Sähköpostiini kilahti mediakutsu 8. helmikuuta klo 14.00 Siinä kutsututtiin tutustumaan Ekbergin uudenlaiseen lähimyymälään Bulevardille keskiviikkona 28.2.

Vuonna 1852 perustetun perheyhtiö Ekbergin leipomo ja myymälä ovat olleet Helsingin Bulevardilla vuodesta 1912. Myytävät tuotteet leivotaan omassa leipomossa samassa talossa. Hämyisä myymälä on ollut kaunis, vanhanaikaisine puuhyllyineen ja pylväineen. Nyt se oli siis ollut remontissa tovin. Lehdistötilaisuus remontista oli vasta tulossa, mutta uusittu myymälä oli jo avattu.

Helmikuun kahdeksannen päivän iltana somessa räjähti. Facebookissa oli ankeita kuvia, joiden maailma oli kaukana kauniista vanhasta Ekbergin myymälästä ja ihmiset olivat tuohtuneita historiallisen, upean tilan pilaamisesta. Lopulta kohussa menivät puurot ja vellit sekaisin. Sekoitettiin myymälä ja sen vieressä oleva kahvila toisiinsa. Kirjoituksissa oli virheellisyyksiä, kuten esimerkiksi, että myymälän kauniit vanhat tammiovet olisi poistettu ja tilalle olisi laitettu modernit liukuovet. Sellaista ei tietenkään edes voi tehdä, sillä talojen julkisivuihin ei voi Suomessa siten puuttua. Ulko-ovet olivat paikoillaan, sisemmät tammiovet oli poistettu ja niiden tilalle oli asennettu liukuovet helpottamaan sisälle pääsyä.

Kohua seuraavana päivänä Helsingin sanomat kävi tekemässä suoraa lähetystä myymälästä.

Katselin ja kuuntelin kohua ihmeissäni. Mielestäni hyökkäys yksityistä tahoa kohtaan oli kohtuuton ja outo. Aika harva materiaali kestää sata vuotta käyttöä, uudistamista on tehtävä. Tuntuu hämmentävältä vaatia, että joku yritys museoisi myymälänsä, eikä päivittäisi sitä tämän päivän trendeihin ja tarpeisiin, että se voisi toimia. Itse neljännen polven yksityisyrittäjänä ymmärrän muutoksen tarpeen.

Voidaan tietysti spekuloida sillä, olisiko remontin voinut tehdä niin, että vanhaa olisi säilytetty enemmän, että uusi myymäläkonsepti, jossa konditorialiikkeestä muokattiin herkkukauppa, olisi rakennettu vanhoihin kalusteisiin.

Menin keskiviikkona tiedotustilaisuuteen ja kuulin, että tehtävä oli mahdoton. Vanhoista kalusteista ei saanut rakennettua uudenlaista myymälää mitenkäään. Olisiko Ekbergin sitten pitänyt kituuttaa sellaisena kuin se oli? Hiipua pikkuhiljaa olemattomiin? Suunnittelija Maria Husell kertoi lukeneensa kommentteja somesta kahdeksannen päivän iltana. Shokki oli kova ja ilta kului paniikissa itkien. Seuraava aamu myymälässä oli pelottava. Oliko remontti todella ihmisten mielestä epäonnistunut? Oliko kaikki mennyt pieleen? Voin vain kuvitella tuon tunteen. Mutta asiakkaat olivatkin riemuissaan uudesta valoisasta ilmeestä ja laajasta valikoimasta. Kyyneleet vaihtuivat hymyyn!

Somekeskustelussa marssitettiin esiin Pariisin, Wienin ja Tukholman vanhoja kahviloita, jotka ovat edelleen vanhassa asussaan. Ensinnäkin nyt uudistettiin myymälä ja toisekseen esimerkiksi Pariisissa on 2,2 miljoonaa asukasta ja se on maailman vierailuin kaupunki, jossa vierailee vuosittain 45 miljoonaa turistia. Asiakkaita siis riittää.

On jotenkin paradoksaalista, että Ekberg sijaitsi v 1862 nykyisen Stockmannin paikalla. Myös Stockmannilla tapahtuu muutoksia, joita ei kestetä. Kun herkku myytiin S-ryhmälle, syntyi samanlainen kohu. Oltiin etukäteen varmoja, että lopputulos tulee olemaan huono. Katastrofi.

Ja jälleen muutokset tuomittiin, ennen kuin asian tuomiin lopullisiin muutoksiin on voitu tutustua. Sikäli kuin mikään, paitsi kuitin logo, edes muuttuu.

Perinteistä siis pidetään kiinni kynsin hampain. Kaiken halutaan säilyvän ennallaan senkin uhalla, että yritys lakkaa kokonaan olemasta. Eikö se ole kiinnostavaa ja hauskaa, kun asiat muuttuvat? Ja oli tai ei – ne muuttuvat joka tapauksessa. Muistan, kuinka lapsuudessani vanhat ihmiset jupisivat aina muutoksista, kuinka asiat olivat ennen jotenkin paremmin. Kuinka he surivat esimerkiksi rakentamista. Kun tyhjille alueille tuli taloja ja maisemat muuttuivat, toivottiin että talot olisi rakennettu jonnekin muualle.

Pyöräteiden rakentaminen saa niin ikään aikaan aggressioita. Liikennemerkkiuudistus, joka on sukupuolineutraali, saa ihmiset raivon partaalle samoin kuin ajatus siitä, että asioita alettaisiin käsitellä sukupuolineutraalisti. Ajatus useammasta kuin kahdesta sukupuolesta on monille naurun, häpeän ja pelon aihe. Mutta entäs, jos mietittäisiin tovi. Jospa itse ei olisi levollinen miesten vessan oven edessä etkä naistenkaan. Kuinka hankalaa on ajatella, että koska asia ei ole itselleni vaikea, miksen antaisi sen olla helppoa kaikille ihmisille, niillekin jotka ovat erilaisia kuin itse on.

Kauas kantoivat ajatukseni leivosvitriineistä, mutta olisi hienoa, jos ihmiset päästäisivät irti muutoksen pelosta.

Ekbergin myymälä on raikas, valoisa ja viihtyisä. Konditoriamyymälästä on tullut herkkukauppa, jonka lattiaa peittävät edelleen siihen vuonna 1915 asennetut Villeroy & Bochin keraamiset laatat. Vanha puinen leipähylly, vanhat marmorit, pylväät ja upea katto ovat kauniit yksiytyiskohdat, jotka muistuttavat entisistä ajoista ja sen charmista. On hienoa, että raskaat tammiovet voivat olla auki koko päivän ja sisään pääsee helposti, kun lasiovet liukuvat syrjään itsestään. Mutta maukkain yksityiskohta on vuodesta 1860 lähtien samanlaisena pysynyt Napoleon leivos ja ihanin tämän päivän uutuus on vegaaninen Kuningatarkakku, joka sulaa suussa.

Herkullista päivää muuttuvassa maailmassa

♥️

Hanna

Puhdas pyykki tuo mieleen paljon ihania aistimuksia ja muistoja. Puhtaan pyykin tuoksu, puhtaiden viileiden lakanoiden väliin pujahtaminen ja se lapsuusmuisto, kun istuin lattialla ja äiti ja isot siskot venyttivät, paukuttivat ja viikkasivat lakanoita äidin kanssa. Siinä opin samalla, kuinka lakanat viikataan kauniisti. Meillä ne laskostettiin, mutta mummi teki niistä pötkylöitä ja kertoi että hänen kotonaan tyynyliinojen nauhat krepattiin haitareiksi! Kenellä nykyään on aikaa moiseen?! (Ei kyllä enää taida olla sellaisia tyynyliinojakaan, joissa olisi nauhat.) Lakanat vaihdettiin lauantaisin, joka oli siivouspäivä ja lauantai-iltana saunan jälkeen pujahdettiin puhtaassa yöpuvussa sileiden, puhtaiden ja viileiden lakanoiden väliin.

Talvella kankaiset lautasliinat ja hienot valkoiset pöytäliinat valkaistiin helmikuun aurinkoisina pakkaspäivinä hangella. Kun juhlaliinat leivitettiin pöydälle, ne silitettiin tarkasti. Opin, ettei hienossa liinassa saa olla lainkaan viikkausjälkiä. Sen on oltava täysin sileä.

Nämä ovat ihania juttuja, joita ehdittiin tehdä, kun elämän tahti oli toisenlainen kuin nyt. Monien

arkitodellisuutta on kiire ja alati kasvava pestävän tai silitettävän pyykin vuori, joka ahdistaa ja muistuttaa itsestään ilta toisensa jälkeen kylpyhuoneessa. Stressihän siitä tulee. Onneksi asian voi hoitaa tosinkin – viemällä liinavaatteet pesulaan, SOL pesee ja viikkaa. Omaksi työksi jää viikattujen pyykkien vieminen kaappiin ja ihanien puhtaiden ja sileiksi mankeloitujen lakanoiden vaihtamien sänkyihin. Lakanat voi jokainen perheenjäsen vaihtaa itse.

Minulla on pitkä kokemus liinavaatteiden pesettämisestä pesulassa. Jossain vaiheessa lapsuudenkodissani perheemme kaikki pyykki pesetettiin pesulassa. Äiti ja isä olivat yksityisyrittäjiä, joiden työaika oli koko elämä. Todellakin! Isä lähti usein jo seitsemän aikaan töihin ja haki äidin mukaan vähän myöhemmin. Kotiin he tulivat usein vasta kymmenen aikaan illalla. Muutaman firman pyörittämisen lisäksi ei jäänyt aikaa enää pesukoneen pyörittämiselle ja niin pyykkisaavi lähti isän mukana pesulaan joka keskiviikko ja tuli seuraavana päivänä takaisin. Heidän oli varmaan erityisen ihanaa käpertyä mankeloitujen lakanoiden väliin pitkän työpäivän jälkeen.

Nykyään monien elämä on samankaltaista. Kiire leimaa elämää ja kylpyhuoneen alati kasvava pyykkivuori voi olla inhottava ahdistuksen aiheuttaja. Mutta pesula voi auttaa. Viet liinavaatteet pesulaan ja haet mankeloidut ja viikatut kotiin. Vaihdat lakanat ja rentoudut. Liinavaatekaappi pysyy kauniissa järjestyksessä eikä pyykkivuori stressaa. Ovien päällä ei ole pyykkiä kuivumassa ja huonepölykin vähenee mankeloinnin ansiosta. SOL pesee lakanat kilopyykkinä, joka maksaa 6,00€/kg

Sisustuksen fiilistä voi helposti vaihtaa pöytäliinalla. Meillä on iso ruokapöytä, joka on kuultomaalattu valkoiseksi. Pidän sen yleensä paljaana mutta, kun laitan sille liinan, koko tilan tunnelma muuttuu. Liina pysyy puhtaana aikansa ja kun se likaantuu vien sen pesulaan, koska suuren liinan kuivaaminen ja silitys on hankalaa kotona. Kaikkein juhlavimpiin hetkiin minulla on valkoisia pellavaliinoja. Niille on ihanaa kattaa kaikkein kauneimmat astiat. Ne eivät välttämättä kauaa puhtaina pysy! Liinalle tippuu aina jotakin. Pesulan suojakäsittelyn ansiosta, lika jää helmeilemään liinan pinnalle ja pyyhkimiseen jää tovi enemmän aikaa. Kaiken saa puhtaaksi, mutta pesu kannattaa tehdä pian. Jos liina likaantuu jouluna ja se pestään vuoden kuluttua seuraavaa joulua varten, voi tahrojen poisto olla jo hankalaa. Opin kotona, että hienoimmissa liinoissa ei saa näkyä viikkauksen jälkiä. SOL:issa on jopa neljä metriä leveä prässi, jos liina on ihan valtava! Sen säilytyksessä onkin sitten jo vähän haastetta… 150 cm leveää liinaa voi säilyttää pahvirullalla, joita voi kysellä kangaskaupoista. Minun liinani on leveämpiä, joten säilytän niitä henkarilla ja silitän pehmeät taitteet, kun liina on jo pöydällä.

Kun tyttäreni meni naimisiin, halusin pöydille omat valkeat liinani. Pöytiä oli kaksitoista ja kaikilla oli erilainen valkoinen liina. Oli pellavaa ja puuvillaa, reikäommelta ja Dora Jungin damastiliinoja. Myös lautasliinat olivat minun ja sisareni Ritvan liinavaatekaapista. Häiden jälkeen kävi pesulan ovi… On ihanaa käyttää arvokkaita suvun tekstiilejä ja kauniita liinoja. Niissä on tunnelmaa ja muistoja, mutta niiden ei tarvitse näkyä tahroina.

Kaupallinen yhteistyö: SOL pesulapalvelut

Kepeitä pyykkipäiviä!

♥️

Hanna

Maanantai on asennekysymys – rakastan maanantaipäiviä – koko ihana viikko odottamassa että koen sen!

Haloo! On maanantai! Ihanaa! Koko yllätysten viikko edessä. Kalenterissa lukee yhtä ja toista jännää, mutta monta asiaa joudun sivuuttamaan, koska saan tehdä töitä. Kirjoittaa juttuja monista asioista, valmistella luentoa sisustuksen tuulista ja tehdä kotihommia. Suunnitella uutta reseptiä julkaistavaksi loppuviikosta ja lisäksi meillä tulee taas hoitoon koira. Tunnen, kuinka olen täynnä energiaa ja odotan tulevan viikon tuomia ylläreitä – toivottavasti ne ovat positiivisia!

Ja tältä maanantait tuntuvat minusta aina. On niin surullista, kun maanantai-parkaa markkinoidaan huonona päivänä. Sehän on ihana, koska koko se viikko on edessä. Vähän kuin uusi vuosi pienoiskoossa. Eikä kukaan itke 31.12. että voi kamalaa, nyt se koko paska on edessä – uusi vuosi… Sen ensimmäinen päivä! Onhan se oikeasti aika makeeta odottaa uutta viikkoa, joka takuulla tarjoilee ihania juttuja.

Toki, jos miettii asiaa niin, että kamalaa, on tehtävä töitä ja herättävä ja on kylmä ja talvi ja kaikki on raskasta ja silti on tehtävä mitä on tehtävä, ei mikään ole kivaa.

Elämme vain kerran eikä aikaakaan, kun tuntuu, että elämä meni ohi

Tämä kaikki voi kuulostaa tekopirteältä sössötykseltä, mutta ei se sitä ole. Oikeasti rakastan hitaita viikonloppuja, takkatulta pakkasella, sunnuntaikävelyitä, slowfoodia ja ystävien tapaamista, viikonlopun tuoksua ja tunnelmaa. Hitaita aamuja. Mutta maanantai on ihana toisella tavalla. Se on täynnä tarmoa ja energiaa. Onneni on tietysti rakastaa sitä työtä, jota teen. Tai oikeammin niitä töitä joita teen. Jos työ ei maistu, ei maistu maanantaikaan. Se on selvää. Tai jos joutuu menemään kiusattavaksi ja vain viikonloput antavat siitä rauhan. Mikäpä minä olen neuvomaan, mutta sen sanon, että elämme vain kerran eikä aikaakaan, kun tuntuu, että elämä meni ohi. Siksi olisi hyvä muovata elämäänsä niin, että maanantait tuntuvat juhlapäiviltä, niitä on kuitenkin yksi seitsemäsosa elämäämme. En voi kuvitella eläväni niin, että noin 50 päivää vuodessa on lähtökohtaisesti ikäviä. Ne ovat siis lähtökohtaisesti IHANIA!

Onnen viikkoa ja ihanaa maanantaita!

♥️

Hanna

Onnellisena on hyvä herätä. Tänään heräsin terveenä (luultavasti, koska mistäs sitä ikinä tietää). Mutta reilu viikko on vierähtänyt tosi huonossa olossa.

Viime viikon perjantaina olin yksin kotona. Makoilin iltamyöhällä sängyssä ja katsoin telkkaria. Yhtäkkiä kimppuuni hyökkäsi hillitön kipu. Rautavanne puristui rinnan ympärille ja sydänalaan sattui niin, etten henkeä saanut. (On muuten kivaa olla tässä siitä kirjoittamassa!) Aloin miettiä mitä pitäisi tehdä. Soittaa 112? Soittaa sukulaispojalle, joka on työskennellyt lääkäriambulanssissa? Soittaa taksi ja lähteä Jorviin? Kipu yltyi eikä mikään asento antanut armoa. Makasin vatsallani kädet vaakatasossa ja koetin rentouttaa itseäni. Mietin, ettei se voi olla sydän, koska kipu ei säteillyt mihinkään. Entä närästys? No ei voi olla niin iso kipu. Ajattelin että saatan kuolla. (Nythän se naurattaa! Onneksi!) Mietin myös, että jos soitan ambulanssin he eivät pääse portista sisään, koska se aukeaa sisältä. Onhan siihen koodi, mutta ehdinkö sanoa sitä ennen kuin taju lähtee?

Pikkuhiljaa kipu alkoi antaa periksi ja päätin jäädä kotiin. Unikin tuli lopulta, vaikka vähän hirvitti se kipu.

Oli ilo herätä aamulla! Hih! Kerrassaan hilpeä fiilis. Elossa! Booooom. Oli lauantai ja illalla ystävän juhlat, ihanat perinteiset ”noin ystävänpäivän illalliset” Juhla on traditio, joka on aina sinä lauantaina, jolloin hiihtoloma alkaa. Meitä oli illallispöydän ympärillä yksitoista naista ja ilta oli ihana. Tarjolla oli alkupalaksi tapaksia, pääruokana uunissa paistettua lohta Jamie Oliverin tapaan pekonilla päällystettynä ja manteleilla täytettynä. Jälkiruokana oli passionhedelmästä, kermasta ja kondesoidusta maidosta tehty herkku. Tarjolla oli myös viiniä ja samppanjaa, mutta niihin en koskenut. Pelkäsin juoda alkoholia edellisen illan kipukohtauksen takia, vaikka en osannutkaan sanoa miksi.

Sairauksista puhuminen ei kuulu juhliin, mutta jotenkin kävi niin, että keskustelunaiheet veivät minut tilanteeseen, jossa kerroin edellisen illan tapahtumat. Kolme naista huudahtavat yhtä aikaa: SAPPIKOHTAUS! Olin äimän käkenä. En ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta. Ei mitään havaintoa mikä sellainen on. Kukaan ystäväni ei koskaan ole kertonut minulle sellaisesta, eikä perheelläni tai sukulaisillani ole tietojeni mukaan sellaista ollut.

Kotiin päästyäni en todellakaan nukkunut. Tutkin kaiken mitä aiheesta ’sappi’ –löysin. Kiinnostavaa oli se mitä sappipotilas ei saa syödä. Lista oli yllättävän pitkä. Rasvat on ehdoton nou nou, se on selvää, mutta joukkoon kuului pitkä lista ihania kasviksia, sekä lohi, mantelit, pekoni, kerma kondesoitu maito. Käytännössä koko illan menu. Jonkin verran hirvitti.

Sunnuntaina olin masentunut. Ajattelin, etten saa enää koskaan syödä kaaleja, lanttua, omenoita, enkä tulista ruokaa. Ajattelin, että olen kroonisesti sairas. Kyllähän lantuton elämä vetää mielen mustaksi keneltä tahansa! Varasin ajan lääkäriin heti maanantaiksi.

Lääkäri kuunteli ja tutki, määräsi ultraäänitutkimukseen ja verikokeisiin. Hän epäili kuitenkin, että vika löytyisi lautaseltani, eikä maksasta tai sapesta. Tutkimustulokset sen sitten kertoivat – olen terve kuin pukki! Elimistöni on hereillä ja ilmoitti MYRKKYÄ!

Olin silloin perjantaina ollut ravintolassa lounaalla tyttärieni kanssa ja valitsimme listalta lohikeiton. En syö sitä mielelläni, koska siitä tulee minulle joskus vähän huono olo. Tällä kertaa se oli kuitenkin yksinkertaisin vaihtoehto. Ravintolan keitto oli ihan ok. Söin sen.

Mutta illalla soppa kosti ja elimistöni kertoi, että jokos tajuat pysyä erossa tästä liemestä! Sen verran ymmärsin kuitenkin, että kerroin lääkärille keitosta. Kerroin siitä myös tyttärilleni, joista toisella oli ollut ylävatsan kipuja illalla ja toista ei ollut nälkä vaivannut vuorokauteen, vaan olo oli ollut raskas. Itselläni huono olo kesti viikon.

Tappajasoppaa ei enää lautaseltani löydy, se on varmaa. Kipu oli nimittäin niin kova, että jos arvioin sitä asteikolla 1-10 se oli kympissä. Ja vikahan ei ole lohessa, jota syön mielelläni, vaan sopankeittäjässä (kuten yleensäkin elämässä!) Kun keittoon kumotaan kaikki lohen rasvaiset roippeet, siitä tulee tappajasoppaa eikä jaloa herkkua. Sellaistakin lohesta saa.

Kiitos kuvista Susu ♥️

Lanttua kaaliin ystävät! Syödään hyvin!

Hanna

Mulla on kotona hoitokoira. Armi on portugalinvesikoira ja hän on erittäin viisas ja tunteellinen tapaus. Armi on nyt rytmittänyt elämääni viikon ja mietin että olisiko syytä ottaa koira jälleen perheeseen. Koira hoitaa ihmistä eikä ihminen koiraa. Armi ulkoiluttaa minua pari tuntia päivässä, mikä on erittäin tarpeellista. Olen muuten juuttunut töihini, enkä saa lähdettyä ulos. Se on niin paradoksaalista, kun rakastan ulkoilua, kun siitä tulee niin hyvä fiilis. Ainoa mikä rasittaa on liikkumisen jäykkyys pakkasella. Päällä on niin paljon vaatteita, että kävelen kuin lumiukko. Ketteryys on tiessään! Muuten pakkanen ja oikea talvi on ihana juttu.

Ketteryys on ominaisuus jonka toivoisi säilyvän elämässä pitkään, mutta sen eteen on tehtävä töitä. Istun koneella useita tunteja päivässä ja se on kyllä ihan myrkkyä ihmiselle. Olen varmaan tuhat kertaa päättänyt erilaisia asioita, joilla kompensoisin tätä istumisen määrää. Ja yhtä monta kertaa kaikki on romuttunut. Tietenkin harrastan liikuntaa, viides vuosi Fustraa tulee täyteen juuri näillä näppäimilllä, mutta ei se riitä. Siksi olen päättänyt käydä lenkillä joka päivä, keskeyttää työt koneella 45 minuutin välein ja tehdä 10 minuutin venyttelyt, käydä salilla Fustran lisäksi kolme kertaa viikossa jne jne. Sisustin huoneen kuntoilua varten, jossa on jumppamatto, painoja, jumppapallo ja kuntopyörä. En käy siellä ikinä. Laitan AINA kaiken muun kotitreenin edelle. Mikä ihme siinä on? Ja jos alan jotain tehdä, on koko ajan sellainen outo kiire. Äkkiä nyt, äkkiä nyt!

Tarvitaan siis ajattelutavan muutos. Mutta siihen on avain? Olisiko se jotain sellaista lopputulokseen ja hyvään oloon fokusoitumista, eikä ajatusta siitä, että tää on nyt pakko hoitaa?

Minähän olen aivan jumalattoman mukavuudenhaluinen ihminen. Siksi onkin ihmeellistä, että ylittelen mukavuusrajoja milloin missäkin aina yhtäkkiä. Kuten vaikka Tanssii tähtien kanssa –ohjemaan osallistuessa tai avantoon pulahtamisessa ja kun treenaan salilla voin puristaa niin, että itken. Eli pystyn kyllä ylittämään mukavuusalueen, mutta mistä motivaatio?  MISTÄ? Lopputulosta tietysti rakastan. Hyvää oloa, ketteryyttä, kivuttomuutta ja kaikkea sitä, mutta niiden tulosten eteen on tehtävä töitä kunnolla. Monesti ilman ohjaajaa tehty treeni jää valjuksi. En osaa piiskata itseäni. Lopetan kun alkaa tuntua haasteelliselta, eli juuri sillä hetkellä, kun kehitys alkaisi.

Kertokaa omat vinkkinne, mikä saa tekemään parhaansa yksinkin? Kuinka treenaat kotona? Miten saisin kotitreenin säännölliseksi tavakseni?

Nyt lähden Armin kanssa ulos – eka treeni on pukea vuori vaatteita päälle!

♥️

Hanna

Erääseen työhöni liittyvään projektiin minulta tarvittiin itse kirjoittamani teksti itsestäni. Tämän kaltaisiin pyyntöihin liittyy usein sivulause, jossa sanotaan jotain siihen tyyliin, että olet itse itsesi paras asiantuntija. Huoh. No sanotte mitä sanotte, mutta en ole. Ehkä pitäisi olla. Olisi varmaan syytä istua alas toviksi ja miettiä kuka ja mikä olen. Ja kyllähän minä sen tietysti tiedänkin, koska purjehdin elämääni itse, omissa nahoissani. Mutta puepa sitten se kaikki sanoiksi. Aivan sietämättömän hankalaa. Siihen tulee väistämättä sellainen omankehun imelyys fiilis. Kämmenet alkavat kutista, kun niin hermostuttaa.

Voi tietenkin ajatella, että voihan sitä kirjoittaa vaan yksinkertaisesti totta. Mutta niinhän se ei ole. Salatuimpia ikäviä ominaisuuksiaan ei varmasti halua tuoda julki ja se onkin erittäin vaikeaa, koska omia huonoja ominaisuuksiaan ei välttämättä edes tiedä. Muut tietävät ne ja välillä niistä saakin kyllä kuulla…Lapset ovat tässä olleet armottoman avuliaita ja kasvattaneet minua määrätietoisesti ja väsymättä jo kolme vuosikymmentä. Onneksi heiltä saa myös erittäin hyvää ja rakastavaa palautetta, sillä lapset ja puolisoni ovat elämässäni kaikkein parasta.

Voin auliisti kertoa, etten aina petaa sänkyä heti herättyäni enkä edes joka päivä, että roskis jää usein ovenpieleen odottamaan. Nukun joskus meikit naamallani ja aamiaisastiat voivat jäädä pöydälle koko päiväksi. En kuuntele puhelinmyyjän puhetta loppuun asti, vaan keskeytän sanoakseni, että ei kiitos ja suljen luurin. Mutta mitä nämä nyt ovat – jonninjoutavia juttuja.

Saadakseni tekstin tehtyä, päätin kysyä asiaa Facebookissa. En siksi, että saisin imelää pälätystä ihanuudestani, vaan siksi että saisin näkökulmaa siihen mitkä piirteet jotenkin erottuvat.

Vastaukset olivat kiinnostavia ja ihania. Kukaan ei päätynyt heittämään tikkaa profiilikuvaani niin, että olisin sen huomannut. Mutta esiin tuli ominaisuuksia joita en ole ajatellut ja tekoja, joita en ole tajunnut tehneeni. Sain paljon ajattelemisen aihetta. Elän aika nopeaa elämää, enkä juuri jää miettimään menneitä. Ne asiat joita jään miettimään ovat jollain tasolla kesken tai olen tullut kohdelluksi epäreilulla tavalla. Keskenjääneitä pohdin pala palalta ja etsin ratkaisua siihen miksi joku asia on mennyt, kuten se meni. Epäreilu kohtelu jää mieleen pitkäksi aikaa ja haalistuu hitaasti kuoliaaksi. Siitä poistuu kipu, se hautautuu ja tulee mieleen silloin tällöin, mutta vain asiana, ei katkerana muistona.

En ole vieläkään kirjoittanut sitä tekstiä, mutta pian se on tehtävä. Mutta onneksi kysyin itsestäni, vastauksista tuli ihan hirveän hyvä olo ja hyvä mieli. Välillä tuntuu hyvältä taputtaa itseään olkapäälle ja sanoa itselleen, että hei, oot ihan ok tyyppi ja olet selvinnyt paljosta, osaat monta juttua ja olet tehnyt joitain ihmisiä iloisiksi.

Minulta kysytään usein nettikiusaamisesta, että miltä se tuntuu. Siinähän ihmistä arvostellaan ilman sensoreita kaikilla mahdollisilla elämän alueilla. Mutta mulla on joku kumma emulsio pinnassa, enkä välitä sitä pätkääkään. Olen kova inttämään asioista, joihin uskon. Olen itsepäinen ja kiivaskin. Mutta jos joku parjaa henkilöäni puskan takaa, sillä ei ole elämääni mitään vaikutusta. Hyvillä sanoilla on. Ja perustellulla arvostelulla. Selän takana parjaaminen on joskus tullut tietooni ja se taas saa hymyilemään sillä hetkellä, kun sama henkilö haluaa apuani.

Usein me muistetaan kuitenkin ikävät arvostelut sen sijaan kehut siirretään nopeasti syrjään. Vähän siihen tyyliin, että – no se nyt sanoo vain noin. Mutta kyllä positiivisille kommenteille kannattaa antaa enemmän painoarvoa, kun negatiivisille. Rakentava kritiikki on erikseen. Mutta silläkin on merkitystä kuinka se annetaan. Kaikissa meissä on kuitenkin enemmän hyvää kuin huonoa. Joskus tilanteet tekevät hyvistäkin huonompia.

”Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.”

Eino Leino/Hymyilevä Apollo

Iloa päivään kaikille

Hanna

Ystävyys on kuin pieni ukko, jonka taskussa on avain ja lukko

Eilen tuntematon nainen sanoi: Tulevat tänne katsomaan missä parempi väki käy. Hymyilin – mutta sydän itkee vieläkin. Ajattelin, että tulitko sinäkin katsomaan parempaa väkeä, niitä jotka kunnioittavat toista ihmistä, eivätkä vain mielistele pankkitiliäsi…

Kerran autossani istunut ihminen sanoi autoani tankkaavasta mekaanikosta: ”mietin vaan, että mitähän minä voisin tuollaisenkin ihmisen kanssa puhua? Meillä ei olisi varmasti mitään sanottavaa toisillemme” En tiedä, mutta minulla ei ollut enää mitään sanottavaa vieressäni istuneelle.

Mikä tekee jostain ihmisestä omasta mielestään paremman? Edellä mainitussa tapauksessa se oli raha ja asema.

Autossani istunut ihminen päätteli, ammatin perusteella, että toinen ihminen on jotenkin yksinkertainen. Hän ei tiennyt sitä minkä minä tiesin. Mekaanikon harrastus on kaunokirjallisuus. Hän olisi saattanut keksiä aiheen, josta ekonomikin olisi voinut jotain sanoa.

Ystävyys on kallein aarre, se ei sammu milloinkaan.

Toivon että mekin saamme, säilyttää sen ainiaan.

Valentinuksen päivä, jota on alun perin vietetty Englannissa ja Ranskassa romanttisen rakkauden päivänä, muuntui Suomessa ystävänpäiväksi. Tänään sydämet, suukot ja toivotukset lentävät sosiaalisessa mediassa tuttujen ja tuntemattomien kesken kevyesti kuin poutapilvet. Ihanaa. Mutta voisiko sydämen sisällä asua se sydämen sivistys, jossa jokainen ihminen on arvokas ja tärkeä. Jokaista tarvitaan todellakin. Välillä tarvitaan ekonomia siinä missä auton korjaajaakin. Raha taas tuntuu tekevän välillä ihmisille tepposia kasaantuessaan.

On ihanaa, että sydämet lentävät somessa yhden päivän ajan villisti, puukkojen sijaan. Mutta olisivatpa ne sydämet totta. Kunpa kaiken ikävän nihkeilyn sijaan ihmiset voisivat katsoa asioita vaaleanpunaisten tai edes kirkkaiden lasien läpi ja olla tahdikkaita, kiusata vähemmän, hyväksyä ja rakastaa muita vähän enemmän jokaisena päivänä.

Kolme sanaa sinulle, ole ystävä minulle

”Meidän on toimittava myös yksinäisyyttä vastaan. Yksinäisyys on vakavana pidetyn kansan vakava kansantauti. Se seuraa monia, kaiken ikäisiä niin nuoria kuin vanhempia. Jokainen on tässäkin tekijä: Pieni ele voi olla huomattavasti kokoaan suurempi – Ikääntyneemmän ihmisen tervehtiminen kauppamatkalla tai nuoren pyytäminen mukaan pihapeleihin. Ei ole niin pientä tekoa, että se kannattaisi jättää tekemättä. Ei ole niin kaunista sanaa, että se kannattaisi jättää sanomatta. Siis: Tehdään ja kannustetaan. Olla lähellä, se on lähimmäisenrakkautta.”

Näin sanoi tasavallan presidentti virkaanastujaispuheessaan. Britanniaan on nimitetty yksinäisyysministeri. Siellä lasketaan olevan noin yhdeksän miljoonaa yksinäisyydestä kärsivää ihmistä! YHDEKSÄN MILJOONAA!

Ystävällisyydestä voi kehittyä ystävyyssuhteita

♥️

Hyvää ystävänpäivää

Hanna

Elämä on niin hauskaa, koska ei ikinä tiedä mikä johtaa mihinkin. Jokaisen nurkan takana voi olla yllätys. Minun auton vaihtoni alkoi tukkeutuneesta viemäristä. No sehän ei ole kauhean iloinen asia varsinkin, kun sen seuraukset tippuivat alas olohuoneen katosta. Onneksi hillitysti ja vahinko huomattiin nopeasti. Siitä seurasi tietenkin kylpyhuoneen remontti ja se, että suunnittelija tuli käymään. Pihalla hän kehui, että minulla on kaunis auto. Vastasin, että joo, mutta se pitäisi vaihtaa.

– Ai! Mun mies on autokauppias.

– No sano sille, että soittaa mulle!

Siitä se lähti. En ole kovin innostunut tutkimaan autojen hintoja ja ominaisuuksia, mutta olen tottunut hyviin, vahvoihin, nopeisiin ja kauniisiin autoihin. Siksi arvostan hyvää myyjää, joka nyt tupsahti syliini juuri sopivasti.

Hän soitti seuraavana päivänä ja kerroin hänelle edellä mainitut ominaisuudet, lisäsin listaan automaattivaihteiston ja toiveen kaikenlaisista ajomukavuutta lisäävistä herkuista. Ylellisyyskään ei olisi pahasta, päinvastoin. Muuten olin aika avoin monille mahdollisuuksille.

Ehdottomasti ei –luettelossa olivat seuraavat asiat: Renault, ruskea väri ja kaksiovinen malli. Rellu nyt ei vaan kiinnostanut, ruskea on ankea väri ja kaksiovisen auton ovet ovat niin pitkät, että ne ovat osoittautuneet hankaliksi ahtaissa parkkihalleissa.

Teimme treffit ja mennessäni Autoverkkokauppaan minulle oli katsottuna muutama hieno vaihtoauto koeajoa varten. Ilahduin erityisesti siitä, kuinka hyvin minua oli kuunneltu. Toiveeni oli otettu erittäin hyvin huomioon. Mutta mutta… en innostunut yhdestäkään tarjokkaasta. Kaikista puuttui se jokin. Uuden auton, vaikka se olisikin käytetty, pitää olla ihana. Autosta pitää voida nauttia. Niissä pitää olla se jokin.

Seuraavaksi koeajovuorossa oli sitten ruskea Renault Talisman. Aloin nauraa! Mutta oikeasti vatsanpohjassa käväisi heti se kiva tunne, kutkutus. Auto oli kaunis. Sulavan muotoinen. Kuin juuri sopivasti sulanut suklaajäätelö. Väri hehkui auringossa ja oli kivasti erilainen. Istuin sisään ja yllätyin. Renault Talisman oli tilava ja penkki tuntui heti mukavalta kuin mikä. Auton sisätilat olivat ylelliset, ruskeaa nahkaa, tikkauksia ja puujäljitelmää, sävykäs! Lähdin koeajolle ja totta se on – soitin myyjälle ennen kuin olin ajanut ulos Autoverkkokaupan portista. Sanoin, että jos tämä kiihtyy ja pysyy tiessä, tämä on mun!

No kiihtyihän se tosiaankin ja pysyi tiessä. Vakionopeudensäädin ja nopeusrajoitusten näyttö kojelaudan mittaristossa sekä Head-up heijastusnäyttöllä auttavat ajamaan säädösten mukaan ja ilman sakkoja.

Niin siinä sitten kävi, että Talisman muutti meille. Nyt kun olen ajanut sillä jo puoli vuotta, olen edelleen onnellinen aina kun istun puikkoihin. Talismanissani on paljon herkkuja, joista tykkään, kuten etuistuinten lämmitys ja jäähdytys, kuljettajan istuimen hieronta on mahtava pidemmillä matkoilla, navigaattorin näyttö ja käyttö ovat superhelppoja. Voin säätää autoa sporttisemmaksi tai pehmeämmäksi helposti ja jos en muka pysyisi kaistalla, huomauttaa auto siitä välittömästi. Auto on myös tosi tilava. Mieheni on pitkä ja monet autot ovat hänelle liian matalia, Talismanissa ei ole tätä ongelmaa. Takapenkillä mahtuu istumaan pitkäkoipinenkin kyytiläinen ja takaluukku on erittäin suuri. Tietenkin autossa on bluetooth, joten puhelimeen vastaaminen on ok ja wau – Bosen kaiuttimet, joista kelpaa kuunnella matkamusaa.

Mutta kaikkein parasta on ajomukavuus, Talisman kulkee kuin enkeli.

Rakastan kyllä mun uutta autoani – ruskeaa Rellua!

♥️

Hanna

Kuvat: Jari Mutikainen

Kahvikakut ovat palanneet, niitä on ihana leipoa ja viipale kahvikakkua on ihanaa kahvin tai teen kanssa. Vaaleanpunainen kakkuni  maistuu ihanasti appelsiinilta ja suklaiselta kahvilta. kaikki alkoi oikeastaan vuoasta.  Ostin heräteostoksena ihanan sydämenmuotoisen kakkuvuoan. Ostoksesta on aikaa ainakin puoli vuotta, ellei enemmän. Mulla on sellainen kakkuvuokaheikkous. Erilaisia vuokia on kaapillinen kotona ja toinen Saarenmaalla. En ole käyttänyt sydänvuokaani vielä kertaakaan, olen vain silitellyt sitä tavatessamme.

Ensi viikolla on ystävänpäivä, joten nyt on sydänkakun aika! Nyt on myös veriappelsiinien aika, joten kakun vaaleanpunainen kuorrute on veriappelsiinin mehuun tehty, ihanan raikas ja suloisen värinen sokerikuorrute. veriappelsiini värjää kuorrutteen kertakaikkiaan suloisen väriseksi. Kakun keskellä on herkkuraita, joka maistuu suklaalle ja kahville ja aavistuksen suolalle. Kakun vaalea osa sai makunsa veriappelsiinien raastetuista kuorista.

Tietenkään kakkua ei ole pakko tehdä sydämenmuotoiseen vuokaan, aivan tavallinen rengasvuoka käy yhtä hyvin. Vaaleanpunainen kuorrutus tekee siitä ihanan joka tapauksessa. Koristelin kakun vaaleanpunaisilla tulilatvan kukilla.  Minulla ei ole aavistustakaan onko tulilatva myrkyllinen vai ei. Yritin laittaa kelmua pikkuisiin varsiin suojaksi, mutta ei siitä mitään tullut. Niinpä pistin puisella grillitikulla reikiä kakun pintaan ja työnsin kukat niihin niine hyvineen. Kukkia ei ole tarkoitus syödä. Syötäviäkin kukkia saa kaupasta – se on turvallisempi ratkaisu, mutta minä tykkään elää vaarallisesti!

Veriappelsiinikakku

Suklaaströsseli kakun sisään

1,2 dl vaaleaa ruokosokeria

1,2 dl vehnäjauhoja

2 tl kanelia

1 tl sokeroimatonta kaakaojauhetta

1 tl espresso pikakahvijauhetta

½ tl suolaa

50 g voita

Kakkutaikina

3,5 dl sokeria

2 rkl raastettua veriappelsiinin kuorta eli kahden veriappelsiinin raastetut kuoret

225 g pehmeää voita

3 isoa kanamunaa

2 tl vaniljauutetta

2,3 dl turkkilaista jugurttia

7 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

½ ruokasoodaa

Kuorrute

½ dl vastapuristettua veriappelsiinimehua

1/2 tl vaniljauutetta

3 dl puuterisokeria

Uuni 180 astetta

Voitele kakkuvuoka voilla ja jauhota se vehnäjauhoilla

Tee täyte

Sekoita keskenään sokeri, kaneli, jauhot, kaakao, espressojauhe ja suola. Lisää voi kuutioina ja sekoita kaikki aineet yhteen sormin niin, että saat murumaisen seoksen. Laita seos odottamaan.

Sekoita kakkutaikina

Pese ja kuivaa hyvin kaksi veriappelsiinia. Raasta appelsiinien kuoret raastimen hienolla terällä. Sekoita appelsiinin kuori sokeriin sormin hiertämällä.

Sekoita sitten yhteen jauhot, leivinjauhe ja ruokasooda. Vatkaa voi pehmeäksi ja lisää siihen appelsiininkuorella maustettu sokeri. Vatkaa seos vaaleaksi vaahdoksi. Lisää vaahtoon kananmunat yksi kerrallaan voimakkaasti vatkaten. Lisää joukkoon vaniljauute ja sen jälkeen jugurtti. Sekoita joukkoon jauhoseos, mutta älä enää vatkaa taikinaa voimakkaasti.

Lusikoi puolet taikinasta tasaisesti kakkuvuokaan ja lisää sitten suklaa-kahvi –täyte ja sen jälkeen loput taikinasta.

Paista kypsäksi 180 asteessa noin 50 minuuttia vuoasta ja uunista riippuen. Kokeile kypsyyttä tikulla.

Anna kypsän kakun jäähtyä 5-10 minuuttia vuoassa ja kumoa se sitten ritilälle jäähtymään. Kuorruta kakku vasta täysin jäähtyneenä.

Purista veriappelsiinimehu kulhoon ja sekoita siihen tomusokeri (jota sinnikkäästi kutsun puuterisokeriksi, koska se on kauniimpi sana) Lisää sokeria niin että saat mukavan koostumuksen. Valuta kuorrute kakulle ja koristele lopuksi kukkasilla, jos haluat.

Makoisaa tulevaa ystävänpäivää

💗

Hanna