Tämän päivän Hesarin mielipidesivulla oli kirjoitus, jossa Tampereen yläkoulun lehtori Juhani Argillander kirjoitti osuvasti koulukiusaamisesta. Jo otsikko oli minusta aivan nappiin: Liian moni opettaja sulkee silmänsä

Kirjoitus jatkuu näin: ”Jälleen kerran on huomattu, että kouluissa kiusataan. Uusimpana reseptinä ilmiötä vastaan on keksitty ilmiantolaatikot, joihin oppilaat voivat jertoa kiusaamisesta nimettömänä. Espoolaisten koulujen ilmoitustauluille ilmestyy myös ohjeet, kuinka kiusaamiseen voi hakea apua.

Ikävä kyllä tällaiset näennäistoimet ovat merkki siitä, että liian moni opettaja on sulkenut silmänsä opetustyötä häiritsevältä ilmiöltä…..

….Kiusaaminen ei häviä ilmiantolaatikoilla tai päivittämällä kiusaamisohjelmia: oppivelvollisen yksityisyyttä loukkaava käyttäytyminen ei lopu, ennen kuin me ammattikasvattajat käärimme hihamme ja alamme puuttua maan tapaan osana koulutyötä.

Kyse on koulun aikuisten vakaasta ja yhteisestä tahdosta muuttaa koulumaailmaa. Valitettavasti liian moni kansankynttilä ajattelee, että kiusaaminen on yhtä pysyvä ilmiö kuin oppilaiden keikkuvat tuolit”

Bravo! Olen tästä asiasta niin samaa mieltä. Läheltä rankkaa, oikeussaliin päättynyttä kiusaamista seuranneena voin vain todeta että juuri näin se on. Tämä maan tapa on kitkettävissä vain käärimällä hihat. Olisi hauskaa tietää mitä sitten tapahtuu, kun kiusaaminen paljastuu ilmiantolaatikon kautta. Samaa kuin nytkin. Ei mitään. Oppilaisiin otetaan yhteyttä, sovitellaan. Sovittelussa kiusaaja haistattaa kaiken mihin verrattuna jalkapallovalmentaja sormien nuuhkiminen on kesätuulen huminaa ja jatkaa samaan malliin. Opettajat sanovat olevansa voimattomia ja kiusaajan vanhemmat eivät joko myönnä asiaa tai toteavat olevansa niin ikään voimattomia. Kyllä kiusaaminen koulussa tiedetään. En usko että laatikosta paljastuu ainoatakaan yllätystä. Kuvitteleeko joku, että nämä kiusaajat ovat tunneilla somasti ja yhteistyökykyisesti käyttäytyviä mallioppilaita, joiden tekoset tuntien ovat aivan käsittämättömiä ylläreitä? Että opettaja eivät ollenkaan osaa kuvitellakaan että he rääkkäisivät muita?

Niissäkin tapauksissa joissa koulut/opettajat yrittävät tehdä jotain lopputulos on usein yhtä tyhjän kanssa. Oppilas saa ja voi tehdä koulussa, välitunneilla ja tunneilla aivan mitä tahansa, ilman että opettajilla on edes teoreettisia välineitä puuttua asiaan. Haaste tulee oitis, jos näihin kiusaaviin ja opetusta häiritseviin ressukoihin kajoaa. Opettajalla pitää olla huikea auktoriteetti ja karisma, että pystyy hallitsemaan noita vanhempiensakin kasvatuksen ulkopuolelle jääneitä nuoria. Tavallaan säälittäviä tyyppejä. Rajojahan lapset kaipaavat ja niistä tulevat onnelliseksi, mutta jos kasvattajalla ei ole kykyä sitä rajaa asettaa, niin hukassa ollaan.

Kuuntelin tässä yhtenä aamuna hotellin aamiaisella nuorta äitiä, joka kysyi parivuotiaalta taaperolta aivan kaiken: istutko tuolissa, vaunuissa vai syöttötuolissa? Mitä haluat syödä? Haluatko ottaa kengät pois? Haluatko odottaa että äiti syö loppuun? Miksi kysyä lapselta asioita, jotka aikuisen täytyy päättää? Kannattaisi aloittaa se ohjien sopivan tiukalla pitäminen alusta asti. Löysän siiman kerääminen myöhemmin on mahdoton tehtävä.

Tamperelainen lehtori kirjoitti lopuksi, että vanhemmille jää edelleen vain kaksi vaihtoehtoa kiusaamisen lopettamiseksi: Tehdä poliisille tutkintapyyntö koulun välinpitämättömästä toimintakulttuurista tai löytää lapselleen uusi opinahjo.

Niin se ei ihan mene. Tutkintapyyntö on varmaan hyvä idea, mutta koska poliisi ehtii alkaa tutkia asiaa? Todennäköisesti kun oma lapsi on jo poissa koulusta. Ja koulun vaihtaminen on hankala asia myös. Some-mokoma seuraa lasta kaikkialle ja aina joku tuntee jonkun ja lapsesta tiedetään uudessa koulussa jo vaikka mitä. Esimerkiksi että tätä on kiusattu. Sehän on kuin polttomerkki. Ja kiusaus jatkuu uudessakin paikassa.

Opettajille olisi tietysti annettava takaisin myös valtaa. Onhan se nyt aivan käsittämätöntä, ettei opettaja voi ottaa oppilaalta edes kännykkää pois koulutunnin ajaksi. Minun kouluaikanani oli hommat vähän erilaisia. Kummasti ne villit pojatkin oppivat reilun pelin sääntöjä, kun liikunnan opettaja nosti oppilaan naulakkoon rauhoittumaan pikku toviksi.

Hanna

Tämä kevät ja alkukesä on ollut tosi kiireinen. Viimeiset viikot varsinkin, kun olen reissannut työn merkeissä ympäri Suomea. Eilen aamupäivä oli töistä vapaa ja kävin kaupungissa hoitamassa muutaman asian – kiireessä totta kai. Kun ajoin takaisin kotiin ja astuin tuossa meidän pihalla ulos autosta, tuntui kun olisin tullut paratiisiin. Kuulin lintujen laulun voimakkaammin kuin liikenteen melun. Tajusin taas kerran, että minun on mahdotonta muuttaa kaupunkiin. Tarvitsen hiljaisuutta.

Sitten alkoi taas hoppu ja työpäivä päättyi Raaseporissa kahdeksan aikaan illalla. Ajoimme työkavereiden kanssa kotiin ja sain mieheltäni viestin: tuletko saunaan? Aaahhh – no ihan takuulla! Kuinka ihanaa on rentoutua siellä hiljaisessa lämmössä, antaa lihasten kireyden ja ajatusten rentoutua. Siirtyä pois kiireestä rauhaan. Joskin hoppu jatkuu vielä seuraavina päivinä.

On kuitenkin yksi paikka, jossa kiire ei tavoita minua ollenkaan. Se on Saarenmaan talomme. Teimme siellä jutun Luhta Homen  Aalto-pyyhkeistä nettiin keväällä juuri, kun luonto alkoi vihertää. Lähdin sinne etukäteen laittamaan paikkoja kuntoon talven jäljiltä. Siitä tulikin aikamoinen setti. Näin seinän vieressä hiiren papanan ja siitä seurasi raivokas yhden vuorokauden mittainen suursiivous. Kaikki mikä irti lähti päätyi ulos piiskattavaksi ja pölytettäväksi. Pesin kaikki astiat ja tietysti lattiat, pöydät, tuolit – aivan kaiken. Tarkoitukseni oli ollut tehdä normaali siivous ja sitten keskittyä istuttamaan kukkia ja laittamaan paikkoja sillä lailla kauniiksi, tiedättehän.

No loppu hyvin – kaikki hyvin. Hiiren papanoita ei löytynyt enempää ja talo on siisti. Osa kukista jäi istuttamatta, mutta parempi siisti koti, kuin kukkiva terassi.

Pian ajoivat kuvaaja Johanna Myllymäki ja meikkitaiteilija Ida Jokikunnas pihaan. Ihanat tyypit! Istuimme hetken, he kotiutuivat meille, söimme vähän tomaattipiirasta ja siitä se sitten lähti. Aloimme kuvata ”Hannan Aalto-hetkeä”. Ja sehän on saunahetki. Tai oikeastaan se ihana tunne mikä on saunan jälkeen. Usein otan viimeiseksi jääkylmän suihkun ja kietoudun sen jälkeen kuumaan, löylyssä lämmenneeseen pyyhkeeseen ja istun ihan hetkeksi vielä lauteille. Silloin lämpö jää minuun pitkäksi aikaa. Katso kaikki saunakuvat täältä. Osallistu myös kilpauluun Instagarmissa jakamalla oma Aalto-hetkesi hashtageilla #aaltohetki ja #luhtahome ja voita Luhta Homen upea tuotepaketti.

Kuvauksissa oli hyvä meininki!

Juuri nyt haluaisin olla taas Idan ja Johannan kanssaan siellä pöydän ääressä juttelemassa. Nyt koko piha olisi kukassa, istuisimme ulkona ja kuulisimme kuinka kurjet huutavat läheisellä pellolla. Heidän kanssaan oli kiinnostavaa jutella. He viipyivät meillä kaksi yötä ja ehdimme käydä myös Kuresaaressa, johon meiltä ajaa vain vartin. On kyllä nastaa tehdä töitä joita teen, tässä tutustuu niin upeisiin ihmisiin, joista jää hyvä mieli pitkäksi aikaa. On myös ihanaa, kun tietokone on pullollaan kuvia, joita selatessa pääsee takaisin elettyihin hetkiin ja tuokioihin. Saunakuvat antavat pienen tovin lomaa ja rauhaa, kun niihin palaa.

Muutama kesäkuva Saarenamaan talosta on pakko laittaa tänne – niin ihanaa siellä on kun kaikki kukkii!

Ihanaa viikkoa – muista osallistua kilpauluun!

♡

Hanna

Eilen tulin niin onnelliseksi, kun näin onnellisia kanoja! Kävin Kultamuna luomutilan kanalassa.

Oli ihan huima reissu Lopelle. Kaikki alkoi munasta – totta kai. Kananmunassa oleva leima kertoo munan tuotantotavan, -maan ja –tilan. Viimeinen viisinumeroinen koodi on tuottajan tunnus. Syöttämällä koodin hakukenttään näet mistä kananmunasi on kotoisin. Käy testaamassa ositteessa täällä.

Minä lähdin siis visitille Lopelle, Hannes Uusitalon luomutilalle. Ajomatka aurinkoisessa säässä oli jo ihana. Niin nopeasti pääkaupunkialueelta pääsee ihailemaan maaseutua ja vehreää luontoa. Tunnin ajomatkan jälkeen olin perillä kauniissa pihapiirissä, jossa kuului iloista koiran haukuntaa. Hannes tuli pihalla vastaan ja menimme suoraan katsomaan kanoja.

Voi että ne olivat hilpeän näköisiä! Luomukanalan kanat pääsevät siis ulos laitumelle. (Mua nauratti sana laidun, sillä kaupunkilaisena jotenkin miellän hevoset ja lehmät laitumelle, enkä pikkuisia kanoja. Mutta hyvä sanahan se on.)

Siellä ne tepastelivat ja kuopsuttivat maata. Tuli heti sellainen olo että niitä pitäisi päästä jotenkin paijaamaan. Pyysin päästä sisälle aitaukseen ja lupa annettiin mutta Hannes sanoi, että kanat kyllä pakenevat saman tien. Menin hiljaa kun hiiri, mutta kun yksi kana päättää ottaa hatkat, seuraavat muut perässä. Olivat kuulemma vähän ujoja vielä, koska ovat vasta päässeet ulkoilemaan. Ilmakin oli aika viileä, lämpimänä kesäpäivänä kanat nauttivat paisteesta rinteessä kellotellen onnellisina puoli unessa. (Ihan kuin ihmiset siis!)

Seuraavaksi menimme sisälle kanalaan. Munia oli kerättynä suuri määrä kullankeltaisissa kennoissa ja seinällä oli hauska jo Hanneksen isän käyttämä munalaskuri tukkimiehen kirjanpitoa varten. Seinän takana olivat päivän tähdet, kanat. Koetin mennä sisään heidän kotiinsa niin etten häiritsisi, mutta kyllä ne vetäytyivät kauemmaksi heti kun astuin sisään.

En tiedä miten sen selittäisi, mutta kanat näyttivät kyllä onnellisilta. Hilpeiltä. Ajatus hymyilevästä kanasta on mahdoton, koska nokka ei taivu, mutta ne touhuilivat niin mukavasti omiaan. Jotkut olivat vetäytyneet hämäriin pesiinsä munimaan.

Kanat munivat aamupäivisin ja pesän lattia on muotoiltu siten, että munat vierivät liukuhihnalle josta Hannes kerää ne Kultamunan kuljetuskennoihin, joita olin jo nähnyt ison pinon.

Osa kanoista kylpi pehkuissa ja jotkut istuivat pullean pörheinä orsilla, jota pitää luomukanalssa olla 18cm kanaa kohti. Keskellä kanalaa keekoili kukko ja harmitti, kun se oli niin kaukana etten saanut siitä millään terävää kuvaa. Loput kanat vaan hengailivat ja ihan kuin ne olisivat jutelleet keskenään. Kälätys olikin melkoinen. En olisi millään malttanut lähteä sieltä pois, mutta tarjolla oli karjalanpiirakoita ja munavoita sekä omenapiirakkaa kahvin kera, joten menimme kahville, jossa haastattelin Hannesta lisää kanoista ja kanalanpidosta.

Uusitalon tila on ollut samalla suvulla jo 145 vuotta. Hanneksen isä muutti pellot luomulle vuonna 1995. Jo silloin tilalla oli myös suuri kanala. Hanneksen vanhempien jäädessä eläkkeelle oli aika miettiä kuka heidän kolmesta pojastaan ottaisi tilan hoitaakseen vai luovuttaisiinko tilasta. Se ajatus ei maistunut, vaan Hannes ja hänen vaimonsa päättivät jatkaa maatilan pitämistä. Hanneksen vaimo työskentelee tilan ulkopuolella muissa töissä, mutta hommaa riittää varmasti suurella tilalla hänellekin. Lapset tienaavat taskurahoja auttamalla esimerkiksi pihan hoidossa. Sukupolven vaihdoksen yhteydessä tutui järkevältä muuttaa myös munien tuotanto luomuksi.

Luomukanojen ruokavalio on siis luomua ja siihen kuuluu: ohraa, kauraa, vehnää, herneitä, valkuaistiivistettä ja kalkkia. Luomukanalassa on väljät tilat, jossa tilaa on oltava yksi neliömetri kuudelle kanalle. (Vapaan kanan munat munitaan kanalassa, jossa yhdelle neliölle mahtuu 9 kanaa) Luomukanalassa on oltava luonnonvaloa, eli ikkunoita ja kanoille tarjoillaan myös karkeaa rehua. Hanneksella menu sisältää apilaa, timoteitä, porkkanaa ja muita juureksia sekä salaattia. Karkea rehu tarkoittaa myös virikkeitä kanoille. On mitä nokkia. Luomukanalan kanat pääsevät ulkoilemaan keväästä syksyyn eli toukokuusta lokakuuhun laitumelle, jossa on oltava 4m2 tilaa kanaa kohden.

Luomukanalan pidossa ei voi huijata, joten jos luomua tahtoo, sitä voi Suomessa kyllä ihan rauhassa ja luottavaisin mielin syödä. Kaikki* mitä kanoille tarjotaan on tarkistetusti luomua. Kaikki kuitit ja tositteet tarkistetaan vuosittain. Kirjanpito on tarkkaa. Ja on siinä tarkistettavaakin, sillä kanat syövät tosi paljon. Nämä kuvien kaakattajat syövät kymmenen rekallista viljaa vuodessa.

Minulle on tärkeää tietää, että kanat joiden munimia munia syön, voivat hyvin. Mutta tietysti on tärkeää myös se, miltä kananmunat maistuvat. Luomumunat ovat hyviä ja niistä on ilo leipoa. Ylipäätään popsimme meidän perheessä paljon kananmunia. Kananmuna on ravintosisällöltään yksi monipuolisimmista ruoka-aineista. Munista saa nopeasti ruokaa ja helposti herkkuja. Suomalaiset kananmunat ovat myös turvallisia, koska salmonellalle on nolla toleranssi.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=bf1WDkJAnDE?rel=0&controls=0&w=560&h=315]

Viisi faktaa luomumunien tuotannosta

Kanat saavat vain luonnonmukaisesti tuotettua ruokaa.

🐓

Kanoilla on väljät olosuhteet. Kuusi kanaa/m2

🐓

Kanalassa on luonnonvaloa

🐓

Kanat saavat myös karkeaa rehua eli virkkeitä

🐓

Kanat saavat ulkoilla puolet vuodesta

🐓

Hyvä mieli jäi kanalavisiitistä ja koko tavasta hoitaa maatilaa. Jäi vähän ikävä niitä kanoja ihan oikeasti. Hilpeitä tyyppejä!

Hanna

kot kot

* Luomukanoille saa antaa 5% tavanomaisia rehuraaka-aineita vuoden 2017 loppuun. Tämä siksi, jotta saadaan täytettyä kanojen mm. aminohappo (metioniinin) tarve. Hanneksen kanalassa se tarkoittaa ostovalkuaisrehussa lisättyä maissigluteenia, jota ei ole luomuna tarjolla. Kyseessä on eurooppalainen säädös.

Kerran kauan sitten oli vierailulla ystävättäreni äidin luona. Hän oli ihana ihminen ja esikuva minulle monessa. Kiltteydessä, rentoudessa ja säästäväisyydessä. Välillä olen varmasti kiltti, rento ihan varmasti mutta säästäväisyys tai taloudellisuus eivät valitettavasti kuulu hyveisiini.

Minut oli kutsuttu hänen luokseen yhdelle monista unohtumattomista lounaista, joita hänen luonaan nautin. Lounaan jälkeen seisoimme tovin heidän olohuoneessaan juttelemassa, kun sivusilmällä jotenkin tajusin, että siinä vieressäni seinällä, oli yksi Suomen kulta-kauden taitelijan tekemä maalaus. Jäin tuijottamaan taulua ja ystävättäreni äiti sanoi – äh tuo on mieheni uusi harrastus, minulle nyt olisi samantekevää, vaikka seinällä olisi Damernas Världistä revittyjä kuvia.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun luin kesäkuun englantilaista Vogue-lehteä. En ole pitkään aikaan ostanut yhtään ulkolaista muotilehteä, mutta kaupassa käydessäni Voguen kansi houkutteli. Siinä kaunis ruskeahiuksinen nainen hymyilee leveästi yllään valkoinen paitapusero ja ruskea mokkatakki. Päässään hänellä on Stetsonia muistuttava lierihattu. Ihana simppeli asu. Kuvassa on Cambridgen herttuatar Catherine. Ostin lehden, varmaan noiden vaatteiden takia, jotka ovat sellaisia klassikoita joita rakastan. Asioita joihin aina palaa. Jos en tiedä mitä laittaisin päälleni laitan farkut ja valkoisen paidan.

Lehti on mielettömän paksu, kaikkiaan siinä on 460 sivua. Se painaa yli kilon, tarkalleen 1,127g ja sitä on kokonsa vuoksi aavistuksen haastavaa lukea. Olen selannut lehden läpi nyt varaan parikymmentä kertaa ja joka kerran tuntuu siltä että aika loppuu kesken. En ehdi syventyä siihen. Ensimmäinen tunne, kun aloin selata sitä oli huima. Tuli mieleen kouluajat, jolloin päällystin kaikki kirjani ja vihkoni muotilehtien kuvilla. (oooh those were the days!…kun kirjoja ja vihkoja päällystettiin) VOGUEn kuvat ovat jotain aivan mieletöntä. Halusin heti alkaa sisustaa kotiani uudelleen. Halusin laittaa noita mielettömiä kuvia seinille. Mietin jo kuinka toteuttaisin sen. On jotenkin aivan kreisiä mitä taideteoksia ja valtavan vaivan lopputuloksia on painettuna yhden muotiaviisin sivuille. Mainoksia on toki hullu määrä – mutta mainostajat mahdollistavat lehden tekemisen ja mainoskuvatkin ovat hienoja. Hienoimpia ovat kuitenkin muotikuvat. Aivan uskomattomia. Niin hienoja värejä ja tunnelmia. Mikä uskomaton vaiva onkaan nähty, että ne on saatu aikaan.

Joku sanoi jossain että tänä päivänä ei enää tarvita lainkaan valokuvaajia, koska kaikki nuoret osaavat kuvata yhtä hyvin. Katin villat osaavat! Hienoja kuvia osaavat varmasi ottaa ja on kivaa kun kuvaaminen on kaikille mahdollinen harrastus – mutta taide on taidetta. Vogue on täynnä taidetta. Ahh – olen ravittu!

Kuvat: VOGUE

…. Että tällaista innostumista tänään… !

Hanna

Hip ja hei ja terveisiä Jyväskylästä kuvausreissulta. Ollaan täällä kuvaamassa Suomen kaunein koti –ohjelmaa. Tai oikeastaan ollaan täällä nukkumassa ja singahdetaan täältä milloin minnekin. Eilen oltiin Kuopiossa ja tänään edessä on taas aika tovi autossa istumista. Onneksi on mitä katsella. Ihan huikeita järvimaisemia vilahteli eilenkin ohi, kun taitoimme matkaa.

Nämä kuvauspäivät ovat syömisen takia aika haastavia. Yritän pitää kiinni minulle parhaiten sopivasta ruokarytmistä. Syön kuusi kertaa päivässä. Heh -elämä on ruokajuhla! Syön siis aamupalan, lounaan, päivällisen ja kaksi välipalaa sekä iltapalan. Mutta kuvauspäivinä homma ei onnistu mitenkään järkevissä aikatauluissa. Monesti aamiaisen jälkeen on pakko syödä seuraavaksi lounas ja sitten tuleekin toooosi pitkä tauko ennen välipalaa ja päivällinen on edessäni usein yhdeksän jälkeen illalla ravintolassa. Rytmi on minulle huono, mutta ei se auta valitella. Täytyy koettaa vaan pärjäillä. Ratkaisuna on eväät. Matkassa kulkee aina yksi tai kaksi purkkia rahkaa.

Kuvauskohteessa meillä on pieni tauko jolloin on tarjolla hedelmiä, pähkinöitä, karkkia ja kahvia. Oikeasti noista mikään ei ole mun juttu, paitsi tietysti kahvi. Hedelmiä syön kyllä, mutta ne eivät oikein pidä nälkää, pähkinät ovat suuri rakkauteni, mutta aavistuksen liian suuri, sillä niitä tulee popsittua liikaa. Jos on oikea nälkä kahdeksan pähkinää ei riitä… ja karkkia nyt ei tosiaan kannata syödä nälkään eikä muutenkaan. Jos syön sokeria väsähdän varmasti. Sitä paitsi karkki ja pähkinät roskaavat hampaita! Voi kuulostaa hölmöltä, mutta sitäkin on ajateltava kuvaustilanteessa. Ei ole kivaa hymyillä kameran edessä hammasvälit roskia täynnä.

Kolme tuotantokautta – siis kolme kesää – olen sinnikkäästi syönyt rahakani maustamattomana, koska en halua syödä sitä sokeria. Ja pakko on kyllä tunnustaa, että ei se maustamaton rahka mikään onni ole. Se on polttoainetta.

Tämä kesä toi muutoksen kurkkuun takertuvaan traditiooni, koska sain testattavakseni Valion uudet maustetut, rasvattomat ja laktoosittomat Lumo rahkat, joissa ei ole lisättyä sokeria.

On kyllä kivaa syödä oikeasti jotain, joka maistu hyvälle, eikä vain pidä huolta, etten tuuperru kesken kuvausten tai ala ahmia karkkia ja pähkinöitä. Sillä ahmimisreaktio tapahtuu kyllä, jos nälkä pääsee liian isoksi.

Lumoa on kolmea makua: Kuningatar, vanilja ja mandariini-juustokakku. En osaa päättää onko suosikkimakuni kuningatar vai mandariini-juustokakku. Lumon rakenne on ihanan pehmeä ja samettinen ja minusta on hyvä asia että tuote on kotimainen. Tuntuu oikealta, kun ostaa suomalaisen rahkan. Pieni hyvä asia. Toinen pieni hyvä asia on pieni lusikka, joka on kiinnitetty Lumopurkin kanteen, jotta herkun saa lapioitua suuhun. Lisätietoja Lumosta voit lukea täältä

Eväänä Lumo toimii aivan loistavasti, koska se ei sotke, kun sitä syö. Silloin kun matka ja päivä on pitkä, laitan lumon pikkuiseen kylmälaukkuuni, johon mahtuu kaksi rahkaa somasti vierekkäin.

Koska rakastan leipomista kokeilin Lumoa myös kääretortussa ja tein Lumo proteiinilättyjä. Kääretortun täytin ja kuorrutin Lumolla. Lättyihin tein taikinan kaurasta, banaaneista, munista ja Lumosta, jolloin lättyjen proteiinipitoisuus nousi ja maku parani. Niistä tuli oikeasti aivan huippuhyviä ja sopivat myös hyvin tukevammaksi evääksi, välipalaksi tai aamiais- ja brunssipöytään. Lumoletut maistuvat parhailta jäähtyneinä. Mehukas ja raikas kääretorttu hupeni yhtä vauhdikkaasti kuin letut. Mansikoiden sijaan täytteeseen voi käyttää mitä tahansa marjoja tai vaikka pilkottuja mandariinin viipaleita. Kokeile molempia reseptejä – lupaan että kannattaa!

LUMOLETUT

2 prk Lumo kuningatar -rahkaa

3 kypsää banaania

3 munaa

3 munanvalkuaista

1 dl mantelijauhoa (voi korvata vehnäjauholla tai jättää pois)

3 dl kaurahiutaleita

½ tl leivinjauhetta

Sekoita kaikki aineet yhteen tasaiseksi massaksi sauvasekoittimella. Paista voissa lettupannulla lätyt kauniin ruskeiksi. Nauti marjojen kanssa tai sellaisenaan.

LUMO KÄÄRETORTTU

Lumokääretorttu

Täyte ja kuorrutus

4 prk Lumo rahkaa

n.1 l mansikoita

Pohja

4 munaa

1 ½ dl sokeria

¾ dl perunajauhoja

¾ dl vehnäjauhoja

1tl leivinajuhetta

vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Yhdistä kuivat aineet keskenään ja sekoita ne siivilän läpi vaahtoon varovasti käännellen.

Levitä taikina lastalla leivinpaperilla vuoratulle uunipellille ja paista 200 asteessa noin 7 minuuttia tai kunnes taikina on kypsää.

Kumoa pohja sokeroidulle leivinpaperille ja anna jäähtyä. Kostuta jäähtynyt pohja vedellä laimennetulla sitruunan mehulla. Levitä kostutetulle pohjalle kaksi purkkia Lumoa ja vajaa litra tuoreita mansikoita. Rullaa torttu leivinpaperin avulla siistiksi kääretortuksi. Kuorruta torttu Lumolla ja koristele mansikoilla ja mintunlehdillä.

Iloa päivään

♡

Hanna

Olin sunnuntaina EMMAssa (EMMA – Espoon modernin taiteen museo) ja siirtyminen pois siitä tunnelmasta, jonka Rut Brykin taidetta laajasti esittelevä näyttely Rut Bryk – Taikalaatikko tarjosi, oli kivuliasta. En olisi ollenkaan halunnut astua ulos siitä ihmeellisestä maailmasta, jossa olin lumoutuneena kulkenut vanhan WeeGee-talon ankean hienojen betoniseinien suojissa. Kun ajoin kotiin, pelkäsin puhelimen soivan ja tempaisevan minut nykyhetkeen ja -paikkaan. Vielä nytkin, kun kirjoitan tätä tekstiä Jyväskyläläisen hotellihuoneen sängyllä istuen, saan ihoni alle sen saman tunnelman, jossa vaelsin Rut Brykin töiden äärellä. Vähän pelkään edes kirjoittaa koko näyttelystä – ettei vaan käy niin, että menetän sen kaiken, purkaessani tunnelmat tähän.

Mikä näyttelyssä sitten vetosi niin voimakkaasti? Sitä en oikeastaan osaa pukea sanoiksi ja eritellä, mutta saman tien kun aloin katsoa Brykin keramiikalle luomia maailmoja ne imaisivat minut jonnekin muualle. Pois arjesta ja omasta elämästäni. Palasin jotenkin myös lapsuuden maisemiini. Ehkä kuvissa olikin jotain siitä, millaista oli elää meidän perheessämme. Estetiikkaa ja kukkivia niittyjä rakastavan taiteellisen äitini, kolmen vanhemman sisareni ja alati töitä tekevän isäni kanssa. Toisaalta tämä ajatus tuli mieleeni vasta nyt.

Näyttelyssä oli valtavasti katsottavaa. Se oli loistava läpileikkaus koko Brykin tuotannosta ja oli kiehtovaa katsoa upean taiteilijan koko matka nuoruuden töistä aina viimeisiin töihin saakka.

En lukenut yhtään arvostelua näyttelystä etukäteen, enkä kerrannut niitä kohtuullisen vähäisiä tietoja, joita minulla Ryt Brykistä entuudestaan oli. Menin vain ja annoin kuvien viedä. Ja kyllä ne veivätkin. On jotenkin vaikeaa selittää mikä niissä kiehtoi mutta varmasti pidän esittävästä taiteesta ja kuvista jotka ymmärrän, mutta jotka silti vievät mennessään ja alkavat kertoa minulle omia tarinoitaan. Vaikka Brykin kuvat ovat ystävällisiä, tarinat ja tunnelmat joita ne minulle kertoivat olivat syvällisiä. Ei taiteen minusta tarvitse olla hirvittävän dramaattista ja rajua, ollakseen vahvaa ja herättääkseen vahvoja tunteita äärestä laitaan.

Jossain vaiheessa kuvia katsellessani (haluan käyttää sanaa ”kuvia” koska vaikkakin kyseessä on keramiikka, keramiikan pinnalle Brykin luomat kuvitukset tai keramiikasta tekemät mosaiikit ovat kuvia yhtäkaikki kuitenkin) mieleeni tuli Marc Chagallin taide. Myöhemmin asia huvitti minua. Koin itseni hetkellisesti taiteen tuntijaksi. Istuin katsomaan näyttelyssä pyörivää videota, jossa Brykin tunteneet ihmiset kertoivat hänestä. Vuokko Nurmesniemi sanoo yhtäkkiä videolla, että Brykin teoksia on verrattu Marc Chagalin teoksiin, mutta hänestä se on puppua. ”Rut oli Rut ja hän teki omaa taidettaan”. Niin se varmasti olikin. En hetkeäkään ajatellut kysessä olevan minkäänlaisen kopioinnin, voivathan asiat ja tyylit silti muistuttaa jossain määrin toisiaan. Trendejä on ollut aina. Oli kuitenkin hauskaa, että olin huomannut tällaisen asian itse.

Tuotannon aikajanalla kulkiessa työt muuttuvat abstraktisemmiksi, mutta enimmäkseen niissä säilyy esittävyys kuitenkin. Pidin siitä. Suomen Pankin toimistotilojen aulassa sijaitseva reliefi Puu (1980) on ihana esimerkki siitä kuinka uskomattoman paljon sävyjä lähes mustavalkoisessa työssä voi olla. Pienillä keraamisilla nappuloilla ”maalattu” teos on henkeäsalpaava.

Kun pienenä yritin nukahtaa päiväunille, eikä siitä oikein tullut mitään, äiti kehotti katsomaan tuulessa heijaavia puun oksia ja miettimään mitä niissä näen. On hämmentävää että pienistä, kovista yksittäin tehdyistä keramiikan paloista voi saada aikaan jotain yhtä elävää ja mystistä. Luultavasti Puu on näyttelyn lemmikkini.

Näyttelyä kiertäessäni, mietin kuinka rohkeita taitelijat ovat ja kuinka inspiroivalta heidän elämänsä tuntuu. Työt kumpuavat jostain syvältä taiteilijasta itsestään. Kuinka rohkeaa on näyttää se maailma kaikille ja jättää ihmisten arvioitavaksi. Rut Bryk oli naimisissa Tapio Wirkkalan kanssa. Kuinka paljon toinen on vaikuttanut toiseen ja miten? Bryk niin koristeellinen ja Wirkkala pelkistetty. Millaista heidän elämänsä on ollut?

Näyttely antoi paljon pitkäksi aikaa. Se sai ajattelemaan myös jälleenrakennusajan aikaista positiivista ja optimistista elämänasennetta. Se valoisuus oli niin läsnä näyttelyssä. Nuoret ovat löytäneet 50- ja 60-luvun tyylin nyt. Toivottavasti siihen liittyy myös tuon ajan optimismi. Kaipaan sitä valittamisen, ahneuden ja ahdistuksen sijaan.

EMMA on upea paikka ripustaa tällainen tai mikä tahansa näyttely. Aarno Ruusuvuoren piirtämä, ankaran linjakas Weilin+Göösille v. 1967 valmistunut painotalo on muuttunut Näyttelykeskus WeeGeeksi kymmenen vuotta sitten. Rakastan sitä kontrastia, mikä rujon pehmeä betonipinta suo mille tahansa. Suuret tilat antavat tilaa ajatuksille, ihmisille ja taiteelle.

Näyttelyn lopussa on Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan tyttären, Maaria Wirkkalan kokoama mosaiikkiteos hänen äitinsä tekemistä keramiikkapaloista. Kun katsoin sitä valtavan pitkää teosta ajattelin millaista on ollut laittaa paloja paikoilleen ja ajatella äitiä. Järjestellä mosaiikkipaloja, jotka ovat äidin käsissä muotoutuneet.

Sopiva loppu näyttelylle oli valtava itämaisen naisen päätä kuvaava alabasteriveistos, joka kuului jo toiseen näyttelyyn. Pää oli armollisen seesteinen ja rauhallinen ja antoi minun ja ajatusteni viipyä vielä Brykin luomassa sadunpehmeässä ajatusten virrassa.

EMMAn museokaupasta voi hankkia näyttelyn kuraattorin FT, dosentti, kirjailija, Harri Kalhan kirjottaman kirjan, Rut Bryk elämän taide, jota nyt ahmin. Kirja kertoo sekä henkilöstä että hänen taiteestaan sekä Tapio Wirkklan ja Rut Brykin suhteesta ihanalla tavalla. Millaista onkaan ollut elämä Arabian taideosastolla, seikkailuilla Venetsiassa yhdessä puolison Tapio Wirkkalan kanssa ja lapsuudessa Tukholmassa, jossa saksalainen isä tutki apolloperhosia?

Olen kirjan lumoissa totaalisesti! Poimin siitä yhden kappaleen tähän. Rut Bryk kirjoitti päiväkirjaansa 1937:

”Tahdon tuoda esille sen, mitä olen aina etsinyt, jota kenties ei ole olemassakaan. Tuon tuntemattoman, ihmeellisen – Haluan näyttää ihmisille SIELUN, sen mikä on kivissä, taloissa, kaikessa…Haluaisin näyttää maailmat, nuo ihmeelliset ja kauniit. Haluaisin esittää ne ihmeellisillä väreillä, jotka vihdoinkin voisivat ilmaista sen, mihinkä sanani ja ajatukseni eivät riitä.”

Voi Rut Bryk – onnistuit todellakin!

Myös edellinen blogikirjoitukseni sai innostuksensa tästä näyttelystä. Voit lukea sen täältä

Hanna

Rut Bryk – Taikalaatikko -näyttely 12.5.-4.9. EMMA – Espoon modernin taiteen museo

Vietin aikaa tänään näyttelyssä, jossa 50- ja 60-luvut olivat vahvasti läsnä. Kun tulin kotiin selasin vanhaa valokuva-albumia lapsuudenkodistani ajalta jolloin olin taapero. (Olen syntynyt vuonna 1958)

Kuvissa kaikki oli niin kaunista ja simppeliä. Tarkoituksenmukaista. Kuvia katsellessa oli helppo hengittää.

Sodan jälkeen Suomea jälleenrakennettiin ja ihmisillä oli hirveä elämännälkä. Rahaa säästettiin, jos oli mistä säästää. Tavarat käytettiin loppuun ja uusia hankittiin vain, jos niitä tarvittiin. Estetiikka kukoisti. Sanaa sisustuselementti ei tunnettu. Kalusteiden mittasuhteet sopivat asuntojen mittasuhteisiin ja kodit hengittivät. Niissä ei ollut tavaraa kaikki nurkat ja kaapit väärällään. Vaatteet tehtiin kunnolla, niistä ei lennellyt nappeja eivätkä saumat kiertäneet. Uusia ostettiin tarpeeseen ja hyvien vaatteiden kankaat käännettiin ja käytettiin uudelleen. Jopa kirjekuoret käännettiin ja käytettiin uudelleen. Roskapusseja ei ollut, koska jätteet poltettiin ja kompostoitiin. Sellaisesta kaikesta tulee hyvä olo.

Luin Facebookista postauksen, jossa eräs äiti tuskastuneena toivoi, että lastenjuhlien kilpavarustelu lopetettaisiin. Hänen lapsensa ystävä oli ilmoittanut, ettei voi tulla synttärijuhliin, koska heillä ei ole rahaa ostaa sankarille lahjaa. Äiti ehdotti, että äidit päättäisivät nyt yhteistuumin lopettaa synttärihulluudet. Perinteiset juhlat kunniaan. Kakkua, jätskiä ja sipsejä. Ongintaa ja leikkiä. Lahja saa maksaa 2-5 € ja vieraille ei anneta lahjoja kotiin lähtiessä. Luoja! Onhan tämä nyt mennyt aivan hulluksi. Ja toden näköisesti kaikki tajuavat sen, mutta kukaan ei uskalla repäistä ja olla tavallinen.

Kohtuus ja tavallisuus on kuitenkin parasta elämässä.

Tyttäreni koetti kuvailla uutta ystäväänsä. Hän haki ja haki sanoja, kunnes autoin häntä ja kysyin onko uusi ystävä tavallinen ihminen. Just ihanan tavallinen! tyttäreni huusi. Tavallinen on niin riittävää.

Kun pääsee herkkujen ääreen ja syö liikaa, voi huonosti pitkään ja ilo muuttuu ähkyksi. Moni kiittelee aasialaista keittiötä siitä, ettei sitä syödessä tule ähkyä. Mikä meitä oikein vaivaa, että syömme ylipäätään mitään niin että saamme siitä pahan olon? Ensin syödessä ja pitkän ajan kuluessa liikana massana kehossa, josta aiheutuu paljon terveydellistä kiusaa ja pysyvää pahaa oloa.

Ajattelin myös gourmet ravintoloita ja niiden annoksia. Niihin ladataan kaikki. Kaikki rasvainen ja kallis ja sitten näperretään pieni sievä annos. Annoksia syödään kuudesta kahteentoista. Ne ovat kauniita kuin taideteokset ja niistä tulee sairas ähky. Kun niiden seurana juodaan vielä ravintolan suosittelemat 4-6 eri viiniä vatsan lisäksi sekaisen menee pää. Ehkä kaikki eivät ole yhtä herkkiä kuin minä, mutta minun kehoni ei niitä bakkanaaleja kestä.

Onneksi 50- ja 60-luvut ovat nyt nuorten aikuisten suosiossa, samoin kuin laatu. Ei ehkä vielä megatrendinä, mutta nousussa kuitenkin.

Vähemmän on enemmän. Tavallinen on parasta.

Hanna

Mulla on yksi (no siis useita, mutta esimerkiksi tämä yksi… huoh) rasittava ominaisuus. Pyrin olemaan aina ajoissa paikalla.

Ai että mikä siinä sitten voi olla rasittavaa? No se, että en pyri olemaan paikalla vähän ennen. Onnistumisprosentti sille, että osuu minuutilleen oikeaan hetkeen on kohtalaisen pieni ja siitä seuraa, että olen…..myöhästyjä…uuuhhh!

En aina, enkä aina paljon, mutta usein olen ihan tipalla ja monesti vähän myöhässä. Inhoan sitä asiaa ja olen koettanut tehdä parannusta sinnikkäästi jo vuosikausia. Joskaan en kyllin sinnikkäästi, koska myöhästelen edelleen.

On jotenkin ihan älytöntä, että ei voi lähteä selkeästi vähän aikaisemmin ja olla vähän aikaisemmin rennosti perillä. Kun yrittää olla juuri oikealla hetkellä ajautuu aina kiireeseen. Aina. Joka kerta. Iäti. Forever.

Luin joku aika sitten jonkun stoorin optimismista ja optimistisista ihmisistä. Koska olen ikuinen optimisti, juttu kiinnosti. Ja kas miten lystiä! Sieltä löytyi syy tähän raivostuttavaan tapaan.

Koska olen optimisti uskon, että ehdin ja lisäksi uskon vielä että ehdin paljon. Se tarkoittaa sitä, että jos on tunti aikaa, kuvittelen ehtiväni tekemään sen tunnin aikana vaikka mitä. Ihmeitä suorastaan.

Juuri niin se on! Kun olen lähdössä ulos ovesta, siivoan toisella kädellä tavaroita paikoilleen, suljen ikkunoita ja ovia, soitan puheluja, teen eväitä, petaan sänkyä, vastan sähköpostiin jne….Ja lopputuloksena optimisti lähtee vähän myöhässä liikkeelle. Mutta optimistina ajattelen, että vielä on aikaa olla ajoissa, eihän sitä koskaan tiedä, ei pidä surra kun on vielä 25 minuuttia aikaa puolen tunnin matkaan ja parkkipaikka optimistille löytyy joka tapauksessa, jos ei oven edestä, niin kadun toiselta puolelta kuitenkin.

Nyt, kun tiedän tämän syyn, on helpompaa (yrittää) olla ajoissa. Toisaalta ihmiset kysyvät jatkuvasti minulta kuinka ehdin tehdä kaikkea mitä teen ja kuinka saan niin paljon aikaa ja mistä tuo energia oikein tulee. Siitä se tulee – optimismista!

Iloa päivään – usko hyvään!

♡

Hanna

Hei! Terveisiä Oulusta!

Olen täällä pari päivää ja eilen illalla kuvasin pikku videotervehdyksen teille ihan testinä. Että jospa blogia ei aina tarttis lukea?

Oli muuten huikaa kuinka kauan täällä pohjoisemmessa Suomessa päivä paistaa!

Ja sitten vaan kommetteja kehiiin, josko enemmänkin alan latailemaan elävää kuvaa tänne!

Love

Hanna