Kun yhdistää Joulukukat muihin luonnon materiaaleihin, saa aikaan upeita ja runsaita kattauksia.

Olin keväällä tekemässä juhlakattauksia Kotkassa kauppakeskus Pasaatissa. Kun suunnittelin kattausesitystäni, sain yhteistyökumppaneikseni kaksi ihanaa naista ja hyvät ystävykset Viherkuution Minnan ja Sammalsydämen Sallan. Minna Harju on hortonomi ja vihersuunnittelija ja Floristi Salla Ukkonen tekee tilaustöitä ja järjestää workshoppeja.

Teimme Kotkassa kauniit kattaukset ja minä sain päähäni Sallan punoman kukkaseppeleen. (Ai että on muuten ihanaa tehdä töitä seppele päässä. Hommiin tulee ihan uudenlaista potkua ja ulottuvuutta. Keijua ja kuninkaallisuutta samaan aikaan!)

Nyt, juuri ennen kuin lumi valkaisi maiseman Salla ja Minna olivat järjestäneet kukkia ja kattauksia –kuvauspäivän ja minä saan ilon esitellä lopputuloksia teille! Silmäkarkkia ja ideoita – olkaa hyvä!

Kukat ja kasvit ovat minusta tärkeä osa kaikkia kauniita kattauksia ja tykkään käyttää niitä monin eri tavoin – en ainoastaan maljakossa keskellä pöytää. Kun pöydän ympärillä istutaan, on kukkien oltava matalalla, tai tapahtuu se kiusallinen juttu, että vastapäätä istuvaa joutuu vähän kurkistelemaan sieltä kukkapuskan takaa. Tai vaihtoehtoisesti maljakon tai maljan on oltava kovin kapeavartinen ja hyvin korkea ja kukkien keikuttava päiden yläpuolella. Sellaisia näkee suurten juhlien illallisilla, kuten vaikka Nobel juhlissa.

Kasveilla voi kuitenkin tehdä paljon muutakin kuin laittaa niitä maljakoihin. Sammalet, kävyt, oksat, varvut, kivet ja heinät on kiinnostavia materiaaleja ja niiden kanssa voi sitten käyttää kukkivia kasveja, tuomassa hehkua lopputulokseen. Joulupöytään voi vieläkin hakea sammalta (maanomistajan luvalla) ja varpuja ja rakentaa niistä kauniit koristeet joulupöytään.

Sammalen saa hyvin irti pakkasessa, kun kaataa lämmintä vettä sen päälle, antaa olla hetken ja sitten työntää kädet sammalen alle. Matkassa kannattaa olla kori ja sanomalehteä laitettavaksi sammal kerrosten väliin, ettei sammalen pintaan tartu multaa. Sammal muotoutuu myös helposti märkänä. Olen päällystänyt mm. viisihaaraisen kynttilänjalan kokonaan sammalella. Kieputin sen kiinni kultaisella metallilangalla. Siitä tuli kaunis ja sammal kuivui kauniisti paikoilleen.

Sammal kannattaa laittaa paikoilleen vähän etukäteen, koska huoneen lämpöön päästessään, sen sisältä voi mönkiä jokunen hyönteinen, joka saattaa olla kelju koriste, vaikka sirkkoja ja muita nyt paljon syödäänkin.

Puolukka on hangen alla ikivihreää. Tämän tiedän varmuudella, sillä lapsuuden jouluihin kuului se, että kävin äidin pyynnöstä hakemassa suuren korillisen puolukanvarpuja joka joulu lumen alta. Lunta pujahti aina lapasten ja hihan välistä ranteisiin, joita kirveli ja punoitti. Äiti punoi varvuista joka joulu kranssin ruokapöydän yläpuolelle. Se ripustettiin kattoon leveillä punaisilla silkkinauhoilla ja kranssin pohjana oli vanha polkupyörän vanne. Siitä oli poistettu pinnat ja se oli päällystetty jollain värillisellä teipillä. Ehkä eristysnauhalla eli erkalla, jolla myös vahvistettiin lätkämailojen lavat! (Miksi juuri fillarin vanne? Olenkohan koskaan kertonut, että isäni toi maahan polkupyöriä silloisesta Tsekkolovaskiasta? Polkupyöriä, luistimia, telttoja, kanootteeja, myrskylyhtyjä ja paljon muuta!)

Sammalsydämen ja Minnan kattauksissa on ihania ideoita ja upeat värit. Ja mikä ihana tunnelma. Minulle tulee onnellinen olo näitä kuvia katsoessani. Kauneudella ja luonnonmateriaaleilla on suuri merkitys ihmisen hyvinvointiin. Se kannattaisi muistaa aina.

Kiitos Minna ja Salla ja ihanaa joulunodotusta kaikille blogin lukioille. Nauttikaa joulun valmisteluista ja rakastakaa.

Hanna

Tyyli ja toteutus: Salla Ukkonen ja Minna Harju

Kuvat: Sammalsydän Salla

Astiat: Purnukka Kotka, Villroy Boch 

Mun vaatekaapissa on muutamia tukipilareita, jotka voin vain siepata päälleni ja oon heti hyvin puettu. Tärkein vaatekappale kaapissani on nahkahousut. Ne kun nykäsen jalkaani, niin aina toimii. Yläosina voi käyttää tilanteen mukaan aivan mitä tahansa. Tähän asti olen käyttänyt yksiä poikkeuksia lukuun ottamatta vain mustia nahkahousuja, mutta kun kuvattiin Suomen kauneinta kotia, niin viimeiseen jaksoon tarvitsin käärmekuosisen pitkä tunikan alle harmaat housut ja päädyin ostamaan harmaat Dante6 mokkanahkaiset legginsit. Harmaa väri vähän arvelutti, mutta nyt olenkin iloinen valinnasta. Harmaa on pehmeämpi kuin musta ja siihen voi yhdistää vielä reippaammin muita värejä ja materiaaleja. Mustat yläosat mustien housujen kanssa on joskus vähän kova setti. Lisäksi rakastan valkoisia paitoja ja harmaa on valkoisen kanssa paljon pehmeämpi, kuin mustan. Nyt nämä harmaat stretch-nahkaiset housut on olleet jalassa ostopäivästä lähtien melkein joka päivä.

Aito mokka tai nahka on materiaalina paljon miellyttävämpi kuin tekonahka, joka hiostaa siinä missä nahka hengittää. Tekonahka on myös pakkasella paljon nahkaa kylmempi materiaali. Nahkahousut maksavat enemmän, mutta kestävät käytössä monta vuotta. Pintanahka on tietenkin superhelppo, koska siitä voi pyyhkiä tahrat pois ja kutsunkin mustia nahkahousujani kurahousuiksi. Mulla on ollut jo viisi vuotta käytössä terrakotan väriset Ralph Laurenin mokkahousut, eikä niissä ole mitään tahroja tai kulumia, joten uskalsin hyvin ostaa Dante6:n eläväpintaiset mokat.

Tärkeitä juttuja mun vaatekaapissa on siis tosiaan myös täydelliset valkoiset paitapuserot ja T-paidat. Ne on mun keräilyn kohde ja niiden huoltamista en usko kenenkään muun käsiin. Valkoisen on oltava kirkkaan valkoista ja paitojen materiaalin rapeaa. Saumojen täytyy olla kauniisti ommellut ja ne saavat mieluusti olla tuplasaumat.

Luottovarustuksiini kuuluvat nykyään myös huivit. Se on luettava ystäväni Lotan ansioiksi, joka on käytännössä pakottanut minut huivien ystäväksi. Iloinen asia! Näissä kuvissa minulla on Becksöndergaardin huivi. Se on jättikokoinen ja materiaali 50% villaa ja 50% silkkiä. Minulla on näitä huiveja muutama kappale ja niiden ominaisuudet ja käyttötarkoitukset on lukemattomat.

Huivi lämmittää kaulassa ja tuo asuun vähän eloa, mutta olen käyttänyt näitä sekä saman merkin 100% villaisia huiveja Afrikassa hameina vain kietomalla ne vyötärölle, peittona lentokoneessa ja päiväunilla sängyssä, vilttinä uimarannalla, suojana sadetta ja tuulta vastaan, tyynynä autossa ja todellakin olen myös kuivannut itseni huiviin uinnin jälkeen, mitä en kyllä suosittele. Ei sille huiville mitään tapahtunut, mutta ei se ole hyvä idea kuitenkaan. Suuri 100cm x 200cm kokoinen huivi on loistotuote!

Nahkahousut juhlivat iloisesti paljettien ja kiillon kera myös. Paljettitoppi on hauska vaate, kun sen voi nykyään laittaa päälleen jo aamusta, jos pukee sen päälle jotain arkista, kuten villatakin. Jos neuleessa on hiukan kiiltävää lankaa, sekin toimii sekä päivällä että iltamenoissa.

Oli muuten hauskaa kuvata tuota paljettitoppia auringossa. Kaikilla seinillä säkenöi aurinko, kun liikuin. Paljetit on kyllä jotenkin ihania. Pientä hupia ja juhlaa elämään!

Hanna

Olin varmaan kuuden vanha, kun olimme syömässä perheen kanssa erittäin hienossa ravintolassa. Jossain särkyi laseja ja kurkotin kaulaani pitkälle nähdäkseni mitä tapahtui. Isä torui ja sanoi, ettei sovi olla huomaavinaankaan, jos jotain sellaista tapahtuu. ” Olet kuin et olisi kuullut mitään” hän neuvoi.

Asia jäi pienen pitkäkaulan mieleen ja noudatan neuvoa edelleenkin. (Niin kuuliainen – ainakin joskus!) Isä kertoili myös paljon juttuja matkoiltaan silloisesta Tšekkoslovakiasta. Hän kertoi kuinka siellä tarjoilijat ja hovimestarit olivat ylpeitä ammatistaan ja käyttäytyivät ylväästi kuin kuninkaat. He olivat niin hienoja, että nostivat asiakkaatkin toiselle tasolle. Usein he kyllä olivatkin entisiä kreivejä ja ties mitä siniverisiä, joiden maat, kartanot ja linnat oli uhrattu sosialismin alttarille. Silmiinpistävin asia näissä ihmisissä oli se, että heidän olemassaoloaan ei huomattu. Kaikenlainen palvelu ravintolassa tapahtui äänettömästi ja huomaamattomasti. Ei häiritty asiakasta. Oli kunnia-asia, että asiat tapahtuivat kuin taikasauvaa heilauttamalla.

Söin eilen ravintolassa, jossa oli toiveitteni menu. Kaikki oli luomua, oli paljon kasviksia ja annokset maistuivat jo listaa lukiessani ihanilta. Paikka oli kivasti sisustettu. Kalustus oli kivan raikas ja kaikkialla oli puhdasta. Ikkunoista näkyi meri. Tilasin lounaaksi kesäkurpitsapyöryköitä punaisessa currykastikkeessa ja kurkkumalattea. Ruoka oli huippuhyvää.

En mene kuitenkaan sinne enää koskaan, koska siellä oli aivan tolkuton meteli. Ja mistä se melu johtui? Henkilökunta paiskoi astioita. Eivät mitenkään raivon vallassa pistäneet niitä menemään, vaan se oli se tapa, jolla siellä käsiteltiin tavaroita. Tyhjät pullot viskattiin pullokoriin, käytetyt astiat pinottiin tarmokkaasti ja vipattiin keittiöön kovalla tohinalla. Keittiön ja ravintolasalin välissä ei ollut seinää ja kun säkillinen pottuja heitettiin teräsaltaaseen, oli kuin ukkonen olisi repinyt taivaankannen auki. Meteli oli oikeasti sietämätöntä. Ja kaiken sen yllä soi musiikki, josta ei kyllä kuulunut kuin diskantti, sävelistä ei pihaustakaan.

Kun teen Suomen kaunein koti –ohjelmaa, kierrämme ympäri Suomea ja asumme keskitason hotelleissa. Joskus vähän paremmissakin ja joskus pienissä ja kotoisissa. On vain yksi hotelli, jossa aamiaisastioita, varsinkin aterimia, ei heitetä teräskaukaloihin keskellä ravintolasalia aamutuimaan. Imatran valtionhotellissa oli aamuisin hiljaista ja miellyttävää. Kävin erikseen kiittämässä siitä ja sain kuulla, että siihen on oikein pyritty. Ravintolapäällikkö oli tähdentänyt tätä asiaa henkilökunnalle. (Mä olen muuten kirjoittanut tästä aiemminkin täällä)

En oikein käsitä mitä henkilökunnan päässä liikkuu, kun he näitä aterimia niin innokkaasti viskovat. Kai se on joku tehokkuuden osoitus. Kuta tarmokkaammin viskoo, sitä tehokkaampi on. Ai että se tekee kipeää ja korvissa soi. Tunnelmahan on kuin istuisi suurkeittiön tiskikoneessa.

En myöskään suuremmin nauti fine dining –ravintoloiden tavasta kertoa juurta jaksain jokainen annoksessani oleva atomi juuri, kun keskustelu ystävien kanssa käy vilkkaana. Mutta siitä ei varmaan pääse eroon. Paitsi tietysti pysymällä tavallisemmissa ravintoloissa, joka itseasiassa sopiikin minulle paremmin. Tykkään rennosta iloisesta meiningistä ja vähärasvaisesta ruuasta. Ja rauhasta.

Kaikki ihmiset eivät varmaan koe ääniä samalla tavalla (siis kuulenko ääniä?) ja meteliinhän tottuu. Mutta se ei ole vaaratonta. Meteli nostaa stressitasoa ja väsyttää.

Wikipedia sanoo näin: ”Melu koettelee elimistöä silloinkin, kun ihminen ei edes huomaa melua. Melu nostattaa elimistössä stressireaktion, joka kiihdyttää sykettä, supistaa ihon ja sisäelinten verisuonia, lisää stressihormonien eritystä ja muuttaa elimistön rasva-aineenvaihduntaa epäedulliseen suuntaan…Lasten aivot reagoivat meluun herkemmin kuin aikuisten.” 

Onneksi sitä voi usein valita, ympäristön missä aikaansa viettää. Suomi on ihana maa asua siinäkin mielessä, että täällä on aina mahdollista päästä hiljaisuuteen. Se alkaa olla maailmassa tärkeä arvo ja luonnonvara.

Hanna

Vanha koulutoverini mainitsi Facebook-päivityksessään meidän koulun joulujuhlat ja avasi muistojeni arkun. Kuinka en ole muistellut joulujuhlia ollenkaan?

Kaikki ovat kovin innostuneita koulujen kevätjuhlista ja Suvivirrestä. Mutta minä inhosin kevätjuhlia ja Suvivirsi ahdisti vielä aikuisenakin pitkään. Se kaikki on ymmärrettävää, koska kevättodistus merkitsi vahvasti sanasokealle minulle aina vielä kuukautta opiskelua. Melkein joka kesä sain ehdot jostain. Jäin myös luokalleni kaksi kertaa. No jokainen ymmärtää, että kevätjuhla oli surullinen, häpeää täynnä ja vaikea paikka. (Selvisin kuitenkin hyvillä papereilla ylioppilaaksi, joten siinä se nähtiin, kertaus on opintojen äiti. Edelleen teen paljon kirjoitusvirheitä, sanoista puuttuu kirjaimia tai ne vaihtavat paikkaa. On kreisiä, että yksi suurimmista tulonlähteistäni on kirjoittaminen)

Mutta joulujuhlat. Kulosaaren yhteiskoulun joulujuhla oli ihana, täynnä traditioita ja se aloitti joulun ajan täynnä sitä oikeaa joulun tunnelmaa, jota niin moni etsii. Tutustuin juhlaan jo paljon ennen kuin olin koulun oppilas, sillä kaikki kolme vanhempaa sisartani kiipesivät punatiilisen koulurakennuksen loputtomia portaita jo vuosia ennen minua. Pikkusiskona pääsin nauttimaan juhlista siskojen siivellä.

Joulujuhlaan kuului aina joulunäytelmä. Se oli joku satuklassikko, jota koulussa harjoiteltiin viikkoja ennen joulua ja suuri unelmani oli joskus päästä sen pääosaan. En päässyt, mutta innokkaana osallistumaan kaikkeen muuhun paitsi ikävään pänttäämiseen, touhusin muita juttuja. Puvustin ja maskeerasin näyttelijöitä ja hankin rekvisiittaa. Kaksi näytelmää on erityisesti jäänyt mieleeni: Topeliuksen satunäytelmä Lintu sininen sekä Schiivoavat serafit – eli minkä kaiken värisiä karhuja sitä onkaan, joka alkaa Magdaleenan laululla. Sen jossa lauletaan tytöstä, joka kylpee yhdeksän pilven alla. Osaan Kaj Chydeniuksen säveltämän laulun edelleen ja laulankin sitä silloin tällöin.

Alimpien luokkien oppilaat esittivät juhlassa tonttuleikin, jossa iloisen joulumusiikin tahdissa tanssittiin tonttuasuissa näyttömöllä.

Kaikkein vaikuttavin ohjelmanumero oli kuitenkin seimikuvaelma, joka toistui joka vuosi täsmälleen samanlaisena.

Koulurakennuksen ytimenä oli Keskushalli, jonka ympärille luokat sijoittuivat. Hallissa oli nouseva katsomo, jonka eteen avautui näyttämö. Näyttämön erotti keskushallista liukuseinä ja esirippu. Seinän takana oli voimistelusali, joka toimi näyttämönä.

Seimikuvaelmassa näyttämöllä oli Maria, sylissään vauvanukke, Josef ja tietenkin seimi. Näyttämöllä tarina eteni yhden oppilaan lukeman jouluevankeliumin mukaan, mutta esitykseen oli liitetty myös enkelikuoro, joka lauloi Jouluyö, juhalyön kaikki kolme säkeistöä yksi kerrallaan tarinan edetessä.

Se, kuinka kuoro ilmestyi näkyviin laulun alkaessa, oli kuin taikuutta.

Kirkkaasti valaistujen Josefin, Marian ja lapsosen takana näyttämöllä oli vaalea harsomainen kangas ja kun kuoro alkoi laulaa, näyttämön valot himmennettiin ja harsokankaan takana syttyivät taivaallisen kirkkaat valot, jotka paljastivat kankaan takana seisovan enkelikuoron. Se oli kuin taikuutta. Joulunihme.

Kuorolaisilla oli yllään valkoiset kaavut ja päässään joulukuusen hopeanauhaoista tehdyt sädekehät, jotka kimalsivat ihanasti. Takarivin enkeleillä oli selässään suuret pahvisiivet. Kun enkelit lauloivat jouluyö, juhlayö minulla alkoi joulu.

Kuvaelmaan ei koskaan tehty mitään muutoksia, sikäli kuin muistan. Kuorolaiset olivat aina lukion viimeisten luokan tyttöjä, joita alempiluokkalaiset ihaillen katsoivat ja kunnioittivat. Lopulta pääsin itsekin laulamaan sinne harson taakse ja edelleen tuo laulu on mielestäni yksi kauneimmista joululauluista.

Joulujuhlissa jaettiin myös joulupussit, joiden sisältö oli suurin piirtein sama joka vuosi. Omena, piparkakku, laku, ja muutama karamelli siellä taisi olla. Pussi oli paperia ja siinä oli jouluinen kuva. Kun pussien sisältö oli popsittu, puhallettiin sinne ilmaa ja täräytettiin se halki kovalla metelillä. Yllätys olikin suuri, kun yhtenä vuonna pussit oli jostain kumman syystä rei’itetty…

Juhla päättyi, kun kaikki oppilaat ja opettajat lauloivat yhdessä virren Maa on niin kaunis. Siitä alkoi joululoma ja aina oli hyvä mieli. Ihanaa, että muistin tämän!

Ihania joulujuhlia itse kullekin säädylle!
Hanna

Puolesta ja vastaan. Tasavallan arvokkaimman juhlan vieraat kiinnostavat vuodesta toiseen. Ooops – eipä kiinnostakaan. Heidän asunsa ja ulkonäkönsä kiinnostavat. Tasavallan arvokkaimman juhlan kuningatarta etsitään jälleen. Kuka oli kaunein NAINEN. Kenellä NAISVIERAALLA oli illan kaunein puku. Linnanjuhlat – tositelevisiolähetys suorana presidentinlinnasta

Tämähän jakaa ihmiset ja mielipiteet. Siis se, onko tämä keskustelu ulkonäöstä ja asuista ok vai ei ole. Minä en voi sitä sietää enkä voi käsittää, että jopa YLE päätyy tekemään juhlan näkyvimmäksi pointikseen naisten asut. Onhan se nyt kornia. Pukukilpailu. Kuningatarkisa. Kauneuskilpailu. Tosi TV:tä tosiaan Juhlavieraat ovatkin kilpailussa! Onko naisilla aivoja ollenkaan, onko merkistystä sillä keitä he ovat?  Ja koska asut vuodesta toiseen nostetaan tärkeimmiksi pointeiksi mediassa, huomionhakuiset vieraat alkavat pukeutua mahdollisimman huomiota herättävästi. Kun kutsussa on selvä pukukoodi ja kutsujana tasavallan presidentti, päättää osa vieraista olla pukeutumatta koodin mukaisesti, koska ”haluan olla oma itseni” –siitäkö se on kiinni? Että tekee mitä huvittaa, hyvät käytöstavat eivät kiinnosta. Ei kiinnosta, että tasavallan presidentti on toivonut tietynlaista pukeutumista. Vain minä itse olen kiinnostava ja saapastelen juhlaan, kuten sattuu huvittamaan. Luulisi, että oma itse on siellä vaatteen sisällä, sydämessä.

Kun koodi on frakki tai tumma puku, laitan nyt kuitenkin smokin. Mitä sitten, että se kuuluu ihan toisenlaiseen juhlaan. Laitan myös tennarit jalkaan. Koska mä voin.

Suurta kansanhupia ja median mehukasta antia on naisten pukujen, heidän ryhtinsä, kampauksensa, meikkinsä ja aivan kaiken arvostelu. Kun juhlavieraat saapuvat kättelemään ja selostajat ovat upeasti valmistautuneet kertomaan keitä vieraat ovat ja mitä he ovat saavuttaneet, joutuu muotiguru tuikkaamaan suunnittelijoiden nimet kiireessä selostuksen väliin. Ymmärrän, että se tuo julkisuutta designereille, mutta en ymmärrä, että se julkisuus voi olla mahdollista YLE:n TV-lähetyksessä. Heidän juontajansa eivät saa esiintyä missään tilaisuuksissa, joissa mainostetaan mitään. Mutta on ihan ok kertoa kaikki faktat asuista tässä juhlassa. Naurettavaa.

Ja hei – enimmäkseen juuri naisten asut ja ulkonäkö ovat repostelun kohteena kaikkialla. Sekä TV:ssä, lehdissä että somessa. Kaikkea saa retostella. Jälleen ollaan sitä mieltä, etteivät paksut tai löysät käsivarret saa näkyä. Hyvä Luoja! Ne on peitettävä pitkiin hihoihin! Ja ai kamala, että osaakin olla kaunis puku, mutta tuo ryhti. Hirveä puku. Kampaus on ruma eikä ole meikkiä! Liikaa meikkiä! Kuitenkin on todennäköistä, että jokainen juhlija, menee sinne parhaimpiinsa sonnustautuneena ja on jostain syystä ansainnut kutsun. Ei sitä ihan joka pirkko postilaatikostaan löydä.

TV selostajan vihjailevat huomautukset erinäisistä asuista ja niiden kauneudesta tai sopivuudesta kantajalleen on mielestäni äärettömän mautonta käytöstä. Antaisitte olla. Antaisitte ihmisten mennä sinne juhlaan ja juhlia, olla yhden illan onnellisia ilman iänikuista naisten ulkonäön arvostelua. Makukysymykset ovat makuasioita ja jokaisella on oikeus omaan valintaan, kunhan se on kutsujan esittämän koodin mukainen. Niin, se on todellakin hänen oikeutensa, määrätä millaisessa asussa juhlaan tullaan eli millaisesta juhlasta on kyse.

Jokainen nainen saa olla hihattomassa asussa. Jokainen nainen saa pukea prinsessamekon ylleen. Jokaisen soisi saada nauttia juhlasta ilman, että asu on tärkein asia. Minua ainakin kiinnostaisi tietää syitä miksi joku on juhlassa, mitä hyvää hän haluaisi nostaa esiin Suomenmaasta ja suomalaisista. Ja siis eikö naisissa todellakaan kiinnosta mikään muu kuin heidän ulkonäkönsä?

Muuten, pidin kovin Anna Puun asusta. Hänen pukutiimiinsä kuului neljä henkilöä, hänen ”puunaustiimiinsä” kuului kaksi henkilöä. Eli kaunis lopputulos työllisti kuusi ihmistä.

H.

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi! Mä olen monesti varmaan jo kertonut, että isäni oli mukana Jatkosodassa taistelemassa Laguksen joukoissa ja meillä itsenäisyyspäivässä oli erityistä tunnetta. En tiedä kuinka se sukupolvi aistii asian, jolla ei ole niin läheistä kontaktia ihmisiin, jotka olivat mukana taisteluissa, mutta minä mietin varsinkin 6.12. millaista siellä oikeasti oli. Hirvittävää.

Olen niin kiitollinen vanhempieni sukupolvelle, joka sen taistelun kävi. Eikä ainoastaan rintamalla, vaan kaikki he, jotka olivat kotona ja pitivät huolta lapsista, pelloista, lehmistä. Naiset hoitivat myös kaikki voimaa vaativat raskaat työt. Jos oli asia, joka piti tehdä, ei siinä paljon kyselty, työhön tartuttiin ja se tehtiin. Koska oli pakko.

Suomalainen nainen on pystyvä, kykenevä ja tasa-arvoisempi kuin moni sisarensa muualla maailmassa. Jopa niin pitkälle, että meitä siitä moititaan. Emme malta odottaa miestä auttamaan, vaan tartumme toimeen, kun näemme tilanteen sitä tarvitsevan. Kun suomalainen seurue menee ravintolaan ja kaksi pöytää on yhdistettävä, jotta kaikille olisi sijaa, kutka tarttuvat toimeen? Eivät seurueen miehet, eivätkä tarjoilijat – koska he eivät ehdi edes ajatella asiaa, ennen kuin seurueen tomerat naiset ovat jo raahaamassa kalusteita ympäri salia. Se on niin suomalaista. Voi tarjoilijaparkoja ja voi miesparkoja.

Mutta sellaisia me ollaan, naiset. Ja luulen että se on sodan peruja. Mutta mitä sitten! Ei se niin vakavaa ole. Tämä maa on niin hieno. Monta asiaa on huonolla tolalla, vanhusten hoito on häpeällisellä tasolla enkä voi käsittää, että jollain on oikeasti pokkaa valehdella ja kirjoittaa työlistoihin hoitajien nimiä, joita ei ole olemassakaan. Haamuhoitajia, jotta lain määräämä minimaalinen hoitohenkilökunnan määrä täyttyisi. Se on sikamaista. (Kuulin tämän radion uutislähetyksestä autossa ja olin ajaa ojaan)

Mutta minulla on oikeus kirjoittaa tästä, saan sanoa mielipiteeni. Saan myös lääkärin hoitoa ja papin siunauksen ilman, että maksan heille isoja rahoja työstä josta he saavat jo palkan. (Romaniassa se ei onnistu. Pappi antaa viimeisen voitelun, jos tuikkaat setelinipun kouraan. Sama homma lääkärissä, hoitoa tulee, jos seteleitä heruu.)

Palasin juuri Tansaniasta, jossa olin vapaaehtoisena auttamassa silmäklinikalla, kun siellä jaettiin suomalaisten lahjoittamia silmälaseja tansanialaisille, joilla on yksi optikko miljoonaa ihmistä kohden.

Teksti jatkuu mainoksen jälkeen.

Moni (minäkin) on lomaillut Afrikassa. Nauttinut vesiurheilusta, syönyt upeita trendikkäitä aterioita, ja ihaillut uskomattoman kaunista luontoa ja käynyt safarilla. Se kaikki on vain pisara Afrikan todellisuudesta, jossa rikollisuus, köyhyys ja korruptio vellovat. Nainen on fyysisesti miestä heikompi ja joutuu usein Afrikassa alistumaan voimalle, kuten kukaan meistä ei haluaisi.

Me purnaamme helposti, kun asiat eivät suju liukkaasti, koska olemme tottuneet niin hyvään. Jokaisella on mahdollisuus käydä koulua ja enin osa meistä saa tehdä työtä. Jos ei saa, ei joudu heitteille, vaan yhteiskunta koettaa pitää huolta kaikista. Kun nyt mietimme joululahjoja, moni varmaan haluaa auttaa myös niitä, joilla asiat eivät ole yhtä hyvin on hyvä vaihtoehto lahjoittaa Naisten Pankille rahaa naisten koulutukseen. Jos lahjoittaa naiselle, auttaa koko kylää. ” Naisten Pankki tukee kehitysmaiden naisten yrittäjyyttä ja omaehtoista toimeentuloa kestävän kehityksen periaattein. Naiset ovat Naisten Pankin työn keskiössä. Tukemalla naista autamme koko perhettä ja myös koko kyläyhteisöä.” Tutustu Naisten Pankkiin täällä.

Afrikassa nainen pystyy samaan kuin Suomessa, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Täällä pieneltä tuntuva summa, on siellä mahdollisuus uuteen parempaan elämään, jossa äidin ei tarvitse nähdä lapsensa näkevän nälkää. Jo kolmella kympillä sinä annat naiselle mahdollisuuden ammattiin. Voit lahjoittaa täällä helposti.

Hyvää itsenäisyyspäivää, kiitos heille, jotka tämän päivän mahdollistivat, annetaan hyvän kiertää.

Hanna

Joulukuu! Ja kohta on joulu! Juuri luin Facebookista, kuinka ystäväni siellä jo kirjoitteli joulukortteja. Minäkin olen jo hankkinut kortit ja pian pääsen kirjoittamaan niitä. Korttien lähettäminen ja saaminen on ihanaa. Kiinitän kaikki saamamme joulukortit nuppineuloilla leveään punaiseen nauhaan, jonka ripustan joka vuosi samaan paikkaan. Säästän myös kaikki ystävien ja sukulaisten lähettämät kortit, siellä on kortteja joiden tunnearvo on minulle todella suuri.

Rakastan yli kaiken jouluyllätyksiä. Lähetän paketteja ja kortteja ihmisille, jotka eivät niitä ollenkaan osaa odottaa ja hankin omalle perheelle lahjoiksi asioita, joita he eivät arvaa saavansa. Joulu on ihanaa aikaa. Lahjapakettien lähettämisen perinteen opin jo pienenä lapsena samoin kuin sen, että niitä lähetetään myös niille, jotka eivät lahjoja muutoin saa.

Paketin kääreeseen kätkeytyy paljon muutakin kuin se lahja – sillä voi ilmaista välittämistä ja rakkautta, halua tuoda iloa ja joulumieltä jollekin, kiittää ystävyydestä ja sanoa, että olet tärkeä. Lahjan ei tarvitse olla suuri ja ihmeellinen, ajatuksella lahjan takana sen sijaan ei ole mitään rajoituksia suuruuden suhteen.

Muistan, kuinka ollessani vielä pieni lapsi, lähetimme kaukana asuville pikkuserkuillemme joululahjoja ja sirottelimme lahjojen sekaan karamelleja. Taiteilimme paketeista kaikin tavoin mahdollisimman kauniita itse tehtyine kortteineen ja käherrettyine nauhoineen. Se oli tärkeää puuhaa. Sitten kiikutimme paketit oman kylän postiin, jossa Jäderholmin-täti punnitsi ne jännittävällä vaa’alla jossa käytettiin irtopunnuksia ja liimasi paketin päälle vaikuttavan määrän postimerkkejä ja lopulta iski pakettien pintaan tomerasti postileimat. (Leimasimet olivat minusta ihania ja jotenkin ihmeellisiä)

Yhtä suurella intohimolla ja rakkaudella rakennan paketteja edelleenkin, mutta niiden matkaan saattaminen on muuttunut paljon. Jäderholimin-tätejä on vähemmän, enkä ole riippuvainen postien aukioloajoista enkä edes siitä missä posti sijaitsee, koska pakettiautomaatteja on monissa paikoissa, joissa käyn muutenkin. Nappaan lähetettävän paketin kainalooni mennessäni kauppaan ja jätän sen kaupan pakettiautomaattiin – postiin ei tarvitse erikseen mennä.

Voin päättää senkin, mihin minulle tuleva paketti toimitetaan. Koko postihomma on nykyään ihanan helppoa ja toimivaa, se ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan.

Tilaa verkkokaupoista ajoissa, nouda helposti

Lahjojen ostaminen netistä on hermoja ja aikaa säästävää. Tee tilaukset verkkokaupoista ajoissa ja nouda lähetykset helposti. Yleensä tiedän aika tarkkaan mitä haluan perheenjäsenille ja läheisille hankkia. Turhaa tavaraa on maailman kaatopaikat pullollaan, joten lahjapaketteihin kääriytyy yllätyksiä, joita saajat oikeasti tarvitsevat. Kun tiedän mitä tarvitsen, jää kaupoissa haahuilu vähemmälle. Tilaus toimitetaan jopa kotiovelle asti, tai sitten haen sen itse määrittelemästäni paikasta, joka on reittieni varrella, esimerkiksi juuri siitä meidän ruokakaupasta. Jollekin sopii paremmin työpaikan lähellä tai päiväkodin vieressä oleva paikka. Kun asiat yksinkertaistuvat ylimääräiset kiireet helpottavat. Ja se kyllä sopii mulle erittäin hyvin! Niin repaleisia ovat freelancerin päivät, että kaikki mikä helpottaa sinne tänne säntäilyä on hyvästä. Joulumieli säilyy, kun rauha säilyy. Olen ollut lähes kaksi viikkoa Afrikassa, olioissa josta ei voi ostaa mitään, mutta netti on toiminut. Olen tilannut jo monta lahjaa joulua varten.

Lähetä paketit ajoissa ja edullisimmin

Pakettien lähettäminen automaatin kautta on yksinkertaista. Ensin lahja tietenkin paketoidaan niin, että sen voi antaa kuljetettavaksi. Sitten valitaan paketin koko Postin nettisvuilta tai OmaPosti –sovelluksessa. Hinta määräytyy koon mukaan. Sitten maksetaan postimaksu verkossa ja kun maksu on selvä, puhelimeen tulee Helposti-koodi, joka kirjoitetaan paketin päälle yhdessä vastaanottajan nimen, osoitteen ja matkapuhelinnumeron kanssa. Tämän jälkeen paketti vaan automaattiin, jonka luukku aukeaa Helposti-koodin avulla. Kuulostaako hankalalta? Ei ole – se on helppoa ja nopeaa kuin mikä! Sitäpaitsi, kun postimaksun maksaa netissä, säästää rahaa.

Jouluisiin yllätyspuuhiin on kuitenkin ryhdyttävä aikataulujen puitteissa, ettei yllärit saavu perille liian myöhään. Mikähän siinäkin muuten on, että mulla jää kyllä se postittaminen aina siihen viimeiseen mahdolliseen päivään? Josta tulikin mieleeni, että joskus paketin noutaminen on haastavaa  säilytysajan puitteissa. Tiesitkö että säilytysaikaa voi ostaa lisää?

Ulkomuodoltaan vaikuttavin postipaketti, jonka koskaan olen nähnyt, on muisto kouluajoilta. Käsityönopettajamme lähetti joululahjan vaihto-oppilasvuotta viettävälle pojalleen. Hän oli pakannut lahjan isoon pahvilaatikkoon ja päällystänyt laatikon paperin sijaan kokonaan valkoisella, puuvillakankaalla. Kangastahan ei voi kiinnittää pysyvästi teipillä ja opettaja olikin ommellut kankaan saumat kauniisti kiinni punaisella langalla. Myös nimi-ja osoitetiedot oli kirjailtu suoraan kankaaseen kauniilla säännöllisillä pistoilla. Paketti oli uskomattoman kaunis ja kun ihmettelin miksi hän oli valinnut paperin sijaan kankaan, vastaus oli yksikertainen – kangas on kestävämpää. Se oli oikea kässämaikan tyylinnäyte.

Muistilista

Klikkaa vinkkiä ja pääset suoraan oikeille sivuille Postin sivuilla!

🎁

Ohjaa lähetykset sinne mistä sinun on parasta ja helpointa noutaa ne

🎁

Käytä pakettien noutamiseen ja lähettämiseen paketti- ja smartpostautomaatteja 

🎁

Tilaa ja lähetä paketit ajoissa

🎁

Ihania joululahjavalvojaisia ja sujuvia postituksia!

Hanna

Viisi päivää hiki on virrannut noroina pitkin ihoa. Siihen tottuu, vaikka se väsyttää. Kestohiki ja ihoon kiinni liimaantuneet vaatteet on uusi normaali. Jalat turpoavat pölkyiksi eivätkä nilkat enää erotu jalkojen kapeampina kohtina ollenkaan. Teemme pitkiä työpäiviä väliaikaisilla silmäklinikoilla. Ihmisiä virtaa luoksemme katkeamattomana jonona ja lämpötila hipoo neljääkymmentä astetta ja on hullun kosteaa. Ilmastointia ei tietenkään ole. Jonkun käytetyt silmälasit ovat jonkun uusi mahdollisuus ja minä olen onnellinen.

Kuulun Specsaversin seitsemän hengen ryhmään jonka kanssa olemme tuomassa Tansaniaan Specsaversin keräämiä, käytettyjä silmälaseja. Työ täällä tuntuu äärettömän tärkeältä. Vaikka ihmisiä tulee eteemme jatkuvana virtana, jokainen heistä on tärkeä, jokainen on yksilö ja jokaisessa kohtaamisessa olen sataprosenttisesti läsnä. Asiakkaamme ovat kaiken ikäisiä naisia, miehiä ja lapsia.

Olemme perustaneet väliaikaisen silmäklinikan kolmeen kylään peräkkäisinä päivinä. Kaava on aina sama. Lähdemme hotellilta varhain aamulla ja mukanamme on silmälasien lisäksi optikkojen työvälineet, jotka toimme mukanamme Suomesta. Perillä katsomme nopeasti tilat, jotka annetaan käyttöömme. Tarvitsemme 3-4 huonetta. Kaksi huonetta neljälle optikolle, yksi suuri tila lasien luovuttamista varten ja paikka, jossa voidaan tehdä esinäöntutkimus.

Meitä on auttamassa 4-5 paikallista tulkkia sekä paikallinen silmälääkäri, jonka vastaanotolle osa asiakkaista ohjataan. Optikon ja lääkärin työskentelytilat eroavat vastaavista tiloista Suomessa totaalisesti. Tilannetta voisi ehkä verrata siihen, että joku perustaisi silmäklinikan jonkinlaiseen kojuun keskelle Helsingin rautatieasemaa ja kalusteet olisi kerätty purkutalojen siirtolavoilta. Klinikka merkitsee suomalaiselle puhdasta, steriiliä tilaa, täällä se ei ole niin yksinkertaista. Hygienian taso on aivan toinen, mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä työmme kannalta. Kaikki on vain kovin erilaista.

Klinikka saadaan toimintakuntoon alle tunnissa. Optikot aloittavat näöntutkimukset. Asiakas saa silmälasireseptin ja tuo sen meille. Ohjamme hänet istumaan ja alamme etsiä reseptin mukaisia silmälaseja niiden 1500:n silmälasiparin joukosta, jotka toimme mukanamme. Ne on ärjestetty pitkille pöydille vahvuuksien mukaan.

Asiakkaamme ovat äärimmäisen kohteliaita. Jokainen kohtaaminen on erityinen. Sovittaessamme laseja heille, olemme fyysisesti hyvin lähellä, katsomme toisiamme silmiin lähietäisyydeltä ja varmasti molemmat jännittävät yhtä paljon sitä ovatko lasit hyvät, näkeekö niillä vai ei. Ja sitten se tapahtuu – heidän kasvoilleen leviää onnellinen hymy – Naona! Minä näen!

Vahvuuksia menee laidasta laitaan. Tarvitaan kaukolaseja sekä lähilaseja ja välillä molempia. Tansaniaan on tehty jo useita matkoja, joista yhdellä minäkin olen ollut mukana.

Edellisillä matkoilla on huomattu, että pluslaseja, joilla näkee lähelle, on tarvittu huomattavasti enemmän kuin miinuksia. Sansibarilla meidät yllättää miinuslasien suuri tarve. Kohtaamme joitakin ihmisiä jotka eivät näe käytännössä lainkaan kauas. Kun lasien vahvuus on -11 ihminen näkee ilman laseja selkeästi n. 10 cm päähän.

Se ilo, jonka ihmiset kokevat saatuaan silmilleen lasit, joiden läpi näkeekin yhtäkkiä maailman, on uskomaton. Se riemu, joka ihmisten kasvoilta näkyy, iskee suoraan sydämen herkimpään pisteeseen. Liikutuksen ja onnen kyyneliä on pyyhitty poskilta jokaisena päivänä.

Työ on äärimmäisen palkitsevaa ja samalla raskasta. Sen tekee henkisesti raskaaksi sataprosenttinen läsnäolo jokaisessa kohtaamisessa. Luovutimme joka päivä yli 250 paria laseja. Kohtaan lähes sata ihmistä päivittäin silmästä silmään. Ja Sansibarin ihmiset todella katsovat silmiin. Katseessa on sekä luottamusta että toivoa. Siinä laseja asiakkaalle sovittaessani haluan antaa kaikkeni, välillä myös kengät jaloistani. Kun sopivat lasit löytyvät pöydältä ja laitan ne asiakkaan silmille, hetki on jännittävä. Ovatko lasit hyvät – unaona? Näetkö?

Työssä tuntee ja ymmärtää kuinka erilaista ja kuitenkin niin samanlaista elämä kaikkialla on. Ne elämän perusjutut, tunteet, terveys ja sairaus, murheet, huolet, ilot ja toiveet ovat kaikkialla niin samanlaisia. Tilanteessa on aivan oma herkkyytensä. Se väsyttää ja imee kaiken energian, mutta antaa samalla kaiken tuhat kertaisesti takaisin.

Mielessäni on liikkunut täällä niin paljon. Ne ihmiset, jotka ovat viitsineet nähdä sen vaivan, että ovat toimittaneet Specsaversille tarpeettomiksi käyneet silmälasinsa ovat tehneet hienon asian, joka merkitsee jollekin ihmiselle toisella puolen maapalloa, kokonaan toisenlaista elämää. Ne ihmiset, jotka ovat Specsaversin organisaatiossa järjestäneet ja mahdollistaneet koko kampanjan, meidän upeat optikkomme Johanna Vanha-Kuitti, Marjo Kärras, Marina Åkerlund ja Marja Sivonen, jotka uurastavat käsittämätöntä tahtia tutkiessaan päivässä yli 250 silmäparia, kun kotona omassa liikkeessän heille maksimi asiakasmäärä on 14 asiakasta päivässä. Ja lopulta se ihminen joka istuu edessäni. Katsomme toisiamme silmiin. En tiedä mitä hän tuntee, mutta minä koen todella vahvasti sen, kuinka samanlaisia olemme. Tunnen sisaruutta sekä vahvaa kunnioitusta vanhuksia ja elettyä elämää kohtaan. Heistä huokuu elämän ja jokaisen hetken ainutkertaisuus niin vahvasti. Katson nuoria energisiä ihmisiä, jotka voivat tehdä työtä tai opiskella, kun saavat silmälasit ja katson nuoria äitejä, joiden rinnalla kantoliinassa uinuu lapsi.

Kokemus on ollut tällä kertaa vielä vahvempi, kuin toissa vuonna jolloin myös olin matkalla mukana. Toki jokaisen ihmisen vaikeudet, ilot ja elämä on subjektiivinen kokemus enkä halua mitenkään puuttua siihen kenellä on vaikeaa ja kenellä helpompaa, mutta silti sanon, että on todellakin lottovoitto syntyä Suomeen. Tansaniasta voisi oppia vanhusten kunnioittamista. Sitä, että eletyllä elämällä, elämänkokemuksella ja henkisellä annilla, mitä voi antaa nuoremmilleen, on suuri arvo. Jo sillä, kuinka todella katsoo toista ihmistä, on merkitystä.

Specsaverin työ on tuonut tansanialaisille jo 40.000 paria silmälaseja. Työ jatkuu edelleen ja sitä ollaan kehittämässä nyt siihen suuntaan, että Tansaniaan voitaisiin perustaa pysyviä klinikoita ja voitaisiin opettaa paikallista henkilökuntaa hoitamaan työtä. Olisi hienoa saada luotua jatkuva toimiva systeemi.

Ja jotta tarina olisi täydellinen saan itse konkreettisesti kokea miltä tuntuu, kun ei näe selvästi. Silmälasini katoavat. Jokainen kivi on käännetty, kaikki paikat etsitty, mutta niitä ei yksinkertaisesti enää ole olemassa. Tilanne on hankala. En näe tehdä töitä, en näe lukea ruokalistaa, tekstiviestejä enkä sähköposteja. En näe matkalaukkuni numeroyhdistelmää enkä näe lukea kirjaa. Saan kokea selkeän näkemisen riemun jälleen kotona, jossa minua odottavat toiset lasini ja laatikollinen piilolinssejä. Kuinka onnekas olenkaan!

Näe maailma kauniina

Hanna

Hyvä kahvi on päivän pelastus. Matkustin Amsterdamiin, joka on suosikkikaupunkini. Sen ihaniin asioihin on liittynyt se, että sieltä on saanut loistavaa, tummaa, vahvaa kahvia jokaisesta kahvilasta, johon on päättänyt pujahtaa sisälle.

Aikaa edellisestä matkastani sinne oli kulunut jo muutamia vuosia ja nyt siellä käydessäni koin seillä katkeran pettymyksen kahvin suhteen. Kapselikoneet olivat syrjäyttäneet ihanan peruskahvin tarjoilun suurimmassa osassa kahviloita. Karmea pettymys.

Muutenkin täydellisen kahvijuoman saaminen on tuntunut haastavalta. Kotona hyvä tavallinen kahvinkeittimemme hajosi ja emmekä ole uutterasta yrittämisestä huolimatta löytäneet kunnollista uutta keitintä. Kahviloissa peruskahvi maistuu kitkerältä, kaikki kahvit joissa on seassa maitoa, ovat makuuni mauttomia, en voi myöskään sietää kahvin juomista lasista. Rakastan espressoa, mutta vain silloin tällöin. Minun ihanain kahvini on iso kupillinen tummaa, mustaa kahvia, ilman mitään mausteita. Sellaista ei ole helppoa löytää.

Lähdin kahviretkelle Paulig Kulmaan jossa on Pauligin kahvi-instituutti ja Kaffecentraaleniin etsimään unelmaani ja lopulta maistoin myös syötävää kahvia.

Kahvikoulussa

Sain mahdollisuuden yksityiseen kahvikoulutukseen Pauligilla, Paulig Kulmassa Helsingissä, jossa Kulman pääpaahtaja Sampo Latvakangas opetti minulle, kuinka kahvia keitetään, maistetaan ja paljon muutakin kahvista.

Paahtaja Sampo Latvakangas on hurmaava tapaus. Hän innostui kahvista jo 13-vuotiaana perin tavanomaisesta syystä – hän ei saanut juoda sitä. Kahvihan on perinteisesti lapsilta kielletty. (Minulle sanottiin lapsena, että siitä tulee musta kaula.) Sampo innostui kielletystä herkusta niin paljon, että päätti jopa itse paahtaa kahvia kotiuunissa, jonka seurauksena koko koti oli sankan savun vallassa.  Nyt kymmenen vuotta myöhemmin hän paahtaa kahvia ja hänellä on vankka tietämys kahvista, paahtamisesta ja siitä, kuinka hyvää kahvia on parasta valmistaa.

Mistä kahvi tulee?

Kahvia tuotetaan Latinalaisesta-Amerikasta, Afrikasta ja Aasiasta ja se on alun perin kotoisin Etiopiasta. Maailmassa on n. 25 miljoonaa kahvin viljelijää! Kuvitelkaa mikä määrä! Kahvitilat ovat pientiloja ja jokainen kahvimarja poimitaan käsin kaikkialla muualla paitsi Brasiliassa, jossa myös koneellinen poiminta onnistuu.

Kaupallisesti merkittävimmät kahvilajit ovat Arabica (60%) ja Robusta (40%) Yhdestä kahvipensaasta saa 2,5 kg kahvimarjoja, joista puolestaan syntyy 0,5 paahdettua kahvia. Eli peruspaketissa on yhden pensaan marjat.

Kun kahvi poimitaan käsin, vain kypsät marjat kelpaavat. Marjat kuivataan taivasalla ja toivotaan ettei sada. Sen jälkeen on vielä useita työvaiheita, ennen kuin raakakahvi päätyy paahtimoon ja sen maku taiotaan esille. Kahvin saaminen kuppiin aamulla, on vaatinut valtavan määrän käsityötä ja työtä ylipäätään.

Mitä on cupping?

Cupping eli kahvinmastelu on vähintään yhtä vivahteikasta ja äänekästä kuin viinien maistelu. Kahvia haistellaan ja maistellaan ja arvioidaan mitä makuvivahteita siitä löytyy. Arvioinnin kohteina on mm. hapokkuus, makeus, suutuntuma, maku, jälkimaku, tasapainoisuus ja kokonaisuus. Se oli hauskaa, joskin ensikertalaisena tunsin olevani aika taukki, mutta harjoittelemalla oppii ja cupping oli kivaa ja kiinnostavaa.

Mikä paahto on maistuvin?

Sampo Latvakangas antoi minun maistaa vaaleasta ja hedelmäisestä kahvista eri kahveja aina tummaan paahteiseen kahviin saakka. Ja kuten arvasin, tummin oli suosikkini. Cafe Parisienne on rakkauteni. Oli ihanaa maistaa ja tajuta kahvien hienoudet. Ammattilaiset tuntuivat arvostavan hapokkaampia ja hedelmäisempiä, valkoviinimäisempiä kahveja kuin minä. Tummat paahdot ovat kahvisempia ja niissä on vähemmän happoja. Varmaan ne ovat myös yksitotisempia eikä niissä ole niin paljon sävyjä, kuin vaaleammissa paahdoissa. Mutta tumma ja pähkinäinen sopii minulle.

Kaffecentralenissa ostin kupillisen kahvia ja sanoin, kuten aina kun erikoiskahveja on saatavana, – Haluaisin ison kupillisen mustaa, vahvaa kahvia. Ja totisesti olen maistanut jos jonkinlaista moskaa, kun näin olen sanonut. Nyt ihana ihminen tiskin takana sanoi – teen sinulle americanon. Se oli yksi täydellisimmistä kahveista ikinä. Oi oi!

Tutkin ja nuuhkin heidän kahvejaan ja valitsin kaksi kiinnostavinta. Rost Ryhti on suklainen ja tummapaahtoinen ja Rost Etiopian, joka on yllättäen marjaisa ja makea. Rost on helsinkiläinen pienpaahtimo, joka toimii Lautasaaressa. Molemmat kahvit myydään papuina, onneksi minulla on pieni sähkökäyttöinen kahvimylly. Se on laatua, jota hifitelijät eivät hyväksy, mutta kelpaa minulle toistaiseksi.

Puhtaat välineet

On todella tärkeää, että keittovälineet, olivat ne sitten millaiset hyvänsä, ovat putipuhtaat. Irrotettavat osat pestään tiskiaineella ja aina kun suodatinpussit loppuvat, keitin tulee puhdistaa sisältä.

Keittimien puhdistusaineita saa kaupoista, mm. Kaffecentraalenista, mutta homma hoituu hyvin myös ruokasoodalla.

Liuota 3 rkl ruokasoodaa lämpimään veteen, kaada vesi keittimen vesisäiliöön ja laita keitin päälle. Kun puolet vedestä on virrannut pannuun, sammuta keitin ja anna seoksen vaikuttaa n. 30 minuuttia laita sitten virta takaisin päälle ja anna seoksen valua pannuun. Puhdistuksen jälkeen huuhtele keitin valuttamalla vettä kolme kertaa keittimen läpi.

Kuinka hyvää kahvia keitetään

Kahvi hifistelijä jauhaa ensin kahvin makunsa mukaiseen karkeuteen, punnitsee kahvijauhon sekä veden vaa’alla (ei siis mittaa vettä desilitroina tai kupillisina, vaan grammoina) ja katsoo kellosta täsmälleen ne sekunnit, joiden aikana vesi valuu kahvinporojen läpi. Operaatio näytti, tuoksui ja maistui hyvältä.

Kokeilin sekä Hario V60 kahvinvalmistusvälineitä, että Aeropressiä. Todella kiinnostavia tapoja joissa pelataan grammoilla ja sekuntikellolla. Sopii pidemmälle ehtineelle kahviharrastajalle.

Kaffecentralenissa oli tarjolla upeita välineitä kahvin keittämiseen. Valikoimissa oli sekä koneita, että pour over keittimiä, jossa siis vesi kaadetaan itse suodattimen läpi ja valikoima mutteripannuja. Minusta kaikki olivat hienoja mutta arkiseen aamukahviin minulle aivan liian vaikeita tai suuria.

Minun hyvä kahvini

Olen edelleen tilanteessa, jossa keittimemme suodattaa hyvää kahvia, jos paahto sekä kahvin ja veden määrä ovat sopivia, mutta keitin on raivostuttava. Siitä on mahdotonta kaataa kahvia ainoastaan kuppiin. Osa on auttamatta pöydällä. Eli keittimen etsintä jatkuu yhä.

Espressot keitän Alessin 9090 ruostumattomasta teräksestä valmistetulla espressokeittimellä, jonka on suunnitellut Richard Sapper. Sitä ei kierretä auki, vaan se aukeaa kahvasta ja se on voittanut useita design-palkintoja.

Onnellinen on se aamu, kun joku on herännyt ennen minua ja noustessani vuoteesta tunnen kahvin tuoksun. Joskus maistuu myös maitokahvina latte. Yleensä ne ovat kuitenkin liian velttoja makuuni. Eivät kuitenkaan aina. Maailman parhaat latet minulle on keittänyt hyvä ystäväni ja kaimani Hanna ja vävyni Tuukka.

Voiko kahvia myös syödä?

Toki voi! Sain maistettavakseni hienon uuden tuotteen. Coffee Pixels on tuonut Suomeen täysin uuden innovaation, syötävän erikoiskahvi-patukan. Perinteiseen kahviin verrattuna syötävä kahvi on helppo ja kevyt ottaa mukaan, sen kofeiini imeytyy tasaisemmin ja lisäksi valmiin patukan valmistus kuormittaa ympäristöä kahvikupillista huomattavasti vähemmän, sillä tuotteessa käytetään koko kahvipapu hyödyksi.

Makuvaihtoehtoina ovat vegaaninen Coffee Pixels Cascara, joka on maultaan hienostuneen hedelmäinen ja koostumukseltaan tumman suklaan kaltainen. Coffee Pixels Milk sisältää myös ripauksen maitojauhetta ja miellyttää karamellimaisella pehmeydellä maitokahvien kuluttajia.

Otin patukat mukaan Tansanian matkalle, koska tiesin ettei päiväkahveista tule olemaan toivoakaan. Patukat toimivat loistavasti ja maistuvat ihanilta. Lämmin suositus taukokahviksi retkelle, lenkille tai pitkälle automatkalle. Ehkä ne toimivat myös herkkävatsaisilla. Patukoita voi ostaa mm. Life-kaupoista ja Scandinavian Outdoorista.

Mitä opin?

Opin valtavasti kahvista. Niin paljon, että saatoin kirjoittaa tähän vain murto-osan kaikesta kiinnostavasta. Opin ettei minusta tällä elämäntavallani ehdi tulla hifistelijää, mutta minulla on oikeus hyvään kahviin ja sitä saa vain erityisistä erikoispaikoista ja kotoa. Opin myös arvostamaan kahvia uudella tavalla, koska se on käsityötä ja hyvä kahvi on rakkaudella tuotettua marjasta kuppiin saakka.

Omat suosikkikahvini ovat Pauligin Café Parisien, Rostin Ryhti ja nautin myös vanhasta tutusta Löfbergs Lilan Crescendosta. Mistä löydän keittimen, joilla näitä aamuisin keittelen, se on vielä arvoitus ja tarvitsee uuden retken.

Hyvä kahvihetkiä makusi mukaan!

Hanna