatonteilla. Ihme kyllä vanhoja tontteja ei ole puolitettu, mutta ympärille ja lähialueille on tietenkin vuosien saatossa tullut lisää koteja ihmisille.

Alueen luonto on hyvin kaunista, on suuria korkeuseroja ja paljon polveilevaa merenrantaa. Jylhiä maisemia meren yli. Ja tätä kaikkea pilkuttavat rumat talot, joiden suunnittelussa ei ole lainkaan otettu huomioon luontoa, muutoin kuin siitä näkökulmasta, että taloista näkyy merelle. Mikä sinänsä on tietysti aivan oikein ja niin pitääkin olla.

Mutta miksi talot ovat kuin avaruustukiasemia lennokkaine siivekkeineen, joilla ei ole mitään funktiota? Kattopintoja lentelee sinne tänne, kattojen harjat (sikäli kun kysymyksessä on harjakaton yritelmä, eikä tasakattoinen patti) eivät kohtaa vaan niiden välille on jätetty vuono, kuilu tai porras vailla mitään merkitystä. Yhdessä talossa ei ole vain yhtä kattoa, vaan katot risteilevät kaikkiin ilmansuuntiin, kuin lapsen tekemässä neljän tuulen hatussa.

Näiden avaruustukiasemien viereen voidaan sitten rakentaa lähtökohtaisesti perinteinen puutalo, joka kuitenkin suunnittelun onnen huumassa kuorrutetaan kaikenlaisilla teennäisillä yksityiskohdilla, joilla ei niin ikään ole mitään virkaa. Kuten ikkunalasin päälle asennettavilla ristikoilla.

Miksi? Se että ennen oli ristikkoikkunoita, johtui siitä, että ettei suuria laseja saanut, ne olivat kalliita tai peräti mahdottomia valmistaa. Miksi nyt halutaan pilkkoa kaunis maisema ja näkymät ruudullisiksi? Ei mitään järkevää syytä. Ei ainuttakaan.

Puutalon viereiselle tontille on asennettu valkoinen patti. Palikka. Siinä se seisoo kuin maasta noussut Rubikin kuution kadonnut palanen, joka ei ole mahtunut mihinkään ja on siksi pullahtanut ulos maankuoresta. Ei mitään pehmeyttä pinnassaan, eikä varmasti yhtään mitään yhteneväisyyttä naapurissa seisovaan perinnetaloon. Vähän ylempänä olevasta avaruustukiasemasta voi sitten ihailla Rubikin kuution tylyä kattoa. (Sen voisi tehdä turvekatoksi. Suuri ilon aiheeni on Jorvin sairaalan parkkihallin katto. Se on turvetta. Ympäristöteko!)

Alueella ei ollut ainuttakaan taloa, joka olisi sopinut sinne, myötäillyt maiseman vaatimuksia tai ollut mitenkään kaunis. Kauhugallerian ankeana mausteena olivat tuijarivistöillä ympäröidyt pihat. Pohjois-Amerikasta ja Aasiasta kotoisin olevat tuijat sopivat hyvin hautausmaille, mutta ei mäntymetsän naapuriksi.

Hienolla alueella olisi voinut mieluusti nähdä puutarhoja, mutta ei niitä ollut. Sen sijaan metsän keskellä sijaitsevalla alueella oli asfaltti- ja kivipihoja. Ei lainkaan edes nurmikkoa! Puhumattakaan pensaista tai kukkapenkeistä. Kovalla kivisellä pihalla tököttivät piharuukut. Helppohoitoista kyllä, mutta missä on kodikkuus ja lämpö? Tyylitaju ja taju ympäristöstä? Puutarha tekee hyvää. Asfaltti ei edes näytä hyvältä.

Ajoin kotiin ahdistuneena.

-Hanna

Jos tapaat ystäviäsi vain somessa – et tiedä heistä mitään. Ystävien kanssa täyty hengittää samaa ilmaa, katsoa silmiin ja tuntea heidän vibat. Missä mennään, onko kaikki ok, mitä sulle kuuluu ja tietenkin ne parhaat jutut jotka alkaa muistatko? Tai olenko ikinä kertonut sulle…?

Voi ihmiset! Kyllä meidän täytyisi tavata ihmisiä ja ystäviämme niin usein ja paljon kuin ikinä on mahdollista. Se on niin hullua, kun istumme ja selaamme Instaa ja Facebookia ja luulemme jollain hullulla alitajuisella tavalla olevamme kavereittemme(ja myös idoliemme) seurassa. Että tosiaan tietäisimme mitä ihmisille kuuluu, vaikka oikeasti tiedämme ehkä mitä he puuhaavat ja tietenkin sen mitä he haluavat kertoa julkisesti.

Mulla on ollut toive, että pystyisin järjestämään moninaiset hommani siten, että ehtisin tavata ystäviäni enemmän. Ja jotenkin tilanne on nyt loksahtanut sellaiseen uomaan, että toive on toteutunut.

Viikko sitten sunnuntaina yksi ystävä laittoi viestin aamulla ja kysyi mitä olemme tekemässä aamupäivällä, jos olisimme kotina hän tulisi lapsensa kanssa pikku visiitille.

Olin pyörtyä niille sijoilleni. Ja vastasin saman tien TULKAA!

No toki siinä sitten oli pientä säpinää, kun sunnuntai aamun ääretön velttous, pyjama ja liian suuret villasukat vaihtuivat päivävaatteisiin ja samalla kun uuni lämpeni, kiidin juoksujalkaa keräämässä kaikki vaatteet sohvalta, petsin sängyn ja kaivoin esiin ripsivärin ja jotenkin ylipäätään heräsin tähän maailmaan.

Pian sitten istuimme syömässä ranskalaista tomaattipiirasta ja pitelin sylissäni puolivuotiasta suurisilmäistä tyttölasta. Ah kuinka oli ihanaa! Kun vieraat lähtivät, mietin, että apua – lisää tällaista!

Ja lisää oli tulossa. Maanantaina tapasin hyvän ystäväni, jonka seuraan raahauduin puoli kuolleena väsymyksestä. Nukuin koko viime viikon varsin huonosti, koska olin vähän kipeä. Ei sen kummempaa kuin sitkeä nuha, joka nyt vaan ei antanut nukkua hyvin. Olisin halunnut perua koko tapaamisen väsymyksen takia, mutta se on niin tylsää perua asioita, etten halunnut. Ja niinhän siinä kävi, että ystävän seura vei väsymyksen mennessään. Vaikka olemme tunteneet ainakin 20 vuotta, en ollut koskaan kuullut hänen rakkaustarinaansa. Nyt kuulin. Ja voi veljet mikä stoori! Kuinka ihmistä oli kosittu ekoilla treffeillä ja vaikka mitä!

(Tähän väliin vähän eilisen karkauspäivän kunniaksi on pakko sanoa, että rohkeat kosinnat on minusta suuria tekoja, jotka saa ihon kananlihalle ja sydämen laulamaan.)

Koko hänen stoorinsa oli jotain aivan muusta maailmasta, kuin mitä voisi odottaa hänen harkitsevalta ja järkevältä luonteeltaan.

Olisinko koskaan lukenut sitä upeaa tarinaa Instasta? En todellakaan!

Keskiviikkona menin tapaamaan vanhaa kaveriani hänen uuteen kotiinsa. Eteinen oli vielä täynnä purkamattomia pakaaseja. Istuimme keittiönpöydän ääreen juomaan teetä. En ikinä juo teetä. En osaa keittää teetä enkä yksinkertaisesti pidä teestä. Se tee jota join, oli jumalten juomaa! Niin ihanaa. Join oikeasti litran. Ja jokaiseen kupilliseen holvattiin makoisaa Itävallasta tuotua hunajaa runsaalla kädellä samalla kun naurettiin, kuinka hullua on raahata matkalaukullinen hunajaa Itävallasta! Ei ollenkaan hullua, vaan ihanaa! Niin hyvää se oli.

Ystävälläni oli kaksi uutta 60-luvun nojatuolia ja sohva. Ja kuinka ne olivat päätyneet hänelle! Niin loistavat tarinat ja mikä hulluinta, en ollut koskaan kuullut niiden suunnittelijasta mitään. Ja siis hyvät ihmiset – olisi todellakin pitänyt, sillä olen toki esitellyt moderneja klassikoita televisiossa ainakin kymmenen vuotta! Silti Carl-Gustaf Hiort af Ornäs oli minulle täysin tuntematon suunnittelija. Tiesin kyllä Siesta-tuolin, joka on uustuotannossa, mutta koska en pidä sen muodosta, sen suunnittelija ei ole kiinnostanut minua ollenkaan.

Mutta nämä ystäväni alkuperäiset Ornäsin kalusteet olivat jotain aivan muuta. Niin kauniit ja ihanat ja parasta oli tarina. Kuinka ne olivat pikkuhiljaa löytyneet ja olivat nyt lopulta tässä uudessa onnellisessa kodissa. Viimein kun saapastelin kotiin ihanasta teestä ja seurasta juopuneena, mietin, että haluan kalustaa kotimme kokonaan uudelleen. En tiedä kuinka tässä käy. Meidän ei todellakaan tarvitsisi sitä tehdä. Kaikki kalusteet ovat ehjiä ja ehkä kauniitakin. Sanon ehkä – koska kaikkeen tottuu. Ainakaan meidän suurista nojatuoleista en välttämättä hirveästi pidä, mutta mitä niille sitten tekisi? Mutta ei se ole niin tärkeää, tärkeää on saada ideoita ja haaveilla, miettiä ja saada uusia ajatuksia. Niitä ystävät livenä tuovat!

Eilen kävin aamiaisella yhden ystäväni kanssa. Tutustuin uuteen ravintolaan, pälistiin ja syötiin hyvin. Sain kuulla ihanasta kauneushoitolasta, jossa hän oli käynyt ja jonne todellakin menen heti ensi tilassa. Tyttöjen juttuja. Niin rentoa ja mukavaa. Sitten kotiin viettämään ihan tavallista lauantaita.

Ihana ystäväviikko takana. Toivottavasti myös edessä! Kiitos ihanat ihmiset <3

Hanna