Olen menossa Kölniin sisustusmessuille. Olen yksin ja kävelen pitkin poikin lentokenttää kaikessa rauhassa. Kun on yksin (eikä pidä kännykkää kädessään) ehtii aistia ja katsoa ympärilleen. Helsinki-Vantaan lentokenttä on kyllä aivan mielettömän hieno. Niin siisti ja kaunis. Kahvilat on osattu tehdä jotenkin kivoiksi omiksi saarekkeikseen ja niitä on montaa sorttia. Kodikkaita, cooleja, nopeita, asiallisia. Ja kaikkialla on puhdasta. Tuli yhtäkkiä mieleen paljon kaikenlaisia muistoja joiden keskiössä on lentokenttä ja Finnair.

Olin ihan pieni tyttö ja isäni matkusti paljon työnsä vuoksi. Silloin Finnair ei ollut Finnair vaan Aero. Eikä ollut lentokenttäkään mitään sinnepäinkään, kuin tämä nykyinen. Lentokenttärakennus oli puinen parakki. Kun isäni lähti työmatkalle, kentältä yleensä soitettiin aikooko hän tulla vai ei. Oi oi se oli uskomatonta! Kun isä hyökkäili edestakaisin lähtökiireissään ja puhelin soi, hän huusi: ”se on Aerosta, sanokaa että olen juuri lähtenyt!” Ja niin kone odotti häntä. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä.

Kun isä tuli matkoilta kotiin, olin aina vastassa häntä äidin kanssa. Kun näin hänet tullissa, juoksin sinne suoraa päätä, kenenkään estämättä, lujaa suoraan isin syliin. Isän iso käsi hakeutui puvun takin taskuun ja sain imekseltäväkseni makeita ja sitkeitä lentokonekaramelleja, joita jaettiin, kun kone laskeutui, etteivät korvat menisi lukkoon. Isä ei syönyt niitä, vaan minä sain ne aina. (Sen sijaan hän poltti tupakkaa koneessa ja kaikkialla muuallakin, mikä siihen aikaan oli täysin hyväksyttyä)

Muistan kaksi asiaa lentokentän kasvusta. Ensinnäkin itse kenttää rakensivat rattijuopot ja pikkurikolliset. Mentiin Seutulaan kuokkimaan. Siitä lauloi Irwin näin:

Well, autolla Kanariansaarille eli Seutulan lentokenttätyömaalle

mä lähdin tuolle suositulle matkalle ilman ulkomaanpassia.

Kun matkalipun sain lain puolesta oikeen kabinettivaunussa,

ja adjutanttinkin univormussa ei ollut matkalla harmia.

Perillä ei ollut laukunkantajaa,

loistohotellista puhumattakaan.

Päivälläkin jouduin pitään pyjamaa,

ei ollut nimeä, vaan kannoin numeroa sataa kahdeksaa.

Kesälomalle Seutulaan valtion täysihoitolaan

Suomihan on suuri urheilumaa, siis kaikki terveydeksi kuokkimaan

Toiset juo lomallansa samppanjaa,

minä vain teetä ja vanikkaa

Toiset makaa puoleen päivään vuoteissaan,

kun minä lähden joka aamu kuudelta kuokkimaan.

Veikkaan ettei laulun sanat aukea muille kuin Irwinin aikalaisille…

Toinen asia koskee itse rakennusta. Alkuperäiseen, parakin tilalle rakennettuun lentokenttärakennukseen, laitettiin parkettilattia. Siitä nousi aivan hillitön kohu ja marmatus. Se oli kansalaisten mielestä aivan liian kallis. Lattiaa puolusteltiin mm. sillä argumentilla, että Suomi on puumaa. Tuo lattia on edelleenkin lentokentän vanhimman osan lattiassa ja pakko myöntää, että se on paksun lakkakerroksensakin alla upea ja todellakin poikkeava maailman lentokenttien lattiamateriaalina. Yleensähän kenttien lattiat ovat kiveä. (Suosikkini on Schipolin kentän musta graniittilattia Amsterdamissa, jossa on suuria kiillehiutaleita, kuin tähtiä. Kun sitä katsoo tuntuu, kuin lentäisi tähtien keskellä avaruudessa. Seutulassa on samantapainen, mutta luulen että Amsterdaamin kentän hopeahileet ovat vielä suurempia.)

Suomalaisilla on myös aina ollut hirveän vahva usko omaan lentoyhtiöönsä. Finnair laskeutuu aina – sanottiin. Oli sää mikä tahansa meidän lentäjät osaavat laskeutua. Ja tottahan se on, eikä Helsinki-Vantaan kenttä mene kiinni vaikka lunta tulisi kuinka paljon tai pakkanen paukkuisi.

Kun kävelin kentällä tänään, mietin näitä kaikki juttuja ja ihmettelin miten voi olla, että Finnair ja sen kenttä on saanut niin paljon huonoa julkisuutta viime vuosina. Paljon lakkoja ja laukut kulkevat hitaasti? Koneen tarjoilut ja niiden hinnat? Kurja juttu, sillä Finnair on huippu luotettava. Onhan se tärkeämpää, kuin joku koneessa tarjottava ruoka. Tursitiluokassa on turistiluokan sapuskat ja busineksen herkuista suurin osa meistä voi lukea vain Heasrin ruokasivujen arvosteluista.

Kölniin lennettäessä koneessa tarjottin kahvia, teetä ja mustikkamehua. Miten mahtavaa, että on valittu mehu, joka on tehty suomalaisista marjoista eikä Kalifornialaisista hedelmistä. Ilahduin juomista, ostin wrapin ja ilahduin myös Marimekon serveteistä ja kiharasta sekoittimesta, joka ajaa lusikan asemaa tee- ja kahvikupissa.

Kiitokset Finnairille ja Finnavialle.

Tuli hyvä mieli

Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Kaurasydän/Vaasan

Elämäni oli yhdessä vaiheessa hyvin stressaavaa ja sydämeni löi miten sattui. Eräänä yönä se hakkasi niin hurjana, että lähdin peloissani keskellä yötä sairaalaan, onneksi kysymys oli hyvänlaatuisista rytmihäiriöistä, vaikkakin rajuista.

Päätin kuitenkin tutkituttaa sydämeni silloin juurta jaksain. Se hetki kun näin oman sydämeni sykkivän ultraäänikuvassa. Se oli jotenkin huikeaa. Siinä se sykki silmieni edessä, tauotta, väsymättä ja uutterasti.

Menin hiljaiseksi ja aloin miettiä sydäntäni. Kuinka se jaksaa uurastaa vaikka minä nukkuisin. Sehän ei todellakaan lepää koskaan. Se pumppaa ja pumppaa ja pumppaa. Kokoajan. Tauotta. Yhtämittaa. Päätin, että alan juosta pitempiä lenkkejä kuin ennen ja useammin, joka päivä! Aloin kertoa liikutuksestani sairaanhoitajalle, kuinka huikeaa oli ollut nähdä oma sydän uurastamassa ja juuri kun olisin jatkanut puhettani kertoakseni uusista huikeista suunnitelmistani liikunnan osalta, hoitaja sanoi: Niin – lepo on hyvin tärkeää.

Niinpä niin, kaikkea tulisi olla tasapuolisesti, liikuntaa, lepoa, hyvää ravintoa ja iloista mieltä.

Koska olen romantikko, sanasta sydän tulee minulle kuitenkin ensimmäisenä mieleen rakkaus ja se, jos joku, onkin sydämen asia.

Katsoin muutama päivä sitten elokuvan Johnny Cashistä. Cash oli naimissa kaksi kertaa ja hänen toinen vaimonsa oli Cashin suuri rakkaus. Rakkauden alku ei ollut helppo, mutta kun he lopulta menivät naimisiin kesti heidän liittonsa loppuelämän ajan. Elokuvan lopussa oli teksti, josta selvisi, että Cash kuoli neljä kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen. Olen varma, että hän kuoli suruun, vaikka syyksi onkin merkitty sokeritautiin liittyvät komplikaatiot.

Suru sydämessä on paha juttu samoin kuin huolet. Ne kutistavat sydän-polon rusinaksi ja se on musertava, hirveä tunne. Minua auttaa kaksi asiaa. Toinen on liikunta, joka sekä ehkäisee että poistaa pahaa oloa. Toinen on ajatus juuri tästä hetkestä. Kuta pahempi olo, sitä tarkemmin puristan itseni ajattelemaan juuri käsillä olevaa sekuntia. Yleensä huolet ovat pelkoa ja pelko on jossain edessäpäin. Ei kannata pelätä asioita, joista ei voi olla varma, tulevatko ne tapahtumaan.

Yksi asia on kuitenkin tapahtumassa ihan pian. 14.-15.2. lähdetään Apu-kerhon ja Sydänliiton kanssa Sydänystävä-risteilylle. Koko m/s Baltic Princess on varattu ystävänpäiväristeilyyn jossa on vaikka mitä ihanaa ohjelmaa. Ohjelma ja kaikki siihen littyvä löytyy täältä. Tule mukaan! Minäkin lähden nauttimaan risteilystä, hyvästä ruoasta, seurasta, laulusta ja tanssista.

kymmenen hyvää ja kaunista!

Ja koska ravinto on tärkeä asia muistutan, että kannattaa syödä hyvin ja usein. Vaasan Kaurasydän-leipä alentaa kolesterolia sen sisältämän Beetaglutaanin ansiosta. Beetaglukaania on kaurassa luontaisesti, mutta Kaurasydän leipään sitä on vielä lisätty. Innostuin tekemään vähän uudenlaisia leipiä, ei voita, ei makkaraa, kinkkua tai kypsytettyjä juustoja. Tein herkkuleipiä! En osaa sanoa mikä noista oli paras. Sano sinä!

Ylärivi vasemmalta: Fetaa, vesimeloonia ja oliivimurskaa. Pakasteherneitä, minttunlehtiä ja parmesaania. Ricottajuustoa, tomaattia ja basilikanlehtiä.

Keskirivi vasemmalta: Avocadoa, sitruunanmehua –ja kuorta ja chiliä. Fetaa, tummia luumuja ja basilikaa. Piparjuurituorejuustoa, loimulohta ja tilliä. Vuohenjuustoa, uunipunajuuria ja hunajaa.

Alarivi vasemmlta: Ricottajuustoa, graavilohta ja tilliä. Ricottajuustoa, päänyrää ja pähkinöitä. Basilikapestoa, tomaattia ja parmesaania.

Toivottavasti nähdään Sydänristeilyllä!

♡:llä

Hanna

On varmaan hyvä, että apulaispoliisipäällikkö Ilkka Koskimäki on huomannut nyt, että naisia ahdistellaan puistoissa ja kaduilla. Ainakin meidän perheessä se tiedettiin jo ammoin 60-luvulla.

Aloitin balettikoulun vuonna 1967 legendaarisessa Salinin balettikoulussa Helsingin Kansallisteatterissa, joka on Asema-aukion reunalla. Asuimme Jollaksessa ja menin balettikouluun itse bussilla. Lähes aina minua oli asemalla vastassa Alli-mummini, joka myös saattoi minut bussiin, jolla matkustin kotiin. Joskus mummi ei päässyt vastaanottamaan tai saattamaan minua joten päähäni oli taottu selkeät säännöt siitä, kuinka ja missä kuljin kaupungilla. Jo kuusivuotiaana siis opin ne alueet joille ei ollut turvallista mennä, samoin tapa jolla kulkea, kenelle puhua jne. Sääntöjä tolkutettiin koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Paikat jotka olivat vaarallisia silloin, ovat sitä edelleen. Tai jos ei nyt vaarallisia niin ainakin vältettäviä.

Kaisaniemen puiston läpi kulkeminen olisi nopeuttanut balettikouluun menoa. Ehdoton ei. Ei pimeisiin puistoihin eikä varsinkaan Kaisaniemen puistoon. Asemalle ei ollut mitään menemistä. Kun Asematunneli valmistui ja sen läpi oli kuljettava, se tehtiin ripeästi ja määrätietoisesti suoraan eteenpäin katsoen. Kenellekään ei missään tapauksessa saanut puhua, saati hymyillä. Jos joku vihelsi kadulla perääsi, viimeinen mitä sait tehdä, oli katsoa siihen suuntaan. Kallioon ei ollut asiaa, eikä tietenkään mihinkään Stadionin ja Uimastadionin välisille alueille. Ylipäätään hengailu kaupungilla oli sopimatonta, koska se oli vaarallista. Hengailulla tarkoitan seiniin nojailua ja kadunkulmissa seisoskelua.

Kun tulin siihen ikään, että aloin käydä bailaamassa kaupungilla ja kotibileissä eri kaupunginosissa näitä juttuja tähdennettiin edelleen. Vaikkakin se oli jo turhaa, sillä niin selkäytimessä se kaikki oli. Sekin opetettiin, että jos lähtee juhlista myöhään ja nauttinut alkoholia, niin rahojen on riitettävä taksimatkaan. Humalassa hortoilu kaupungilla on vaara. Miksi? Koska naisia ja tyttöjä ahdistellaan kaupungilla ja puistoissa.

Jotain hyvää tässä heräämissä varmaan on. Jospa raiskauksien rangaistukset kovenevat ja saavuttavat jonkun tolkullisen tason. Hitto että ärsyttää!

…..oikeastaan ihan hullu kirjoitus – naisia on ahdisteltu aina. Alun viittaus 60-lukuun saattaa tuntua jollekin kaukaiselta. Mutta voi taivas, ei se todellakaan ole uusi ilmiö. Missä kuplassa jotkut oikein elävät!

Hanna

Ihana talvi! Meidän piha on kuin jostain imelästä amerikkalaisesta perhe-elokuvasta – pehmeää puuterilunta pumpulinpehmeinä palleroina kaikkialla.

Viikko on ollut kylmä ja osa ihmisistä on hautautunut villoihin ja vällyihin ja osa uhmaa talvea ja pakkasta, kuin sitä ei olisi lainkaan. Kyllä mä ajattelen, että parikymppinen tyttö, joka kävelee 20 asteen pakkasessa pillifarkuissa ja tennareissa niin, että farkkujen ja kengän väliin 10 senttiä paljasta ihoa, on aika tyhmä. Ja takuulla ei asu enää kotona. Ja jos asuu, äiti nukkui kun tyttö lähti ulos.

Ei muuten ole ihme, jos ihmiset haukkuvat markettien kukkakimppuja huonoiksi. Olin kassajonossa, kun huomasin, että edelläni oleva nainen osti pakastekakun ja jäätelöä. Nauratti, kun ajattelin että kuuma kaakao maistuisi mulle paremmin, mutta siis vain jotenkin paradoksaalistahan se oli. Positiivista. Hänellä oli edessä juhlat – selvä se. Mutta hänellä oli kolmaskin ostos. Kimppu keltaisia ruusuja muovikääreessä. Nainen pisti kakun ja jäätelön muovikassiin ja nappasi ruusut toiseen käteen ja kassin toiseen. Ja käveli ulos. KÄVELI ULOS! Siellä oli 22 astetta pakkasta! Ei ruusuja voi pakastaa! …. Tai voi niitä. Ja nuo jäätyivät takuulla.

Osa autoilijoista ei huomaa ollenkaan, että Suomessa on vuodenaikoja. Vauhti ja ajotavat ovat kuin kesällä vaikka ilma on lämmennyt 10 astetta ja kadut ovat kuin luistinratoja. Tuntuu että näillä vuodenaikojen kieltäjillä on sellainen ajatus, että oli sää mikä tahansa, kaiken on toimittava kuten leutona kesäpäivänä. Heitä on paitsi liikenteessä rattien takana, myös jalkakäytävillä, suojeteillä ja he käyttävät junia, busseja ja lentokoneita. Tuntuu että ei mitenkään voida käsittää sitä, että pakkasessa kaikki jäätyy, vaikka olisi mikä.

Monet uhmaavat pakkasta kuitenkin myös ihanasti menemällä ulos pukeutuneena kiireestä kantapäähän lämpimästi ja iloisia pakkaskasvoja saattoi bongata Lux Helsinki tapahtumassa aivan valtavan määrän. Se oli niin makeeta, kun kaupunki oli täynnään ihmisiä ja valoja ja hyvää fiilistä, vaikka pakkanen paukkui. (jotenkin vaan välillä tuntuu, että ei kannattaisi elää elämäänsä ja hienoja tapahtumia ja hetikä kameran linssin läpi. Niin moni vaan kuvasi ja kuvasi, kun samalla olisi voinut olla hetkessä ja aistia, nauttia ja hukkua jotenkin niiden valojen tunnelmaan.) Paras Luxin teos oli minusta Tuomiokirkon tapulin pintaan heijastettu Megamap (Shader) Teos kesti kolme minuuttia ja siihen liittyi musiikki. Rakastin sitä!

Hauska pakkaseen liittyvä tapahtuma oli myös omilla FB-sivuillani. Kirjoitin sinne tilapäivityksen, jossa olin innoissani omasta vanhasta lämpimästä kaveristani, Joutsenen untuvatakista. Kivaa on, että takki on kotimainen ja se on kestänyt jo kymmenen vuotta. Päivitystä on peukuttanut reilusti yli tuhat ihmistä ja kommentteja on lukematon määrä. Oli niin upeaa lukea niitä kommentteja, kun ihmiset kertoivat omista Joutsenen takeistaan. Kävi kyllä selväksi, että kotimaisuutta arvostetaan. Tuli hyvä mieli! (Lisälämpöä ilosta!!!)

Ainoa minua häiritsevä asia pakkasessa on se, että on oltava päähine päässä. Kiharani eivät yhtään tykkää pakkasesta ja hattu on vihonviimeinen kiharuutta ylläpitävä asia. Jos hankkisi kiharan peruukin talvihatuksi ja käyttäisi sitä sisällä ja ulkona?

Kuvat on viime sunnuntailta, kun olin ystäväni kanssa kävelyllä Vuosaaressa. Siellä oli ihanaa!

Lämpöä iltaan – ja järkeä pakkaseen!

♡

Hanna

Tiedättekö, mä olen niiiiiiin onnellinen. On niin hyvä olo koko kropassa ja päässä myös. On energiaa niin että tutisen. Se on ihanaa, koska toisinkin on ollut, eikä ole montaa päivää siitä, kun voin todella huonosti. Koko olemus oli kuin olisi imurin pölypussi ja lisäksi joka paikkaa vähän särki sieltä ja täältä. Jalat kireät ja jumissa. Ristiselkä kipeä. Niska jumissa ja siitä päänsärkyä. Olkapää on ollut kipeä jo vaikka kuinka kauan. Melkein puoli vuotta on mennyt niin, etten ole treenannut kunnolla ja tarpeeksi. Osa syy on ollut kiireet töissä ja sitten se toinen juttu laiskuus. Olen vaan niin huono treenaamaan yksin. Tarvitsen kunnon treeniin jonkun, joka patistaa tekemään kaiken kunnolla ja puristamaan vielä enemmän. Se on ihmeellinen juttu, koska voisi luulla, että hyvää oloa metsästäisi intohimoisesti. Ja niinhän monet tekevät. Mutta mulle se on hyvin haastavaa.

Pikkuhiljaa näiden kuukausien aikana olen myös lipsunut ruokavaliossani ja se on alkanut näkyä vaatteiden kireydessä – asia jota inhoan yli kaiken. Jokaisella on varmaan sellainen hyvänolon koko olemassa. Joillain se on joustavampi kuin joillain toisella. Minä olen nyt astunut oman hyvän olon rajani yli ja kropassa on paha olo. Tai oli vielä eilen!

Olimme sopineet Fustra -ohjaajani Juho Lahden kanssa, että teemme kehon koostumusmittauksen ja otamme mitat plus tietenkin punnituksen eiliseksi sovitun treenin yhteydessä. Ja niin teimme. Tulokset oli ihan kamalat. Rasvaprosentti oli noussut viisi prosenttia kahdessa kuukaudessa. No, laitteet eivät puhu aina ihan totta ja kahden kuukauden nousuksi se on huima määrä. Mutta minä masennuin aivan täysin. Sitä kesti muutaman minuutin verran. Sitten tuli se ihana fiilis, että joo-o sama se onko totta vai ei – lukemat saavat luvan muuttua. Koska joka tapauksessa se luku on noussut.

Mittausten jälkeen treenattiin tunti Fustraa ja oli pakahtua. Sekä kovasta treenistä, että onnesta. On niin makee juttu, kun koko ajatus treenistä on muuttunut tämän harrastuksen ja mun super-hyvän ja vaativan valmentajan myötä. Juho ei päästä helpolla. Ja se on erittäin tärkeää. Aikaisemmin yritin kokoajan päästä helpolla ja säästelin itseäni ja voimiani. Pelkäsin ettei voimat riitä koko treeniin. (Niin siis jos joku luulee että Fustra on kevyttä, niin tervetuloa kokeilemaan! Töttöröö mä sanon!) Nyt teen niin kovaa kuin jaksan kokoajan ja se tuntuu niin hemmetin hyvältä.

Ihmeellinen juttu oli se, että olkapää kesti treenin. Olen käynyt ihanalla naprapaatillani Merja Avolalla sitä hoidattamassa, mutta ei se ollut kunnossa vielä. Aivan kuin sekin olisi ollut jotenkin asenne kysymys lopulta.

Tässä liikkeessä on ollut paljon haastetta. Täytyy pitää paketti kasassa, ettei mikään muu liiku kuin käsi. Nyt se sujuu jo aika hyvin. Hirveä keskivartalon pito täytyy olla. Ja mun täytyy kyllä keskittyä hulluna. Kun onnistun tiedän sen – se tuntuu just oikealta kropassa.

Nyt on siis tavoitteena palata takaisin samaan määrään lihasmassaa, kuin puoli vuotta sitten ja saada kivut pois. Ruokavalioon palaaminen on myös suuri helpotus. Mikä ihme siinäkin on, että sitä mussuttaa sitä ja tätä vaikka tietää ja tuntee, että siitä tulee paha olo? Kun syön kolmen-neljän tunnin välein, muistan välipalat ja unohdan sokerin, voin vain niin valtavan hyvin. Ja nyt, kun olen taas jotenkin arkijärjestyksessä olen niin hyvällä mielellä ja tiedän, että tästä tulee vain lisää iloa ja hyvää mieltä. Toki käyn yksinkin treenaamassa ja Fustran lisäksi lenkillä myös.

Jännä juttu on sekin, että polvivammastani on viisi vuotta! VIISI VUOTTA ja silti jaksan ajatella sitä ja puolustella yhtä ja toista hankaluutta siitä johtuen. Aion lopettaa sen. En ehkä voi enää juosta enkä lasketella mutta sama se – kävelen kivutta! (Jos ei oteta huomioon jalkateräongelmaani josta myös aion päästä eroon, mutta se on kokonaan toinen juttu.)

Mutta siis olen onnellinen koska olen taas järjestyksessä ja jo se tuo hyvön olon. Ei ole jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä ettei ole itselleen hyvä, vaan tekee asioita joista tulee paha olo. Olen mä kumma otus! Mutta tunnelin päässä loistaa aurinko!

Hei tervettä ja liikkuvaa hyvän olon vuotta kaikille – omien fiilisten mukaan!

happy Hanna

♡

Eilisessä Hesarissa oli juttu Dosentti Marja-Liisa Mankasta, jonka on sitä mieltä, että työhyvinvointia lisäämällä voitaisiin saavuttaa miljardien eurojen arvoinen tuottavuusloikka. (HS talous 4.1)

Mitä se työhyvinvointi sitten on? No minusta se on sitä, että töissä on kivaa. On kivaa vaikka on kiire tai vaikeat ajat. Ollaan ystävällisiä toisille, tehdään ystäväntekoja, autetaan kaveria ja hyväksytään erilaisia persoonallisuuksia, mutta ei hyväksytä huonoa käytöstä. Puhutaan asioista avoimesti kaikkien kuullen, myös huonoista asioista ja tapahtumista. Ja kiitetään aina jokaisesta asiasta mistä ikinä voidaan. Kehutaan aina kun vaan on pieninkin hyvä asia sanottavana. Jos on kateellinen työkaverilleen kannattaa kehua kaksin verroin. Oma kateus taittuu, kun pystyy puristamaan huuliltaan kehun. Ai mistäkö tiedän? No kai olen kateellinen ollut siinä missä sinäkin! 😀 Mutta jos kateuden koteloi sisäänsä siitä kasvaa ilkeä kaveri, jonka kanssa ei viihdy, se ei tee hyvää itselle, eikä tietenkään myöskään muille. Sen sijaan positiivinen suhtautuminen työkaverin onnistumiseen antaa potkua omaankin työhön ja parantaa kakkien oloa.

Kannattaa myös muistaa, että kaikkia tarvitaan. Ja jakaa sen myötä hyvää ihan kaikille. Jos katsoo ympärilleen työpaikassa, huomaa varmaan, että ottaa helposti itsestäänselvyytenä jonkun työn. Myös johtajat tarvitsevat kiitosta ja hyvää palautetta. Hyvä ja ilo on parasta käyttövoimaa kaikelle työlle. Jos työpaikassa on paha olla, voi koettaa muuttaa jotain. Yleensä kannattaa aloittaa itsestään. Muita kun hankalaa muuttaa.

Ihmisillä on erilaiset antennit, joskus se tapa, jolla lähestyy jotakuta ei vain toimi, vaikka tarkoitus olisi hyvä. Silloin kannattaa koettaa jotain muuta tapaa. Olen kokeillut ja yllättynyt. If there is a will – there is a way.

Töissä vietetään pitkät päivät ja työpaikka voi olla kuin toinen perhe. Jospa sitä toista perhettä kohtelisi yhtä kauniisti kuin sitä oikeaa perhettä? Kun olin pieni opin kotoa sellaista pientä ilahduttamista. Koetettiin ilahduttaa toisia eritavoin. Enimmäkseen pienillä asioilla, huomaavaisuudella. Saatoin siivota kodin, kun tulin koulusta. Tein lumityöt. Leivoin piiraan. Katoin pöydän kauniisti ja sunnuntaisin oltiin siskojen kanssa hiiren hiljaa, kunnes äiti ja isä olivat heränneet ja sitten tehtiin erityisaamiainen. Hyvän mielen asioita.

Kuulostaako ihan typerältä? Miten voisi olla mahdollista tehdä miljardien tuottavuusloikka kehumalla, tuomalla kukkia työkaverille tai sanomalla kiitos? En minä muuta tiedä, kuin sen, että oma käyttövoimani tulee hyvästä mielestä ja luottamuksesta. Palaute on äärimmäisen tärkeää, kiitos ja kehut hyvästä työstä ovat tärkeitä ja hyvin annettu kritiikki samoin. Myös neuvot ja apu ovat tärkeitä. Jos ei saa tietoa, ei voi toimia parhaalla mahdollisella tavalla.

Avoimuus kaiken suhteen on tärkeää. Onko mitään inhottavampaa tunnetta kuin se, että jotain on tapahtumassa ja siitä tietää vain osa henkilökunnasta? Jos ei voi kertoa kaikkea, voi aina kertoa jotain.

Suuri merkitys on myös työympäristöllä. Viihtyisät tilat ja siisteys ovat tärkeitä ja inspiroivia asioita jotka usein jätetään aivan oman onnensa nojaan. Viihtyvyyteen liittyy myös yhteinen tekeminen ja tempaukset. Niiden ei ole pakko olla suuria tai tapahtua työajan ulkopuolella. Voi olla yhteinen pukeutumiskoodi yhtenä päivänä viikossa. Tuntia lyhyempi päivä perjantaisin. Säännöllinen kahvihetki. Mitä vaan joka tekee tunteen siitä että jokaisesta välitetään ja jokainen on tärkeä.

Työhyvinvointi on kiinni jokaisesta työyhteisön jäsenestä

Iloa päivään – kehu työkaverisi joka päivä!

Hanna

Minulla on ollut tapana kysyä perheeltäni uuden vuoden viimeisinä hetkinä, että mikä menneessä vuodessa oli parasta. Vastauksen saaminen on aina vienyt hirveän pitkän aikaa. Luultavasti se tarkoittaa, sitä että asiaa on täytynyt pikkuisen pohtia. Palauttaa mieleen koko vuoden tapahtumia. Minusta se on hyvä juttu. Itselleni kävi näin.

Vuoden 2015 toiseksi viimeinen päivä alkoi huonosti ja jatkui huonosti kuten täällä kirjoitinkin. Olin aivan lyöty. Mieli maassa. Fiilikset nollassa. Tunsin, että elämä läimii vasten kasvoja oikealta ja vasemmalta. Seuraavana aamuna, eli eilen, heräsin onnellisena, mieli keveänä hilpeyttä täynnä ja aloin itse miettiä vastausta kysymykseen millainen viime vuosi minulla oli.

Alkoi heti vähän naurattaa, koska en muistanut oikein mitään. Avasin kuvakirjaston koneeltani ja huh huh mikä vuosi mulla onkaan takana! Niin tapahtumarikas ja hauska! On se onni että voi selata vuoden kuvina – muuten moni asia unohtuisi. (Silti olen sitä mieltä, että elämme liikaa kuvien takana ja kuvaamme liikaa, silloin kun olisi aihetta elää ja aistia elämyksiä)

Pohdinnoissani pääsin sitten siihen, että miksi juuri vuoden vaihteessa halutaan ennustaa tulevaa, katsella taakse ja summata ja miettiä. Kysyin mieheltäni, mitä hän ajattelee. Onko hänellä joku stop -merkki vuoden vaihteessa, kuten minulla vai onko elämä enemmänkin eteenpäin kulkeva jana. Arvasin vastauksen: jana. Mutta ei mulla vois olla janaa! Mulla on ketju. Yksi vuosi on yksi lenkki. Ja sitten mä mietin. Oikeastaan miettimisessä on tärkeää juuri se, että tajuaa kuinka hyvin kaikki oikeasti on. Muulla ei ole väliä, sillä en tee juuri lupauksia enkä suunnittele elämääni. Hyppään asiasta toiseen ja kaikkea hauskaa tulee eteen. Joskus mietin, että varmaan kannattaisi ottaa päämääriä ja tavoitteita, mutta en mulla ole sellaisia. Ainoa poikkeus on terveenä pysyminen. Yritän pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta.

No ennustukset sitten. Luen tietenkin kakki horoskoopit, ja vastaavat silloin, kun menee huonosti. Kun menee hyvin, välitän niistä piut paut! Kaikkea voi ennustaa kuinka vain. Otetaan vaikka tämä aamu.

Rasiallinen sulaneita mustikoita putosi jääkaapista lattialle! Enne! Mutta tarkoittaako se hyvää mustikkavuotta, kommelluksia, uutta keittiön lattiaa vai näyristelyä? (Koska kumarassahan ne keräsin) Vai kenties töitä luonnon parissa? Vuoden ensimmäiseen kaurapuuroon, piti lisätä maitoa, mutta sitä oli vain kahviin sopiva määrä, lisäsin siis kermaa. Enne! Kerma vuoden ensimmäisessä puurossa, ei voi tarkoittaa muuta kuin mahtavaa hyvin voinnin vuotta!…. Vai merkitseekö se sittenkin huonoja kolesteroliarvoja? Ei kahta ilman kolmatta. Menin hakemaan kahvia, ennen kuin aloin kirjoittaa tätä. Täysikuppi luiskahti kädestäni ja kahvit pitkin lattiaa. Mutta kuppi säilyi ehjänä. Enne! Ilman muuta hyvä vuosi tulossa, koska ehjä kuppi! Ja varaa kylvää kallista kahvia pitkin lattioita! Vai onko se sittenkin merkki siitä että kaikkihan tässä kaatuu?

Yhtä kaikki – olen sitä mieltä että kannattaa katsoa taaksepäin ja käyttä apuna jotain luotettavaa, kuten kuvia. Sillä muuten en olisi huomannut, että vuosi oli ihana ja että vuoden toiseksi viimeisenä yönä olin nukkunut liian vähän ja väsyneenä näen vain ikäviä asioita. Kun luin saamiani viestejä uudelleen, huomasin, että niissä kaikissa oli iloisia asioita. Piti vain olla virkeä ne huomatakseni.

Ilon vuotta 2016 kaikille. Kiitos kun olette täällä lukemassa juttujani. Aloin kirjoittaa Apu-lehdelle blogia 31.1.2015 ja se on yksi viime vuoden kohokohtia. Täällä on tosi kivaa ja kiitos siitä kuuluu lukijoille ja a-lehtien työkavereilleni.

Kiitos

♡

Hanna

On päiviä, jotka vois olla olematta. Jotka vois vaan peruuttaa. Työntää takaisin sinne mistä ne tulivatkin.

Tuttavani 3-vuotias tytär ehdotti äidilleen, että laitetaan hänen veljensä takaisin äidin mahaan ja otetaan se sieltä pois kivempana ja tyttönä. Saman vois tehdä mun puolesta tälle päivälle. Muutamaa loistavaa ilonpilkahdusta lukuun ottamatta vuoden toiseksi viimeinen päiväni on ollut vastoinkäymisten, huonojen uutisten, ikävien yllätysten ja huonon tuulen päivä. Oikea sontaläjä päiväksi.

Ainoa mikä tällaisen huonon päivän vastaanottamisessa ilahduttaa lopulta on se, että iän lisääntyessä osaa odottaa kohtuullisen rauhallisesti sitä hetkeä kun kaikki muuttuu taas paremmaksi. Luulin, että kaivattu keulan käännös jo tapahtui, kun sain käteeni hyvän uuden vuoden toivotukset samppanjapullon muodossa, mutta vain muutamaa minuuttia myöhemmin vastaanotin jo tulvan huonoja uutisia. Kompuroituani niiden läpi nautin elämästä tovin, kunnes olin jälleen rähmälläni.

Pahinta tällaisissa päivissä on se, että niistä saavat kärsiä myös syyttömät, kun päästä sinkoilee salamaa ja mustat pilvet varjostavat sanomisia ja tekemisiä.

Jotenkin sapettaa myös se, että vuoden viimeisiin päiviin tuntuu kertyvän kaikenlaisia viimetipan ikävyyksiä. Aivan kuin maailma haluaisi sanoa, että hei hölmö – luulitko että tämä meni kivasti? Buahhhahaaa! No ei todellakaan mennyt. Tästä saat ja tästä myös. Mietipä nyt miten kivaa sulla on!!

Nyt keräsin viereeni kolme suklaakarkkia (lue kuusi) kaksi isoa taatelia ja kourallisen rusinoita ja manteleita ja aion katsoa eilisen jakson Downton Abbeyta Areenasta, jossa se toivottavasti on.

Huomenna on onneksi uusi päivä. On kiinnostavaa nähdä onko se parempi kuin tämä.

Huomiseen!

Hanna

Mä aina välillä mietin sitä, kuinka hullua on, kun oletamme että kaikki toimii aina moitteettomasti, tapahtui mitä tahansa.

Jos on hirveä lumimyräkkä tai joku muu poikkeussää ja junat ovat myöhässä, siitä syntyy hirveä haloo. Ihmiset ovat tuohduksissaan. Pitäähän junien nyt olla aikataulussa! Ihminen on sentään käynyt kuussakin!

Jos myrsky kaataa puita ja kotitalouksilta menee sähköt, ihmiset saavat hepulin. Ja auta armias jos asiaa ei saada välittömästi korjattua – se on katastrofi, valituksen paikka ja suuri hammasten kiristys.

Kaikki ajoneuvot kärsivät lumesta ja myrskystä. Ja kaikki ne ovat myös alttiita menemään rikki. Eikä ne sitä aikataulussa tee. Mutta, jos matkaan tulee mutka, voi siitä seurata seikkailu – se on usein vain asenne kysymys.

Olemme jääneet lukemattomia kertoja lentokentälle, koska jossain on joko hajonnut kone (harvemmin) tai jossain on satanut lunta. Ja joka kerta siitä on seurannut pitkä odotus, outo mutka matkaan ja vaikka mitä. Kertaakaan en ole valittanut. Ja jokaisesta tällaisesta ennalta arvaamattomasta mutkasta matkaan on seurannut muistorikas tarina.

Kerran olimme lähdössä Key Westiin Floridaan koko perhe ja pari ystäväämme joulua viettämään ja vähän pidemmäksikin ajaksi. Heathrowlla matka katkesi. Emme ehtineet Floridan koneeseen. Kesävaatteissamme menimme hotelliin Lontoossa odottamaan seuraavaa päivää ja uutta mahdollisuutta lähtöön. Hotellissa päätimme ottaa ilon irti ja ilta oli kyllä hauska. Hotellin pubissa loimusi takkatuli ja olut ja viini virtasivat ja nauru raikui. Aamulla kuulimme, ettemme pääsekään Miamiin, kuten piti. Onnistuimme saamaan liput Orlandoon. Sieltä oli noin kahdeksan tunnin ajomatka Key Westiin. Pahaksi onneksi olimme vuokranneet auton Miamin läheltä, eikä sitä voinut vaihtaa muualle. Lisäksi tyttäremme poikaystävä oli tulossa jouluyllärinä meitä vastaan Miamiin New Yorkista. Aika soppa!

Vaan eipä mitään. Viestimme poikaystävälle, josko tämä hakisi auton Miamista ja ajaisin Orlandoon, sillä aikaa kun me yritämme päästä Lontoosta sinne. Viestiminen oli haastavaa, koska yllätyksen tuli säilyä.

Lopulta olimme Orlandossa ja poika oli vastassa kentällä. Tyttäremme sai kokea aikamoisen yllätyksen kun sydämen valittu seisoi kentällä vastassa.

Hyppäsimme autoon ja lähdimme aikaerosta sekaisin ajamaan kohti Key Westiä. Kaikki muut nukkuivat pikkubussissamme, vain minä ja mieheni valvoimme. Minä pidin seuraa ja Jari ajoi.

Key Westin tie on vain kaksikaistainen – yksi kaista kulkee molempiin suuntiin eikä tiellä saa ohittaa. Edessämme körötteli auto turhan hitaasti ja Jari mietti, josko menisi ohi. No jokainen joka tuntee minut arvaa mitä sanoin…. Samalla kun Jari heitti vilkun päälle alkoi vilkkua myös taustapeilissä. Poliisi. Ou shit!

Paha paikka. Tuli mieleen kaikki TV-sarjat joissa kädet täytyy pitää ratin päällä, nousta autosta, nostaa kädet autoa vasten jalat harallaan uuuh…. No poliisi tuli ikkunalle ja pyysi papereita. Kerroimme ettei Suomessa ole sellaista sääntöä, että keltaisella sulkuviivalla ei saa ohittaa edellä ajavaa. Ja pari muuta mehevää tarinaa myös. Tarjosin hänelle myös ranskanpottuja jotka olimme ostaneet vähän aikaisemmin samalla, kun tankkasimme auton. Eipä maistunut pollarille pottu…. No pääsimme jatkamaan matkaa ja siis lopulta olimme perillä ja vietimme hauskan loman. Josta en kuitenkaan oikeasti muista mitään muuta kuin kommellusten täyttämän alkutaipaleen! (Olen käynyt Key Westissä monta kertaa, se tietysti vaikuttaa asiaan, muuten toki muistaisin varmasti paikkoja jne. Sen kyllä muistan, että vuokrasimme siellä fillarit ja teimme kivan pyöräretken)

Mutta matkan herkullisin juttu oli koko se yllätysten vyyhti, joka seurasi myrskyn aiheuttamasta ongelmasta. Koko reissu haasteineen oli hauska. Se oli seikkailu!

Toisen kerran meidät yllätti kaksi vastakkaista ukkosmyrskyä, kun olimme prätkällä Key Westissä. Lähdimme viime tipassa sieltä kohti Miamia juuri ennen kuin tiet suljettiin sateen vuoksi. Jouduimme ajamaan hullussa rankkasateessa koko päivän. Vettä tuli kaatamalla. Sateella siellä on aivan sairaan liukasta, koska kuumaan asvalttiin sulaa varmaan kumia ja kun alkaa sataa kadut ovat kuin saippuoidut. Se oli hurjaa menoa. Nahkaiset ajosaappaani kastuivat niin, että sain ne kuiviksi vasta Suomessa, vaikka olimme vielä viikon Miamissa. En valittanut – nautin seikkailusta!

Näitä tarinoita on kymmeniä. Aina sattuu ja tapahtuu, kun matkustaa. Mikään ei voi olla aivan varmaa. Se kannattaa muistaa ja ottaa iisisti, jos koneet myöhästyvät tai tapahtuu ylläreitä. Laukussa on hyvä kantaa ylimääräistä t-paitaa, hammasharjaa, kirjaa ja ennen kaikkea – hyvää mieltä. Tarinat ja seikkailut syntyvät yllätyksistä ja odottamattomista tapahtumista. Jos ottaa ne vastaan ilolla hetkiään ei mene hukkaan. Ja jos rikkinäistä konetta korjataan, voi olla todella onnellinen.

Jos sähköt ovat poikki, elämä on haastavaa, mutta ei se sitä ole loputtomasti kuitenkaan. Ja ehkäpä siihenkin voi suhtautua seikkailumielellä.

Seikkalut on parasta elämässä kuitenkin!

Suukkoja

Hanna

Ihana joulu on takana. Ei ollut stressiä eikä kiirettä. Ehdittiin tavata koko oma perhe, sukulaisia ja ystäviä. Koti tuoksui joululle, kuuselle, glögille, piparkakuille, hyasinteille ja onnelle ylipäätään. Syötiin liikaa, ulkoiltiin ja luettiin kirjaa. Sanottiin kauniita asioita ja ilmassa lensivät jouluenkelit ja pikkusydämet. Ihania muistamisia läheltä ja kaukaa. Yllätyksiä ja halauksia.

Kuuntelin joulurauhan julistuksen radiosta ja ja sen myötä tajusin, että niin – ihan turhaa kantaa huolta nyt mistään. Olkoon työt ja harmit poissa päästäni muutaman päivän ajan. Kyllä ne ehtivät palata takaisin joulun jälkeenkin.

Tapanin päivänä jäin yksin kotiin, kun muut lähtivät harrastamaan. Tuli suru puseroon. Itse en voinut lähteä, koska oli asioita joita täytyi jo tehdä, arki alkoi hiipiä takaisin. Jotenkin hirveä pettymys, että joko se loppui? Eikä olisi voinut vielä hetken nauttia? Olla vaan. Valitin ystävälleni kurjuuttani (mkähän kohtaus se oikeasti oli? Ei mitään järkeä!) ja hän kutsui meidät illan suussa kylään. Oli ihanaa mennä! Heidän kotinsa oli kuin korurasia ja siinä istuimme valtavien glögimukien äärellä monta tuntia höpisemässä. Kotiin palatessa oli hyvät fiilikset ja mieli oli asettunut.

Aamulla heräsin kun muut vielä nukkuivat ja sytytin kaikki kynttilät ja kietouduin villashaaliin suureen nojatuoliin lukemaan. Ehdin lukea vain pienen tovin, mutta siitä tuli mieleen lapsuuden joulut. Kuinka erilaista onkaan olla lapsi tai nuori verrattuna äitiin! Lapsena en tehnyt jouluna mitään muuta kuin luin kirjoja ja söin suklaata. Kun tuli nälkä hiippailin keittiöön ja leikkasin Helena-siskoni leipomasta joululimpusta viipaleita, levitin päälle äidin tekemää vahvaa sinappia ja leikkasin päälle viipaleita joulukinkusta. Tietysti autoin äitiä, kun hän komensi, mutta aika lokoisaa se oli. Eihän sellainen aika voi mitenkään palata! Tuhat asiaa on joulumuorilla tehtävänään ja mielelläni teenkin. Mutta jotenkin kaipaisin vielä niitä muutamia hetkiä, jolloin en tee mitään. Täytyy pohtia kuinka se homma hoidetaan.

Mutta koska kuitenkin olen enemmän tekevää sorttia, niin olen sopinut tekeväni yhden jouluun liittyvän työn tiistaina. Ja se tarkoittaa sitä, että teen vielä yhden ihan täydellisen joulun HUOMENNA. En ole aivan varma onko se viisasta vai ei. Mutta kuten sanonta kuuluu: jos torvisoittokuntaan ryhtyy, on pakko puhaltaa! Nyt siis ryhdyn puuhaan, samalla kun teistä jo moni kippaa joulua ulos talosta minä suunnittelen ja toteutan vielä yhden joulun. Voin sanoa, että juuri näillä hetkillä alkaa joulustressiä saapua tämän tontun ihon alle… Mutta eipä mitään – nyt vaan leipomaan ja koristelemaan. Ehkä muistatte että isäni antoi minulle lisänimen Paljokas – onkohan se juuri tää juttu? Kaksi joulua vuodessa? 🙂

…huomasin muuten etten viettänyt joulua kännykkäni kanssa – eli ainottakaan joulukuvaa! Laitan tähän vanhan kuvan yhdestä joulusta Hollywoodissa – on niin crazy toi pinkki kuusi!

Iloa iltaan!

Hanna