Mulla on kotona hoitokoira. Armi on portugalinvesikoira ja hän on erittäin viisas ja tunteellinen tapaus. Armi on nyt rytmittänyt elämääni viikon ja mietin että olisiko syytä ottaa koira jälleen perheeseen. Koira hoitaa ihmistä eikä ihminen koiraa. Armi ulkoiluttaa minua pari tuntia päivässä, mikä on erittäin tarpeellista. Olen muuten juuttunut töihini, enkä saa lähdettyä ulos. Se on niin paradoksaalista, kun rakastan ulkoilua, kun siitä tulee niin hyvä fiilis. Ainoa mikä rasittaa on liikkumisen jäykkyys pakkasella. Päällä on niin paljon vaatteita, että kävelen kuin lumiukko. Ketteryys on tiessään! Muuten pakkanen ja oikea talvi on ihana juttu.

Ketteryys on ominaisuus jonka toivoisi säilyvän elämässä pitkään, mutta sen eteen on tehtävä töitä. Istun koneella useita tunteja päivässä ja se on kyllä ihan myrkkyä ihmiselle. Olen varmaan tuhat kertaa päättänyt erilaisia asioita, joilla kompensoisin tätä istumisen määrää. Ja yhtä monta kertaa kaikki on romuttunut. Tietenkin harrastan liikuntaa, viides vuosi Fustraa tulee täyteen juuri näillä näppäimilllä, mutta ei se riitä. Siksi olen päättänyt käydä lenkillä joka päivä, keskeyttää työt koneella 45 minuutin välein ja tehdä 10 minuutin venyttelyt, käydä salilla Fustran lisäksi kolme kertaa viikossa jne jne. Sisustin huoneen kuntoilua varten, jossa on jumppamatto, painoja, jumppapallo ja kuntopyörä. En käy siellä ikinä. Laitan AINA kaiken muun kotitreenin edelle. Mikä ihme siinä on? Ja jos alan jotain tehdä, on koko ajan sellainen outo kiire. Äkkiä nyt, äkkiä nyt!

Tarvitaan siis ajattelutavan muutos. Mutta siihen on avain? Olisiko se jotain sellaista lopputulokseen ja hyvään oloon fokusoitumista, eikä ajatusta siitä, että tää on nyt pakko hoitaa?

Minähän olen aivan jumalattoman mukavuudenhaluinen ihminen. Siksi onkin ihmeellistä, että ylittelen mukavuusrajoja milloin missäkin aina yhtäkkiä. Kuten vaikka Tanssii tähtien kanssa –ohjemaan osallistuessa tai avantoon pulahtamisessa ja kun treenaan salilla voin puristaa niin, että itken. Eli pystyn kyllä ylittämään mukavuusalueen, mutta mistä motivaatio?  MISTÄ? Lopputulosta tietysti rakastan. Hyvää oloa, ketteryyttä, kivuttomuutta ja kaikkea sitä, mutta niiden tulosten eteen on tehtävä töitä kunnolla. Monesti ilman ohjaajaa tehty treeni jää valjuksi. En osaa piiskata itseäni. Lopetan kun alkaa tuntua haasteelliselta, eli juuri sillä hetkellä, kun kehitys alkaisi.

Kertokaa omat vinkkinne, mikä saa tekemään parhaansa yksinkin? Kuinka treenaat kotona? Miten saisin kotitreenin säännölliseksi tavakseni?

Nyt lähden Armin kanssa ulos – eka treeni on pukea vuori vaatteita päälle!

♥️

Hanna

Erääseen työhöni liittyvään projektiin minulta tarvittiin itse kirjoittamani teksti itsestäni. Tämän kaltaisiin pyyntöihin liittyy usein sivulause, jossa sanotaan jotain siihen tyyliin, että olet itse itsesi paras asiantuntija. Huoh. No sanotte mitä sanotte, mutta en ole. Ehkä pitäisi olla. Olisi varmaan syytä istua alas toviksi ja miettiä kuka ja mikä olen. Ja kyllähän minä sen tietysti tiedänkin, koska purjehdin elämääni itse, omissa nahoissani. Mutta puepa sitten se kaikki sanoiksi. Aivan sietämättömän hankalaa. Siihen tulee väistämättä sellainen omankehun imelyys fiilis. Kämmenet alkavat kutista, kun niin hermostuttaa.

Voi tietenkin ajatella, että voihan sitä kirjoittaa vaan yksinkertaisesti totta. Mutta niinhän se ei ole. Salatuimpia ikäviä ominaisuuksiaan ei varmasti halua tuoda julki ja se onkin erittäin vaikeaa, koska omia huonoja ominaisuuksiaan ei välttämättä edes tiedä. Muut tietävät ne ja välillä niistä saakin kyllä kuulla…Lapset ovat tässä olleet armottoman avuliaita ja kasvattaneet minua määrätietoisesti ja väsymättä jo kolme vuosikymmentä. Onneksi heiltä saa myös erittäin hyvää ja rakastavaa palautetta, sillä lapset ja puolisoni ovat elämässäni kaikkein parasta.

Voin auliisti kertoa, etten aina petaa sänkyä heti herättyäni enkä edes joka päivä, että roskis jää usein ovenpieleen odottamaan. Nukun joskus meikit naamallani ja aamiaisastiat voivat jäädä pöydälle koko päiväksi. En kuuntele puhelinmyyjän puhetta loppuun asti, vaan keskeytän sanoakseni, että ei kiitos ja suljen luurin. Mutta mitä nämä nyt ovat – jonninjoutavia juttuja.

Saadakseni tekstin tehtyä, päätin kysyä asiaa Facebookissa. En siksi, että saisin imelää pälätystä ihanuudestani, vaan siksi että saisin näkökulmaa siihen mitkä piirteet jotenkin erottuvat.

Vastaukset olivat kiinnostavia ja ihania. Kukaan ei päätynyt heittämään tikkaa profiilikuvaani niin, että olisin sen huomannut. Mutta esiin tuli ominaisuuksia joita en ole ajatellut ja tekoja, joita en ole tajunnut tehneeni. Sain paljon ajattelemisen aihetta. Elän aika nopeaa elämää, enkä juuri jää miettimään menneitä. Ne asiat joita jään miettimään ovat jollain tasolla kesken tai olen tullut kohdelluksi epäreilulla tavalla. Keskenjääneitä pohdin pala palalta ja etsin ratkaisua siihen miksi joku asia on mennyt, kuten se meni. Epäreilu kohtelu jää mieleen pitkäksi aikaa ja haalistuu hitaasti kuoliaaksi. Siitä poistuu kipu, se hautautuu ja tulee mieleen silloin tällöin, mutta vain asiana, ei katkerana muistona.

En ole vieläkään kirjoittanut sitä tekstiä, mutta pian se on tehtävä. Mutta onneksi kysyin itsestäni, vastauksista tuli ihan hirveän hyvä olo ja hyvä mieli. Välillä tuntuu hyvältä taputtaa itseään olkapäälle ja sanoa itselleen, että hei, oot ihan ok tyyppi ja olet selvinnyt paljosta, osaat monta juttua ja olet tehnyt joitain ihmisiä iloisiksi.

Minulta kysytään usein nettikiusaamisesta, että miltä se tuntuu. Siinähän ihmistä arvostellaan ilman sensoreita kaikilla mahdollisilla elämän alueilla. Mutta mulla on joku kumma emulsio pinnassa, enkä välitä sitä pätkääkään. Olen kova inttämään asioista, joihin uskon. Olen itsepäinen ja kiivaskin. Mutta jos joku parjaa henkilöäni puskan takaa, sillä ei ole elämääni mitään vaikutusta. Hyvillä sanoilla on. Ja perustellulla arvostelulla. Selän takana parjaaminen on joskus tullut tietooni ja se taas saa hymyilemään sillä hetkellä, kun sama henkilö haluaa apuani.

Usein me muistetaan kuitenkin ikävät arvostelut sen sijaan kehut siirretään nopeasti syrjään. Vähän siihen tyyliin, että – no se nyt sanoo vain noin. Mutta kyllä positiivisille kommenteille kannattaa antaa enemmän painoarvoa, kun negatiivisille. Rakentava kritiikki on erikseen. Mutta silläkin on merkitystä kuinka se annetaan. Kaikissa meissä on kuitenkin enemmän hyvää kuin huonoa. Joskus tilanteet tekevät hyvistäkin huonompia.

”Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.”

Eino Leino/Hymyilevä Apollo

Iloa päivään kaikille

Hanna

Ystävyys on kuin pieni ukko, jonka taskussa on avain ja lukko

Eilen tuntematon nainen sanoi: Tulevat tänne katsomaan missä parempi väki käy. Hymyilin – mutta sydän itkee vieläkin. Ajattelin, että tulitko sinäkin katsomaan parempaa väkeä, niitä jotka kunnioittavat toista ihmistä, eivätkä vain mielistele pankkitiliäsi…

Kerran autossani istunut ihminen sanoi autoani tankkaavasta mekaanikosta: ”mietin vaan, että mitähän minä voisin tuollaisenkin ihmisen kanssa puhua? Meillä ei olisi varmasti mitään sanottavaa toisillemme” En tiedä, mutta minulla ei ollut enää mitään sanottavaa vieressäni istuneelle.

Mikä tekee jostain ihmisestä omasta mielestään paremman? Edellä mainitussa tapauksessa se oli raha ja asema.

Autossani istunut ihminen päätteli, ammatin perusteella, että toinen ihminen on jotenkin yksinkertainen. Hän ei tiennyt sitä minkä minä tiesin. Mekaanikon harrastus on kaunokirjallisuus. Hän olisi saattanut keksiä aiheen, josta ekonomikin olisi voinut jotain sanoa.

Ystävyys on kallein aarre, se ei sammu milloinkaan.

Toivon että mekin saamme, säilyttää sen ainiaan.

Valentinuksen päivä, jota on alun perin vietetty Englannissa ja Ranskassa romanttisen rakkauden päivänä, muuntui Suomessa ystävänpäiväksi. Tänään sydämet, suukot ja toivotukset lentävät sosiaalisessa mediassa tuttujen ja tuntemattomien kesken kevyesti kuin poutapilvet. Ihanaa. Mutta voisiko sydämen sisällä asua se sydämen sivistys, jossa jokainen ihminen on arvokas ja tärkeä. Jokaista tarvitaan todellakin. Välillä tarvitaan ekonomia siinä missä auton korjaajaakin. Raha taas tuntuu tekevän välillä ihmisille tepposia kasaantuessaan.

On ihanaa, että sydämet lentävät somessa yhden päivän ajan villisti, puukkojen sijaan. Mutta olisivatpa ne sydämet totta. Kunpa kaiken ikävän nihkeilyn sijaan ihmiset voisivat katsoa asioita vaaleanpunaisten tai edes kirkkaiden lasien läpi ja olla tahdikkaita, kiusata vähemmän, hyväksyä ja rakastaa muita vähän enemmän jokaisena päivänä.

Kolme sanaa sinulle, ole ystävä minulle

”Meidän on toimittava myös yksinäisyyttä vastaan. Yksinäisyys on vakavana pidetyn kansan vakava kansantauti. Se seuraa monia, kaiken ikäisiä niin nuoria kuin vanhempia. Jokainen on tässäkin tekijä: Pieni ele voi olla huomattavasti kokoaan suurempi – Ikääntyneemmän ihmisen tervehtiminen kauppamatkalla tai nuoren pyytäminen mukaan pihapeleihin. Ei ole niin pientä tekoa, että se kannattaisi jättää tekemättä. Ei ole niin kaunista sanaa, että se kannattaisi jättää sanomatta. Siis: Tehdään ja kannustetaan. Olla lähellä, se on lähimmäisenrakkautta.”

Näin sanoi tasavallan presidentti virkaanastujaispuheessaan. Britanniaan on nimitetty yksinäisyysministeri. Siellä lasketaan olevan noin yhdeksän miljoonaa yksinäisyydestä kärsivää ihmistä! YHDEKSÄN MILJOONAA!

Ystävällisyydestä voi kehittyä ystävyyssuhteita

♥️

Hyvää ystävänpäivää

Hanna

Elämä on niin hauskaa, koska ei ikinä tiedä mikä johtaa mihinkin. Jokaisen nurkan takana voi olla yllätys. Minun auton vaihtoni alkoi tukkeutuneesta viemäristä. No sehän ei ole kauhean iloinen asia varsinkin, kun sen seuraukset tippuivat alas olohuoneen katosta. Onneksi hillitysti ja vahinko huomattiin nopeasti. Siitä seurasi tietenkin kylpyhuoneen remontti ja se, että suunnittelija tuli käymään. Pihalla hän kehui, että minulla on kaunis auto. Vastasin, että joo, mutta se pitäisi vaihtaa.

– Ai! Mun mies on autokauppias.

– No sano sille, että soittaa mulle!

Siitä se lähti. En ole kovin innostunut tutkimaan autojen hintoja ja ominaisuuksia, mutta olen tottunut hyviin, vahvoihin, nopeisiin ja kauniisiin autoihin. Siksi arvostan hyvää myyjää, joka nyt tupsahti syliini juuri sopivasti.

Hän soitti seuraavana päivänä ja kerroin hänelle edellä mainitut ominaisuudet, lisäsin listaan automaattivaihteiston ja toiveen kaikenlaisista ajomukavuutta lisäävistä herkuista. Ylellisyyskään ei olisi pahasta, päinvastoin. Muuten olin aika avoin monille mahdollisuuksille.

Ehdottomasti ei –luettelossa olivat seuraavat asiat: Renault, ruskea väri ja kaksiovinen malli. Rellu nyt ei vaan kiinnostanut, ruskea on ankea väri ja kaksiovisen auton ovet ovat niin pitkät, että ne ovat osoittautuneet hankaliksi ahtaissa parkkihalleissa.

Teimme treffit ja mennessäni Autoverkkokauppaan minulle oli katsottuna muutama hieno vaihtoauto koeajoa varten. Ilahduin erityisesti siitä, kuinka hyvin minua oli kuunneltu. Toiveeni oli otettu erittäin hyvin huomioon. Mutta mutta… en innostunut yhdestäkään tarjokkaasta. Kaikista puuttui se jokin. Uuden auton, vaikka se olisikin käytetty, pitää olla ihana. Autosta pitää voida nauttia. Niissä pitää olla se jokin.

Seuraavaksi koeajovuorossa oli sitten ruskea Renault Talisman. Aloin nauraa! Mutta oikeasti vatsanpohjassa käväisi heti se kiva tunne, kutkutus. Auto oli kaunis. Sulavan muotoinen. Kuin juuri sopivasti sulanut suklaajäätelö. Väri hehkui auringossa ja oli kivasti erilainen. Istuin sisään ja yllätyin. Renault Talisman oli tilava ja penkki tuntui heti mukavalta kuin mikä. Auton sisätilat olivat ylelliset, ruskeaa nahkaa, tikkauksia ja puujäljitelmää, sävykäs! Lähdin koeajolle ja totta se on – soitin myyjälle ennen kuin olin ajanut ulos Autoverkkokaupan portista. Sanoin, että jos tämä kiihtyy ja pysyy tiessä, tämä on mun!

No kiihtyihän se tosiaankin ja pysyi tiessä. Vakionopeudensäädin ja nopeusrajoitusten näyttö kojelaudan mittaristossa sekä Head-up heijastusnäyttöllä auttavat ajamaan säädösten mukaan ja ilman sakkoja.

Niin siinä sitten kävi, että Talisman muutti meille. Nyt kun olen ajanut sillä jo puoli vuotta, olen edelleen onnellinen aina kun istun puikkoihin. Talismanissani on paljon herkkuja, joista tykkään, kuten etuistuinten lämmitys ja jäähdytys, kuljettajan istuimen hieronta on mahtava pidemmillä matkoilla, navigaattorin näyttö ja käyttö ovat superhelppoja. Voin säätää autoa sporttisemmaksi tai pehmeämmäksi helposti ja jos en muka pysyisi kaistalla, huomauttaa auto siitä välittömästi. Auto on myös tosi tilava. Mieheni on pitkä ja monet autot ovat hänelle liian matalia, Talismanissa ei ole tätä ongelmaa. Takapenkillä mahtuu istumaan pitkäkoipinenkin kyytiläinen ja takaluukku on erittäin suuri. Tietenkin autossa on bluetooth, joten puhelimeen vastaaminen on ok ja wau – Bosen kaiuttimet, joista kelpaa kuunnella matkamusaa.

Mutta kaikkein parasta on ajomukavuus, Talisman kulkee kuin enkeli.

Rakastan kyllä mun uutta autoani – ruskeaa Rellua!

♥️

Hanna

Kuvat: Jari Mutikainen

Kahvikakut ovat palanneet, niitä on ihana leipoa ja viipale kahvikakkua on ihanaa kahvin tai teen kanssa. Vaaleanpunainen kakkuni  maistuu ihanasti appelsiinilta ja suklaiselta kahvilta. kaikki alkoi oikeastaan vuoasta.  Ostin heräteostoksena ihanan sydämenmuotoisen kakkuvuoan. Ostoksesta on aikaa ainakin puoli vuotta, ellei enemmän. Mulla on sellainen kakkuvuokaheikkous. Erilaisia vuokia on kaapillinen kotona ja toinen Saarenmaalla. En ole käyttänyt sydänvuokaani vielä kertaakaan, olen vain silitellyt sitä tavatessamme.

Ensi viikolla on ystävänpäivä, joten nyt on sydänkakun aika! Nyt on myös veriappelsiinien aika, joten kakun vaaleanpunainen kuorrute on veriappelsiinin mehuun tehty, ihanan raikas ja suloisen värinen sokerikuorrute. veriappelsiini värjää kuorrutteen kertakaikkiaan suloisen väriseksi. Kakun keskellä on herkkuraita, joka maistuu suklaalle ja kahville ja aavistuksen suolalle. Kakun vaalea osa sai makunsa veriappelsiinien raastetuista kuorista.

Tietenkään kakkua ei ole pakko tehdä sydämenmuotoiseen vuokaan, aivan tavallinen rengasvuoka käy yhtä hyvin. Vaaleanpunainen kuorrutus tekee siitä ihanan joka tapauksessa. Koristelin kakun vaaleanpunaisilla tulilatvan kukilla.  Minulla ei ole aavistustakaan onko tulilatva myrkyllinen vai ei. Yritin laittaa kelmua pikkuisiin varsiin suojaksi, mutta ei siitä mitään tullut. Niinpä pistin puisella grillitikulla reikiä kakun pintaan ja työnsin kukat niihin niine hyvineen. Kukkia ei ole tarkoitus syödä. Syötäviäkin kukkia saa kaupasta – se on turvallisempi ratkaisu, mutta minä tykkään elää vaarallisesti!

Veriappelsiinikakku

Suklaaströsseli kakun sisään

1,2 dl vaaleaa ruokosokeria

1,2 dl vehnäjauhoja

2 tl kanelia

1 tl sokeroimatonta kaakaojauhetta

1 tl espresso pikakahvijauhetta

½ tl suolaa

50 g voita

Kakkutaikina

3,5 dl sokeria

2 rkl raastettua veriappelsiinin kuorta eli kahden veriappelsiinin raastetut kuoret

225 g pehmeää voita

3 isoa kanamunaa

2 tl vaniljauutetta

2,3 dl turkkilaista jugurttia

7 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

½ ruokasoodaa

Kuorrute

½ dl vastapuristettua veriappelsiinimehua

1/2 tl vaniljauutetta

3 dl puuterisokeria

Uuni 180 astetta

Voitele kakkuvuoka voilla ja jauhota se vehnäjauhoilla

Tee täyte

Sekoita keskenään sokeri, kaneli, jauhot, kaakao, espressojauhe ja suola. Lisää voi kuutioina ja sekoita kaikki aineet yhteen sormin niin, että saat murumaisen seoksen. Laita seos odottamaan.

Sekoita kakkutaikina

Pese ja kuivaa hyvin kaksi veriappelsiinia. Raasta appelsiinien kuoret raastimen hienolla terällä. Sekoita appelsiinin kuori sokeriin sormin hiertämällä.

Sekoita sitten yhteen jauhot, leivinjauhe ja ruokasooda. Vatkaa voi pehmeäksi ja lisää siihen appelsiininkuorella maustettu sokeri. Vatkaa seos vaaleaksi vaahdoksi. Lisää vaahtoon kananmunat yksi kerrallaan voimakkaasti vatkaten. Lisää joukkoon vaniljauute ja sen jälkeen jugurtti. Sekoita joukkoon jauhoseos, mutta älä enää vatkaa taikinaa voimakkaasti.

Lusikoi puolet taikinasta tasaisesti kakkuvuokaan ja lisää sitten suklaa-kahvi –täyte ja sen jälkeen loput taikinasta.

Paista kypsäksi 180 asteessa noin 50 minuuttia vuoasta ja uunista riippuen. Kokeile kypsyyttä tikulla.

Anna kypsän kakun jäähtyä 5-10 minuuttia vuoassa ja kumoa se sitten ritilälle jäähtymään. Kuorruta kakku vasta täysin jäähtyneenä.

Purista veriappelsiinimehu kulhoon ja sekoita siihen tomusokeri (jota sinnikkäästi kutsun puuterisokeriksi, koska se on kauniimpi sana) Lisää sokeria niin että saat mukavan koostumuksen. Valuta kuorrute kakulle ja koristele lopuksi kukkasilla, jos haluat.

Makoisaa tulevaa ystävänpäivää

💗

Hanna

Pesulassa tulee puhdasta sellaisestakin, jota itse ei voi pestä

Likaiset vaatteet haisevat pahalta. Itsestään selvä asia, vai mitä? Haluanko liikkua haisevissa vaatteissa? En tietenkään halua. Siksi pyykkikone pyöriikin innokkaasti ja pyykin pesu on yksi niistä kotitöistä, joista pidän eniten. Varsinkin, jos saan kuivata pyykin narulla lempeässä suvituulessa. Kaikkea ei kuitenkaan voi pestä itse, osa tekstiileistä tarvitsee kemiallisen pesun, joka tehdään pesulassa. Siellä vaatteelle tapahtuu muutakin kuin vain puhdistus. Vaate saa uuden elämän ja kukkarossa säästyy pennoset, kun ei tarvitse ostaa uusia vaatteita. Näin myös luonto säästyy. Todellinen win win –tilanne siis.

Vein SOL-pesulaan ihanan klassisen kašmirvillaisen talvitakkini, sekä kahden nojatuolin päälliset, jotka ovat villasekotekangasta. Takki oli päällisin puolin puhdas ja mustassa takissa ei juuri muuta likaa näykään kuin mahdolliset kaulukseen tarttuneet vaaleat meikkitahrat. (Jotka ovat todella ällöttävä lisä takissa kuin takissa) Takki oli takamuksen kohdalta vähän venynyt ja vuorikangas oli ryppyinen paljosta autossa istumisesta ja lisäksi takahalkio oli revennyt, mikä tapahtuu takeille tosi usein.

Nojatuolit ovat meillä kovassa käytössä. Toinen niistä on epäergonominen toimistoni…Istun siinä jatkuvasti, juon kahvia, syönkin jotain. (Välillä herää kysymys onko elämäni kutistunut tuohon tuoliin kokonaan. Käytännössä joka ikinen blogini on kirjoitettu siinä.) Verhoilu oli käsinojien kohdalta kellastunut ja aika ällöttävän näköinen. En uskonut, että keltaisuus lähtisi pesussa, mutta toivoin saavani yleisilmeeltään raikkaammat päälliset pesulasta kotiin.

Pesulassa yllätyin minua palvelleen Veeran tekstiiliasiantuntemuksesta. Kun annoin hänelle takkini, hän sanoi heti aaah kašmiria! Kävi ilmi, että hän on saanut pitkän tekstiilialan koulutuksen. Veera on räätäli, mallimestari, malliompelija ja tekstiili-insinööri, joka toiminut 30 vuotta vaatetusalalla. Tutkiessani SOLin sivuja kävi ilmi, että monet työntekijät omaavat jonkun tekstiilialan koulutuksen ja lisäksi SOL kouluttaa työntekijöitään laajasti.

Kun takki ja päälliset olivat valmiit noudettaviksi, sain siitä ilmoituksen tekstiviestillä ja hain puhtaat tuotteet kotiin. Ero ennen ja jälkeen oli kyllä selkeä. Takki oli korjattu erittäin ammattimaisesti eikä repeämästä ollut jälkeäkään jäljellä. Takki oli myös saanut ryhtinsä takaisin ja näytti aivan uudelta. Tämä fakta olikin minulle varsinainen ahaa-elämys. Monet vaatteet ikään kuin väsähtävät käytössä ja pesulan käsittelyssä ne saavat ryhtinsä takaisin. Bonuksena on sekä takkiin että tuolinpäälisiin tehty suojakäsittely. Käsittely tehdään koneellisesti ja jokainen kuitu saa ympärilleen molekyylirakenteen. Se ei tunnu, eikä se muuta materiaalin ominaisuuksia eikä sitä voi tuntea. Kun tekstiili hylkii likaa jää hetki enemmän aikaa pyyhkiä esimerkiksi sille kaatunut neste pois.

Tuolien päälliset saivat myös uuden ryhdin ja jipppii! Kellastunut pinta katosi! On myös kivaa, että päälliset mahtuvat kivuttomasti takasin tuolien päälle eivätkä ole ryppyiset, kuten käy helposti, jos pesee suuria kappaleita kotikoneessa. Ne kutistuvat, eivätkä ne mahdu kunnolla pyörimään pienessä koneessa.

Vaatteiden ikä siis pitenee, kun niitä pesettää. Sama koskee esimerkiksi huiveja ja solmioita. Rakas kallis merkkihuivi voi sulostuttaa kaulamme ympärillä viikkoja ja kuukausia, mutta ei päädy koskaan pesulaan. Se ei luultavasti ole kuitenkaan ihan puhdas. Neuleet saavat pesulassa takaisin muhkeutensa ja vaatteiden värit kirkastuvat. Sama koskee myös sohvatyynyjä ja päiväpeittoja. Yksi tämän hetken muotituote on erilaiset paljettivaatteet. Niiden pesuohje saattaa olla kemiallinen pesu. Paljetit ja helmet eivät kuitenkaan sitä kestä. Pesulassa tämä tiedetään ja tarjolla onkin emulsiopesu, jolla paljettiasutkin puhdistuvat.

Tiestikö muuten, että hiuslakka ei näy vaatteella kun sitä suihkutuksen yhteydessä tulee vaatteelle, mutta pesu voi tuoda pisteet esiin? Eli käytä aina suojaa, kun lakkaat hiuksia. Ja oletko ajatellut että ns. kotivaatteita pestään koko ajan, mutta esimerkiski takki tai blazeri voi olla pesemättä vuosikausia. Ne vaattesiin jääneet hajuvedet ovat aika tunkkaisia…

Jänniä juttuja, innostuin kovin kaikesta pesulatiedosta. Kannattaa surffailla SOLin sivuilla, sieltä löytyy ohjeita myös kotipyykkärille. Vaatehuoltoa ei oikein opeteta missään, minulle asiat opetti äitini, mutta tekstiilit ja niiden myötä tuotteet ja toimenpiteet muuttuvat koko ajan.

Mukavia hetkiä vaatehuollon parissa!

💛

Hanna

On se hienoa, kun Helsingin rannat alkavat hitaasti ja varmasti elää. Rakennetaan saunoja ja ravintoloita, peräti palmurantoja (joissa tosin palmut ovat muovia, mutta ei haittaa – mua ne nauratti positiivisesti, hilpeitä olivat!)

Viikko sitten sain viimein luuni raahattua viimeisimpään tulokkaaseen Katajanokan merikylpylään. Onhan se nyt ihan huima juttu, että keskellä kaupunkia vastapäätä kuninkaan linnaa on uimala! (Okei okei – presidentin linnaa, mutta onhan Sauli ja Jenni ja uusi bebè meidän ihanat kuninkaalliset!)

Itse asiassa kävin kyllä Allas Sea Poolin kattoterassilla uuden vuoden aattona ja silloin harmitti, kun mukana ei ollut uimapukua. Olisi ollut hauskaa toteuttaa heidän mainoslauseensa: tee uuden vuoden pulaus 🙂

Maisemat sieltä ylhäältä olivat hienot ja asia jäi kaivelemaan mieltä. Ehkä pitäisi mennä. Sitten joulupukki toikin minulle myöhäisen lahjan. Laatikon jossa oli kylpytakki ja kaksi kuukauden voimassa olevaa ranneketta, joilla pääsee uimaan niin usein kuin tahtoo. Enää ei puutunut kuin seura. Mieheni ei astu jalallaankaan kylmään veteen. Minä sen sijaan olen joskus uinut avannossa joka aamu. Ja siis todella uinut, en vain käynyt kastautumassa kylmässä vedessä. Mutta siis siellä on myös lämminvesiallas, joka on lämmin joka säällä. (Mieheni vihaa myös kylmää ilmaa, joten hän nyt oli kerta kaikkiaan poissa laskuista)

Sain kaverin ja tammikuun viimeisenä sunnuntaina klo 10.00 olimme ystäväni kanssa odottamassa, kun ovi aukeaa. Kyllähän se vähän jännitti. En tiedä miksi. Kai kaikki uusi vähän kutkuttaa!

Oli ihan älyttömän kivaa. Eikä vain meistä, vaan kaikista niistä muistakin joita oli paikalla. Ja ihmisiähän tosiaan riitti. Pukukoppi oli aivan turvoksissa. Ne tehdään aina liian pieniksi, koska ne eivät tuota mitään. Mutta onneksi huumoria riitti ja siksi kaikki sujui mukavasti. Pois lähtiessämme kysyimme mikä on hiljaisin vierailuaika. Ei ollut vaikeaa arvata, että se on arkena kello kymmenen jälkeen ja ennen kello kolmea. Niinpä päätin mennä sinne uudelleen toisen ystävän kanssa silloin.

Menin seuraavalla viikolla uudelleen testaamaan allasta klo 11.30 ja tilaa oli paljon enemmän, mutta kyllä siellä porukkaa oli silloinkin. Tosi suosittu on paikka, enkä kyllä ihmettele sitä!

Parasta paikassa on epätodellisuus. Se on se tunne, kun uit lämpimässä vedessä pakkasessa ulkona ja laivat saapuvat ja lähtevät satamasta. Se että todella olet keskellä kaupunkia. Ihmiset eivät olleet kärttyisiä, kuten uimahalleissa, vaan leppoisa ja lievä hulluus vallitsi altaissa. Varmaan aamu-uinneilla voi olla toisenlainenkin tunnelma, kun suorittajat ovat paikalla – mutta ei se ole varmaa. Luonto laskee pulssia!

Varusteina mukaan kannattaa ottaa uimapuku, pyyhe, kylpytakki, pipo ja helposti jalkoihin laitettavat, ei liukkaat sandaalit. Lisäksi pesutarvikkeet, jos pelkkä suihku ei riitä. Ensimmäisellä kerralla minulla ei ollut pipoa, mutta kylmä viima huomautti asiasta takaraivossani ja toisella kerralla pipo oli visusti päässä. Mutta vaikka olen toisaan uinut avanossa paljonkin, niin kummallakaan kerralla en halunnut mennä kylmään merivesialtaaseen. Ei vaan huvittanut yhtään. Ensi kerralla sitten. Ehkä. Kylmäksi siellä ei kyllä jää, sillä sauna on hyvä ja ihana siinäkin mielessä, että sieltä näkee ulos merelle.

Spesiaali yllärinä kaverini oli tehnyt eväät meille! Söimme ne pienessä pukuhuoneessa tuolin toimiessa pöytänä. Tällainen mahdollisuus ihaniin juttuihin keskellä päivää, on yksi niistä asioista minkä vuoksi rakastan olla yksityisyrittäjä.

Loiskis ja molskis!

Hanna

Eilen 3.2.2018 oli kulunut 120 vuotta Alvar Aallon syntymästä. Kun aikanaan aloin tehdä sisustusohjelmia televisioon, halusin nostaa esille designklassikkoja. Olin nähnyt huonekaluliikkeessä Charles Mackintoshin v.1903 suunnitteleman Hill House –tuolin, ja rakastunut siihen sekä ajatukseen siitä, että yli satavuotias esine voi näyttää vasta eilen suunnitellulta.

Suomi elää Alvar Aallon suunnittelemien kalusteiden keskellä kehdosta hautaan. Neuvolat, päiväkodit, kirjastot ja vanhainkodit ovat onneksemme sisustettu usein Aallon kalusteilla. Ihan sataa vuotta hänen tunnetuimmat kalusteensa ole vielä eläneet, mutta ei ole syytä epäillä, etteivätkö ne olisi täysin ajassa vielä vuosikymmeniä eteenpäin.

Jaakko Lyytinen kirjoitti tämän päivän Hesarissa omasta Aalto-harrastuksestaan, joka oli alkanut Paavo Lipposen kanssa tehdyltä haastattelumatkalta. Lyytinen suree sitä, kuinka huonosti Suomi on markkinoinut Aaltoa ja kuinka muut pohjoismaat ovat senkin osanneet meitä paremmin, jopa tasoltaan vaatimattomampien arkkitehtien kohdalla. Hän totesi myös, että asiaan on näin juhlavuoden kunniaksi tullut kohennusta. Ja syytä onkin.

Kävin viime elokuussa ystäväni kanssa tutustumassa Alvar Aallon kotiin Munkkiniemessä ja tuntui, että mistään ei oikein löydy kunnollista tietoa siitä, miten paikka on auki jne. Nyt löysin kyllä tiedot ihan heti.

Minusta on upeaa, että Aallon kotiin pääsee tutustumaan. Yksityiskoti ei ole materiaaleiltaan vahva ja kulutusta kestävä samalla tavalla, kuin julkiset tilat. Varmasti se on myös syynä siihen, että kotiin voi tutustua vain opastetuilla kierroksilla. Talossa ei saa hortoilla yksinään. Opaskierrokset ovat yleensä opastettu englanniksi, mikä on vahinko, mutta ymmärrettävää, koska ulkomaalaiset ovat kodista kiinnostuneempia, kuin suomalaiset.

Olen usein kritisoinut tämän päivän skandinaaviseen tyyliin sisustettuja koteja niiden kylmyydestä ja askeettisuudesta. Miljööt ovat helposti steriilejä ja kodikkuus ja oma persoonallinen ote sisustukseen puuttuu. Aallon koti on kodikas, ei valtavan suuri, ei lainkaan pröystäilevä ja erittäin toimiva. Vanhoissa kuvissa, joita olen nähnyt kirjoissa, näkyy enemmän viherkasveja, kuin mitä siellä vieraillessani oli ja mieleeni on erityisesti jäänyt seinällä runsaina köynnöstävät kasvit. Ne olivat tyypillisiä 50-60 -luvun kodeissa. Nythän viherkasvit ovat kovassa huudossa, mutta luulen etteivät ihmiset halua naputella nauloja seiniin saadakseen kasvit suikertamaan pitkin seiniä. Itse päätin tehdä sen keväällä. Köynnökset valloittakoot kotini! Ensimmäisessä omassa kodissani Lauttasaaressa niitä oli paljon, mutta välillä minulla oli vaihe, etten jaksanut muita kuin leikkokukkia ja orkkideoja.

Talon julkisivu on vaatimaton ja suljettu eikä ulko-ovessa ole kahvaa. Ovi jopa aukeaa vasemmalta oikealle, joten siitä on hiukan hankala päästä sisään. (Kahvalta näyttävä tumma alue oikealla on postiluukku) Yksityisyys on siis ollut tärkeää. Mutta vaikka julkisivu on suljettu ja jopa tyly on pihanpuolella puutarhassa sama lämpö ja kodikkuus kuin sisälläkin. Sinne myös aukeavat ikkunat ja kattoterassi, jonne emme valitettavasti päässet, koska sen olivat vallanneet loppukesän kiukkuiset mehiläiset!

Käykää siis ihmeessä vierailulla maailman kuulun arkkitehdin kotona, kun se kerran on mahdollista. Kulkiessanne sisällä miettikää, kuinka vielä paljon kodikkaampi se onkaan ollut silloin, kun siellä on asuttu. Kesäretkillä koettakaa varata mahdollisuus myös vierailuun Villa Maireassa Noormarkussa. Se on niin uskomattoman kaunis. Siellä asutaan edelleen, joten ajan varaaminen täytyy tehdä ja se on hyvä tehdä ajoissa, heti kun suunnittelee matkaa, jonka reitille pieni pysähdys sopii. Kierrokset Villa Maireassa ovat hyvin varattuja ja helposti täysiä.

Onnea siis meille Suomalaisille, koska meillä on Alvar Aalto maailman kansalainen ja näkijä, joka rakasti lenkkimakkaraa. Näin minulle on kerrottu! Liekö totta – en tiedä. Aian kertoi arkkitehti Erkki Karvinen, joka työskenteli Aallon toimistossa ja oli vanhempieni hyvä ystävä.

Hanna

Päivän polttavat aiheet ovat elämää suurempia. Kaikki alkoi aamusta tietenkin.

Kaikki jotka ovat seuranneet mun juttuja jonkin aikaa tietänevät (ihan dorka sana – tietänevät!), että olen aamuvirkku. Niinpä heräsin tänäkin aamuna kuuden aikaan, kun koti oli vielä ihan hiljainen. Tai ei se oikeastaan ollut. Jari vähän kuorsasi. Se on aika mukava ääni. Tietää että karhu on kotona. Yläkerrassa nukkui tytär ja sieltä ei kuulunut pihahdustakaan. Taas olin tilanteessa, jossa olen yhtenään. Olisi energiaa siirtää vuoria, mutta siitä tulee liian kova melu.

Istuin siis koneen äärelle ja aloin tutkia kuinka voin lähettää verkkolaskun yritykselle, jonka verkkolaskuoperaattori ei ole oman pankkini luettelossa. (Voiko kukaan kuvitella viihdyttävämpää puuhaa aamutuimaan?)

Koneen äärellä meni siinä ja muissa vastaavissa puuhissa kolme tuntia. Ja yhtäkkiä olin kärttyinen, pahantuulinen elävä perkele. Alkoi aivan suunnattomasti ärsyttää, etten voi tehdä just mitä huvittaa, vaan siitä syystä, että tollot nukkuu. Keitin kahvia, tein herkkuannoksen mysliä ja manasin mielessäni sitä, ettei ollut kauraryynejä. Laitoin marjoja sulamaan mikroon, kun lähdin hakemaan Hesaria postilootasta, hyvin tietäen, että se alkaa piipittää vaativasti ajan olevan täysi, ennen kuin olen taas sisällä. En hiippaillut. Marssin. En avannut ovea hiljaa. AVASIN oven, jos ymmärrätte mitä tarkoitan!

Tulin sisään, otin marjat mikrosta ja aloin lappaa aamupalaa sisuksiini. Siinä sitten huomasin, että olikin karmea nälkä. Alkoi naurattaa. Juuri lauantaina olin sanonut ystävälleni, etten tunne tilannetta nälkäkiukku. No nytpä tunnistin sen! Minähän rakastan aamiaisia ja syön sen aina, aina ja aina. Ei poikkeuksia. Nyt olin odottanut sitä kolme tuntia. Ei tule toistumaan. Ja varmaan arvaattekin, että Jari oli jo herännyt…

Elämää suurempiin harminaiheisiin kuuluu myös talven vaivat. Tai oikeastaan vain yksi vaiva. Auton puhdistaminen lumesta. Vihaan sitä. Lähden aina kiireessä. Suhaan eteisen, olohuoneen, vessan ja makkarin väliä edestakaisin ja kun lopulta pääsen ulos, olisi toivottavaa, että voisin hypätä kärryyni ja ajaa tieheni. Mutta ei. Ei, ensin on harjattava ja skrabattava auto. Josta seuraa märkä takin rintamus, lunta hihassa ja lunta myös penkillä, koska sitä nyt vaan menee sinne, kun avaa oven ja ottaa harjan autosta. Tämä asia kiristää jotain vaijeria päässäni äärimmäisen kireälle. Kiva lähteä siitä sitten ihan leppoisasti liikenteeseen!

Mutta ei kahta ilman kolmatta. Kaikki varmaan tuntevat ilmiön, jossa nälkäinen pesukone syö sukkia? No koneemme on ollut todella nälissään ja sukkatilanne on very bad. Olen tyyppiä – kertarysäyksellä. Niinpä osti Espanjasta itselleni 20 paria hienoja, simppeleitä mustia sukkia. Oi että on kivaa ottaa niitä kaapista, kun ne ovat siinä somasti otettavissa ja parit yhdessä. Ja oi että on kivaa, kun ne kaikki 20 paria on samaa sorttia ja vähän liian lyhytvartisia niin, että kävellessä ne ovat viimeistään sadan metrin matkan päästä valuneet kantapään yli puoleen väliin jalkapohjaa. Se on sellainen raikas tunne, kun kantapää hinkkaa nahkasaapasta ja on ihan jäässä. Onneksi niitä on tosiaan se 20 paria…

Iloa hetkiin ystävät – elämä on lyhyt ja hauska!

😂

Hanna

Elämää kuplassa. Mun kuplassa ihmiset vastustavat rasismia. Se on hienoa ja oikein, mutta välillä väsyn oman intohimoni uuvuttamana.

Jo lapsena aina hoettiin, että seura tekee kaltaisekseen. Silloin sillä tarkoitettiin nimenomaan sitä, että on syytä valita tarkkaan kenen kanssa viettää aikaansa, ettei ajaudu huomaamattaan huonoon seuraan ja sitä myötä huonoille teille. Vanhemmat ja isovanhemmatkin tiesivät tarkkaan kenen kanssa lapset ja nuoret viettivät aikaansa ja se tarkoitti nimenomaan sitä, että he tiesivät paitsi lapsen kaverit, myös heidän vanhempansa ja mitä nämä tekivät elääkseen. Piirit olivat pienempiä, miljoonasti pienempiä kuin sosiaalisen median aikakaudella.

Heräsin miettimään omaa kuplaani, kun yhtäkkiä huomasin värähtäväni joka kerran, kun kuulin tietynlaisia puheita. Aiheet olivat toistensa kaltaisia ja ne voisi määritellä yhdellä sanalla rasismiksi. Kategoriaan kuuluu ikärasismi, ulkonäkörasismi, sukupuolirasismi ja seksuaalisiin vähemmistöihin liittyvä syrjintä. Välillä kuunnellessani ihmisten puheita seurassa, radiossa tai TV:ssä käsi lennähti suuni eteen hämästyksestä. Kuinka joku saattaa puhua siten, kun juuri kuulin. Hämmästyin, kun kukaan muu ei reagoinut. Ihmettelin, eikö kukaan muu kuullut.

Lopulta aloin miettiä mistä johtuu, että ihmiset ovat aivan rauhassa ympärilläni, vaikka joku juuri sanoi suositussa TV-ohjelmassa, että ”mutta sä nyt olet niin vanha, ettet ymmärrä tätä”. Tuijotin TV-ruutua silmät selällään ja suu auki. Ja kyllä, otti päähän. Siis vitutti. Raivostutti. Se niin riipii, kun ihmiset ylipäätään lokeroidaan ja lisäksi lausunto oli loukkaava. Ikää pitäisi kunnioittaa. Kuta enemmän on elänyt, sen enempi tietää. Mutta senhän tietää vasta kun on elänyt pitkään. Vanhana tietää enemmän oikeista asioista. Ehkä ei tiedä miten Snapchat toimii, mutta Luoja paratkoon, sillä ei kyllä ole mitään väliä, jos oikeasta elämästä puhutaan. Pikemminkin päinvastoin.

Alkoi kuitenkin tutua siltä, että olin tulossa yliherkäksi koskien vastaavia lausuntoja. Ymmärsin että seura tekee kaltaisekseen. Suuri joukko ystävistäni sekä some- että elävässä-elämässä ovat hyvin valveutuneita kaiken rasismin suhteen. Aihe tulee jatkuvasti eteeni ihan kaikkialla. Sietokykyni on madaltunut pohjalukemiin ja tuntuu, että olen jatkuvasti hälytystilassa. Kello päässäni pirahtaa heti, kun kuulen jotain rasistista. No sehän on tietysti hyvä – vai onko se? Voin sanoa, että se on aika raskasta. On uuvuttavaa nähdä koko ajan ympäristössä raivostuttavaa kategorisointia. Virheitä. Haluan lomaa hälytystilasta. Suhtaudun asioihin intohimoisesti ja se alkaa käydä voimilleni.

Hierojani sanoi, että ”kuuluisit New Yorkin sykkeeseen, sut täytyy aina panna tähän Suomen aikaan takaisin” ja että ”sun käyttövoima on kiire” aika kiinnostava. Ja tavallaan totta. Kiireeseen mulla on viha-rakkaus –suhde. Saan siitä tosiaan energiaa ja jos olen kauhean rauhassa, väsähdän. New Yorkin sykkeessä tuntuu väkevä elämä. Samalla voimalla olen jotain mieltä. Olen tietysti sitä mieltä, että kaikki rasismi on raivostuttavaa, typerää ja tyhmää. Siis nimenomaan tyhmää. Se kertoo tyhmyydestä. Mutta tarvitsen korviini suodattimet tai ohjaimet, jotka vievät osan kuulemastani minusta poispäin. En jaksa kaikkea. Maailma muuttuu kuitenkin vain pala kerrallaan, ja muurahaisten askeleet ovat liian pieniä. Tykkään mennä lujaa. Onneksi voin välillä tehdä ruokaa ja leipoa, käydä Fustrassa ja lukea dekkareita. Muuten seisoisin jossain Rautatieasemalla huutamassa, että ETTEKÖ YMMÄRRÄ MITÄÄN!?!

Hanna