Mä en niin tajua, kuinka mun jalat VOI olla ihan muussina! Se on ihme homma, kun ei se tanssiminen ole raskasta, mutta nyt olen kuitenkin ihan finaalissa. Eikä voi syyttää sitäkään, etten olisi levännyt tarpeeksi (eli onko se niin ettei voi syyttää levottomuutta?) nukuin nimittäin viikonloppuna päiväunet joka päivä. Ja sitten kävikin niin, että Sami tuli kipeäksi ja lööbailin vielä maanantain ja tiistainkin. Tosin kävin kaksi kertaa joogassa, mutta se ei väsytä ihanat Martan joogatunnit tuovat energiaa ja hoitavat kroppaa. Marta on uskomaton. Ja se kuinka hän opettaa on oikeasti ihan sanoinkuvaamatonta. Martan tunneilla on outo vaikutus minuun. Tunnen siellä olevani tarpeeksi. En vertaa itseäni muihin, vaan teen omaa juttuani. Niinä hetkinä aivot lepäävät ja tulee onnellinen olo.

Tanssitreeneissä puristui parit kyyneleet poskille, kun ei askellukset millään mene tonne takaraivoon. Se tunne, kun sulle on sekunti sitten näytetty mitä täytyy tehdä ja kun alat tehdä, et muista mitään. Mutta en luovuta. Treenaan mikä kykenen ja jatkan öisin unissani. Tanssikuviot pyörivät myös unissani ja kun öisin herään, soivat meidän tanssien biisit päässäni joka ainoa yö.

Tänään sain vähän lisäoppia myös Susa Matsonilta. Hän näytti yhden askelparin ja kun ei se oikein avautunut mulle, hän antoi sille varsin kuvaavan nimen – pissahätä – pidätä – pidätä. Hahahaah! Arvatkaa muistanko? (No mä muistan nimen, mutta osaanko tehdä sen, sitä en tiedä)

Pissa liittyy toiseenkin tämän päivän tapahtumaan. Olin tänään juontamassa yhden tapahtuman ja sillä aikaa autoni, jonka väri ei ole ollut tunnistettava enää viikkokausiin, oli pestävänä. Kun lähdin illansuussa ajelemaan kotiin, piti mennä tankkaamaan. Ja kuten arvaatte, tankin kansi oli jäätynyt tietysti kiinni. Muistin neuvon, jonka legendaarinen autokoulun opettajani Ensio Itkonen aikoinaan antoi.

Hän maalaili eteemme tilanteen, jossa auton ovi on jäätynyt kiinni ja lukkospray on tietysti auton sisällä, missäs muuallakaan.  Auto on parkissa jossain, ties missä landella eikä apua ole saatavilla. Silloin vaan reippaasti pissataan muovipussiin ja painetaan pussi lämpimine sisältöineen lukkoa vasten. Loisto neuvo, nimittäin miehille sekä niille, joiden taskussa on muovipussi. Mutta koska olin miehitetyllä (naisitetulla) bensa-asemalla tepastelin sisälle ja pyysin saada muovikassillisen kuumaa vettä. Sain. Painoin pussin tankin luukkua vasten ja pitelin sitä siinä viitisen minuuttia ja menetin hermoni. Päättelin, että luukku on saatava auki jollain konstilla, joka löytyy auton ohjekirjasta. Se auttoi! Heti kun sain kirjan käteeni, kuului POKS ja luukku ponnahti auki! Ihanaa! Että tavallaan voisi sanoa, että on ollut vähän kusiset paikat tänään, mutta en sano, kun se kuulostaa rumalta.

Onneksi pääsin kotiin, koska tänäänhän on se suuri päivä, jolloin viisi onnekasta voittavat Arabian Suomi 100 –mukin äänestyksessä, joka liittyi kirjoittamaan Kuppikunta blogiin.

Voittajat ja mukivalinnat ovat tässä:

Kati Rajala Esteri

Katri Koskela Huvila

Riitta Helena Lehto Suomen Kukka

Pirjo Takala Suomen Kukka

Annukka Kalliokoski Pastoraali

Paljon onnea voittajille ja kiitos kun olitte mukana. Nauttikaa ihania hetkiä hienon kuppinne kanssa ja kutsukaa ystäviä rohkeasti kylään.

Minä menen nyt saunaan ja huomenna toivon osaani pissahätä-pidätä-pidätä –kuvion, sekä linkkuveitsen ja avoimen otteen askeleet….

Pitäkää mulle peukkuja pliis!

Hanna

Testasin radiofrekvenssihoitoa – jännää! Jo pelkkä hoidon nimi on jotenkin huima!

Kaukana on ne ajat, jolloin kosmetologilla käynti oli tuskaisaa mustapäiden ja muiden epäpuhtauksien puristamista iholta. Nykyään tehokkaat hoidot tehdään koneilla. Onneksi kosmetologien hellät kädet levittävät konehoitojen yhteydessä kasvoille naamioita ja kuorintavoiteita, sillä se on oikeasti ihanaa. Maata siinä ja olla vähän hoivattavana. Ilman kosketusta kosmetologilla käynnistä puuttuisi paljon. Se on aika ihana tunne, kun joku levittää kasvoille hyvän tuoksuisia, hyvää tekeviä aineita. Usein nainen on kuitenkin se, joka hoivaa muita, siksi tuntuu hyvältä välillä olla itse hoivattavana.

Kaksi asiaa ovat iholle haasteellisia kesä ja talvi! (Ja tietysti myös kevät – ehkä syksy on ok?) Aurinko on pahin vanhentaja, jolta viisas ihan oikeasti suojautuu huolella. Kuten virolainen kosmetologi kerran sanoi: tottakai päivettyneet kasvot ovat kauniimmat kuin talven valkoiset, mutta Hanna – väri otetaan purkista! Ei auringosta!

Talvella ihoa kiusaavat suuret lämpötilanvaihtelut ja kuiva sisäilma koneellisine ilmanvaihtoineen. Keväällä aurinko on salakavalasti vaarallinen. Tuntuu, että omaa ihoani rasittaa myös meikin käyttö. Ihoni muuttuu välillä harmaapintaiseksi, vaikka tekisin sille mitä. Juuri siihen harmauteen kiinnitin huomiota marraskuussa, kun kasvoni näyttivät marraskuulta itseltään. Jotain oli tehtävä, koska näyttäisin mieluummin kesäkuulta!

Menin kokeilemaan itselleni uutta radiofrekvenssihoitoa, joka sopii monenlaisiin ihon ongelmiin, kuten esimerkiksi Ihon velttouteen, ryppyihin, akneen, couperosaan, laajentuneisiin ihohuokosiin ja ihon sameuteen.

Olen nyt käynyt hoidossa neljä kertaa. Se on aika villiä! Ensin iho puhdistetaan ja kuoritaan ja sitten aletaankin hoitaa ihonalaisia kerroksia ja stimuloida ihon kollageenia energialla, joka siirretään ihon alle voimakkaan radiotaajuuden avulla.

Iän myötä kollageenin määrä siis vähenee ja sen laatu heikkenee. UV-säteilyn uskotaan olevan terveen ihon suurin yksittäinen ihoa vanhentava tekijä. Vuosien mittainen aurinkoaltistus muuttaa ihon sisäkerroksia ja heikentää niiden kykyä sitoa kosteutta. Tällöin iholle muodostuu ryppyjä, juonteita ja hyperpigmentaatioita ja iho veltostuu. Ihon ikääntymiseen vaikuttaa myös perimä ja ihotyyppi, sillä iän myötä kuiva iho rypistyy ja rasvainen iho veltostuu.

Radiofrekvenssihoidon teho perustuu voimakkaaseen lämpöenergiaan. Hoitopään avulla kudokseen siirretty voimakas energia lämmittää ihon kerroksia, mikä kutistaa kollageenia ja stimuloi kollageenin ja elastaanin uudelleenmuodostumista.

Radiofrekvenssihoidolla stimuloidaan nukahtanutta kollageenia ja käsittely myös tuottaa uutta kollageenia välittömästi. Lopulliset hoitotulokset näkyvät pidemmän ajan päästä, sillä kollageenin muodostuminen jatkuu hoidon jälkeenkin jopa kolmen kuukauden ajan.

Ennen hoidon alkua Helsinki Rebelissä sairaanhoitaja Reija Lommi ja ihoterapeutti Jessica Delst tutkivat tarkasti ihoani ja miettivät mikä hoito olisi sille paras. Jos en olisi ollut aloittamassa Tanssii tähtien kanssa –kisaa he olisivat ehkä valinneet voimakkaamman hoidon, mutta nyt minun piti olla kuvauskelpoinen heti hoidon jälkeen, joten valittiin vaihtoehdoista hellävaraisempi.

Hoito tuntuu jännittävältä.  Reija siirteli hoitopäätä ihollani ja siitä lähti lämmin sykäys. Joskus ja joissain kohdissa se sattuu vähän. Minun herkkä kohtani on oikea ohimo. Mutta ikävä tunne kestää vain sekunnin.

Reija sanoi, että ihoni oli aivan tukossa. Hoidon jälkeen, kun iho oli vastaanottavainen, siihen imeytettiin hoitovoiteita ja kuulemma ne solahtivatkin nälkäiseen ihooni yhdessä humauksessa. Varmaan niin olikin, sillä tukkoinen iho ei tietysti ime hoitovoiteita, ne vaan pyörivät ihon pinnalla. Tukkoisuus näkyi kasvoissani juuri harmaana marraskuuna!

Hoidon jälkeen iho näytti raikkaalta (kesäkuulta!) ja nyt neljän hoitokerran jälkeen iho tuntuu napakammalta ja leukalinja tasaisemmalta. Mukavaa on myös se, että heti hoidon jälkeen voi mennä, vaikka juhliin, sillä ihoon ei jää jälkiä hoidosta, päin vastoin se hehkuu.

Tällainen veitsetön vaihtoehto kasvojen kohotukseen sopii mulle. En halua, että kasvojani kohennetaan veistä käyttäen, mutta tämän tyyppiset hoidot ovat oivallinen tapa säilyttää virkeä ilme ja kirkas iho. Tykkäsin kovin ja yksi plussa on myös hoidon nopeus – se kesti vain puoli tuntia ja saatoin marssia suoraan palaveriin. Paitsi että tietysti meikkasin uudelleen. Kyllä fakta on se, että kun nousee tuosta pediltä kasvojen iho on raikas ja kuulas, mutta kännykkä kuvassa raa’assa valossa näyttää liian saunapuhtaalta. Joten meikki kuntoon ja sitten vasta palaveriin. Hyvässä kunnossa olevalla iholla meikki näyttää hyvältä ja se voi olla ohut.

Suosittelen kyllä tätä hoitoa ja ylipäätään säännöllisiä kosmetologikäyntejä. Turhaa on levittää voiteita tukkoiselle iholle, ihon suursiivous täytyy tehdä säännöllisesti, että voiteista on hyötyä.

Juuri nyt kosteutan ihoani A-vitamiinitipoilla öisin yövoiteen alla ja päivisin käytän voidetta, jossa on runsaasti C-vitamiinia. Kun vielä muistaisin syödä vitamiinit purkeista, joita on keittiönpöydällä jono, olisi varmaan hyvä juttu….Mutta mä unohdan aina ottaa ne!

Love

Hanna

Eilen oli hirveä päivä. Ensin kaikki meni ihan mallikkaasti ja jotenkin jees. Ja sitten aloimme opetella uutta tanssia. Keskityin vimmatusti uusiin askeleisiin ja vaikeaahan se oli, ellei mahdotonta. Samaan saliin tuli tanssimaan toinen tanssipari samaa tanssia. Töttöröö – heillä oli kuviot hallussa! Mikä vauhti ja meno! Korkokengät liukuivat lattialla kuin tyhjää vaan! Ja meikä siinä sitten tassutteli espadrillokset jaloissa ja opetteli kuutta askelta etanan vauhdilla. Lopulta, kun laitoin silmät kiinni ja keskityin eläimellisen tiukkana, sain kuviot menemään. Siinä olikin sitten puolitoista tuntia vierähtänyt. Oli pakko pitää tauko ja käydä vähän syömässä.

Lounaan jälkeen, innosta puhkuen taas töihin ja siinä minä sitten seisoin. Enkä liikahtanut milliäkään. Sami katsoi sekä kysyvästi, että odottavasti, mutta mitään ei edelleenkään tapahtunut. Seisoin siinä kuin lattiaan naulattuna.

Oioioi – sepä tekee hyvää ihmisen mielelle. En ole aivan varma olenko tuntenut itseäni yhtä idiootiksi ikinä. (Olen. Usein. Hitto!) Aamusta asti olimme harjoitelleet kahtatoista askelta ja marokkolaisen kana-annoksen katkenneitten kanansiipien myötä lensi kaikki opittu ulos päästäni. Siis ei yksikään askellus ollut enää korvieni välissä. Siinä hajoaa kuulkaa pää. Ja pään mukana kaikki. Koetin keräillä hajonneita kappaleita kaikenlaisilla tavoilla, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Musta Barbaari (hän on ihana) istui siinä, kun olin lähdössä pois harjoituksista ja kysyi: miten menee? No kerroin. Hän sanoi, että ”joo, noinhan se menee. Sitten täytyy vaan harjoitella lisää. Ja vertaistuki on hyvä juttu.” Hän on oikeassa.

Ajoin tanssitreeneistä Fustra-treeniin. Ensimmäiseksi Juho (mun Fustra-ohjaaja) sai kuulla kaiken mitä päivän aikana oli tapahtunut. Sitten treenattiin. Voi että oli ihanaa tehdä jotain, mitä takuuvarmasti osaa! Treenin jälkeen oli ihana olo ja aika hyvä mieli. Juho oli todennut pois lähtiessään salin respan tytöille, että Hanna on väsynyt. Hmmmm.

Illalla menimme mieheni kanssa Aleksanterin teatteriin ’Myydään 3h ja k’ ensi-iltaan. Ja kukapa muu istuikaan vieressäni, kuin Baba Lybeck – entinen Tanssii tähtien kanssa tähtioppilas. Hän sanoi, että kuule, ne askeleet on siellä sun päässäs, koska ne oli siellä jo. Nyt vaan uskot asiaasi ja annat niiden tulla sieltä ulos. Kiitos Baba – olit oikeassa 😀

Tämä päivä olikin sitten aivan toista maata. Harjoitukset menivät ihanasti, minulla oli tunne, että osaan jotain. Välillä jopa lensin ja liidin Samin käsivarsilla, kuin elokuvissa. Ja heti niiden kahden liitävän askeleen jälkeen jalat olivatkin sitten solmussa, mutta voi että se oli hieno kaksi sekuntia. Esitys tulee kestämään 1,30 minuttia….

Tanssitreenien jälkeen oli Hanna kuntoon -osaston ohjelmaa: Naprapaatti, kampaaja ja hieroja. Nukuin kaikissa kolmessa paikassa.

Olen tässä miettinyt tätä tanssihommaa ja tullut siihen tulokseen, että siinä missä se on matka tanssin maailmaan, se on kuitenkin ehkä enemmän matka omaan itseensä, rajoihinsa ja rajoitteisiinsa ja siksi se on niin hieno juttu. Eilen olin pettynyt siihen, että turhaudun ja tänään olin suorastaan törkeän onnellinen koko päivän, koska olin päättänyt niin ja päätin huomata vain onnistumiset.

Juonipaljastuksena kerron, että Eevi Teittinen syö tuoretta kurkkua Dijonin sinapin kanssa ja teippaa jalkoihinsa pumpulilaput ilmastointiteipillä rakkojen ehkäisemiseksi. (Tanssikengät on killerit) Kirsi Alm-Siira taas käyttää kapeaa valkoista apteekin teippiä samaan tarkoitukseen.

Ilmoitusluontoisena asiana kerron, että tuore kurkku ja Dijonin sinappi maistuu kurkulle ja sinapille, mutta aion alkaa nauttia niitä yhdessä, koska fanitan Teittistä. Hän on ihana. Lisäksi paljastan, että tähtivalmentajaltani Samilta on poistettu hermot ja hän puhuu Turun murretta, kun vähänkään ruokkii sitä! Jesss!

Hei hulinaa – huomenna on luvassa upea päivä! Booom!

Hanna

Kello on muutamaa minuuttia vaille viisi lauantai-iltapäivänä, vieraat ovat juuri lähteneet ja istun yksin kotona. Musiikki soi hiljaa ja kynttilät palavat vielä. On ihana olo. Istuimme rakkaiden ystävieni kanssa yhdessä kahvipöydässä. Kerrottiin uutisia, jaettiin huolia, paljastettiin salaisuuksia ja se kaikki oli niin ihanaa. Se lämpö ja voima, minkä hyvistä ystävistä saa, on mittaamaton.

Meitä on yhteensä viisitoista ystävää, jotka sattuma toi yhteen vuonna 2011. Se oli aikaa, jolloin minulla oli pysähtymisen hetki elämässäni. Olin keskittynyt kymmenen vuotta vain työhön ja perheeseeni ja tajusin, että ystävät olivat jotenkin kaikonneet elämästäni. Ystävyyssuhteet olivat kuivuneet ravinnon puutteesta. Ajattelin, etten pysty saamaan uusia ystäviä ja että vanhoja ei voi herättää henkiin. Se oli kova paikka. Onneksi olin aivan väärässä.

Järjestin siis vuonna 2011 naisten kahvikestit meillä. Kukaan ei tuntenut ketään muuta kuin minut, minä tunsin kaikki. Paitsi että yksi ystävä toi mukanaan ystävänsä, jota en koskaan ollut nähnyt. Eli minullakin oli yksi tuntematon. Hauskaa oli se, että kaikki luulivat muiden olevan entuudestaan tuttuja keskenään. Se on vähän sama tunne kuin ensimmäisellä luokalla koulussa. Sitä luulee olevansa jotenkin ainoa.

Meistä hitsautui ihana joukkue. Oma ihanien naisten kuppikunta. Tapaamme aina kahvin merkeissä. Joskus on ollut pullo kuohuvaakin, mutta harvemmin. Juomme kahvia. Paitsi yksi, joka juo teetä. Ja yksi, jonka kahvi on kofeiinitonta. Tarjolla on aina herkkuja niin paljon, että jokainen halukas saa niitä myös kotiin vietäväksi. Tilaa olisi istua olohuoneessa, mutta istumme aina suuren ruokapöydän ympärillä emmekä liikahda siitä mihinkään.

Tänään puhuimme kahvikupeista, perinteistä, unelmista, naapureiden huolista, politiikasta, somesta, somevihasta, pelottavista sairauksista ja sairaalakokemuksista. Ja miljoonasta muusta asiasta. Päällekkäin aina välillä. Ja joimme kahvia. Ja söimme kakkuja ja suolaisia piiraita.

Osa teemaa tänään oli myös Arabian Suomi 100-juhlavuoden mukikokoelma, joka lanseerattiin tammikuussa. Heti kun vieraat tulivat, he näkivät kupit ja niitä kuvattiin ahkerasti, valittiin suosikkeja, etsittiin kuvion alkuperäistä vuosilukua ja tutkittiin yksityiskohtia. Hämmästyin, kun niin moni piti Heikki Orvolan 90-luvun Bebop kuviosta. Ajattelin että kukaan muu kuin minä, ei siitä pitäisi. Myrna (Olga Osolin vuonna 1937 suunnittelma kuvio) on ollut monen inhokkikuvio, mutta mukissa se muutti muotonsa yhtäkkiä rakastettavaksi. 20-luvun hieno jugend –ornamentti Isak, todettiin hienostuneeksi, Heini Riitahuhdan luomaa uutta, vuoden 2017 Huvila kuviota, luultiin vanhaksi. Suomen kukka (1941) ja Bebop kuppien korva ihastutti, koska niissä myös kupin korva on koristeltu. She-Fo, (G.L. Jäderholm-Snellman, 1926) Myrna, Suomen kukka ja Huvila kuppien ihanuus oli se, että niissä kuvio jatkui myös kupin sisällä.

Kuppi muuttuu paljon, kun sen alle laitetaan lautanen, siitä tulee juhlavampi. Ja sen suhteetkin muuttuvat. Minusta on loistava idea, että Arabia 100 vuotta kuppien alle sopii Koko-sarjan pikkulautanen. Olemme kuitenkin enimmäkseen siirtyneet juomaan kahvia mukeista, mutta juhlissa on kivaa kattaa mukien alle lautaset. Kattauksesta tulee juhlavampi. Kokon ovaali lautanen (ihana muoto! Ja niin toimiva lautanen, tarjoiluun, lautaseksi, jopa pienen piiraan vuoaksi!) sopii mukin alle aamupalalla, kun kahvin seuraan halutaan voileipä tai pulla…. Mukavaa on se, että kaikki Arabian astiat sopivat hyvin keskenään yhteen, koska valmistusmassa on samaa ja siksi valkoinen väri on kaikissa astioissa sama. Silloin kirjavatkin astiat sopivat keskenään yhteen. Sama valkoisen sävy sitoo. Tietysti myös värit ovat samoja vaikka kuvio tai astiasarja olisikin eri.

Arabia 100 vuotta -kuppeja on yksi joka vuosikymmeneltä, jonka Suomi on ollut itsenäinen. Arabia on ollut mukana suomalaisten kuppikunnissa koko itsenäisyytemme ajan. On se huikeaa. Siis kymmenen erilaista kuppia. Kuviot ovat kunkin aikakauden suosikkeja. Sarja on myynnissä vain tämän vuoden ajan. Mukin pohjassa on juhlavuoden erikoisleima ja sieltä selviää myös alkuperäisen kuvion lanseerausvuosi. Monet kuviot tuovat mieleen lämpimiä muistoja isovanhemmista ja muista sukulaisista ja tapahtumista modernissa muodossa. Se lämmittää.

Minun oli hirveän vaikeaa valita oma suosikkini. Päädyin aloittamaan valinnan niin, että poistin mukeja siitä päästä mistä pidin vähiten. Hurjan vaikeaa. Lopulta jäljelle jäi kolme, joista en enää osaa päättää mikä niistä on ihanin: Hattara, Pastoraali ja Bebop.

Mikä muki on sinun suosikkisi? Voit voittaa sen omaksesi! Katso kaikki kuviot täältä ja valitse oma suosikkisi. Arvon viidelle onnekkaalle oman mukin, lempikuviolla. Kerro siis blogin kommenttikentässä, mikä on mielestäsi kaunein kuvio ja liitä mukaan sähköpostiosoitteesi, että voin olla sinuun yhteydessä ja ilmoittaa voitostasi. Kilpailuaikaa on viikko ja mukin arvo on 18,90 €. Arvon siis viisi palkintoa 7.2.2017. Onnea kilpailuun ja hyviä hetkiä kupposen äärellä omassa kuppikunnassasi oli se mikä hyvänsä!

Ihania kahvihetkiä

Hanna

Takana kamala päivä. Huono. Nihkeä. Ei mitään oikeaa syytä nihkeilyyn, mikä tekee asiasta vielä typerämmän. Itseinho vyöryy ylitseni. Nihkeily ällöttää. itsensä soimaaminen pistää vihaksi ja vie kaiken energian.

Päivän alku oli ihan ok, mutta yhtäkkiä kaikki alkoi tuntua mahdottomalta ja raskaalta. Siitä syntyy kierre, joka on täysin sietämätön. Näin se käy:

Ottaa aivoon. Ottaa aivoon, kun ottaa aivoon. Ottaa aivoon. Ottaa aivoon, kun ottaa aivoon. Ottaa aivoon. Ottaa aivoon, kun ottaa aivoon. Ottaa aivoon. Ottaa aivoon, kun ottaa aivoon.

Ottaa aivoon. Ottaa aivoon, kun ottaa aivoon. Ottaa aivoon. Ottaa aivoon, kun ottaa aivoon.

Ottaa aivoon. Ottaa aivoon, kun ottaa aivoon. Ottaa aivoon. Ottaa aivoon, kun ottaa aivoon.

Ja tämä jatkuu jatkumistaan ilman, että osaan katkaista kierteen.

Tanssitreenissä sen sijaan, että sanoisin: kato! Osasin ton! Hoen koko ajan, etten osaa mitään. Ja saman tien se, että sanoo niin alkaa ärsyttää. Eikö ole mahtavaa! Negatiivisuuden kierre. Oikea herkkupulla!

Senhän saa poikki niin, että alkaa ajatella kivoja asioita. Mutta jotenkin en ehtinyt. Kurjuus oli koko ajan askeleen edellä.

Nyt parasta alkaa listata hyviä asioita ennen nukkumaan menoa, tai tästä ei hyvä herkiä, kuten äiti aina sanoi.

Päivän ilot

Oli ihanaa, kun aamulla ei ollut kiire. Tapasin ihanan ystävän aamupäivällä, joka opetti minulle pari hienoa juttua. Sain lahjaksi niskalleni hyvää tekevän muotoillun Astro-tyynyn. Tanssii tähtien kanssa -valmentajani Sami, oli huipputuulella ja positiivinen kuten aina. Hankala kenkäongelma alkoi yhtäkkiä ratkeamaan. Ihana ystäväni Lotta kuunteli kaikki ärsytykseni aiheet ja otti siis kannettavakseen osan taakasta. Sain yllättäviltä tahoilta monta kannustavaa viestiä, jossa toivotettiin tsemppiä tansseihin. Hienoaja juttuja. Nyt siis jo onneksi hyvä mieli. Ja jatkossa on pakko muistaa, kuinka se kakkakierre katkeaa!

Kuvaksi laitan tänne tunnelmia siitä kun oma ope jesaa kaveria eli näyttää Alille, miten askleet oikein menivätkään! Siinä on kaksi hyvän tuulen sanansaattajaa!

Iloa iltaan <3

Hanna

Kolmas Tanssii tähtien kanssa treenipäivä takana. Olen iloisesti yllättynyt. Opin asioita. Samikin on ollut välillä hämmästynyt, kun olen osannut jotain. Mutta ehkä vielä enemmän hämmästynyt, kun en ole muistanut mitään. Näin tapahtui esimerkiksi keskiviikkoaamuna. Pää oli aivan tyhjä. Siis aivan tyhjä. Nollatilassa. Zero. Paniikki iski. Sellainen pikku (iso) kuolema. Ajattelin, että no niin. Tässä se on. Mutta mitä voit tehdä? Alkaa vaan harjoittelemaan uudelleen. Ja miten törkeää, askelmuisti oli päättänyt tehdä pikku jekun ja haudata kaiken tietonsa jonnekin kertotaulun ja jakokulman taakse, josta ne löytyivät lopulta onneksi pikku (isolla) houkutuksella.

Hirveän paljon iloa on ollut treenissä. Ei yhtään kyyneltä toistaiseksi.

Koko ryhmä, valmentajat ja oppilaat, puvustus, ja ihan kaikki, jotka mitenkään ovat mukana tekemisessä, ovat ihania. Tunnelma on enimmäkseen kreisi. Kaikki harjoittelevat omien aikataulujensa mukaan omissa saleissaan tai niin, että joka salissa on kaksi paria. Samassa salissa voidaan siis harjoitella chachata ja wienervalssia samaan aikaan. (Sen salin, missä Eevi Teittinen treenaa, tunnistaa helposti maailman hurmaavimmasta ja hersyvimmästä naurusta. Rakastan Eevin naurua)

Välillä tapahtuu myös parin vaihtoa, kun opettajat alkavat tanssia keskenään. Todennäköisin syy tähän on kaksi (tai useampia) vasempia jalkoja omaavat oppilaat, joita opettajat eivät enää kestä. He sanovat, että tarkistavat jonkun koreografian toimivuuden toisen valmentajan kanssa, mutta kuka uskoo hei!? Siinä kun neljä tuntia on jankannut samaa asiaa toopen kanssa tilanne voi jo olla niin ahdistava, että tanssipariksi kelpaa jopa toinen miesvalmentaja.

On kyllä sanottava, että Mikko Ahti ja Sami tanssivat hyvin. Kyllä siinä kelpasi soffalla istua ja katsella sulavaa menoa. Ihmeellisiä kameleontteja ovat, kun voivat vaihtaa itsensä sormia napsauttamalla tekemään miehen tai naisen askellusta tanssissa.

Kaikenlaista parinvaihtoa tapahtuu siis usein. Eilen menimme Samin kanssa katsomaan, kuinka Jutta, joka on Samin vaimo, tanssahteli Pepe Willbergin kanssa. Ja salama ja vilaus – yhtäkkiä lattialla pyörähtelivätkin Sami ja Jutta.

No, kun tarkkaan katsoin ja sekä Pepe, että Jutta näyttivät hidastetusti sen yhden nivellyksen, jota en osannut, niin opinhan sen toki minäkin viimein. Se jää sitten nähtäväksi onko se osaaminen paennut vai pysynyt paikoillaan perjantaina, kun olen treenaamassa klo 8.00 (Mutta on sanottava, että ei elämä ihan kamlaa voi olla, jos päivä alkaa tanssilla!)

Oikeasti on hauskaa, että loistava valmentajapari voi näyttää sen mihin minä pyrin. Kotona kerroin sitten kuinka upeita he ovat ja taivastelin, etten ikinä samaan pysty, niin siippani vaan totesi, että joo, vertaat itseäsi nyt Suomen mestareihin, että ehkä et nyt kolmen päivän treenillä tosiaan ihan siihen pysty…

Ovat jotenkin samanlaisia mieheni ja Sami näköjään. Sami nimittäin vinoili jotain samaan suuntaan. Revin hiuksia päästäni, kun en osannut jotain ja Sami sanoi, että niin, tässähän on jo mennyt 34 sekuntia, etkä vieläkään osaa. Vaarallista….

No meillä on siis hauskaa siellä. Välillä kaikki istuvat saman suuren ruokapöydän ympärillä ja syövät eväitään. Tänään herkuttelimme myös ihanilla Juustokakkutahtaan kakuilla. Parasta oli samppanja mansikka – oh la laa! Tanssia ja samppanjamansikkakakkua – voisi melkein ajatella, että elämä on ihanaa! Ja voi ihanauutta! SE ON IHANAAAAA!!!!

Yks kaks kol kaks kask kol ….hmmm vai miten se nyt menee…

Love

Hanna

No niin, nyt se on julkista! Olen yksi kymmenestä tähtioppilaasta Tanssii tähtien kanssa –ohjelmassa JA SE ON NIIN IHANAAAAAA!

Voi kuulkaa, kuinka monta kertaa olen istunut TV:n edessä ja ihaillut noita mielettömiä tanssijoita ja tunnelmaa ja kehityskaaria ja nilkkoja ja varpaita ja käsivarsia ja TUNNETTA, joka on välittynyt tanssiparketilta kimaltavien kristallikruunujen alta! Ja nyt olen osa sitä kaikkea!

Sohvalta nauttiminen on kyllä aivan eri asia kuin ytimessä oleminen, enkä tietysti voi vielä tietää kumpi on lopulta ihanampaa… Yhden päivän olen nyt tanssikengät jalassani viettänyt ja kyllä – se tekee kipeää. Joku tanssijoista sanoi joskus aiemmin, että esityksessä kipu ei tunnu ja se näytti olevan totta.

Eilen oli siis niin sanottu pressipäivä ja me kaikki, koko työryhmä, oppilaat, opettajat, juontajat, ohjaajat, kuvaajat, äänittäjät, valaisijat, maskeeraajat, kampaajat, puvustajat, tuottajat, catering ihan kaikki – tapasimme ensimmäisen kerran koko joukkueen kanssa. Päivä oli ihana, ihmiset mukavia ja konkarit, jotka ovat olleet mukana aina, kuten juontajat ja maskeeraajat, sanoivat että olemme yksi suuri perhe. Ja siltähän se tuntui jo heti.

Päivä alkoi aikaisin aamulla. Ihana Vappu Pimiä oli paikalla jo 6.30 tekniikka ties kuinka aikaisin. Minun piti olla paikalla vasta klo 8.30 ja päiväni alkoi tanssikenkien sovittamisella. Sen jälkeen fiksattiin muutamalla neulanpistolla musta haalarini, joka tulisi olemaan lehdistötilaisuudessa päälläni. Ja sitten istuinkin vuoron perään kampaajan ja maskeeraajan tuoleihin.

Olin aika hiljainen. Ehkä jopa tunnistamattoman hiljainen. Kun tulen uuteen paikkaan ja tilanteeseen, olen hissun kissun ja fiilistelen aluksi. Haluan aistia kaikkea mitä tapahtuu ja siinä aisiessani tapahtuikin yksi ihana juttu. Sain leffafiilikset.

Olin launataina katosmassa elokuvan La La Land. Siinä pääosaa esittävä nainen on töissä Hollyvoodin studioilla olevassa kahvilassa. Kahvilaan tulee yllättäen mies, jonka hän oli nähnyt edellisenä iltana bileissä. Nainen esittelee studiokaupunkia ja sanoo rakastavansa sitä. Kohtaus on kliseinen. Siinä kuljetetaan lavasteita ja studiolamppuja ja siis näytetään unelmakaupunkia.

Kun olimme eilen Kattilahallissa, siellä tehtiin muutakin, kuin pidettiin lehdistötilaisuus, mutta siitä en voi kertoa vielä mitään. Mutta suuressa tilassa oli paljon valoja ja tapahtumaa. Ihmisiä ja hyörinää. Koska tila on valtavan avara ja suuri, kaikki mitä tapahtui, näkyi kaikkialle. Katsoessani sitä kaikkea maskituolistani näin yhtäläisyyden La La Landiin. Tilassa oli ihana erityinen valo. Valtavat päivänvalolamput valaisivat tilaa ulkoa ja sisällä oli välillä aavistus savua, joka teki valon erityisellä tavalla näkyväksi. Tunnelma oli hieno. Koska ykköstavoitteeni on nauttia, nauttia ja nauttia tästä projektista, aloin aistia ja katsoa kaikkea niin, etten koskaan unohtaisi miltä siellä näytti. Se oli aivan mahtavaa. Vaikka olin hiljaa, päässä tapahtui ja heittäydyin nauttimaan tunnelmasta. Se kyllä kannatti.

Lehdistötilaisuuden jälkeen vaihdoimme asuja ja harjoittelimme pienen tanssiesityksen. Minähän en ole siis koskaan oikeastaan tanssinut. Olen siinä mielessä tabula rasa – tyhjä taulu. Mitä sille nyt kirjoitetaan, jää nähtäväksi, mutta eilen yllätyin.

Tähtivalmentajani on ihana Sami Helenius. Hauska, taitava, rauhallinen ja ihmeellinen. Ihmeellinen siksi, että opin askeleet! Siis minullahan on tämä kammo, etten opi mitään askelia. Olen ryhmäliikuntatunneilla se, jolla on kaksi vasenta jalkaa ja olen päättänyt joskus, etten opi tanssimaan. Silti olen unelmoinut siitä aina. Mutta kuinka kävikään, opin sen jutun. Se oli ihanaa. Eilen tapahtui siis mikrokoossa se mitä ohjelmalta odotan – opittuja tanssiaskeleita, iloa ja heittäytymistä. Eli hieno alku ja ihana päivä. Olen niin onnellinen, että pysähdyin hetkeen ja imin sitä tunnelmaa itseeni.

Toinen puoli tarinaa on kengät, jotka sattuvat, pohkeet, jotka kiristävät, selkä, jota alkaa jomottaa korkojen takia, se ettei pysty syömään (en tiedä miksi, mutta en kyennyt nielemään oikein mitään muuta kuin suklaata) Mutta kuka noita juttuja viitsii miettiä, kun tilanne on ohi? Muistan mieluummin sen pienen tanssihetken ja hienon valon ja muutaman erityisen halauksen, joissa konkretisoitui ilo siitä, että olen mukana.

Ja nyt lähden harjoituksiin, heippa!

Hanna

Minulla on yksi ystävä, jota ihailen suunnattomasti siitä syystä, että hän sanoo aina suoraan asiat, jotka häntä painavat, askarruttavat tai ärsyttävät. Hän tekee sen hienosti. Hän valitsee hetken ja sanoo tai kirjoittaa asiansa varovasti mutta selkeästi. Hän on hyvin herkkä, erityisherkkä. Ja myös erityisrakas minulle.

Erityisen herkät ihmiset vaistoavat asioita nopeasti. Heidän tuntosarvensa ulottuvat pitkälle ja aivan kuin ne lakkaamatta vähän väreilisivät ilmassa risteilevien lausumattomien sanojen ja ajateltujen ajatusten voimasta. Kuin perhosten siivet.

Herkkävaistoisia ihmisiä on toki muitakin, kuin eritysherkät. Jotkut ihmiset vaan lukevat ympäristöään ja muita ihmisiä tarkasti.

Ihmiset eivät kuitenkaan ole selvännäkijöitä. Kun tuntee, että ilmassa on outo, negatiivinen varaus, ei voi tietää varmasti miksi sellainen on. Joskus ihmiset käyttäytyvät oudolta tuntuvilla tavoilla, koska heidän mieltään painaa asia, jolla ei ole mitään tekemistä niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa hän sillä hetkellä on. Siitä syystä on hienoa, jos osaa avata suunsa ja kysyä, kuten ystäväni tekee.

Varmasti jokainen on kokenut sen tilanteen, jossa hämmästelee mielessään jonkun outoa käytöstä, mielialaa tai tapaa olla jossain tilanteessa. Joku osaa antaa asian mennä menojaan ja ajattelee, että okei, hänellä on huono päivä. Monelle jää kuitenkin mieleen kysymys: mitä minä olen tehnyt väärin? Tai vielä ikävämpi päätelmä: Onpa ikävä ihminen!

Kuinka hyvä olisikaan, jos näiden kummankin päätelmän sijaan mentäisi ihmisen luo ja kysyttäisi miksi? Sitä ei tarvitse tehdä heti. Voi odottaa sopivaa hetkeä. Kunhan ei odota liian kauan ja kysy kun on jo liian myöhäistä. Kun viha on kasvanut yli äyräittensä tai kun mahdollisuus korjata tilanne on jo mennyt peruuttamattomasti ohi.

Periaatteessa omia huonoja fiiliksiä ei pitäisi viedä matkassaan mihinkään tilanteisiin, mutta on asioita, joille voi hyvin vähän. Kipu on yksi sellainen. Jos tekee kipeää, eikä voi sille mitään, se näkyy naamasta. Sitä ei voi aina kertoa ympärillä oleville ihmisille. Sairaskertomukset eivät kuulu useimpiin tilanteisiin. Voi olla suuria tai pieniä huolia, joita ei voi pyyhkäistä kasvoiltaan tai käytöksestään kokonaan pois, mutta ei niitä halua kaikille jakaa. Herkkä ihminen näkee oudon käytöksen ja voi luulla mitä tahansa. Päättää kysymättä mistä käytös johtuu. Jos asia jää vaivaamaan, kannattaa sanoa se ja antaa itselleen mahdollisuus helpotukseen, kun oli väärässä ja ehkä toiselle mahdollisuus kertoa huolensa. Ainakin tilanne selviää eikä kasva mittasuhteisiin, joita asialla ei ole koskaan ollut. Joskus mitään asiaa ei ole, joskus taas on ja silloin se on parasta selvittää heti. Se on rakentavaa. Kun vahinko on tapahtunut ja peli menetetty on enää turhaa itkeä maahan kaatunutta maitoa. Voi vain mennä itseensä ja kysyä olisinko voinut toimia toisin? Mitä minä olisin voinut tehdä eri tavalla? Mutta kuinka moni tekee niin? Perinteinen tapa on syyttää toista. Mokomakin paskiainen. Sillä menetelmällä ihminen ei kasva tai muutu paremmaksi.

Lämmöllä

Hanna

Isäni opetti, että kaikki ihmiset ovat saman arvoisia riippumatta arvosta tai asemasta ja kehotti kohtelemaan kaikkia ihmisiä se totuus kirkkaasti mielessä. Hän näytti itse mallia. Asia on ollut viime aikoina monasti mielessäni ja tuli taas pinnalle, kun pohdiskelin Saara Aaltoa ja hänen kaunista käytöstään.

Vein kerran autoni huoltoon pienehköön pajaan. Minulla oli kyydissäni ihminen, jonka huomasin tuntevani vain pintapuolisesti. Sain pajalta toisen auton käyttööni ja kun lähdimme sillä matkaan huomasinkin, että sen tankki oli tyhjä. Kaarsin suoraan korjaamon viereisellä tontilla sijaitsevan bensa-aseman pihaan. Kun nousin autosta, näin kuinka nuori mies autokorjaamosta loikki aidan yli huimaa vauhtia ja huitoi minulle huutaen samalla ”anteeksi, anteeksi, anteeksi unohdin, että tankki on tyhjä! Käy istumaan, minä tankkaan sen!”

Istuin hymyssä suin autoon ja sanoin seuralaiselleni kuinka hienosti korjaamon tyyppi toimi ja kuinka kreisisti hän oli loikkinut aitojen yli. Ihan kuin elokuvissa takaa-ajossa oleva poliisi! Seuralaiseni kommentoi asiaa sanomalla, ettei hän voi kuvitella mistä hän voisi keskustella moisen ihmisen kanssa. Katsoin häntä silmät pyöreinä. Hän selvitti ja sanoi, että niin, eihän tuollaisella ole mitään koulutusta. Olin sanaton. On niin ihmeellinen ajatus, että koulutus itsessään olisi joku tae yhtään mistään. Ja on niin ihmeellinen ajatus rankata ihminen johonkin kastiin sen perusteella, että hän on töissä autokorjaamossa. (Voin kuvitella, että seuralaiseni arvostaa kyllä nopeutta ja ammattitaitoa silloin, kun hänen autonsa täytyy korjata) Alaspäin katsominen ei ole kaunista.

Isäni korosti asiaa myös toiseen suuntaan. Ei pidä pelätä korkeassa asemassa olevia ihmisiä. Hekin ovat vain ihmisiä, hän sanoi ja kannusti rohkeuteen heidän seurassaan. Se on ollut hyvä oppi ja neuvo.

Koulussamme oli opettaja, jota suurin osa oppilaista pelkäsi. Ihmettelin sitä ja kyselin syytä, hänhän oli van ihminen, mitä hän voisi muka oikeasti TEHDÄ? Kunnioitus on eri asia kuin pelko. Kunnioitin, mutta en pelännyt. (Haastoin kyllä häntä voimakkaasti, koska hän kiusasi pelokkaita oppilaita ja se inhotti minua)

On tärkeää päättää aina itse, mitä jostakusta ajattelee. Ei pidä uskoa kuulopuheita suuntaan tai toiseen. Lehtijuttujen tai somen perusteella ei voi luotettavasti päätellä ihmisistä sitä tai tätä.

Sellainen ihminen, joka on lähipiirilleen ihana, on lähipiirinsä mielestä ihana. Se on upeaa. Se on myös helppoa. Kun on itse valitsemiensa ihmisten joukossa, on automaattisesti seurassa, jolle on helppoa olla ihana. Hän saattaa silti olla muualla erilainen.

Se, että ihminen on ihana kaikkia ihmisiä kohtaan, riippumatta näiden asemasta, arvosta, ammatista tai siitä mitä he voivat antaa takaisin, ansaitsee hymypatsaan joka päivä. Sitä on hyvä tavoitella ja niitä ihmisiä ihailen.

…. Ai niin se korjaamon poika – hän harrastaa kirjallisuutta ja on lukenut enemmän kirjoja, kuin kukaan, jonka tunnen tai tiedän. Ehkä joku yhteinen keskustelun aihe olisi voinut löytyä…

Hyvää alkavaa viikkoa jokaiselle

Hanna

Olin tiistaina tilaisuudessa, jossa juhlistettiin Saara Aallon ja Raymond Weil Geneve -kellobrändin yhteistyösopimusta. (Saara on loistava valinta, koska paitsi että hänellä on mitä kaunein käytös, hänellä on erittäin kauniit kädet ja aina kauniit lakkaukset kynsissä. Kiinnitättekö te huomiota yksityiskohtiin?) Oli ihanaa mennä sinne, koska olen saanut Saaran esiintymisistä X-Factorissa niin hyvät fiilikset. Katsoin kaikki ohjelmat nenä kiinni ruudussa ja kyyneleet silmissä.

Häntä on syytetty karisman puutteesta ja ties mistä. Ei kiinnosta minua. Kun katson ja kuuntelen häntä, olen mykistynyt. Hän laulaa upeasti, hän laulaa oikein, hänen äänensä ei epäröi, hän ei varo, hän antaa tulla täysillä. Kun kuuntelen häntä, olen samalla niin onnellinen hänen puolestaan, koska hän elää unelmaansa. Tuntuu siltä, että itsekin saan siitä palan. Että lennän hänen vanavedessään ja saan onnenhippusia. Kuinka onnellinen hänen täytyykään olla! Hän on pitänyt kiinni unelmistaan ja tyylistään rohkeasti. Tehnyt valtavasti töitä unelmansa eteen. Nyt hän oli Lontoossa ja halusi glitteriä ja sai sitä myös. Eikä desimitalla vaan rekkakuormalla. Esiintymisasut, tanssijat ja koko setti oli joka kerran suuren luokan showta. Ja kaiken keskipisteenä oli tuo ihana pieni lintunen, joka pääsi kerta toisensa jälkeen eteenpäin hillittömän tuuletuksen ja ilon kiljahdusten myötä.

Seurasin välillä kommentointia mediassa silmät hämmästyksestä ymmyrkäisinä. Paljon hehkutusta mutta myös tsempin ja ylpeyden sijaan outo negatiivinen vire.

Eniten ihmettelin miksi kerta toisensa jälkeen media antoi lausuntoja siitä, kuinka varmasti hän seuraavalla kierroksella putoaa pelistä. Kristoffer Ignatius, joka kuuluu Saaran tiimiin, laski että mediaan juoksutettiin ainakin 13 asiantuntijaa kertomaan, mitkä ovat ne syyt, joiden takia hän ei pääse seuraavalla kierroksella enää jatkoon. Ja yhtä monta heistä oli väärässä.

Mikään median suosikki hän todellakaan ole aina ollut. Aikanaan UMK-kilpailussa, Saara ei saanut mediaraadilta ainuttakaan pistettä. Sen sijaan nimetön raadin jäsen haukkui esityksen ja laulun maanrakoon.

Ja miten Saara on suhtautunut tähän? Niin upeasti! Hän kertoo asiallisesti ja rohkeasti mielipiteensä ikävästä kritiikistä ja häijyistä kommenteista. Ja on koko ajan kohtelias ja positiivinen.

Katselin eilen, kuinka hän kohtasi fanejaan, median edustajia ja juhlan VIP-vieraita. Hän on rauhallinen, tasapainoinen, varma, iloinen ja kunnioittaa muita ihmisiä omalla käytöksellään todella kauniisti. Jokainen ihminen, jonka hän kohtasi, oli hänelle yhtä arvokas. Hän oli läsnä kaikille.

X-Factoryssa näytettiin Saaraa myös kulissien takana, ei mitään diivan elkeitä tai esittämistä. Pidin siitä. Aitous ei ole jokapäiväistä.

Kun hän esitti eilisessä tilaisuudessa kaksi laulua näin herkän ammattilaisen, joka lauloi upeasti ja kosketti minua jälleen. Saarassa koskettaa paitsi laulu, myös tarina.

Kiitos Saara Aalto – olet upea. Onnea tulevaan!

Hanna