Varoitus. Tulossa harkitsematonta tekstiä suoraan päästä ja sydämestä käsien kautta näytölle.

Kaikki ottaa päähän. Terävin kivi kengässä on koko tämän vuoden päässä kaihertanut vitutus siitä kuinka paljon ihmiset valehtelevat ja mielistelevät.

Olen ollut niin sokea ja pälli.  Hyväuskoinen aasi. Olen aina uskonut kaiken mitä ihmiset sanovat. Hävettää tunnustaa miten typerä voi ihminen ollakaan. On aikamoinen pudotus, tajuta että suurin osa ihmisistä jauhaa aivan puuta heinää. Kertovat itsestään kaunisteltuja, suurenneltuja, elleivät peräti aivan keksittyjä tarinoita. Minä kuuntelen silmät pyöreinä ja ihailen. Mietin kuinka voi ollakaan noin menestynyt ja taitava ja kaikkien ihailema tuo ihminen. Upeaa. Oikea Midas, kaikki mihin hän koskee, muuttuu kullaksi tavalla tai toisella.

Enkä puhu nyt siitä ihmisryhmästä jolla on aina kaikki vähän suurempaa ja parempaa kuin minulla. Niistä, jotka panevat aina paremmaksi, vaikka kyse olisi ripulista. Ne jutut tunnistan heti, mutta en ole tajunnut tämän toisen ryhmän olemassa oloa ollenkaan. Olen ollut vain sokea ja naiivi ja uskonut mitä puhutaan.

Nyt tietysti kaikki haluaisivat tietää konkreettisesti, mistä puhun. Kuka on sanonut ja mitä, mutta se on tarpeetonta. Merkillinen juttu on se, että olen voinut elää näin kauan pumpulissa ja jotenkin suojattuna kaikelta. Yhtäkkiä vaan näen kaikkialla mitä tapahtuu ja se sattuu. Katson ihmisiä, kun he puhuvat ja näen heidän lävitseen. Aitous on kaukana kaukana ja itsekorostuksen tarve on suunnaton. Se on loukkaavaa, koska tulee tunne, etten ole totuuden arvoinen. Että olen niin kusipää, että minulle voi kertoa satuja kaikessa rauhassa. Että minun seurassani täytyy nostaa itseään korkeammalle, että pärjää. En ole aidon olemuksen ja tarinan arvoinen.

Ottaa myös aivoon, että olen niin naiivi. En osaa sitä peliä. Enkä todellakaan halua edes opetella. Nämä samat ihmiset pitävät myös pikku puukotuksista selkään. Vain pienistä, sellaisista joille voi nauraa ja joiden perään laitetaan räkänauruhymiö. Sillä korjaantuu kaikki – läppä hei!!! Vaan läpänderos!

Sitten ovat mielistelijät. Sanon mielelläni kauniita asioita ihmisille. Kukapa ei. Myös tuntemattomille ja todella usein. Siksi olen varmaan uskonut, kun ihmiset ovat sanoneet kauniita asioita minulle. No hyvä, varmasti moni on tarkoittanut mitä sanoo. Mutta kun uskoo kaiken ja sitten tulee se hetki, kun todella ymmärtää, tulee kelju fiilis. Ainahan on niitä, jotka yrittävät käyttää ja käyttävätkin toisia hyväkseen. Olen kamalan kiltti ja autan mielelläni aina kun voin. En piittaa aina, vaikka tiedän, että se on hyväksikäyttöä, olkoon vaan. Mutta voi taivas miten se sattukaan, kun olet uskonut, että sinusta (siis minusta – vaikeaa edes kirjoittaa sitä) pidetään ja yhtäkkiä ymmärrät – olet aivan samantekevä, ehkä jopa alle sen. Olet vain porras, jolle astutaan ja vain vahva luonteesi kannattelee kaverin painon, kun hänen kenkänsä pohjat painuvat selkälihaasi, kun hän ponnistaa ylemmäs.

Sellainen on ollut tämä reilu puoli vuotta. Näistä olen ollut pääsemättömissä. Samat tunteet pyörivät mielessäni yhtä mittaa. En tahtoisi muuttua, alkaa arvioida ihmisiä ja tulla kyyniseksi. Mutta en välittäisi olla onnetonkaan. Vehkeily, valehtelu, epäaitous satuttaa. En osaa vaan hilpeänä katsella ja kuunnella ja ajatella että puhu sinä, pistän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tiedän että jauhat omiasi.

Tahtoisin että tämä kaikki jäisi unholaan ja saisin olla aitojen ihmisten parissa.

Vihaan kaikkia kusipäitä

🖤

Hanna

En muista, että äitini olisi kieltänyt minulta meikkaamista, kun aloitin sen joskus ollessani 12-vuotias. Luultavasti äiti oli väsynyt siihen taisteluun, olinhan neljästä tyttärestä nuorin. Kieltojen sijaan äiti keskittyi neuvoihin, joista ehdoton ykkönen oli ohje puhdistaa iho aina ennen nukkumaan menoa. En aio valehdella, että olisin noudattanut sitä sataprosenttisesti. Nukahdan joskus meikit naamalla ja herään ihon tuntuessa kengänpohjalta, kuivalta mutta tahmealta korpulta. Se on hirveää. Siksi haluankin, että puhdistus hoituu helposti, sujuvasti ja tehokkaasti. Parhaita ovat tuotteet joilla lähtevät sekä meikki että ripsiväri pois. Lumenen Klassikko-sarjan, kaikille ihotyypeille sopiva syväpuhdistava puhdistusgeeli toimii kuin nestemäinen saippua ja sillä saan kaiken pois helposti. Virkistävä kasvovesi viimeistelee puhdistuksen ja vie viimeisetkin meikinrippeet mennessään. Se myös auttaa hoitovoiteita ja seerumia imeytymään ihoon ja siksi sillä kannattaa pyyhkiä iho myös aamuisin.

Lumene on luonut Klassikko-sarjan Suomen satavuotiaan itsenäisyyden kunniaksi. Sata vuotta sitten kauneuden hoitoon haettiin apuja luonnossa kasvavista yrteistä ja niin tehdään edelleen. Nyt vain teollisesti ja tieteellisen tarkasti. Lumene on valinnut herkän ja vahvan tupasvillan sekä raikkaan ja puhtaan lähdeveden Klassikko-sarjansa ainesosiksi.

Klassikko on laaja sarja. Siihen kuuluu eri ihotyypeille sopivat päivä- ja yövoiteet, seerumi ja puhdistustuotteet ja vartalon hoitotuotteet, joista olen kertonut jo aiemmin täällä.

Lähes kaikki kasvojenhoitotuotteet ovat alle 100ml pakkauksia, joka helpottaa niiden ottamista mukaan lentomatkoille. Ainoastaan puhdistusgeeli ja kasvovesi ovat suuremmissa pakkauksissa, mutta matkalle mukaan kannattaakin pakata meikin puhdistusliinat (2,90€). Niillä saa muuten puhdistettua myös tahroja vaatteista. Esimerkiksi jos puseron kaula-aukkoon (aaarrgghh – käsityönopettajani kielsi käyttämästä tuota sanaa – se on pääntie!) jää meikkiä, kun kiskaisee puseron pään yli, niin kannattaa kokeilla tahroihin meikinpuhdistusliinan tehoa.

Lumene Klassikko-pakkaukset ovat siinäkin mielessä kivoja, että ne saa tyhjäksi viimeistä tippaa myöten. Tuubin saa helposti tyhjäksi ja kun unohtaa ostaa uuden voiteen, voi vielä leikata tuubin pään auki ja kaivaa viimeisetkin pisarat käyttöön! Lisäksi tuubit ovat hygieenisiä.

Lumenet eivät rasita pahasti lompakkoa ja tykkäänkin pitää saunassa, suihkussa ja treenikasissa omat vartalonhoitotuotteensa. Ei tarvitse stressata ovatko ne mukana vai eivät. Klassikko vartalonhoitotuotteet maksavat 2,90 €-3,90 € ja kasvojen hoitotuotteet 4,90 € – 12,90 €

Kokeilin kaikkia voiteita ja ne kaikki imeytyivät hyvin, eivätkä jääneet ihon pinnalle pyörimään tai tuntuneet rasvaisilta tai tahmeilta. Lumenen klassikot tuoksuvat vain miedosti. Tuoksu on kuitenkin kiva, koska tuoksuttomat tuotteet ovat kuin lääkkeitä ja kyllä kauneudenhoidossa saa olla ripaus ylellisyyttä ja nautintoa, kun miellyttävän tuntuinen voide hellii ihoa. Herkälle iholle Klassikko-sarjassa on myös hajusteeton, rauhoittava pitkävaikutteinen kosteusvoide.

Omalle iholleni sopivat parhaiten sarjan suojaava päivävoide ja tasoittava yövoide, jotka ovatkin tarkoitettu ikääntyvälle iholle. Saman linjan seerumi ja tasoittava silmänympärysvoide tuntuvat myös hyviltä. Kaikki toimivat erittäin hyvin meikin alla. Kaikissa edellämainituissa on myös hyaluronihappoa, joka tasoittaa juonteita.

Säännöllisyys on ihonhoidossa tärkeää. Kun asioista muodostuu rutiineja hommat hoituvat kuin itsestään. Luonto on suomalaiselle tärkeä sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Kaunista loppukesää ja alkusyksyä

♥️

Hanna

On sunnuntai aamu. Istun mökin aamiaispaikassani aamuauringon paisteessa. Laventelit tuoksuvat vasemmalla, viinirypäleet kypsyvät takanani ja edessäni on kupillinen maitokahvia suuressa pilkullisessa kupissa. Luen kirjaa, enkä kuule muuta kuin linnunlaulua, tuulta ja puista putoavien omenien äänen, kun ne saavuttavat pehmeän nurmimaton. Väillä kuuluu pieni helähdys, kun ilmavirta kilauttaa naapurin tuulikelloa. Hiljaisuus on hyvää ja turvallista.

Olen niin kovin onnellinen ja ajattelen, kuinka tärkeää hiljaisuus minulle on ja kuinka me emme edes tajua, millaisessa äänten sekamelskassa elämme.

Sitten muistan uutiset ja tunnen syyllisyyttä. Monen ihmisen elämä on muutaman päivän sisällä päättynyt hirvittävällä tavalla ja vielä paljon suuremman joukon elämä on muuttunut dramaattisesti. Minun mielikuvitukseni tai ymmärrykseni ei riitä kuvittelemaan, miten tämä kaikki päättyy, vai päättykö se ikinä. Sen olen oppinut, että toisen asemaan asettautumalla ja kuuntelemalla voi auttaa. Vihapäissä se ei onnistu. Sydämen on oltava avoin eikä vihan rusinaksi kuristama.

Jään miettimään tätä kaikkea ja onko minulla joku mielipide asiasta, jossa olisi mitään lohduttavaa, rakentavaa tai viisasta. Äänettömyys viettelee minut ja ajatukset karkaavat tuulen huminan myötä omenapuiden raakileista notkuvien oksien luo.

En minä tiedä mitä pitää tehdä. Mutta älkää väittäkö, etteikö tämä vaikuttaisi tai sanoko, että se ei saa vaikuttaa. Sen pitää vaikuttaa, täytyy koettaa tehdä jotain, että kaikki maailman ihmiset saisivat äänensä kuuluviin vapaasti, jos on sanottavaa. Mutta kaikkien maailman ihmisten on myös osattava käyttäytyä ja kunnioittaa muita. Tarvitaan kompromisseja ja sopua, joustoa ja tietenkin rakkautta.

En halua mennä maailman metropoleihin, suuriin tapahtumiin ja vilkkaille kaduille. En nähtävyyksien äärelle. Haluan olla Saarenmaalla aamiaispaikassani ja kuulla naapurin tuulikellon kilahduksia, omenien kypsymisen ja haistaa laventelin tuoksun. Haluaisin, että kaikki voisivat tuntea tämän rauhan.

♥️

Hanna

Palaan uudelleen aiheeseen, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Rokostusvastaisuuden järjettömyyteen.

Olen ollut viikon verran flunssassa. Tuttava kysyi puhelimessa, olenko jo tervehtynyt ja valitin olevani muuten kunnossa, mutta kurkkukipu ei hellitä millään. Hän totesi siihen, että niin, se hetki, kun kipu loppuu, on kyllä hieno ja siitä osaa olla kiitollinen päivän! Sitten terveys muuttuukin taas itsestään selvyydeksi.

Kurkkukipu loppui tänään mutta sain vaihdossa järkyttävän päänsäryn. Se lähti hyvällä ja tehokkaalla lääkkeellä, mutta jouduin kärsimään koko päivän, ennen kuin pääsin lääkekaapilleni. Hetki sitten huomasin, ettei minua satu mihinkään. Kiittelin lääketeollisuutta mielessäni vuolaasti. Kipu on aivan raivostuttavan energiaa syövä vitsaus. Mietin mitä tekisin, jos en saisi lääkkeitä ja siitä edelleen tuli taas mieleen tuhkarokkoon kuolleet ihmiset ja edelleen se, että jotkut ihmiset eivät halua rokottaa lapsiaan ns. lastentauteja vastaan.

Rokotuskriittisyyden taustalla ei ole tiede eikä tieto, vaan uskomukset. Kuten päätoimittaja Marja Aarnipuro totesi 14.8. pääkirjoituksessaan ” Tässä kummallisessa ajassa, jota parhaillaan elämme, tieteellisesti todistettuja faktoja kyseenalaistetaan mennen tullen. Yksi epäilee maapallon pyöreyttä, toinen kiistää evoluutioteorian. Lääketieteestä kadun mies tuntuu tietävän enemmän kuin tiedeyhteisö. Ihmiset haluavat itse päättää, onko rokottaminen hyödyllistä. Tällainen ”tietämys” saattaa käydä hengen päälle.
Tieteet perustuvat reaalimaailmasta tehtyihin havaintoihin ja kokeisiin. Intuitio ei ole tiedettä, eivätkä mielipiteet ole faktoja. Tämä tuntuu hämärtyvän nykypäivänä monen mielessä.
Lääketieteellisessä mallissa lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset hoitavat potilaita parhaan käytettävissä olevan tiedon pohjalta. Maailmanlaajuinen tiedeyhteisö kerää ja käsittelee tätä tietoa koko ajan. Myös Suomen terveydenhuollossa.”

Mitä tapahtuu sitten, jos lapsi sairastuu hinkuyskään, tuhka-, vesi- tai vihurirokkoon tai sikotautiin? Alkavatko vanhemmat yhtäkkiä luottaa lääkäriin ja osaavaan sairaanhoitoon? Tai sitten jos tauti iskee vanhemmalla iällä, jolloin niiden voimakkuus ja vaikutukset ovat kovat.

Toistaiseksihan siitä ei paljon kokemuksia ole, koska joukkosuoja on ollut niin vahva. Nyt se on heikkenemässä. Pirkanmaalla todettiin kolme tuhkarokkotartuntaa. Joukkosuojan tähden ei kuitenkaan enempää. Jos tartunnan saajat olisivat asuneet Pietarsaaressa olisi tilanne paljon vaarallisempi. Pietarsaaren ja Kokkolan alueella löydöt voisivat saada aikaan epidemian (ylilääkäri Hanna Nohynek YLE 4.8.17)  Tänä päivänä kaiken sen työn ja viisauden ja uurastuksen ja tutkimuksen jälkeen vain uskomusten tähden! En tiedä mitä ajatella.

Kun viimeksi kirjoitin tästä asiasta, minulta kysyttiin Ylen aamussa mitä mieltä olen ajatuksesta, että rokottamattomuudesta sakotettaisiin, ei pääsisi päiväkotiin tai lapsilisät menetettäisiin. Sanoin silloin, ettei pakko ole hyvä konsti ikinä. En ole vieläkään varma, mutta millä voisi takoa järkeä ihmisten päähän? Jos verhoaisi ne jotenkin uskomuksiksi? Lisäisi rokottamiseen pienen pisaran taikamaista tähtipölyä tai alkaisi vaan ihan perinteisesti levitellä huhuja siitä etä on keksitty mahtava uusi keino pitää lapset terveinä…

Olen todella kiitollinen rokotteista, lääkkeistä ja lääketieteestä – se on pelastanut henkeni useammin kuin kerran. Ja se on faktaa.

Hanna

Olen kauhean huono suunnittelemaan mitään juttuja vuoden päähän tai edes ensi jouluun. On vaikeaa kuvitella, että juuri nyt ostaisin lippuja ensi kesän oopperajuhliin tai varasin kesälomamatkan. En muutenkaan suunnittele elämääni kauheasti eteenpäin. Olen heittäytyjä vailla tarkkoja suunnitelmia. Niin on ollut aina enkä kadu. Se tapa on tehnyt elämästäni hirveän hauskan ja olen saanut kokea mahtavia asioita. En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään rohkeana, mutta olen minä kyllä aika rohkea monissa asioissa. En uskalla seistä päälläni enkä roikkua ilmajoogan silkkiliinoissa pää alaspäin, mutta uskallan hypätä tuntemattomaan.

Osaan näköjään myös kirjoittaa varsin mahtipontisen alun blogille, jossa aion kertoa Kuressaaren oopperapäivistä! (Oikeasti ulvoin naurusta, kun tajusin, kuinka tämä homma lähti käsistä, mutta en kadu, sillä tässä on kyllä pointti!)

Kesällä, juuri kun jäin Saarenmaan taloomme yksin, maailman ihanin naapurini Sirje kysyi, tahtosinko lähteä hänen kanssaan oopperaan. Eipä tarvinnut miettiä sekuntiakaan, tietysti tahdoin. Ja niin me menimme Kuressaaren oopperapäivien viimeiseen iltaan, jonka ohjelmassa oli oopperagaala. Eri solistit esittivät aarioita eri oopperoista Krefeld-Mönchengladbachin sinfoniaorkesterin johdolla.

Oopperapäivien näyttämönä on upea Piispanlinna Saarenmaan ainossa kaupungissa, ihanassa Kuresaaressa. Linna on omalla saarellaan, paikka on upea. Itse esitykset ovat sitä varten rakennetussa teltassa.

Mökin vaatekaapissa minulla ei ole mukana kauhean hienoa asukokoelmaa, mutta oli siellä yksi sopiva mekko. Pitkä, kukikas Tara Jarmonin silkkisifonki mekko. Pelkäsin jäätyväni, eikä matkassa ollut yhtään suurta huivia, jonka olisin voinut ottaa mukaan, joten laiton koltun päälle farkkutakin. Eipä ollut juhlakenkiäkään, joten jalkaan sujahtivat ei niin juhlavat, mutta ah niin jaloissa hyvät Otzit. Kaikeksi onneksi ne olivat hopeiset. Katsaus peiliin ja joo – hyvin voin mennä.

Sirje oli jo Kuresaaressa, jonne meiltä on 20 minuutin ajomatka ja meillä oli treffit Kuresaaren Piispanlinnan portilla.

Olin ajoissa ja odotellessani Sirjeä olin pudottaa silmät päästäni – niin hienoissa asuissa paikallinen väki saapui iltaan. Suurimmalla osalla oli päällään pitkät iltapuvut tai vaihtoehtoisesti minimittaiset. Oli decolteeta, strasseja, silkkiä ja organzaa, huikean korkeita korkoja ja kauniita kampauksia. Miehillä oli puvut, joillain kolmiosaiset. Se oli ihanaa. Katselin lumoutuneena sitä pukukavalkadia. Olisin halunnut kuvata kaikki asut, mutta en tohtinut ottaa ainuttakaan kuvaa.

Mietin siinä sitten, miten Suomessa pukeudutaan oopperaan ja teatteriin. Aika arkisesti. Usein varsin arkisesti. Ja monesti on sekä arkista että juhlavampaa settiä. Vähän yllättävää on, että ensi-iltoihinkaan ei enää pukeuduta kuin juhlaan. Mutta toisaalta se on myös tasa-arvoista. Voit nauttia esityksestä, kuten haluat. Minä kuitenkin nautin suunnattomasti niistä upeista asuista, joita sain ihailla. Nautin myös musiikista, jota en voi käydä arvostelmaan, koska en ole oopperantuntija. Ystäväni, jotka kävivät katsomassa muutamia esityksiä, olivat hyvin vakuuttuneita tarjonnasta ja onhan oopperpäivillä Kuressaaressa jo pitkät perinteet ja Viro on laulumaa, joten huonoa siellä ei käy tarjoaminen.

Sain kuulla, että lippuja oli jäänyt jonkun verran myymättä, koska majapaikat olivat loppuneet kesken. Kuressaaressa on kuitenkin paljon majoitustilaa. Useita hotelleja, pieniä ja suuria. Ja koska kaupunki on pieni, on välimatka linnaan aina lyhyt. (Kannattaa muuten muistaa, että Virossa promilleraja auton ratissa on nolla)

Jos kiinnostaa tehdä elämyksellinen oopperamatka Saarenmaalle, niin liput ja majoituksen voi varata jo nyt. Jos nimittäin on sellaista sorttia, että voi tehdä pitemmän tähtäyksen suunnitelmia.

Minulla kävi sikäli hauska tuuri siellä, että katsomossa aivan siinä edessäni, normaaleilla paikoilla, istui Viron istuva presidentti Kersti Kaljulaid ja vähän kauempana takana Viron entinen presidentti Arnold Rüütel. He saapuivat paikalle ilman sen suurempaa kohinaa. Rüütel ilman minkäänlaista hovia ja Kaljulaidillakin oli vain yksi turvamies eikä mitään erikoiskohtelua. Olisi taas tehnyt mieleni käyttää kameraa, vaan enpä edelleenkään tohtinut.

Kun kävelimme pimenevässä illassa autolle, näytti liina niin kauniilta. Se oli ihana ilta ja ei niin juhlavat kenkäni olivat kyllä ihan parhaat siinä maastossa. Niilläkin kyllä meinasin lentää turvalleni varsin näyttäväsi, heti alkajaisiksi. Kuin ihmeen kaupalla pysyin pystyssä ja arvaatte tietysti nolouden määrän, varsinkin kun olin siinä hetkessä aivan yksin. Sellainen pyryharakan kolmiloikka…

Suunnittelit tai et – olkoon elämäsi ihanaa

♥

Hanna

Yhtäkkiä eilen rakastin koko maailmaa. Vihdoinkin. Kirjoitin joskus keväällä jotain onnesta ja onnellisuudesta tänne. Ystäväni kommentoi tekstiä kertomalla, kuinka hän välillä aivan yhtäkkiä ikään kuin hukkuu onneen. Onnen huppu humahtaa hänen ylleen. Luin kommentin moneen kertaan ja ihmettelin mitä minulle oikein on tapahtunut. Kommentti olisi voinut tulla omasta kynästäni, mutta tajusin, etten ollut enää pitkään aikaan kokenut noita hassuja onnentulvahduksia. Työnsin asian mielestäni. Syiden pohtiminen pelotti.

Pian huomasin kertovani toiselle ystävälleni, että elämäni tuntuu tylsältä, olen kuin joku juna. Teen vain töitä, pusken eteenpäin enkä oikein iloitse mistään. Huomasin, etten kuule mitä ihmiset puhuvat, vaikka olen paikalla. En ollut läsnä ollenkaan. En uskaltanut edelleenkään alkaa kaivaa asiaa syvemmältä, takaraivossa takoi ajatus liian pelottavasta vastauksesta.

Sitten tuli kesä. Ja ensimmäinen oikea pitkä kesäloma viiteen vuoteen. Lähdin Saarenmaalle mökille. Juhannuksena oli vieraita ja meillä oli valtavan hauskaa. Ajoimme fillareilla tuntikausia upeissa maisemissa, söimme hyvin, pälpätimme ja aurinko paistoi.

Viikot kuluivat ja lopulta olin mökillä yksin. Siivosin kuin mielipuoli sitä taloa. Kun ei ole viiteen vuoteen ehtinyt olla paikassa kunnolla, ei pese patjan päällisiä, tyynyjä ja peittoja, kuuraa nurkkia ja rakenna pioneille tukipuita. Kaiken touhun välissä makasin auringossa ja luin ihania kirjoja. Ahmin niitä. En olisi millään halunnut lähteä mökiltä pois, mutta perhe kutsui jo kotiin. Ei sekään ollut huono homma! Jos joku kaipaa, se on onnellista.

En ole huomannut huonoja säitä. Saarenmaalla paistoi koko ajan eikä täällä Espoossakaan ole ollut kylmä.

Lauantaina tapahtui ihme. Nukuin 9,5 tuntia. Sellaista ei tapahdu. Nukun viisi tai kuusi tuntia yössä. Aamu oli ihana ja käsitin, etten stressannut mistään. Viikko on kulunut leppoisasti ja sama tahti jatkui, vaikka tein töitä koko ajan. Olen myös alkanut nähdä unia, myös muita kuin niitä jotka toteutuvat. (Niin – mä näen toteutuvia unia)

Ja sitten yhtäkkiä eilen se huppu putosi niskaani – onni! Onni palasi! Pää suhisee uusia suunnitelmia, mutta ei ole kiirettä toteuttaa mitään. Se on ehkä juuri parasta – rakastan sitä, kun päässä suhisee suunnitelmia. On myös se hullu fiilis, että voin tehdä mitä vain eikä mikään unelma ole liian suuri. Huh – olin kaivannut tätä. En tiennyt, että tarvitsen pitkän loman. Mutta joku tiesi, koska tuohon se tupsahti! Kiitos!

Hei hulinaa – elämä on ihanaa! Rakkautta ja onnea kaikille!

En tiedä itkisinkö vai nauraisinko, kun luen juttuja Valtio-omisteisteisten yhtiöiden lisäeläkkeistä. Iltasanomien uutisen otsikon nähdessäni alkoi naurattaa, koska lukematta uutista tiesin, ettei joukkoon mahdu ainuttakaan naista.

Miksi en tiedä avaanko onnen kyyneleiden hanan vai annanko raivon kyyneleiden kastella rinnukseni? Koska on raivostuttavaa, etteivät naiset johda tällaisia yrityksiä. Koska on raivostuttavaa, etteivät naiset osaa pyytää kunnon palkkioita. Koska olen varmasti sata kertaa ollut tilanteessa, jossa miesjohtajat yrittävät tinkiä pyytämääni palkkiota työstä. Tyylissä on aina sama fiilis: alentuva, äijämäinen ja se tulee ylhäältä alas herra mieheltä hömppä naiselle. En tingi ikinä. Lasken työlle hinnan ja se on siinä. Se perustuu johonkin. Voin neuvotella, jos siihen on tarvetta ja järkeviä syitä.

On raivostuttavaa, että miehet menevät virkistysmatkalle Formula ykkösiin ja naiset sieniretkelle Sipooseen. Kun miesjohtaja varaa lentomatkan (siis sihteeri, joka on nainen) hän istuu business luokassa, kun naisjohtaja varaa oman lentolippunsa hän ottaa edullisemman vaihtoehdon.

Onko se sitten hyvä vai paha asia, että naiset eivät pyydä enemmän, vaadi enemmän ja ota yksinkertaisesti enemmän?

Ehkä on ihanaa, etteivät naiset ole ahneita, vaan ajattelevat yrityksen parasta, ovat hiukan vaatimattomampia ja tyytyvät vähempään? Koska voi Luoja mitä ahneutta on 2,2 miljoonan lisäeläke. Kerranhan joku johtoasemassa ollut nainen oli vuokrannut vähän isomman kämpän ja ottanut työsuhdeautoksi avoauton. No mitä siitä seurasi? Hirveä huuto ja säätö. Varmaan potkut. En muista enää, mutta muistan ajatelleeni silloin näitä samoja juttuja.

Tänään Ylen aamu-tv:ssä kauppaneuvos, miljonääri, enkelisijoittaja ja taiteenkerääjä Kyösti Kakkonen sanoi, että Suomessa olisi nyt käärittävä hihat ja ryhdyttävä hommiin oikein tosissaan, että valtion velkaa ei tarvitsisi enää kasvattaa ja talous kohenisi. Hän oli pöyristynyt siitä, että viiden minuutin työajan pidentämisestä oli noussut niin hirveä meteli ja vikinä. VIISI minuuttia lisää työaikaa! No samaa ihmettelen minäkin. Jokainen yrittäjä ihmettelee. Kakkosen pisimmät työpäivät ovat kestäneet 24 tuntia. En yllä samaan. Olen nukkunut neljä tuntia. Kakkonen panee neljä tuntia paremmaksi. (Ja on miljonääri!)

Jos tekee nyrkit savessa duunia itselleen ja saa yrityksensä kukoistamaan ja ehkäpä antaa töitä ja kukoistusta muillekin, ihminen saa puolestani, vaikka kylpeä eläkkeissä ja nauttia sydämensä kyllyydestä. Mutta jos alkaa valtio-omisteisen yhtiön toimitusjohtajaksi jätti(lisä)eläkkeet on luokatonta ahneutta ja kuvottaa minua. Turha ladata tähän vanhustenhuoltoa, sairaanhoidon ja sairaanhoitajien tilannetta, koulujen välineiden puutetta ja psykiatristen potilaiden avohoitoa jne. Me tiedämme sen kaiken, eikä 130.000€ vuodessa paljon tuota kassaa kartuttaisi, mutta asenne etoo minua. Mokomaa kukkoilua. Äijien rinnanröyhistelyä. Kun katson noita kahtatoista hymyilevää naamaa, tulee huono fiilis.

Terkut terassilta

Otan mansikkapirtelön

Hanna

Kun kaksi ihmistä alkaa elää elämäänsä yhdessä, alkaa sulautuminen. Tehdään kompromisseja, otetaan uusia tapoja ja jotkut tavat jäävät unholaan. Meillä on käynyt niin, että rapujuhlat on jääneet elämässäni turhan vähiin.

Lapsuudenkodissani elokuiset rapujuhlat olivat itsestäänselvyys. Oi sitä ihanaa tunnelmaa! Äiti kattoi pöydät tunnelmallisesti. Talon ulkoseinältä otettiin runsaasti villiviiniköynnöksen lehtiä ja lonkeroita, joita laitettiin pöytään kynttilöiden lomaan. Katossa roikkuivat paperilyhdyt ja lautasliinat olivat punaiset. Kaikille katettiin myös rapukaulurit ja lautasten viereen vesikulhot, joissa oli mustaherukan lehtiä ja sitruunan lohkoja, sormien huuhtelemista varten. Meillä oli myös rapujuhliin varta vasten tarkoitetut lasit, joihin oli maalattu rapuja sekä tietysti rapuveitset. Rapujen kanssa tarjottiin paahtoleipää, tilliä, majoneesia ja voita. Pöydän ehdoton ykköskoriste oli itseoikeutetusti tarjoiluvati, jossa oli upeasti esille laitettuna vuori saksiniekkoja. Ja rapujuhlissa syötiin vain rapuja. Ei alkupaloja tai jälkiruokaa. Rapuja alusta loppuun saakka. Rakastin niitä juhlia ja rakastan edelleen rapuja, sekä rapujuhlien tunnelmaa.

Puolisoni sen sijaan ei ole mikään suuri rapujen ystävä, eivätkä rapujuhlat ole kuuluneet hänen lapsuutensa perinteisiin. Niinpä jotenkin salakavalasti rapujen syönti on jäänyt minullakin vähemmälle. Itsestään selvästi olemme kuitenkin opettaneet saksiniekkojen syömiset tyttärillemme ja viime vuosina olemme elvyttäneet perinnettä. Edelleenkään, en oikein osaa syödä rapuja alkupalaksi, pihviä pääruuaksi ja lopuksi esimerkiksi mustikkapiirakkaa. Kyllä se niin menee, että rapuja aasta ööhön.

Mutta kaikki eivät ole samaa mieltä. Rapuja on hankalaa syödä esimerkiksi nälkään. Kovassa nälässä kuoret ovat este – ei kiinnostava haaste, jonka sisällä odottaa taivaallinen herkku.

Sain viime viikolla kutsun Kalastajatorpalle syömään rapuja ja tajusin, kuinka hyvä idea rapumenu oikeasti on. Jos seurueeseen kuuluu sekä rapurakastajia, että nälkäisiä kukin voi tilata asioita tahtonsa mukaan. Itsekin nautin myös muista tarjotuista herkuista, kuin vain ravuista. Toki tunnelma on erilainen, kuin kotioloissa, mutta hauskaa oli ja merimaisema antoi siihen oman hienon lisänsä. Ja mauissa ei toden totta ollut valittamista!

Maistoin Simpukka-hummerikeittoa, joka oli upean makuinen, hieno keitto, jossa oli vahva ihana maku. Keitossa oli mukana myös jokirapua. Jos totta puhutaan, olisin halunnut pienen silikoninuolijan, jolla olisin voinut kaapia kupin tarkkaan tyhjäksi… Toinen maistamani alkupala oli rapukakku, joka maistui myös hyvältä ja annos oli todella kaunis, mutta näistä kahdesta keitto veti minun mielestäni pitemmän korren.

Sitten olikin rapujen vuoro. Siinä ei paljon puhuttu, kun kuoret rouskuivat rikki ja ihanat mehevät saksi- ja pyrstölihat katosivat parempiin suihin. Rapujen kanssa yhtä aikaa pöydässä tarjottiin rapusalaattia. Menussa kerrotaan sen sisältävän Jokirapuja, salaattia, vihanneksia, perunaa, kananmunaa ja sitrusvinegrettiä. Mutta luettelo ei kerro kaikkea, enkä saanut kaikista mauista selvää. Selvää oli kuitenkin se, että se on yksi parhaista salaateista, jota koskaan olen syönyt. Olen nyt kotona koettanut tehdä jotain saman kaltaista onnistumatta siinä ollenkaan. Salaatissa oli valtavasti erilaisia makuja, jotka sopivat loistavasti yhteen. Sen tiedän, että yksi mainituista vihanneksista oli fenkoli.

Pöytäseurueeni nautti heille menussa suositeltuja viinejä ja he kehuivat niitä vuolaasti. Minä join alkoholitonta olutta, joka sopii autoilijalle. Tarjolla oli myös alkoholitonta viiniä.

Jälkiruokana oli pieni kaunis annos seljankukka pannacottaa, sitruunakakkua ja mustikkaa. Annos kyllä kruunasi hienon aterian.

Kaikki oli niin hienoa, kuin legendaariselta ”Fiskikseltä” voi odottaa. Oli muutenkin kivaa käydä siellä, tuli paljon muistoja mieleen, jostain historian syövereistä. Muun muassa ylioppilasillalliseni, joista poistuin ystäväni kengissä. Omat puristivat. Kaverini eivät, koska ne olivat kokoa 44. Hänen sukkansa eivät varmaan kestäneet kotimatkaa, mutta hän kesti. Hän oli herrasmies.

Ihania elokuun iltoja

♥️

Hanna

Puhelin soi. Carolina: ”Äiti, ootko sä joskus tehnyt jotain ruokaa kaalista siinä isossa rautapadassa?”

Ihme juttu! Samalla hetkellä, kun puhelin alkoi soida, otin ruuan pois uunista, sen kaaliruuan. Se on kaalilaatikko, joka on perheen herkkuruokaa.

Kaikki alkoi kauan sitten, kun olin muuttanut ensimmäiseen omaan kotiini ja pureuduin kaiken sorttiseen huushollinhoitoon kyynärpäitä myöden. Kiedoin talviomenoita varovasti silkkipaperiin ja säilöin niitä puulaatikkoon kerrostalokotini kellarikomeroon. Säilöin kurkkuja, punajuuria ja tein pikkelssiä, keittelin hilloja ja säilöin sieniä suolaan. Hienoja juttuja.

Äitini on armoitettu kokki ja minut on piloille hemmoteltu hyvällä ruualla. Ei ole kuin yksi ruoka, jota en kotona suostunut syömään, se oli isäni lempiruokaa, silakkalaatikkoa. Kun muut söivät sitä, minulle tarjoiltiin nakkeja ja paistettuja kananmunia.

Äidin esimerkistä, tein samanlaisia ruokia kuin hän. Kerran sitten päätin tehdä kaalilaatikkoa. Äidin kaalilaatikko oli suussa sulavaa, enkä voinut ymmärtää ihmisiä, jotka nyrpistivät kaalilaatikolle nenäänsä. Niinpä otin keittokirjan käteeni ja etsin reseptin. Luin sen läpi ja pöyristyin! Raakaa riisiä, raakaa jauhelihaa, paistinpannulla tovin viihtynyttä kaalia, ja vettä laitettaan uunivuokaan ja työnnetään kuumaan uuniin. Toki mausteitakin oli reseptissä. Varmaan pippuria ja suolaa. En muista enää, mutta ajatus tuosta kaikesta lillumassa vedessä ei houkutellut. Niinpä kehitin oman reseptin. Samalla reseptillä tehtyä kaalilootaa syödään meillä edelleen. Se on kuoleman hyvää!

Kerran systerini Ritva tuli meille yllättäen juuri kun olin tekemässä sitä. Hän auttoi kokkauspuuhissa, mutta kun ruoka oli valmista ja tuli ulos uunista, hän sanoi lähtevänsä kotiin. Olin ihan, että hei! Nou nou nou – nyt syödään! Ritva totesi, ettei syö kaalilaatikkoa. Minä sanoin, että tätä kaalilaatikkoa syöt. Hän jäi. Hän söi. Hän otti lisää.

Lapsuuden kodissani ensimmäinen kaalilaatikko uudesta kaalista tehtiin juhannuksena. Se oli juhannuspäivän ruoka. Tuntuu hassulta nyt – silloinhan kaikki grillaavat – ellei sada lunta!

Nyt olen tehnyt sitä kahtena viikkona peräkkäin ja taas sitä on siis pöydässä. Miten voi olla Carlina soittaa ja kysyy sen ohjetta juuri, kun teen sitä? En tiedä, mutta minähän uskon ajatuksen voimaan. Olen koko päivän miettinyt sitä ja herkkänä tyttönä Carolina on ottanut viestin vastaan. Napannut ilmasta.

No niin päiväni siis huipentui tänään kaalilaatikkoon. Tein siihen muuten ihan kiinnostavan muutoksen. Käytin jauhelihan sijaan laatikossa Mifua. Se toimi täydellisesti. Olen alkanut käyttää sitä aika paljon eri ruokalajeissa, koska liha tuntuu toisinaan turhan raskaalta.

Kaalilaatikkoa Hannan tapaan

Määrät ovat noin määriä, ruokaa täytyy maistaa, koska kaalit ovat erilaisia.

2 dl tummaa pitkäjyväistä riisiä

1 liemikuutio tai fondia

1 ½ uuden sadon kaalia

2-3 valkosipulin kynttä

1-2 ruokalusikallista soya-kastiketta

1 rkl makeaa soya-kastiketta tai siirappia

reilusti mustapippuria myllystä

1 rkl tuoretta lipstikkaa, jos sattuu olemaan. Voi jättää pois tai vaihtaa kuivattuun

öljyä ja voita

2 rasiaa maustamatonta Mifu ruokaraetta tai 500-800 g jauhelihaa

2 kananmunan kokoista sipulia

1 valkosipulin kynsi

Mustapippuria

Öljyä

(Jos käytät jauhelihaa, laita myös soya-lastiketta ja vähän suolaa)

2,5 dl kuohukermaa

Keitä riisi liha-tai kasvisliemessä kypsäksi.

Silppua kaali aivan hienoksi. Se onnistuu parhaiten mandoliinilla. Laita ison padan pohjalle öljyä tai voita tai molempia. Lisää pataan noin kuudesosa kaalista ja paistele ja väsyttele sitä. Kun se alkaa antaa periksi, lisää kaalia pataan ja jatka näin, kunnes kaikki kaali on padassa ja se on pehmeää. Lisää sitten kaikki mausteet. Valkosipulin voit raastaa jo kaalin haudutusvaiheessa joukkoon. Sitten tärkeää – maista! Kaalimuhennoksen täytyy maistua ihanalta.

Silppua sipuli ja paista se pehmeäksi öljyssä yhdessä Mifun ja raastetun valkosipulin kanssa. Jos käytät jauhelihaa, paista se kypsäksi ja mausta.

Sekoita yhteen haudutettu kaali, Mifu tai liha ja riisi. Maista! Lisää mustapippuria tai makeutta, jos siltä tuntuu. Kaada koko komeus öljyllä pyyhkäistyyn uunivuokaan ja kaada päälle kerma. Laita kaalilaatikko hautumaan kypsäksi 180 asteiseen uuniin. Katso ettei pinta pala. Voit peittää laatikon tarvittaessa foliolla. Hauduta laatikkoa 45 min tai tunti. Joskus loota on valmista jo puolessa tunnissa. Riippuu siitä, kuinka hyvin kaali on saanut hautua ennen uuniin laittoa.

Tarjoa puolukkasurvoksen kanssa tai kuten minä tänään tuoreiden punaisten viinimarjojen kanssa. Älä syö liikaa. Noh… syöt kuitenkin! 🙂

♥️

Hanna