Hip ja hei ja terveisiä Jyväskylästä kuvausreissulta. Ollaan täällä kuvaamassa Suomen kaunein koti –ohjelmaa. Tai oikeastaan ollaan täällä nukkumassa ja singahdetaan täältä milloin minnekin. Eilen oltiin Kuopiossa ja tänään edessä on taas aika tovi autossa istumista. Onneksi on mitä katsella. Ihan huikeita järvimaisemia vilahteli eilenkin ohi, kun taitoimme matkaa.

Nämä kuvauspäivät ovat syömisen takia aika haastavia. Yritän pitää kiinni minulle parhaiten sopivasta ruokarytmistä. Syön kuusi kertaa päivässä. Heh -elämä on ruokajuhla! Syön siis aamupalan, lounaan, päivällisen ja kaksi välipalaa sekä iltapalan. Mutta kuvauspäivinä homma ei onnistu mitenkään järkevissä aikatauluissa. Monesti aamiaisen jälkeen on pakko syödä seuraavaksi lounas ja sitten tuleekin toooosi pitkä tauko ennen välipalaa ja päivällinen on edessäni usein yhdeksän jälkeen illalla ravintolassa. Rytmi on minulle huono, mutta ei se auta valitella. Täytyy koettaa vaan pärjäillä. Ratkaisuna on eväät. Matkassa kulkee aina yksi tai kaksi purkkia rahkaa.

Kuvauskohteessa meillä on pieni tauko jolloin on tarjolla hedelmiä, pähkinöitä, karkkia ja kahvia. Oikeasti noista mikään ei ole mun juttu, paitsi tietysti kahvi. Hedelmiä syön kyllä, mutta ne eivät oikein pidä nälkää, pähkinät ovat suuri rakkauteni, mutta aavistuksen liian suuri, sillä niitä tulee popsittua liikaa. Jos on oikea nälkä kahdeksan pähkinää ei riitä… ja karkkia nyt ei tosiaan kannata syödä nälkään eikä muutenkaan. Jos syön sokeria väsähdän varmasti. Sitä paitsi karkki ja pähkinät roskaavat hampaita! Voi kuulostaa hölmöltä, mutta sitäkin on ajateltava kuvaustilanteessa. Ei ole kivaa hymyillä kameran edessä hammasvälit roskia täynnä.

Kolme tuotantokautta – siis kolme kesää – olen sinnikkäästi syönyt rahakani maustamattomana, koska en halua syödä sitä sokeria. Ja pakko on kyllä tunnustaa, että ei se maustamaton rahka mikään onni ole. Se on polttoainetta.

Tämä kesä toi muutoksen kurkkuun takertuvaan traditiooni, koska sain testattavakseni Valion uudet maustetut, rasvattomat ja laktoosittomat Lumo rahkat, joissa ei ole lisättyä sokeria.

On kyllä kivaa syödä oikeasti jotain, joka maistu hyvälle, eikä vain pidä huolta, etten tuuperru kesken kuvausten tai ala ahmia karkkia ja pähkinöitä. Sillä ahmimisreaktio tapahtuu kyllä, jos nälkä pääsee liian isoksi.

Lumoa on kolmea makua: Kuningatar, vanilja ja mandariini-juustokakku. En osaa päättää onko suosikkimakuni kuningatar vai mandariini-juustokakku. Lumon rakenne on ihanan pehmeä ja samettinen ja minusta on hyvä asia että tuote on kotimainen. Tuntuu oikealta, kun ostaa suomalaisen rahkan. Pieni hyvä asia. Toinen pieni hyvä asia on pieni lusikka, joka on kiinnitetty Lumopurkin kanteen, jotta herkun saa lapioitua suuhun. Lisätietoja Lumosta voit lukea täältä

Eväänä Lumo toimii aivan loistavasti, koska se ei sotke, kun sitä syö. Silloin kun matka ja päivä on pitkä, laitan lumon pikkuiseen kylmälaukkuuni, johon mahtuu kaksi rahkaa somasti vierekkäin.

Koska rakastan leipomista kokeilin Lumoa myös kääretortussa ja tein Lumo proteiinilättyjä. Kääretortun täytin ja kuorrutin Lumolla. Lättyihin tein taikinan kaurasta, banaaneista, munista ja Lumosta, jolloin lättyjen proteiinipitoisuus nousi ja maku parani. Niistä tuli oikeasti aivan huippuhyviä ja sopivat myös hyvin tukevammaksi evääksi, välipalaksi tai aamiais- ja brunssipöytään. Lumoletut maistuvat parhailta jäähtyneinä. Mehukas ja raikas kääretorttu hupeni yhtä vauhdikkaasti kuin letut. Mansikoiden sijaan täytteeseen voi käyttää mitä tahansa marjoja tai vaikka pilkottuja mandariinin viipaleita. Kokeile molempia reseptejä – lupaan että kannattaa!

LUMOLETUT

2 prk Lumo kuningatar -rahkaa

3 kypsää banaania

3 munaa

3 munanvalkuaista

1 dl mantelijauhoa (voi korvata vehnäjauholla tai jättää pois)

3 dl kaurahiutaleita

½ tl leivinjauhetta

Sekoita kaikki aineet yhteen tasaiseksi massaksi sauvasekoittimella. Paista voissa lettupannulla lätyt kauniin ruskeiksi. Nauti marjojen kanssa tai sellaisenaan.

LUMO KÄÄRETORTTU

Lumokääretorttu

Täyte ja kuorrutus

4 prk Lumo rahkaa

n.1 l mansikoita

Pohja

4 munaa

1 ½ dl sokeria

¾ dl perunajauhoja

¾ dl vehnäjauhoja

1tl leivinajuhetta

vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Yhdistä kuivat aineet keskenään ja sekoita ne siivilän läpi vaahtoon varovasti käännellen.

Levitä taikina lastalla leivinpaperilla vuoratulle uunipellille ja paista 200 asteessa noin 7 minuuttia tai kunnes taikina on kypsää.

Kumoa pohja sokeroidulle leivinpaperille ja anna jäähtyä. Kostuta jäähtynyt pohja vedellä laimennetulla sitruunan mehulla. Levitä kostutetulle pohjalle kaksi purkkia Lumoa ja vajaa litra tuoreita mansikoita. Rullaa torttu leivinpaperin avulla siistiksi kääretortuksi. Kuorruta torttu Lumolla ja koristele mansikoilla ja mintunlehdillä.

Iloa päivään

♡

Hanna

Olin sunnuntaina EMMAssa (EMMA – Espoon modernin taiteen museo) ja siirtyminen pois siitä tunnelmasta, jonka Rut Brykin taidetta laajasti esittelevä näyttely Rut Bryk – Taikalaatikko tarjosi, oli kivuliasta. En olisi ollenkaan halunnut astua ulos siitä ihmeellisestä maailmasta, jossa olin lumoutuneena kulkenut vanhan WeeGee-talon ankean hienojen betoniseinien suojissa. Kun ajoin kotiin, pelkäsin puhelimen soivan ja tempaisevan minut nykyhetkeen ja -paikkaan. Vielä nytkin, kun kirjoitan tätä tekstiä Jyväskyläläisen hotellihuoneen sängyllä istuen, saan ihoni alle sen saman tunnelman, jossa vaelsin Rut Brykin töiden äärellä. Vähän pelkään edes kirjoittaa koko näyttelystä – ettei vaan käy niin, että menetän sen kaiken, purkaessani tunnelmat tähän.

Mikä näyttelyssä sitten vetosi niin voimakkaasti? Sitä en oikeastaan osaa pukea sanoiksi ja eritellä, mutta saman tien kun aloin katsoa Brykin keramiikalle luomia maailmoja ne imaisivat minut jonnekin muualle. Pois arjesta ja omasta elämästäni. Palasin jotenkin myös lapsuuden maisemiini. Ehkä kuvissa olikin jotain siitä, millaista oli elää meidän perheessämme. Estetiikkaa ja kukkivia niittyjä rakastavan taiteellisen äitini, kolmen vanhemman sisareni ja alati töitä tekevän isäni kanssa. Toisaalta tämä ajatus tuli mieleeni vasta nyt.

Näyttelyssä oli valtavasti katsottavaa. Se oli loistava läpileikkaus koko Brykin tuotannosta ja oli kiehtovaa katsoa upean taiteilijan koko matka nuoruuden töistä aina viimeisiin töihin saakka.

En lukenut yhtään arvostelua näyttelystä etukäteen, enkä kerrannut niitä kohtuullisen vähäisiä tietoja, joita minulla Ryt Brykistä entuudestaan oli. Menin vain ja annoin kuvien viedä. Ja kyllä ne veivätkin. On jotenkin vaikeaa selittää mikä niissä kiehtoi mutta varmasti pidän esittävästä taiteesta ja kuvista jotka ymmärrän, mutta jotka silti vievät mennessään ja alkavat kertoa minulle omia tarinoitaan. Vaikka Brykin kuvat ovat ystävällisiä, tarinat ja tunnelmat joita ne minulle kertoivat olivat syvällisiä. Ei taiteen minusta tarvitse olla hirvittävän dramaattista ja rajua, ollakseen vahvaa ja herättääkseen vahvoja tunteita äärestä laitaan.

Jossain vaiheessa kuvia katsellessani (haluan käyttää sanaa ”kuvia” koska vaikkakin kyseessä on keramiikka, keramiikan pinnalle Brykin luomat kuvitukset tai keramiikasta tekemät mosaiikit ovat kuvia yhtäkaikki kuitenkin) mieleeni tuli Marc Chagallin taide. Myöhemmin asia huvitti minua. Koin itseni hetkellisesti taiteen tuntijaksi. Istuin katsomaan näyttelyssä pyörivää videota, jossa Brykin tunteneet ihmiset kertoivat hänestä. Vuokko Nurmesniemi sanoo yhtäkkiä videolla, että Brykin teoksia on verrattu Marc Chagalin teoksiin, mutta hänestä se on puppua. ”Rut oli Rut ja hän teki omaa taidettaan”. Niin se varmasti olikin. En hetkeäkään ajatellut kysessä olevan minkäänlaisen kopioinnin, voivathan asiat ja tyylit silti muistuttaa jossain määrin toisiaan. Trendejä on ollut aina. Oli kuitenkin hauskaa, että olin huomannut tällaisen asian itse.

Tuotannon aikajanalla kulkiessa työt muuttuvat abstraktisemmiksi, mutta enimmäkseen niissä säilyy esittävyys kuitenkin. Pidin siitä. Suomen Pankin toimistotilojen aulassa sijaitseva reliefi Puu (1980) on ihana esimerkki siitä kuinka uskomattoman paljon sävyjä lähes mustavalkoisessa työssä voi olla. Pienillä keraamisilla nappuloilla ”maalattu” teos on henkeäsalpaava.

Kun pienenä yritin nukahtaa päiväunille, eikä siitä oikein tullut mitään, äiti kehotti katsomaan tuulessa heijaavia puun oksia ja miettimään mitä niissä näen. On hämmentävää että pienistä, kovista yksittäin tehdyistä keramiikan paloista voi saada aikaan jotain yhtä elävää ja mystistä. Luultavasti Puu on näyttelyn lemmikkini.

Näyttelyä kiertäessäni, mietin kuinka rohkeita taitelijat ovat ja kuinka inspiroivalta heidän elämänsä tuntuu. Työt kumpuavat jostain syvältä taiteilijasta itsestään. Kuinka rohkeaa on näyttää se maailma kaikille ja jättää ihmisten arvioitavaksi. Rut Bryk oli naimisissa Tapio Wirkkalan kanssa. Kuinka paljon toinen on vaikuttanut toiseen ja miten? Bryk niin koristeellinen ja Wirkkala pelkistetty. Millaista heidän elämänsä on ollut?

Näyttely antoi paljon pitkäksi aikaa. Se sai ajattelemaan myös jälleenrakennusajan aikaista positiivista ja optimistista elämänasennetta. Se valoisuus oli niin läsnä näyttelyssä. Nuoret ovat löytäneet 50- ja 60-luvun tyylin nyt. Toivottavasti siihen liittyy myös tuon ajan optimismi. Kaipaan sitä valittamisen, ahneuden ja ahdistuksen sijaan.

EMMA on upea paikka ripustaa tällainen tai mikä tahansa näyttely. Aarno Ruusuvuoren piirtämä, ankaran linjakas Weilin+Göösille v. 1967 valmistunut painotalo on muuttunut Näyttelykeskus WeeGeeksi kymmenen vuotta sitten. Rakastan sitä kontrastia, mikä rujon pehmeä betonipinta suo mille tahansa. Suuret tilat antavat tilaa ajatuksille, ihmisille ja taiteelle.

Näyttelyn lopussa on Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan tyttären, Maaria Wirkkalan kokoama mosaiikkiteos hänen äitinsä tekemistä keramiikkapaloista. Kun katsoin sitä valtavan pitkää teosta ajattelin millaista on ollut laittaa paloja paikoilleen ja ajatella äitiä. Järjestellä mosaiikkipaloja, jotka ovat äidin käsissä muotoutuneet.

Sopiva loppu näyttelylle oli valtava itämaisen naisen päätä kuvaava alabasteriveistos, joka kuului jo toiseen näyttelyyn. Pää oli armollisen seesteinen ja rauhallinen ja antoi minun ja ajatusteni viipyä vielä Brykin luomassa sadunpehmeässä ajatusten virrassa.

EMMAn museokaupasta voi hankkia näyttelyn kuraattorin FT, dosentti, kirjailija, Harri Kalhan kirjottaman kirjan, Rut Bryk elämän taide, jota nyt ahmin. Kirja kertoo sekä henkilöstä että hänen taiteestaan sekä Tapio Wirkklan ja Rut Brykin suhteesta ihanalla tavalla. Millaista onkaan ollut elämä Arabian taideosastolla, seikkailuilla Venetsiassa yhdessä puolison Tapio Wirkkalan kanssa ja lapsuudessa Tukholmassa, jossa saksalainen isä tutki apolloperhosia?

Olen kirjan lumoissa totaalisesti! Poimin siitä yhden kappaleen tähän. Rut Bryk kirjoitti päiväkirjaansa 1937:

”Tahdon tuoda esille sen, mitä olen aina etsinyt, jota kenties ei ole olemassakaan. Tuon tuntemattoman, ihmeellisen – Haluan näyttää ihmisille SIELUN, sen mikä on kivissä, taloissa, kaikessa…Haluaisin näyttää maailmat, nuo ihmeelliset ja kauniit. Haluaisin esittää ne ihmeellisillä väreillä, jotka vihdoinkin voisivat ilmaista sen, mihinkä sanani ja ajatukseni eivät riitä.”

Voi Rut Bryk – onnistuit todellakin!

Myös edellinen blogikirjoitukseni sai innostuksensa tästä näyttelystä. Voit lukea sen täältä

Hanna

Rut Bryk – Taikalaatikko -näyttely 12.5.-4.9. EMMA – Espoon modernin taiteen museo

Vietin aikaa tänään näyttelyssä, jossa 50- ja 60-luvut olivat vahvasti läsnä. Kun tulin kotiin selasin vanhaa valokuva-albumia lapsuudenkodistani ajalta jolloin olin taapero. (Olen syntynyt vuonna 1958)

Kuvissa kaikki oli niin kaunista ja simppeliä. Tarkoituksenmukaista. Kuvia katsellessa oli helppo hengittää.

Sodan jälkeen Suomea jälleenrakennettiin ja ihmisillä oli hirveä elämännälkä. Rahaa säästettiin, jos oli mistä säästää. Tavarat käytettiin loppuun ja uusia hankittiin vain, jos niitä tarvittiin. Estetiikka kukoisti. Sanaa sisustuselementti ei tunnettu. Kalusteiden mittasuhteet sopivat asuntojen mittasuhteisiin ja kodit hengittivät. Niissä ei ollut tavaraa kaikki nurkat ja kaapit väärällään. Vaatteet tehtiin kunnolla, niistä ei lennellyt nappeja eivätkä saumat kiertäneet. Uusia ostettiin tarpeeseen ja hyvien vaatteiden kankaat käännettiin ja käytettiin uudelleen. Jopa kirjekuoret käännettiin ja käytettiin uudelleen. Roskapusseja ei ollut, koska jätteet poltettiin ja kompostoitiin. Sellaisesta kaikesta tulee hyvä olo.

Luin Facebookista postauksen, jossa eräs äiti tuskastuneena toivoi, että lastenjuhlien kilpavarustelu lopetettaisiin. Hänen lapsensa ystävä oli ilmoittanut, ettei voi tulla synttärijuhliin, koska heillä ei ole rahaa ostaa sankarille lahjaa. Äiti ehdotti, että äidit päättäisivät nyt yhteistuumin lopettaa synttärihulluudet. Perinteiset juhlat kunniaan. Kakkua, jätskiä ja sipsejä. Ongintaa ja leikkiä. Lahja saa maksaa 2-5 € ja vieraille ei anneta lahjoja kotiin lähtiessä. Luoja! Onhan tämä nyt mennyt aivan hulluksi. Ja toden näköisesti kaikki tajuavat sen, mutta kukaan ei uskalla repäistä ja olla tavallinen.

Kohtuus ja tavallisuus on kuitenkin parasta elämässä.

Tyttäreni koetti kuvailla uutta ystäväänsä. Hän haki ja haki sanoja, kunnes autoin häntä ja kysyin onko uusi ystävä tavallinen ihminen. Just ihanan tavallinen! tyttäreni huusi. Tavallinen on niin riittävää.

Kun pääsee herkkujen ääreen ja syö liikaa, voi huonosti pitkään ja ilo muuttuu ähkyksi. Moni kiittelee aasialaista keittiötä siitä, ettei sitä syödessä tule ähkyä. Mikä meitä oikein vaivaa, että syömme ylipäätään mitään niin että saamme siitä pahan olon? Ensin syödessä ja pitkän ajan kuluessa liikana massana kehossa, josta aiheutuu paljon terveydellistä kiusaa ja pysyvää pahaa oloa.

Ajattelin myös gourmet ravintoloita ja niiden annoksia. Niihin ladataan kaikki. Kaikki rasvainen ja kallis ja sitten näperretään pieni sievä annos. Annoksia syödään kuudesta kahteentoista. Ne ovat kauniita kuin taideteokset ja niistä tulee sairas ähky. Kun niiden seurana juodaan vielä ravintolan suosittelemat 4-6 eri viiniä vatsan lisäksi sekaisen menee pää. Ehkä kaikki eivät ole yhtä herkkiä kuin minä, mutta minun kehoni ei niitä bakkanaaleja kestä.

Onneksi 50- ja 60-luvut ovat nyt nuorten aikuisten suosiossa, samoin kuin laatu. Ei ehkä vielä megatrendinä, mutta nousussa kuitenkin.

Vähemmän on enemmän. Tavallinen on parasta.

Hanna

Mulla on yksi (no siis useita, mutta esimerkiksi tämä yksi… huoh) rasittava ominaisuus. Pyrin olemaan aina ajoissa paikalla.

Ai että mikä siinä sitten voi olla rasittavaa? No se, että en pyri olemaan paikalla vähän ennen. Onnistumisprosentti sille, että osuu minuutilleen oikeaan hetkeen on kohtalaisen pieni ja siitä seuraa, että olen…..myöhästyjä…uuuhhh!

En aina, enkä aina paljon, mutta usein olen ihan tipalla ja monesti vähän myöhässä. Inhoan sitä asiaa ja olen koettanut tehdä parannusta sinnikkäästi jo vuosikausia. Joskaan en kyllin sinnikkäästi, koska myöhästelen edelleen.

On jotenkin ihan älytöntä, että ei voi lähteä selkeästi vähän aikaisemmin ja olla vähän aikaisemmin rennosti perillä. Kun yrittää olla juuri oikealla hetkellä ajautuu aina kiireeseen. Aina. Joka kerta. Iäti. Forever.

Luin joku aika sitten jonkun stoorin optimismista ja optimistisista ihmisistä. Koska olen ikuinen optimisti, juttu kiinnosti. Ja kas miten lystiä! Sieltä löytyi syy tähän raivostuttavaan tapaan.

Koska olen optimisti uskon, että ehdin ja lisäksi uskon vielä että ehdin paljon. Se tarkoittaa sitä, että jos on tunti aikaa, kuvittelen ehtiväni tekemään sen tunnin aikana vaikka mitä. Ihmeitä suorastaan.

Juuri niin se on! Kun olen lähdössä ulos ovesta, siivoan toisella kädellä tavaroita paikoilleen, suljen ikkunoita ja ovia, soitan puheluja, teen eväitä, petaan sänkyä, vastan sähköpostiin jne….Ja lopputuloksena optimisti lähtee vähän myöhässä liikkeelle. Mutta optimistina ajattelen, että vielä on aikaa olla ajoissa, eihän sitä koskaan tiedä, ei pidä surra kun on vielä 25 minuuttia aikaa puolen tunnin matkaan ja parkkipaikka optimistille löytyy joka tapauksessa, jos ei oven edestä, niin kadun toiselta puolelta kuitenkin.

Nyt, kun tiedän tämän syyn, on helpompaa (yrittää) olla ajoissa. Toisaalta ihmiset kysyvät jatkuvasti minulta kuinka ehdin tehdä kaikkea mitä teen ja kuinka saan niin paljon aikaa ja mistä tuo energia oikein tulee. Siitä se tulee – optimismista!

Iloa päivään – usko hyvään!

♡

Hanna

Hei! Terveisiä Oulusta!

Olen täällä pari päivää ja eilen illalla kuvasin pikku videotervehdyksen teille ihan testinä. Että jospa blogia ei aina tarttis lukea?

Oli muuten huikaa kuinka kauan täällä pohjoisemmessa Suomessa päivä paistaa!

Ja sitten vaan kommetteja kehiiin, josko enemmänkin alan latailemaan elävää kuvaa tänne!

Love

Hanna

Kun on elänyt viisikymppiseksi ilman silmälaseja ja nähnyt mainiosti, niin ikänäkö oli minulle pieni (suuri!!!) kriisi. Lisäksi oli vaikeaa ymmärtää millaiset lasit sopivat juuri minun käyttööni ja ylipäätään, että linsseissä on muitakin eroja, kuin niiden vahvuus. Nyt olen alkanut ymmärtää millaisia laseja tarvitsen samoin kuin sen, että näköä on syytä tutkia säännöllisesti. Oma optikkoni on ihana Marina Åkerlund Specsaversilla. Kävin hänen luonaan näöntarkastuksessa ja hankin uudet lasit – sillä näköni oli huonontunut. On myös kivaa, kun on useampia laseja, koska a) hukkaan niitä jatkuvasti b) on kivaa vaihdella niitä c) myös muut hukkaavat minun lasejani!!! d) jostain syystä silmälasieni päälle astutaan aika ajoin… (on siis selvää että säilytän niitä oudoissa paikoissa – myönnän syyllisyyteni)

Specsaversin näöntarkastus on iso paketti. Sanalla sanoen kokonaisvaltainen. Siihen kuuluu:

Digitaalinen silmänpohjakuvaus

jonka avulla pystytään arvioimaan silmien terveydentilaa ja huomaamaan jo varhaisessa vaiheessa viitteitä erilaista sairauksista. Esimerkiksi diabetes, silmänpohjan rappeuma sekä silmänpainetauti voidaan havaita silmänpohjakuvista. Jos kuvissa on jotain epätavallista, ne lähetetään edelleen silmälääkärin arvioitaviksi tai asiakas ohjataan silmälääkäriin.

Kuvista saa myös tietoa näköhermonpäistä ja tarkan näkemisen alueelta (macula). Koska kuvat säilytetään, voidaan asiakkaan silmänpohjien tilannetta seurata.

Minusta silmänpohjakuvat olivat aika huimat pullerot! Jotenkin kreisiä ajatella että noilla pulleroilla sitä maailmaa tarkkailee. Mieheni oli mukana rillien hakumatkalla ja hänelle tehtiin myös näöntarkastus. Hänen silmänpohjakuvissaan oli merkillinen rengas. Marina sanoi sen olevan pigmenttiä, joka sattuu näkymään kuvassa, mutta kuvat lähetettiin silti etäkonsultaatioon lääkärille. Kyllä se vähän jännitti. Vastaus tuli kuitenkin muutamassa päivässä eikä mitään syytä huoleen onneksi ollut.

Taittovirheen esimittaus

Se tehdään autorefraktometrillä. Siinä katsotaan testikuvaa ja optikko näkee laitteen näytöstä suunta-antavan tuloksen taittovirheestä.

Minulla on vähän hajataittoa, en tiennyt siitää ennen kuin ikänäkö päätti ilmaantua.

Silmänpaineen mittaus

Se tehdään pienellä laitteella joka muistuttaa hiukan käsisuihkua muodoltaan. (Optikot varmaan pyörtyvät lukiessaan tämän. Sori) Paineen mittaus on kivuton ja nopea. Oikeastaan hassu. Mutta tärkeä, sillä se saattaa paljastaa mahdollisen silmänpainetaudin. Silmän paine voi nousta täysin huomaamattomasti ja siksi se on hyvä tarkistuttaa.

Koska olen pikkupelkuri, silmänpaineen mittaus jännitti. Mittari tulee niin lähelle silmää. Mutta kuten yleensäkin, pelkäsin tietysti ihan turhaan.

Näöntarkistus

Viimeisenä tutkitaan sitten se näkö. Mitä näkee ja mitä ei ja kuinka kauas ja miten sen lähinäön kanssa on. Tästä lopputuloksena on silmälasiresepti.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=LN0EtfLQlMg?rel=0&controls=0&w=560&h=315]

Kehysten valinta jippiii!!!

Viimein pääsin sitten valitsemaan silmälasikehyksiä. Se on aika jännää, sillä minulla ei ole hajuakaan siitä millaiset pokat hyllystä nappaisin. Mutta optikot osaavat oitis antaa minun kasvoilleni sopivat kehykset. Olen huomannut sen jo kymmeniä kertoja. Ja mikä hupaisinta, yleensä ensimmäiset, jotka he laittavat nenälleni, ovat minusta ne parhaat.

Kun kehykset on valittu, mitataan erityisellä laitteella vielä kuinka linssit rakennetaan juuri minulle ja juuri minun kehyksilleni parhaiten sopiviksi.

Koko tämä prosessi on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Ensimmäiset kokemukseni optikkojen työn vaativuudesta näin ollessani Afrikassa hyväntekeväisyysmatkalla. Voit lukea siitä täältä. Siellä optikoilla oli huomattavasti vähemmän laitteita mukanaan, mutta tuloksia ja apua saatiin silti vietyä perille. Olemme me täällä Suomessa kyllä eritysasemassa, kun näin täydellinen, kalliilla välineillä ja monivuotisen koulutuksen saaneen optikon tekemä näöntutkimus maksaa vain 29€.

Nyt katselen tyytyväisenä tietokoneeni näyttöä uusien lasien läpi. Hyvin näkyy!

♡

Hanna

Istuminen, seisoskelu ja autolla ajaminen eivät oikeastaan sovi mulle ollenkaan. Olen todennut sen miljoona kertaa ja taas viime viikon Suomen kaunein koti –kuvauksissa sen sain tuta. Vaikka olis mikä, mun on vaan pakko liittää niihin kuvauspäiviin venyttelyä ja liikuntaa.

Jos en liiku, alkaa ensin jumittaa niska, sitten selkä ja lopuksi oikeastaan kaikkein ikävin eli varvas! Jalkaterässä alkaa käydä sähäköitä salamoita ja kipu on huikeaa tuskaa ja tykitystä. Se tuntuu istuessa, kävellessä ja seisoessa ja vaatii kengän repimisen jalasta raivon saattelemana ja sen jälkeen kaikenlaisia venytysliikkeitä ja naksautteluja. Mutta ne auttavat vain tovin. Jos homma pääsee pahaksi, kuten pääsee ilman säännöllistä voimistelua, menen Merja Avolan hoitopöydälle

Merja on naprapaatti, joka on pitänyt kroppani palikat järjestyksessä ainakin kymmenen vuotta. Se on pitkä aika ja vaikka mitä on ehtinyt tapahtua.

Kun aloitimme kärsin migreeneistä, niskani jysähti vähän väliä niin, ettei pää kääntynyt lainkaan. Selkä reistaili ja koko paketti – Hanna – oli usein aika kipeä, kireä ja kaikin tavoin vaikea kokonaisuus pitää kivuttomana. Joustava se ei tainnut olla ollenkaan. Merja manipuloi, venytti ja vanutti ja pisti rouvan aina kuosiin. Läksiäisiksi sain aina jumppa- ja venyttelyohjeita. En tehnyt niitä koskaan. Tietenkään. Treenasin kyllä, milloin mitäkin lajia vaihtelevasti, mutta jumeja riitti.

Merjan hoitokäsittelyt ovat ihania. Hän hieroo, venyttää ja painelee, mobilisoi ja manipuloi. Yleensä pötkötän hoitopedillä ja höpötän kakenmoisia tarinoita ja Merja vanuttaa kroppaani. Koska sanastoni sen suhteen mitä hän tekee, on vähintäänkin heikko, kopioin tähän tekstin selventämään asiaa:

Pääasiassa naprapaatin hoidon tarkoituksena on normalisoida nivelten liikkuvuutta ja pehmytosien toimintaa sellaisissa nivelissä, joiden liikkuvuus on häiriintynyt sekä tätä kautta vähentää kipua. Naprapaatti käyttää sekä passiivisia, että aktiivisia hoitomenetelmiä. Passiivisina hoitomenetelminä voidaan mainita erilaiset manipulaatio-, mobilisaatio-, lihasvenytys- ym. pehmytkudoskäsittelytekniikat, joiden pääasiallisena tavoitteena on palauttaa nivelen normaali liikelaajuus.

Aktiivisista menetelmistä tärkein on lääkinnällinen harjoitteluterapia (LHT), jossa käytetään koordinaatiota, lihasvoimaa ja –kestävyyttä, sekä nivelten liikkuvuutta normalisoivia harjoitteita.

Lisäksi hoidon apuna voidaan käyttää erilaisia fysikaalisia hoitomenetelmiä, kuten lämpö-, kylmä- ja sähköhoitoja. Myös erilaisia teippauksia voidaan käyttää hoidon tukena.

En halua missään nimessä väittää etteivät lääkärit osaisi hommiaan, mutta menen mieluummin naprapaatille jos jäsenet ei pelitä tai selkä on kipeä. Sieltä saa avun nopeasti, eikä tarvitse syödä aina lääkkeitä. Merja osaa kyllä arvioida, jos lääkäriin on syytä mennä.

Eilen kävin ensin aamulla Fustra-treenissä ja ihanan ystävän kanssa vietetyn pikku lounashetken jälkeen menin Merjalle. Niska oli jäykkä ja varvas lähetti sataa salamaa jatkuvalla syötöllä.

Fustra auttoi paljon, mutta ei täysin. Merja mobilisoi, paineli ja hieroi jalkoja, niskaa ja selkää ja avasi liikkeen lanneselän alaosassa ja näin vapautui myös SI-nivelen liike. Olo helpottui heti.

Kerroin siinä samalla mitä liikkeitä oltiin tehty Fustrassa ja kiroilin, kun vasen pakarani on edelleen heikompi kuin oikea ja lantion nosto ja jalan ojennus ovat haastavia tehdä oikein. Lantio romahtaa eikä pysy suorassa. Olin siinä päin makuulla ja Merja pyysi minua jännittämään lantionpohjanlihakset ja vasemman pakaran sekä nostamaan vasemman jalan suorana ylös. Ihan selvä asia, hän sanoi, hermotus ei toimi kunnolla, siksi se on niin vaikeaa sinulle. Nyt teet kolme kertaa päivässä tätä liikettä huolellisesti. Toistot auttavat ja hermot alkavat toimia. Sitten se lantion nosto ja jalan ojennus sujuvat niin että lantio pysyy suorassa eikä putoa. (Jessss! Aion yllättää Fustravalmentajani pian!)

Merja on käsitellyt minua siis jo ennen kuin aloitin Fustran. Fustran myötä käsittelyt ovat muuttuneet ja helpottuneet. Lihakset ja kroppa on joustavampi ja kehon asento on muuttunut niin että jumeja tulee vähemmän. Tulen koko ajan vaan parempaan kuntoon ja asentoon, vaikka vanhenen. Se on mieletöntä ja palkitsevaa. Silti en ole tyytyväinen liikuntani määrään. Mutta olen ottanut sarjan Merjan ehdottamia venytyksiä ohjelmaani päivittäin. Olen siitä erittäin ylpeä, sillä omat treenit eivät vain oikein onnistu minulta. Mutta aina kun nousen ylös kirjoittamasta teen pienet venytykset ja se tuntuu hyvältä.

Hei pitäkää huolta itsestänne!

♡

Hanna

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen… kohta lauletaan taas suvivirttä kouluissa. Kesälomat alkavat.

Niinpä niin koulu. Se oli hauskaa aikaa monella tavalla, mutta suvivirsi ei koskaan ollut minulle riemun aihe. Kevätlukukauden loppu merkitsi aina häpeää. Sain melkein joka kesä ehdot jostain ja jäin kaksi kertaa luokalleni.

Aloitin koulun vuonna 1965 jolloin kukaan ei luultavasti tiennyt mitään lukihäiriöstä tai dysleksiasta.

Opin lukemaan ja kirjoittamaan varmaan ihan kohtuullisessa ajassa. Sen sijaan kertotaulu oli pienen koululaisen Via Dolorosa. Laskukirja (kuten silloin sanottiin) aukesi aina samasta kohdasta, aukeamasta johon oli painettu kaikki kertotaulut yhdestä kymmeneen. Se aukesi siitä, koska olin itkenyt kirjan aukeaman likomäräksi useaan kertaan. Kirja laitettiin yöksi lämpöpatterille niin että patteri oli sivujen välissä, muuten se ei olisi kuivunut. Sivut olivat ainaisesta kastumisesta paksut ja pahviset. Yritin ja yritin. Isä kuulusteli. Hänen kärsivällisyytensä oli loputon. Ja kyllä minä sen lopulta opin.

Oppikoulu eli koulu ikävuosina 10-15 oli pahinta aikaa. Luin neljää vierasta kieltä, joka tarkoitti loputonta määrää ulkoa opittavia uusia sanoja. Todella loputonta. Kun se suvivirsi kajahti, niin samalla kellon lyömällä alettiin etsiä paikkaa, jossa voisi opiskella kesäkuun ja saada ehdot suoritettua.

Ehtolaiskursseja järjestettiin todella omituisissa paikoissa. Kursseille meno oli tietysti myös ahdistavaa, koska kaikki opiskelijat olivat vieraita. Eikä siellä keneenkään tutustuttu. Jos kursseja ei löytynyt, löytyi yksityisopettajia. Kerran istuin kesäkuun yhdessä ikivanhassa huvilassa Kulosaaressa. Talo oli täpötäynnä raskasta antiikkia, siellä oli mielestäni valtavan sekaista ja haisi pölylle. Sinne oli oikeasti kammottavaa mennä. Mutta menin, koska oli pakko. Ja opin koska keskityttiin kuukauden ajan yhteen ja samaan aiheeseen. Toistoa toistoa toistoa.

Huolimatta siitä, että koulunkäynti oli kivinen polku kulkea, viihdyin koulussa. Olin hyvä kuvaamataidossa ja musiikissa ja olin aina mukana kaikissa tapahtumissa ja näytelmissä. Opettajat pitivät minusta, vaikka saivatkin välillä komentaa enkä ollut se hyvä oppilas. Kulosaaren yhteiskoulu oli turvallinen ja kiva paikka.

Kun lopulta kirjoitin ylioppilaaksi ja sain tietää että lyhyt matematiikkakin oli mennyt läpi, huusin onnesta vanhempieni yrityksen edessä Mariankadulla niin, että se kuului varmasti Töölöön saakka. Samalla vannoin etten enää koskaan opiskele missään.

Lakkiaisissa rehtorimme Matti Karstikko kätteli kaikki uudet ylioppilaat, mutta minut hän sulki karhun syleilyyn valtavaan syliinsä ja sanoi: Ja Sumarin Hanna, kuka olisi ikinä uskonut!

Ei varmaan kukaan. Mutta läpi meni C:n papereilla.

Miten dysleksia on vaikuttanut elämääni? Vaikka miten. Koska olin aivan paska koulussa, huonoista huonoin, vaikka kuinka pänttäsin, sain varmaan leiman tyhmänä ja laiskana. Silti oppiakseni mitään minun oli oltava tuhannesti ahkerampi kuin kukaan kympin oppilaista, vain saadakseni hyväksytyn kokeista. Dyslektikko ei ole tyhmä, me vain opimme erilaisilla metodeilla kuin muut. (Kaikki oppivat siten kuin dyslektikot oppivat) Huonoutta piti kompensoida muilla asioilla ja elin kohtuullisen vilkkaan nuoruuden ja kärsin tietysti huonosta itsetunnosta.

Opin olemaan nokkela ja huomasin pian että olen tavattoman taitava monissa asioissa, mutta en vielä silloin ymmärtänyt, että niistä voisi muodostua joskus ammatti tai ammatteja.

Kolme ihaninta asiaa koulussa oli

Kun voitin suunnittelemallani julisteella piirustuskilpailun

Kun rehtori sanoi julkisesti että Hanna Sumarista me kuulemme vielä

Kun matematiikan opettaja antoi minun vastata tunnilla, vaikka kävin luokkaa toiseen kertaan

Haluaisin, että jokainen joka saa nyt kevättodistuksen, uskoisi siihen että maailmaan mahtuu kaikenlaisia osaajia, kaikenlaisia tapoja oppia ja pärjätä. Katso tänne! Pidin sanani, enkä koskaan mennyt enää opiskelemaan kouluun. Yritin kerran opiskella sisustussuunnittelua koulussa, mutta huomasin pian osaavani enemmän kuin opettajani. Koulu ei ole koko elämä ja kaikkia meitä tarvitaan!

Ja oppimisvaikeuksista kärsivien vanhemmat ja sukulaiset, valakaa uskoa ja iloa lapsiin. Palkitkaa heitä niistä asioista joissa he ovat taitavia, sillä jokainen on taitava jossain. Hyvä itsetunto auttaa pärjäämään!

♡

Hanna

Tiedättekö, kun joskus vaan inhoaa itseään ja ajatuksiaan ja tapaansa olla ja elää ja päättää visusti ryhtyä paremmaksi ihmiseksi heti nyt?

Itsensä ruoskiminen voi alkaa jostain ihan pienestäkin asiasta, joka ei kuitenkaan siinä hetkessä tunnu lainkaan pieneltä. Kimmoke voi tulla esimerkiksi jonkun siististä vaatekaapista, jota väsyneenä vertaa omaansa, jonka näkee maailman kaikkeuden hirvittävimpänä paikkana ja kaikenlaisen kaaoksen ytimenä ja samalla itsensä saamattomana ja kykenemättömänä hoitamaan oikeastaan mitään kunnolla.

Kun itsensä ruoskiminen alkaa, on helppoa siirtyä keittiöön lohduttamaan itseään pikkunaposteltavalla. Kun siinä sitten avaa aterinlaatikon ja huomaa että siellä veitsien ja haarukoiden joukossa on leivänmuruja on katastrofi valmista kauraa. Yhtäkkiä tajuaa, kuinka koko huusholli oikeastaan on aivan karmeassa siivossa, ikkunat pesemättä, lauteet hinkkaamatta ja muutenkin aivan liian täynnä tavaraa. Siitä voi sitten siirtyä suremaan sitä, että miettii tätä kaikkea keittiön pöydän ääressä syömässä jäätelöä suoraan litran paketista vuoron perään suklaan kanssa.

Pikkuhiljaa ajatukset siirtyvät siihen kuinka inhottava oma luonnekin on! Varmasti liian usein negatiiviset ajatukset valtaavat mielen. Pieni kateuden pistos tuntuu selkeästi välillä sydämessä. Ja aivan liian usein hermostuu, tiuskii, on kärsimätön ja on kaikin puolin ikävä lähimmäisilleen monin tavoin.

Pahinta kaikessa on syvällä omassa ytimessä, huolellisesti muiden katseilta haudatut ikävät ajatukset. Nyt ne kaikki vyöryvät mieleen. Järkyttävänä Niagaran putouksena ja tsunamina, joka peittoaa alleen jokaisen hyvän teon, kauniin ajatuksen ja ylipäätään ihan kaiken hyvän.

Kun jäätelöpurkin pohja alkaa häämöttää ja ilta hämärtää pelastussuunnitelma on tehty. Heti huomenna aion olla parempi ihminen. Enää ei sotkuinen kaappi (joka ei oikeasti edes ollut koskaan sotkuinen) merkitse mitään. Nyt pannaan kuntoon koko ihmisen sielu ja ruumis yhdessä rytäkässä. Koskaan enää eivät huonot ajatukset tule saavuttamaan tajuntaani. Enää koskaan en hermstu. Enää koskaan en tiuski. Enää koskaan en kadehdi ketään. Enää koskaan en ajattele mitään rumaa vaan olen tyyni, ystävällinen enkä varsinkaan ota itseeni mistään, vaan nauran iloisesti, joku muu onkin niin heikko, että ilkeilee. Koska heikkous on sallittua (muille) ja ihmisille täytyy antaa anteeksi kaikki jo ennenkuin he tajuavat olleensa vähän ikäviä.

Seuraavaksi inhoaa sitten sitä, että on syönyt neljänneskilon suklaata ja litran jäätelöä ja päättää samaan syssyyn ettei enää ikinä sorru moiseen ja heti huomenna alkaa laihdutuskuuri ja dieetti ja jokapäiväiset intensiiviset liikuntaharrasteet, joissa ei hikeä, vaivaa eikä aikaa säästetä.

Hampaiden pesun jälkeen nämä kauniit ja hyvät suunnitelmat mielessä sitä sitten kellistää päänsä tyynyyn ja käy nukkumaan.

Ja mikä ihme onkaan tapahtunut, kun aamulla, kunnon yöunien jälkeen herää! Kaikki on taas hyvin. Yön aikana ovat suomukset pudonneet silmiltä ja kaappi on tarpeeksi siisti ja luonne vikoineen ihan siedettävä. Oikeastaan hyvä. Ehkä sitä on ihan kiva ihminen oikeastaan. Useimmiten.

Vaikka kyllä sitä parannettavaa, aina löytyy ainakin omasta luonteesta ja pieni askel kohti parempaa ihmistä on aina otettu itseruoskinnan yhteydessä.

Tämä vaan tiedoksenne – olen tänään parempi kuin eilen.Ainakin vähän. Ainakin hetken. Ja myös virkeämpi 😉

Onko tuttua?

♡

Iloa päivään!
Hanna

Hei taas,

Aika rientää ja minä riennän ympäri Suomea, Suomen kauneinta kotia etsimässä. Paljon kaikkea muutakin touhua on ollut. Terassin pesua, kitkemistä, siivoamista ja muuta epäkiinnostavaa. Lauantaina pidin kuitenkin pienen breikin kaikesta ja lähdin mieheni mukaan, kun hän lähti ajamaan enduroa Vantaalle. Pakettiautoon pakattiin taas kerran kaksi pyörää, enskapyörä ja mun fillari. Samoin siellä oli kaksi kypärää. Prätkäkypärä ja fillarikypärä.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=wmQjMn9NfPg?rel=0&controls=0&w=560&h=315]

Blogin lopussa on linkki, jonka takaa löytyy kilpailu. Voit voittaa huippipalkinnot itsellesi ja ystävällesi!

On hirveän kivaa ajella pyörällä ylipäätään, mutta parasta on se, kun voi ajella uusissa maisemissa. Mulla onkin tapanani matkoilla ollessa vuokrata pyörä ja tutustua kaupunkiin aamutuimaan pyöräilemällä. Näkee niin paljon enemmän kuin kävellen. Ja autossa nyt saa istua muutenkin ihan liikaa. Bonuksena keuhkoihin virtaa raikasta ilmaa, hotellin suodatetun ilman sijaan.

Ajellessani siellä pitkin poikin tajusin kuinka valtavan nopeasti kevät on edennyt. Kaikki kukkii jo! Kielojen huumaava tuoksu oli jo miltei etova kovassa kuumuudessa. Mutta kaunista oli ja siis tosiaan kivaa, kun ei ollut mitään tietoa siitä mitä seuraavan mutkan takaa löytyy. Muita pyöräilijöitä ei juuri ollut. Yksi kilpapyöräilijä suhahti ohi ja arvostin kovasti hänen tapaansa ilmaista lähestymisensä. Pyöräilijä yskäisi. Paljon mukavampaa, kuin soittaa kelloa. On myös mukavaa tietää, kun joku on tulossa ohi, silloin ei vahingossa aja eteen tai säikähdä muuten.

Ajan paljon autoa sekä kaupungissa, että pitkiä työmatkoja, kun kuvataan ohjelmia, käyn luennoimassa ja tai juontamassa tilaisuuksia. Olen siinä ajaessani monta kertaa miettinyt tapaa olla yksi liikkuja muiden keskellä.

TV:ssä oli joskus tietoisku, jossa muistaakseni Kimi Räikkönen ja Mika Häkkinen sanoivat ettet voi vaikuttaa muiden ajamiseen, mutta omaasi voit. Olen eri mieltä.

Liikenne on yhteispeliä. Samaan aikaan liikkeellä on jalankulkijat, joihin kuuluvat lapset, aikuiset, vanhukset ja vielä koirat ja kissatkin. Pyöräilijät, rullalautailijat, rollaattorit ja pyörätuolit. Autoilijat, ammattiautoilijat, motoristit ja onkohan vielä muitakin lajeja? Kaikkien yhteinen nimittäjä on ihminen. Ja meillä ihmisillä on niin monenlaisia hetkiä elämässä. Samaan aikaan siellä ajelee hän, joka sai eilen ajokortin, hän joka sai kuulla juuri maailman ihanimman uutisen. Hän jonka läheinen on juuri kuollut, hän joka sai uuden työpaikan ja hän joka sai potkut. Hän jota itkettää ja hän joka kiljuu riemusta. Hän joka on aina vihainen. Siksi mun mielestä liikenteessä ei pitäisi provosoitua kenenkään tekemisistä. Varsinkaan, kun siitä ei ole mitään hyötyä. Sen sijaan, kun pyytää anteeksi tötöilyjään, joita kaikki välillä teemme, rauha säilyy ja nopeat, arvaamattomat liikkeet jäävät vähemmälle. Kun antaa tietä kiilaajalle, voi muistaa ettei se hidasta omaa menoa kuin jonkun sekunnin ja on takuulla kiilannut itsekin joskus….. Oma leppeä ja ystävällinen asenne liikenteessä tarttuu. Sillä lailla voi vaikuttaa muihin liikenteessä olijoihin. Kun hymyilee äkäiselle pyöräilijälle, antaa tilaa ja ottaa muut huomioon, se tarttuu. Olen huomannut sen aivan selvästi. Lempeä yskäisy takanani kertoo minulle, että joku on ottanut minut huomioon liikenteessä. Toki teen seuraavaksi saman itsekin! Jos joku ei siihen pysty, hänellä on huono päivä ja tilanne. Jokaisella on sellainen joskus. Siihen voi olla millaisia syitä tahansa. Annetaan anteeksi ja toivotetaan hyvää matkaa mielessämme, silloin ei provosoidu itse eikä kanna huonoa energiaa mukanaan.

Ja sitten se pyöräilykypärä. Aina päässä. Koska pääoma ratkaisee!

Liikenneturvan sivuilla on kilpailu, jossa ideana on suomalaisten pyöräilytyylit. Käy katsomassa ja osallistumassa kilpailuun täällä. Voit voittaa Helkama-pyörän ja kypärän itsellesi ja kaverillesi! Jeij!

Hyvää pyöräilykesää

♡

Hanna