Suomi on maailman onnellisin maa. Se tutkittu ja todistettu. Ja ihan varmasti onkin. Mikä tässä tutkimustuloksessa sitten niin kovasti ärsyttää? Kun uutinen julkaistiin, on vastustajien ääni ollut kuuluva.

Ajatelkaa vanhustenhuoltoa, leipäjonoja, työttömyyttä, mököttäviä ratikassa istujia, yksinäisiä, masentuneita, itsemurhia. Niin paljon on pahasti pielessä.

Mutta tiedättekö mitä, ei maailmassa ole paikkaa, jossa kaikki asiat olisivat täysin hyvin. Ja vaikka olisikin, sen murtaisi kuitenkin kateus. Jollain olisi jotenkin paremmin kuitenkin, joka automaattisesti merkitsisi, että toisella on asiat huonommin, siis miksi olla onnellinen?

Negatiivisuus on ahdistavaa ja se ruokkii itse itseään. Kun puhuu negatiivisia asioita, ne kasvavat vain suuremmiksi koko ajan. Kun näkee asioiden hyvät puolet ja keskittyy niihin, onnellisuus kasvaa. Onni voi joskus olla äärimmäisen pieni, keskellä suurta huolta ja surua, silloin siitä on pidettävä kaikin voimin, joita on.

Ajattelun laajentaminen omasta maasta, omasta itsestä ja omista murheista hiukan kauemmas auttaa myös näkemään paremmin lähelle. Me voimme olla onnellisia niin paljosta täällä. Meidän luonnonkatastrofimme on talvinen myrsky, jossa ihmisiltä katkeaa sähköt. Mosambikissa talvimyrsky hävittää koko kaupungin. Meillä on tuskaisat jonot sairaanhoitoon, jossain muualla sairaanhoitoa ei ole ja jos on, siitä joutuu maksamaan järjettömiä summia. Paitsi nyt otsikoihin tulleessa U.S.A.ssa myös esimerkiksi Romaniassa, jossa lääkäriin pääsy edellyttää lahjontaa. Kuten muuten myös kuolevan viimeisen voitelun saaminen papilta, joka ajaa Ferrarilla.

Kun ostamme ruokaa kaupasta, tiedämme että se on puhdasta ja tuoretta. Niitä jotka eivät pääse kauppaan tai joilla ei ole varaa ostaa sieltä mitään, koetetaan auttaa mahdollisuuksien mukaan.

Tässä maassa on niin paljon hyvää, ettemme edes tajua sitä. Säästä viimeistään olemme kuitenkin osanneet valittaa, mutta kun nyt katsomme mitä ilmastonmuutos tuo tullessaan huomaamme olevamme pahimmilta myrskyiltä vielä suojassa.

Uskon positiivisen ajattelun voimaan ja kiitollisuuteen siitä mitä on. Ihminen on niin metka tapaus, että koskaanhan ei tunnu kuitenkaan, että olisi tarpeeksi. Kun saa jotakin, mistä on unelmoinut alkaa jo haluta seuraavaa asiaa. Onneksi ilmastonmuutos pakottaa meitä haluamaan vähemmän.

Olisiko henkisen pääoman kasvattamisen aika tullut? Ei ihan vielä. Kyllä me olemme äärimmäisen tiukasti vielä tilanteessa, jossa ulkoiset arvot ja täysi huttu kukoistavat. Tästä kertoo esimerkiksi reality-ohjelmat, joissa ihmisten arvot ja ajattelu ovat niin matalalla tasolla, ettei niistä voi edes puhua. Sosiaalinen media repii ihmisiä huomaamatta. Se vääristää ajatuksia tavoittelemisen arvoisista asioista ja luo illuusioita onnellisesta elämästä, jota muut viettävät ja sen kautta tuo ajatuksia omasta arvottomuudesta. Pinta kiinnostaa, mutta kuka on kiinnostunut arvoista, siitä mitä tulee kunnioittaa ja mitkä ovat aidosti tavoittelemisen arvoisia asioita elämässä.

Jos keskittyy aidosti siihen mikä elämässä on hyvää, se on parempaa. Minusta Suomi on upea maa. Ja kun me näemme täällä epäkohtia, niistä voi nostaa metelin ja asioille voi tehdä jotain. Aina on varaa parantaa, mutta aina on varaa myös kiittää siitä mikä on hyvin. Ja se lähtee jo aivan pienistä asioista. On myös tärkeää muistaa se, että kaikkia tarvitaan. Me olemme kaikki samalla tasolla ja yhtä arvokkaita varallisuudesta, asemasta, ihonväristä, seksuaalisuudestamme, sukupuolestamme, iästämme huolimatta. Pääministerin arvo ihmisenä on aivan sama kuin kenen muun tahansa. Miljonääri Oprah Winfrey sanoo, että yksi syy hänen menestykseensä on ollut se, ettei hän ole koskaan kuvitellut olevansa hienompi ihminen kuin hänen yleisönsä, vaikka hänellä onkin saattanut olla jalassaan kalliimmat kengät.

Ja sinulle, joka juuri nyt ajattelet, että hyvähän sinun on sanoa, niin mistäs tiedät? Kukaan ei tiedä mitä joku toinen ihminen käy, tai on käynyt läpi elämässään.

Onnenpäivää meille kaikille!

Hanna

Lantionpohjalihakset ja vatsalihakset tulivat mieleeni kun mikään ei oikein huvittanut.

Ai että toi aurinko on metka pallero. Eilen kun se paistoi, tuntui että pystyn mihin vaan. Nyt kun maailma on aivan harmaa ja vähän ikävästi tuulinen, tuntuu että voisin nukahtaa seisaalleni. Mikään ei varsinaisesti innosta. Ei edes laiskottelu. Se on aika pattitilanne. Kun ei siis jaksa edes laiskotella. Osasyynä tähän voi olla se, että mä olen alkanut treenata viitenä päivänä viikossa ja eilisen treenin jälkeen jaloista on löytynyt yllättäviä lihaksia. Tai oikeastaan mun jalat on ihan poikkiväsyneet. Mutta se on positiivinen ongelma. Se kertoo siitä, että jotain on tehty.

Ollaan käyty mun PT:n kanssa treeniohjelmaa läpi ja eilisen treenin viimeinen juttu oli vatsarutistukset. Sain vähän kuin treenin loppulahjaksi kehotuksen tehdä 50 istumaannousua. Tiedättehän, sen ihan perus jutun. Sanoin että voi pylly ja aloin sitten rutistella niitä menemään. Toistojen yhtäjaksoinen määrä oli mun vapaasti valittavissa. Eli vaikka 5 x 10 toistoa tai 30+20 tai miten vain. Tavoite oli kuitenkin tehdä ne kaikki yhtäperää. No tein. Itsekin hämmästyin. Siinä vaan nousin itumaan uudelleen ja uudelleen. Treenari hämmästyi myös. Kehuja tuli. Ja hyvä fiilis tietenkin. Sain kommentin, että luultavasti aika moni mun ikäinen ihminen ei tekisi niitä kaikkia yhtä kyytiä. Mutta mulla on kyllä hyvät sekä syvät että pinnalliset vatsalihakset. Se on Fustran ansioita, jota edelleenkin harrastan. Fustralla on tuonut mun elämään paljon loistavia asioita, mutta viime aikoina yksi asia on noussut pintaan erityisesti.

Katsoin YLE perjantain vaihdevuosiin keskittyneen ohjelman, jota suosittelen kaikkien ihmisten katsottavaksi. Siinä tuli taas selvästi esiin myös se seikka, kuinka tärkeää on pitää lantionpohjalihakset kunnossa. No voin oitis sanoa, että jos ei olisi ollut tätä jatkuvaa Fustra-harjoittelua ja erittäin tinkimätöntä Fustra-ohjaajaa, mun lantiopohjanlihakset olisivat varmaan surkastuneet olemattomiin. Fustrassa lantionpohja on aktiivisena koko tunnin treenin ajan. Ja niiden lihasten harjoittelu tapahtuu ikään kuin vahingossa. Siinä sivussa. Sillä kaikki mitä tehdään, tehdään niin, että lantionpohja on piukkana. Mitä tahansa tehdään, se tehdään core hallittuna ja siihen sisältyvät syvät vatsalihakset sekä lantionpohja. Ja kun siten harjoittelee jatkuvasti, se tapa siirtyy kaikkeen tekemiseen. Voin aivastaa, yskiä ja räjähtää raikuvaan nauruun housut kuivana, mikä ei ole tilanne monilla naisilla.

Tulee mieleen eräs hauska itseäni kovasti naurattanut tilanne. Minulla oli päämääränä oppia seisomaan käsilläni, mutta pää alaspäin oleminen on minulle äärimmäisen epämiellyttävää. En tee mielelläni edes kuperkeikkaa. Kerroin tämän tankotanssin maailmanmestarille, Oona Kivelälle ja Oona sanoi, että tule hänen Gymilleen harjoittelemaan. No minä menin. Alkuveryttelynä oli mm. trampoliinilla hyppimistä. Siitä ihanat nuoret tekivät kärrynpyöriä vauhdilla pehmeälle alustalle ja vaikka mitä. Minä vaan pompin ylös alas. Ihailin noita taitavia nuoria ja sitten tajusin hauskan asian. Minä ihailin heitä, mutta moni olisi ihaillut sitä, että saatoin pomppia siinä housut kuivina. Se nauratti ja hihittelin sisäisesti itsekseni.

Tena vitsejä kerrotaan vilkkaasti ja niistä sekä niiden käyttäjistä heitetään hervotonta läppää. Monella on kuitenkin tarve niitä käyttää, mikä ei ehkä ole kauhean kivaa. Mutta tiedättekö mitä. Niitä lihaksia voi oikeasti alkaa treenata ja ne vahvistuvat siinä missä muutkin lihakset. Toki estrogeenin vähentymisellä iän myötä on osuutta asiaan ja hormonit vaikuttavat myös äkilliseen tarpeeseen päästä vessaan. Mutta monet kuitenkin käyvät jumpassa ja salilla treenaamassa, mietin sitä, onko alavatsan lihakset treenin aikana hyvässä hallinnassa? Siinä ne samalla hoituvat kuntoon. Kuin myös sauvakävelylenkillä. Noiden lihasten treenaamiseen on ohjeita netti pullollaan ja niiden hyvä kunto on myös miehille tärkeää.

Tämmöisiä mietteitä tänään – pysykää kunnossa!

Ihanaa uusi viikko edessä! Ja huomattavasti rauhallisempi kuin pari edellistä. Tiukka työputki päättyi eilen tosi hienosti Lahden Raksa-messuilla. Olin siellä kolme päivää tekemässä haastatteluja, vetämässä paneeleja ja luennoimassa trendeistä. Sunnuntain viimeinen haastateltava oli Sipe Santapukki.

Olen tehnyt rakentamiseen ja arkkitehtuuriin liittyviä haastatteluja niin suuren määrän, ettei sitä kykene edes hatarasti arvioimaan. Mutta en koskaan ole ollut samanlaisessa tilanteessa, kuin eilen.  Olen haastatellut suomalaisia ja  ulkomaisia arkkitehtuurin ja designen supertähtiä ja se on ollut hienoa, mutta kukaan ei ole tehnyt samanlaista vaikutusta minuun, kuin Sipe Santapukki.

Mitä tapahtui? Istuimme esiintymislavan nojatuoleissa, ja Sipe kertoi rakennusprojektistaan, Heinolassa Ruotsalaisen rannalla. Ei kuulosta varmaan kovin ihmeelliseltä asialta ja varmasti moni tietää senkin, että Sipen talon on piirtänyt maailman kuulu arkkitehti Eric Lloyd Wright. Ihmeelliseksi tuon haastattelun teki se, kuinka syvällisesti ja aidosti Sipe suhtautui koko projektiin.

Ei mitään hössötystä tai höttöä, ei mitään kliseitä tai huttua, vaan täydellisen puhdasta aitoutta, joka tunkeutui syvälle ihon alle ja jouduin nielemään kyyneleitä kuunnellessani ja pitämään tunteeni tiukasti kurissa. Asiassa ei ollut mitään tyypillisesti itkettävää asiaa, mutta kun kun ihminen puhuu suoraan sydämestään, se tuntuu myös muiden sydämissä. Ja totisesti siellä se tuntui.

Tiedättekö kuinka paljon huttua sisustamiseen ja rakentamiseen sisältyy? Diivailua ja näyttämisen halua. Halua todistaa jotain muille ihmisille, nostaa omaa arvoaan tavalla tai toisella. Hirvittävä määrä. Jonnekin kauas niin kovin usein katoaa asukkaan oma minä ja se mitä oikeasti kodiltaan ja ympäristöltään haluaa. Ostetaan tavaroita, joita muillakin on. Tehdään ratkaisuja, joita ei mietitä siltä pohjalta mikä on oikeasti omalle itselle tärkeintä. Ja helposti nyt joku sanoo, kyllä minä olen tehnyt niin! Mutta kuinka moni edes osaa mennä siihen tilaan, jossa tunnistaa sen mitä oikeasti itse haluaa? Epäilen, että harva. Siihen tilaan on tässä somemaailmassa joka päivä vain vaikeampaa päästä. Olennaiseen oikeasti ja aidosti keskittyminen alkaa olla harvojen laji.

Sipe Santapukki tiesi mitä halusi. Hän on aivan nuoresta saakka ollut kiinnostunut orgaanisesta arkkitehtuurista. Hän koetti yhteistyötä kuuden suomalaisen arkkitehdin kanssa, mutta kukaan ei ollut haasteeseen kyllin sopiva. Lopulta Sipe kirjoitti Eric Lloyd Wrightille, joka on orgaanisen arkkitehtuurin taitaja kolmannessa polvessa. Ja mestari vastasi, tuli Heinolaan, vaikuttui rakennuspaikasta ja Sipestä ja niin yhteistyö alkoi. Nyt tontilla on vierastalo ja sauna, päärakennusta aletaan rakentaa piakkoin.

Tämä kaikki on upeaa ja yllättävää ja hieno tarina. Kukaan Lloyd Wrighteistä ei ole suunnitellut mitään Eurooppaan. Tämä on tapaus! Mutta ei se ole se asia, joka teki vaikutuksen ja sai ihoni kananlihalle. Sen teki se, kuinka täysin vailla esittämisen tarvetta joku ihminen on halunnut talon, joka sulautuu luontoon, hengittää sitä ja on sopiva juuri hänelle. Kun unelma ei ole ollut joku huikea näyttävä asia, vaan aito toive jostain, jota on tutkinut nuoresta asti. Aivan varmasti maailman kuulu arkkitehti on tuntenut nahoissaan saman asian. Nyt ei haluta retostella rahalla ja näyttävyydellä. Niitä ihmisiä on maailma täynnä, jotka haluavat itselleen monumentteja. Niitä rakennetaan koko ajan. Yleensä toinen toistaan hirvittävämpiä esityksiä, joista näkyy enemmän nousukkaan henkinen taso, kuin hyvä maku. Se mikä meni ihon alle haastattelussa, oli aitous, nöyryys, positiivisuus ja onnistuminen.

Monesti käytetään fraasia ”minulla oli kunnia ….” ja lähes yhtä usein sillä halutaan nostaa enemmän itseään, kuin sitä henkilöä johon viitataan. Nyt on kyllä pakko nöyränä todeta, että minulla oli suuri kunnia ja ilo kohdata Sipe Santapukki ja kokea hänen tarinansa. Kiitos.

Kuvia Santarannasta löytyy mm. Instatililtä santaranta.

Ole mikä olet, mutta ole aito – siitä puhutaan paljon, mutta se laji ei ole helppo

Hanna

Aikamoista haipakkaa on ollut viimeiset viikot. En ole kyennyt päivittämään blogia tarpeeksi. Se rassaa mieltä, mutta sille ei voi enää mitään, joten nyt ei auta muu kuin katsoa eteenpäin ja antaa sormien tanssia näppiksellä! Ja ilolla sen teenkin.

On ollut mahtavaa, vaikka vähän uuvuttavaa. Nyt on olleet kaikki ammattini käytössä yhtä aikaa. Olen kirjoittanut lehtijuttuja, tehnyt TV-työtä, juontanut, luennoinut, ollut kokki, ollut kirjanpitäjä, vaimo, äiti, kaveri ja en tiedä mitä muuta. Yhdessä vaiheessa ajattelin, että kuukahdan niille sijoilleni, mutta vielä mitä – hakuna matata, ei huolen häivää, kaikki on oivallisesti ja on ollut kivaa.

Kaikki muu touhu on ollut tuttua, paitsi uuden TV-sarjan tekeminen uusien ihmisten ja uuden asian parissa.

Varmaan jokainen suomalainen tietää Mitä tänään syötäisiin TV-ohjelman, joka tulee päivittäin Maikkarilta ja kestää 1,5 minuuttia. Nyt olen mukana tekemässä uutta Mitä tänään syötäisiin? Perjantai -ohjelmaa, joka on puolen tunnin ohjelma perjantaisin Maikkarilla klo 18.30

Ohjelmassa Harri Syrjänen kokkaa herkkuja yhdessä viikoittain vaihtuvan vieraan kanssa ja minä haastattelen samalla vierasta. Sen lisäksi ohjelmassa on aina Alex Nurmen ja Linnea Vihosen supervinkit ruuanlaittoon ja insertti, jossa esitellään joku kiinnostava ruokaan liittyvä paikka, ravintola, leipomo, juustola, perunatila tai vastaava. Pääsemme myös näkemään paikkoja, joihin kuluttajat eivät tavallisesti pääse.

Studio-osuuksia, joissa kokataan, tehdään useampi jakso päivässä ja jos päivät ovatkin hiukan uuvuttavia, niin kaloreita saa kyllä tarpeeksi henkensä pitimiksi, siitä voitte olla varmat.

On kiinnostavaa huomata kuinka paljon vieraan energia vaikuttaa aina ohjelman lopputulokseen. Jokainen jakso on siksi erilainen. Ihmiset ovat minusta ylipäätään kiinnostavia ja yllättäviä. Se tekee ohjelman tekemisestä erityistä. Puhumme heidän kanssaan enimmäkseen ruokaan liittyvistä asioista tietenkin. Ja kuulemme kiinnostavia yksityiskohtia ihmisten ruokamieltymyksistä ja –tavoista.

Tehdas-ja ravintolakäynnit ovat toistaiseksi olleet äärimmäisen antoisia. Olen popsinut osterita Turussa ja Helsingissä, nähnyt kuinka maitoa pakataan ja sushia tehdään koneilla ja vaikka mitä. Viime viikolla hämmästelimme jäätelön valmistusta ja ai ai ai tapahtui myös pieni äksidentti. Mutta ehkä jokaisen on se koettava ja koska olen hiukan myöhään kypsyvää sorttia asia tapahtui minulle vasta nyt. Kieleni jäi kiinni jäiseen metalliin, lapsena osasin näemmä pitää kieleni kurissa!

Kävi siis niin, että jäätelötehtailija tarjosi minulle lusikallisen jätskiä ja lusikka oli ollut pakkashuoneessa ennen uppoamistaan jäätelöpakkauksen herkulliseen sisältöön. Kun se sitten saavutti ahnaan kitani, päätti se myös pysyä sillä, tarraten kieleeni täydellä voimalla. Ja koska olen nopea ja lisäksi sitä mieltä, että päätän itse mikä suuhuni kiinnittyy, riuhtaisin lusikan salamavauhtia irti kielestä… No siinähän kävi niin, että mukaan meni myös kerros kieltä. Aaaaarghhh! Hitokseen sattui. Mutta vedin vaan ihan coolina ja sanoin, ettei paljoakaan sattunut. Kun sitten illalla söin kotona päivällistä, olisin voinut sitä valmistaessani ymmärtää, että mieto sosekeitto olisi sopinut tilanteeseen paremmin, kuin tulinen kana. Mutta kieli terävänä jo. Se on semmosta.

Tässä viime perjantain jakso ohjelmasta. Siinä teemme Hasselbackan-perunavuokaa, Broileribruschetat ja Matcha-tiramisua Hanna Jensenin kanssa. Ja ensiviikon perjantaina taas uusi jakso! stay tuned!

Iloa päivään!

Hanna

Vaihdevuodet ja kuumat aallot rantautuvat naisen elämään pyytämättä ja lupaa kysymättä. Joillekin ne tulevat yllättävänä hyökynä, joillekin pikkuhiljaa niin, ettei nainen ole ollenkaan kartalla siitä mitä on tapahtumassa. Joskus käy niin, että ympäristö on huomannut asian jo kauan ennen kuin nainen itse käsittää ollenkaan mistä on kysymys… Hälytysmerkkinä ympäristölle on tilanne, jossa ihanasta naisesta yhtäkkiä kuoriutuu äkäinen ämmä. Ai että!

Kun ne aallot sitten saavuttavat kehon ja mielen, nousee kuumuden peräaallon mukana paitsi kiukku, usein myös häpeä. Itsekin häpesin asiaa niin, että tunsin olevani kuin kahden seinän puristuksissa, kapeassa tilassa, jossa koetin kovasti pyristellä tilaa vailla. Eihän siitä mitään tullut ja aika rumaa jälkeä syntyi, kun seinät viimein ryminällä kaatuivat. Olen kertonut siitä aiemmissa vaihdevuosia käsittelevissä blogikirjoituksissani. Mutta samalla, kun seinät kaatuivat poistui häpeä ja tilalle tuli tämä hämmennys siitä, kuinka tällainen luonnollinen ja elämään kuuluva asia voi olla nolo!?

Miksi itse häpesin? Pakko on myöntää, ettei ole aavistustakaan siitä mikä oli syynä. Tai ehkä on joku aavistus. Maailmassa, jossa nuoruuden ihannointi on number one, en ollut innokas kertomaan, että ou jee – parasta ennen päivä on mennyt. Tässä se villakoiran ydin ehkä juuri on. Luullaan että elämä on ohi, vaikka mikään muu ei ole ohi, kuin mahdollisuus tulla raskaaksi, jota en todellakaan mistään hinnasta tietenkään enää haluaisikaan.

Yksi tapa suhtautua vaihdevuosiin on huumori. Sitäkin on montaa sorttia. Ikävä vitsailu asian tiimoilta on usein naista halventavaa ja alistavaa, mutta se ei ole ainoa huumorin laji. Hurtti huumori ja itselle nauraminen on vapauttavaa.

Kuumia aaltoja on somedraama, jossa käsitellään kuumaa aihetta ratkiriemukkaasti. Kysymyksessä ei ole mikään näytelty juttu, vaan draama tapahtuu tekstiviestien muodossa. Löydät sen tästä linkistä: Kuumia aaltoja Suosittelen lämpimästi, ellen peräti kuumasti aaltoillen. Niin hauskaa luettavaa ihan kaikille. Kannattaa linkata myös puolisolle. Kun oma puoliso ymmärtää mistä on kysymys ja tukee rakastaan hankalina hetkinä, se tuntuu suloiselta.

Minä katsoin jutun junassa yksin istuessani enkä voinut olla tyrskähtelemättä kovaan ääneen. Seurauksena oli tietenkin outoa tuijottelua, mutta en piitannut.

Onneksi vaihdevuosista on alettu puhua ääneen eikä ainoastaan naisten suljetuissa ryhmissä, vaan ihan kaikkialla. Asia kuitenkin koskettaa aivan kaikkia. Naisia, heidän perheitään ja vaikkapa kaupan kassaa. Koskaan kun ei tiedä milloin pinna katkeaa tai ahdistaa.

Kun pitää itsestään huolta asiat helpottuvat ja kun menopaussiin mukanaan tuomista lukemattomista vaivoista puhutaan ääneen, ne on helpompaa tunnistaa ja samalla on helpompaa hoitaa itseään ja oireitaan.

Hauskoja hetkiä draaman parissa!

⭐️

Hanna

Terkkuja Jyväskylästä! Juna toi mut tänne torstai-iltana yhdeksän aikaan viikonlopuksi töihin. Asun hotelli Paviljongissa, jossa olen yöpynyt monta kertaa aiemminkin. Tosi kiva hotelli, hyvä ja iloinen palvelu, hyvä ruoka, verraton aamiainen, kunnollinen kuntosali ja kivat huoneet.

Hotelli oli aivan täynnä ja koska tulin myöhään huoneissa ei ollut enää valinnan varaa. Sain hyvän huoneen – ja kamalan näköalan suoraan parkkihalliin, joka on heti ikkunan takana ihan muutaman metrin päässä. Eli ikkunoita peittävät kumiverhot ovat koko ajan kiinni. Mutta arvatkaa mitä – ihan sama. Jotenkin ei vaan haittaa, vaikka mulle on tosi tärkeää nähdä ulos ja saada ikkuna auki.

Olen täällä pitämässä luentoja rakennusmessuilla keittiösuunnittelusta ja sisustustrendeistä. Katsomot ovat olleet joka kerran aivan aivan täynnä käytäviä myöten ja kun olen meinannut lopettaa, on yleisö pyytänyt lisää! Puolen tunnin esitykset ovat venyneet kolmeen varttiin. Aika makee tunne! Huomenna vielä kaksi luentoa kummastakin aiheesta ja sitten junaan ja kotiin.

Illat hotellihuoneessa on lähtökohtaisesti tylsiä. Seurana ei ole juuri muuta kuin tellu ja kaikki se mitä läppäri tarjoaa. Joka tapauksessa siis jonkun ruudun tuijotusta. Eilen kävi kuitenkin huipputsägä. Sain yllättäen tietää, että ihana ystäväni on myös keikalla toisaalla tässä samassa kaupungissa ja niinpä saimme toisistamme illallisseuraa. Ei ollut ihan tavallinen illallinen ei. Nimittäin tuskin saimme naurultamme syötyä. Ja kuinka hyvää tekeekään vatsanpohjasta nouseva, positiivisista asioista kumpuava nauru. Sellainen nauru, joka jatkuu hetken, ei vain hörähdys, joka kuin hymy äänellä. Me hekotimme. Onni oli, että olin pöytää varatessani pyytänyt sen syrjäisestä paikasta. Niin hauskaa oli, että hiukan kärähtäneestä pizzasta huolimatta ilta oli paras pitkään aikaan.

Aamulla, kun tein esiintymismeikkiä, kuuntelin Oprahin puhetta You Tubesta ja ajattelin vaan, että siinä on kyllä uskomaton ihminen. Sain häneltä muutaman uuden ajatuksen tai siis ajattelemisen aihetta. Asioita, jotka kypsyvät hitaasti. Joitain alkuja johonkin uuteen, en vielä tarkkaan tiedä mihin. Lisäksi siinä oli yksi tärkeä viisaus. Jos taistelee keskellä vaikeuksia, tulee ajatella vain seuraavaa askelta. Ottaa se ja sitten ajatella se seuraava. Askel kerrallaan kaikki onnistuu kyllä!

Messuilla oli sellainen fiilis, että näösäni oli jotain outoa. Näin asioita vähän kuin kahtena. Mietin olisinko saattanut laittaa piilolinssit vääriin silmiin. Siis vasemman oikeaan ja päin vastoin. Mutta tiesin, etten tekisi sitä virhettä. Alkoi vähän ahdistaakkin se, koska silmät ovat myös olleet aivan sairaan kuivat monta päivää. tai itse asiassa yötä. Olen herännyt ikävään hiekkaiseen tunteeseen silmissä ja tiputellut öisin kosteuttavia silmätippoja niihin. Kun otin piilolinssit pois duunin jälkeen opin yhden asian: vaikka olisi kuinka huono näkö, se ei parane siitä että on kahdet piilarit päällekkäin silmissä…. OMG!

Kävin perjantai aamuna hotellin salilla ja tein kunnon treenin. Mulla on tapana antaa itselleni arvosana joka treenistä ja olen huomattavasti ankarampi siinä kuin valmentajani. Annoin treenistä arvosanaksi kahdeksan. Menin treenaamaan myös tänä aamuna. Olin laiska. Sain arvosanaksi kutosen. Mutta se on parempi kuin nolla, jonka luonnollisesti saa, jos ei edes mene salille. Nyt illalla tekisi mieli mennä uudelleen ja ehkä menekin.

Ravintolan jätän tänään väliin. Kävin kaupassa ja illalliseni tulee koostumaan kokojyvätortillasta, jonka sisään kääräisen vuolukanaa, tsatsikia ja babypinaattia. Suuhun pistelen myös kirsikkatomaatteja ja juon iltajuomaksi pullollisen kombuchaa. (Kamalan vaikea sana!)

Nyt lähden sinne salille! Hop!

Hanna

Sain pikku hepulit pari päivää sitten, kun tapasin vanhan ystäväni. Olimme pitkällä kävelyllä ja askel askeleelta kävi selväksi, ettei hän viihdy työssään, hän vain tekee sitä.

– Katso Hanna, kaikissa entisissä työpaikoissani olen ollut osa sitä firmaa. Se on virrannut suonissani. Olen kaikessa antanut sille kaikkeni. Se on ollut osa minua ja minä olen ollut osa sitä. Mutta nyt minulla on oma kupla, jossa teen vain työni. Tulen aamulla ja kun painan oven kiinni perässäni, en ajattele paikkaa pätkääkään.

Jos olisin työnantaja, haluaisin että kaikki työntekijät olisivat sellaisia, kuin ystäväni aiemmin oli. Miksi ystäväni sitten on nykyään vain omassa kuplassaan? Koska työpaikalla on niin surkea tunnelma. Hän kertoi, että kukaan ei tervehdi aamuisin ja kun hän sanoo huomenta, kukaan ei vastaa! Kukaan ei vastaa! Kukaan ei kysy loman jälkeen millainen loma oli ollut eikä kukaan sano työpäivän jälkeen ”hei hei – huomiseen”.

Kun kuuntelin näitä juttuja, jotka minulle tarjoiltiin vain sivulauseissa siellä ja täällä, pysähdyin yhtäkkiä ja kysyin häneltä, että onko nyt siis niin, että kun menet aamulla töihin ja sanot huomenta niin kukaan ei ihan oikeasti vastaa mitään? Näin on. Sain pikku raivarit. Mikä meitä täällä oikein vaivaa? Kysyin mitä hän vielä tekee siinä paikassa ja hän vastasi, ”olen niin vanha (55v) etten saa kuitenkaan enää töitä”. Katin villat sanoin! Yritä! Varmasti saat! Mutta kaverini oli rauhallinen ja sanoi, että on ihan hyvä sulkea ovi aina perässään ja unohtaa kaikki.

Aivan vähän aikaa sitten toinen ystäväni lähti pois työpaikasta, jossa hänelle huudettiin. Siis silloin tällöin asia ilmaistiin huutamalla. Huutamalla. Kun hän kysyi ihmisiltä maanantaisin miten viikonloppu oli mennyt hän sai vastauksia, mutta kukaan ei kysynyt vastakysymystä – miten sun viikonloppu meni?

Uskomattomin oli se tapaus, jossa korkeassa asemassa työpaikalla oleva henkilö toi kovalla iloisella hälinällä joululahjoja kaikille toimistossa. Se oli ihanaa ja tunnelma oli tietenkin mahtava. Paitsi sen yhden työntekijän mielestä, joka ei saanut mitään. Hän seisoi siinä hämillään paikoilleen jähmettyneenä ja hymyili. Kuinka joku kykenee jättämään yhden ilman?

Mikä ihmisiä vaivaa? Eivätkö ihmiset ole saaneet minkäänlaista kotikasvatusta? Näiden tarinoiden ankeat ihmiset ovat iältään 35-60 vuotiaita. Ainakin ikäjakauman loppupään edustajat ovat saaneet käytösoppeja myös koulussa, jos koti ei riittäviä eväitä kyennyt antamaan.

Tiedättekö, mä tulen tällaisesta aivan sairaan vihaiseksi. Tässä on olemassa yksi hyvä asia. Ne ihmiset, jotka joutuvat näiden hävyttömien ihmisten tavoista kärsimään, eivät parhaassa tapauksessa ikinä itse toimi niin, vaan juuri päinvastoin.

Olin tänään kiinnostavalla asumiseen liittyvällä työkeikalla, jossa täytin ja jaoin laskiaispullia ja oman pullareseptini ihmisille, jotka olivat tulleet tutustumaan yhteen uutuuteen. Kun ojensin pullan, katsoin silmiin ja sanoin ”hyvää laskiaista” oli jännittävää huomata, kuinka ihmiset ilahtuivat toivotuksesta. He hämmästyivät ja ilahtuivat. Ei pullasta, jonka he tiesivät saavansa, vaan toivotuksesta. Siitä tuli itselleni hirveän hyvä ja iloinen mieli. Yksi sanoi ”kiitos samoin” se oli hauskaa myös. Niin pienet sanat ja kohtaamiset. Koska kohtaamistahan se on. Voi hitto vieköön – me olemme ja elämme tällä samalla pallolla kaikki, eikä voitaisi oppia edes tervehtimään ja vastaamaan tervehdykseen? Onko liikaa pyydetty?

Nämä olivat pieniä esimerkkejä. Työpaikoillahan tapahtuu aivan hirveitä asioita. Mutta jos niin pieni asia kuin tervehtiminen on ylivoimaista, niin mihin me joudumme? Huono työilmapiiri on paitsi jokaisen työntekijän asia ja vastuulla, niin ennen kaikkea on työnantajan vastuulla pitää huoli, että kaikilla on hyvä olla. Työnantajan laariin myös hyvä ilmapiiri sataa. Siksi onkin hämmästyttävää, etteivät he useinkaan tee yhtään mitään.

Kun aloimme kuvata uutta ohjelmaa, puolen tunnin Mitä tänään syötäisiin –ohjelmaa, jossa olen juontajana, sain aivan päinvastaisen kokemuksen. Maskihuoneessa peilin edessä oli puhekupla, johon oli kirjoitettu: Tervetuloa jengiin, Hanna! ❤️ Kivaa kuvauspäivää! T. Linnea 😃 En unohda sitä ikinä, niin kivalta se tuntui. Olen edelleen hiukan hämmentynyt viestistä. Ja sitä paitsi emme ikinä tapaa Linnean kanssa kuvausten yhteydessä, vaikka kuulumme samaan tiimiin. Niin samaan tiimiin! Nyt sen tiedän, minut otettiin siihen mukaan lämmöllä.

Hyvää uutta viikkoa!

Hanna

Kävin ystäväni kanssa katsomassa ennakkoon Oscar-palkitun ohjaajan Sebastian Lelion elokuvan Gloria Bell. Sen maailman ensi-ilta on samanaikaisesti Suomen kanssa naistenpäivänä 8.3.

Elokuva oli ihan jotain muuta kuin odotin. Odotin tyypillistä amerikkalaista elokuvaa, jonka alkumetreillä jo osaa usein arvata sen lopun. Erehdyin. Elokuva yllätti monella tasolla. Gloria Bell on tunne-elokuva. Luulen että eri katsojat kokevat sen eri tavalla. Samastumispinta riippuu jokaisen omasta elämäntilanteesta, vaikka sekä riemukkaita että haikeita yhtäläisyyksiä on jokaisen yli viisikymmenvuotiaan naisen elämään.

Elokuvan pääosaa näyttelee upeasti 58 vuotias Julianne Moore. Hän on saman ikäinen kuin hänen esittämänsä hahmo, 12 vuotta sitten miehestään eronnut Gloria.
Gloria käy töissä, joogassa, touhuaa kotonaan, ajaa autoa ja laulaa 70- ja 80 –luvun hittibiisejä. Hän käy tanssimassa ikäistensä diskoissa ja juo Dry Martineja. (Myös tässä kohdassa samastuin vahvasti – rakastan Dry Martineja!)

Ulkopuolisuus elämässä kosketti

Onko Gloria enemmän itsenäinen ihminen vai onko elokuvassa nainen, joka on kaikessa hiukan ulkopuolinen? Hän tapaa tanssilattialla miehen, jonka kanssa hän viettää ihania hetkiä, syntyy romanssi, mutta ajoittain läsnä on voimakas ulkopuolisuuden tunne.

Gloria harrastaa asioita, joita aktiiviset naiset harrastavat. Hän käy töissä on hetken ihmisten keskellä, mutta ohut ulkopuolisuuden vire väreilee pinnan alla. Syntymäpäiväjuhlissa Glorian ulkopuolisuus hetkeksi täysin katoaa ja samalla, kun suuri yhteenkuuluvaisuuden tunne sulkee hänet syleilyynsä, aukeaa hiljaa ovi, ja siitä astuu ulos se mies, jolta hän odotti niin paljon.

Tämä ulkopuolisuuden kokemus elokuvassa kiinnostaa minua. Koen jotain hyvin samaa, vaikka olen onnellisesti naimisissa ja koen puolisoni kanssa vahvaa yhteenkuuluvaisuutta. Päiväni ovat silti usein varsin rikkinäisiä ja sen palaset hajallaan. Tapaan paljon ihmisiä, mutta en kuulu kiinteästi minnekään. Mutta onko sillä mitään väliä? Välillä on, välillä ei.

Gloria käy yksin tanssimassa, joogassa ja naurujoogassakin. Onko hän itsenäinen vai myös hiukan ulkopuolinen? Tanssilattialla on välillä Gloria, jonka olemuksessa on jotain hyvin arkaa. Luulen että jokainen itsekseen tansseissa käyvä ja yksin tanssiva ihminen on arka, ehkä hiukan vaivaantunut. Julianne Moore välittää tunteen huiman hienovaraisesti.

Elokuvan tarinaan oli helppoa samastua. Huvittavat yksityiskohdat naurattivat ja saivat nyökkäilemään. Olisi tehnyt mieli sanoa ääneen ”se on juuri noin” ”minulle tapahtuu tuo sama asia!” ”noin se juuri menee” Sekä minä, että ystäväni tunsimme myös ahdistusta ja samastuimme äitinä olemisen tuntoihin. Tunsimme myös suurta iloa ja voitonriemua yhdessä Glorian kanssa ja vanhat hittibiisit laulattivat.

Elokuva yllätti aitoudellaan sekä juonellaan. Se kertoi, millaista elämä on ja mitä se voi tuoda tullessaan. Se kertoi kuinka elämä tuntuu. Se kertoi myös sen, että tanssi jatkuu ja suhteesta voi erota, mutta ei elämästä!

Minä jäin pohtimaan paljon yksinäisyyttä ja tervettä itsekkyyttä. Suosittelen elokuvaa todella vahvasti. On aina yhtä hienoa huomata, kuinka samanlaisia me kaikki olemme. Kuinka ihmisten olemus on jotenkin universaali ja ehkä myös lämpimästi hupaisa monissa tilanteissa. Kunpa sen vaan muistaisi aina, kun luulee olevansa yksin kaikenlaisten ongelmiensa kanssa.

Life goes on – elämä jatkuu ja se on täynnä uusia mahdollisuuksia joka päivä.

Elokuvan Gloria Bell ensi-ilta on 8.3. Katso elokuvan traileri tästä:

Hanna

Voi vaaleanpunaista jäätelöunelmaa! Oli kuin olisi astunut sisälle hattaraan, läkähdyttävän suloiseen maailmaan, jossa heti kynnyksen yli astuttua unohtui arki – onko arkea edes olemassa?

Hotelli Klaus K ja Valio tekivät yhteistyöprojektin, jossa päämääränä oli luoda hotellihuone, joka on pakohuone toisella tavalla. Herkullisten jäätelöiden ympärille luotiin minielämys, jäätelönmakuinen hengähdystauko arjesta – Valio Jäätelöfabriikki Sweet Suite -hotellihuone.

Hotelli Klaus K, entinen Klaus Kurki on jotenkin legendaarinen paikka mun elämässä, koska siellä vietettiin vanhempieni häitä vuonna 1945 ja siitä on niin hieno tarina.

Isäni Otto ja äitini Lisa olivat tavanneet vain kuusi kertaa ennen häitä. Seitsemäs tapaaminen oli Helsingin saksalaisen kirkon alttarin äärellä syyskuun 17 päivänä, joka oli tuolloin Liisan nimipäivä.

Häitä juhlittiin Klaus Kurjessa kokonainen viikko. Ensin juhlat tarjosi morsiamen isä, mutta sulhasen isä ei tohtinut olla Pekkaa (Edwiniä) pahempi, vaan tarjosi seuraavana päivänä uudet juhlat. Ja näin viikko eteni herrojen vuoron perään häävieraita kestiten. Puolessa välissä viikkoa vanhempani ymmärsivät lähteä pois, mutta rautatieasemalla he miettivät, että miksi? Niin he palasivat hotelliin, mutta heidän huoneensa oli jo luovutettu muille ja koko hotelli oli täynnä. Niinpä seuraavat yöt vietettiin hotellin liinavaatevarastossa!

Seuraavan kerran sukua hipaisi sisareni Siken suosittu, legendaarinen ravintola Tony’s Deli, joka oli hotellin yhteydessä. Monella on sieltä muistoja ihanista italialaisen keittiön herkuista.

Vaaleanpunainen huone on huima elämys, jollaista ei varmasti voi olla missään kodissa. Kodissa se saattaisi olla aivan liikaa, mutta minä voisin ilman epäilyksen häivääkään viettää, vaikka viikonlopun mittaisen miniloman keskellä tuota hattaraa ja popsia sen pullean vaaleanpunaisen jääkaapin pakastelokeroon sijoitettuja herkkujäätelöitä loputtomasti.

Minulta on viime aikoina sattumalta kysytty useampaankin kertaan mistä työstä lapsuudesta haaveilin. Muistan täydellisesti mikä oli toiveeni. Näin itseni makaamassa pehmeässä pylvässängyssä suklaakonvehteja syöden ja puhelimessa juoruten. No jokainen ymmärtää, ettei sitä voi tehdä hirveän kauaa, mutta ai että ajatus tuntuisi maukkaalta yhden viikonlopun ajan suklaan vaihtuessa unelma suklaa-, lemon curd -, passion-kookos- ja omena-kaurapiirakka jäätelöihin.

Huoneen, joka on varattavissa hotellissa ainakin syyskuun loppuun saakka, sisustus on taitavasti toteutettu. Sen tunnelma on pehmeä ja kutsuva ja samalla kaunis ja leikkimielinen. Vakautta pinkkiin maailmaan tuovat kauniit vintageastiat ja upeat pikkupöydät. Katto on maalattu jäätelöpurkkien raidoin. Hulvattoman ihanaa.

….Niin – eikä kahta ilman kolmatta, sillä Sweet Suite –hotellihuoneen sisustuksen ovat suunnitelleet ja stailanneet Anna Pirkola ja Kirsikka Simberg – joka on minun tyttäreni. Ajatelkaa! Ehkä tämä huone on juuri se, josta hänen isoäitinsä eli Mami karkasi rautatieasemalle vastavihittynä nuorikkona vain palatakseen takaisin ihanaan juhlintaan ja uniin liinavaatevarastossa vuonna 1945.

Valio Jäätelöfabriikki ja Helsingin Klaus K -hotelli avaavat tämän tiettävästi maailman ensimmäisen jäätelöteemaisen hotellihuoneen perjantaina 1. maaliskuuta. Lehdistötilaisuus oli tiistaina ja saimme tutustua siellä huoneen lisäksi myös uusiin jäätelömakuihin. Kerrassaan makea tilaisuus 💕

Sweet sweet sweet!

Hanna

Lähdin viime perjantaina keskellä päivää lenkille. Se oli aivan ex tempore juttu. Kun vedin lenkkivaatteita päälleni, mietin että olen varmasti unohtanut jonkun työn tai tapaamisen. Oli niin outoa, että saatoin sillä tavoin lähteä liikkeelle keskellä päivää. Itse asiassa mietin sitä vähän väliä lenkillä ollessani. Pelkäsin koska puhelin soi ja joku kysyy että missä hitossa minä oikein olen.

Ei se soinut.

Viimevuoden kolme viimeistä kuukautta tein työtä tauotta. Joka ikinen päivä ja intohimolla, mutta välillä mietin, että kohta en enää jaksa. Verenpaine nousi, hartiat kiristyivät, liikunta väheni ja yöunet pysyivät lyhyinä. Söin mitä sattui (joka kyllä näkyy vyötärölläni, hitto soikoon!) Heräilin neljän aikaan aamulla työasiat mielessäni. Mietin seuraavan päivän tehtäviä, olenko muistanut kaiken? Ehdinkö kaiken? Onko kaikki oikein tehty? Ja lopulta nousuin ylös ja aloin puurtaa.

Tavallaan se oli hienoa, sain tehdä ihania juttuja, mutta jouduin myös luopumaan asioista, joista pidän elämässä kaikkein eniten ja mulle tärkeät ja rakkaat asiat saivat väistyä. Ne jäivät aina to do -listan hännille ja sitä myöten lopulta kokonaan tekemättä.

Katsoin Maikkarilta viime tiistaina Nina Rahkolan ja Kirsi Alm-Siiran ansiokkaan ohjelman Studio. Siinä oli aiheena uupumus työelämässä. Vieraina olivat Vihreiden Touko Aalto, Pupulandia-blogia kirjoittava Jenni Rotonen, aivotutkija Minna Huotilainen ja haastattelussa jalkapalloilija Mika Ojala.

Poliitikko, urheilija ja bloggaaja kärsivät keskenään saman tyyppisistä vaivoista ja saatoin lukea itseni samaan joukkoon. Mutta minulla kävi siinä mielessä hyvä tuuri, että vuoden vaihteen tienoille tuli elämässä ja työssä rauhallinen ajanjakso, jolloin saatoin ottaa iisimmin. Matkustin myös työmatkalle Afrikkaan. Matka oli kyllä raskas mutta valolla on suuri vaikutus hyvinvointiini ja täydellinen ympäristön vaihdos oli työn raskaudesta huolimatta virkistävä asia. Pitkät joulun pyhät toivat lisää vapaata aikaa ja olo helpottui. Ainoastaan keho on edelleen aivan tiltissä. Eikä mikään tunnu auttavan. Käyn hierojalla ja jumppaan mutta olen kuin rautakanki enkä pääse tekemään mitään kunnon treeniä, kun kaikki energia on keskitettävä kehoa avaaviin liikkeisiin. Välillä huimaa ja tuntuu kuin olisin myrskyssä laivan kannella. Kun menin joogaan sain migreenin kiitokseksi hyvästä yrityksestä.

Mietin joka päivä miksen saa käännettyä elämääni sellaiseen tilaan, jossa tekisin ensin kaiken sen, joka on itselleni hyväksi ja sen jälkeen vasta työt. Johonkin pirulliseen ytimeen on juurtunut ajatus työ ensin, sitten vasta huvi. Mutta eihän itsestään huolehtiminen ole huvia. Se on välttämättömyys. Jos uuvun en kykene tekemään töitä lainkaan. Kun treenaan aamulla, käyn lenkillä ja teen ne muutamat minulle elintärkeät venytykset, olen hyvällä mielellä ja kehoni ynnä nuppini kestää kaikkea niin paljon paremmin. Miksi siis ensin kaikki muu ja viimeisenä tärkeäin?

En löydä vastausta. Päätän muuttaa tapani joka päivä ja joka päivä jätän sen tekemättä.

Perjantain sauvalenkki auringossa oli ihanaa. Sunnuntaina kävelin myös auringossa (toki huomautan itselleni, että askeleita kertyi liian vähän – suorittaja…) Nukuin päiväunet ja keitin kupin tummaa suklaata ja join sen sängyssä telkkaria katsellen. Mutta hiukan kyllä soimasin itseäni välillä, olisiko kuitenkin ollut tärkeää vähän siivota tai jotain…

Studio-ohjelma sai minut ajattelemaan tätä kaikkea. Olin jo unohtanut vuoden vaihteen fiilikset, kun työtahti on juuri nyt rauhallisempi. Vain kroppa on jumissa. Lisää ajattelemisen aihetta antoi Olli Lindholmin liian aikainen kuolema. Hän puski ymmärtääkseni täysillä, ilman lepoa. Sellainen alkaa pelottaa, kun ei ole enää aivan nuori. Entä jos en huomaakkaan ja olen vaaravyöhykkeessä?

Nyt olisi hienoa kirjoittaa tähän loppuun upeasta elämänmuutoksesta, jossa olen oppinut tekemään kaiken toisin ja oikein. Mutta en ole oppinut. Mietin kuinka oppisin. Miten saisin itseni toimimaan itselleni parhaalla mahdollisella tavalla?  Jos sinulla on tähän vastaus, kerro.

Hanna