Ostin yhtenä päivänä Ruotsalaisen Elle Decoration -lehden. No, se on ihana lehti ja selailin sitä nautiskellen kauniista sisustuskuvista ja interiööreistä. Yhtäkkiä silmiini sattui Rörstrandin mainos. Kuvassa oli joulukattaus ja minua riemastutti kuinka hauskasti eri sarjojen astioita oli osattu käyttää neljän hengen kattauksessa. Piti oikein keskittyä ja lopulta laskin montako kirjavaa lautasta kuvassa oli ja mitä kaikkea muutakin. Ajattelin, että juuri näin voi käyttää meillä myös Arabian Taika-sarjaa, Paratiisia ja vaikka mitä. Että ei tarvitse, kuin muutaman kirjavan  astian ja Arabiaa on aina helppoa sekoittaa keskenään, koska massa josta astiat valmmistetaan, on samaa ja värit samat, niin että kirjavatkin saattavat toimia keskenään. Ja että kuinka hauskaa olisi jos sekoittaisi ihan valkoisiin astoihin antiikkia. Ja että olen saarnannut tästä lukuisilla kattauskursseillani ja –luennoillani. Että ei tarvitse olla samaa sarjaa ja että jos on suuret juhlat, lainatkaa naapurilta, eikä vuokraamosta, sekoittakaa villisti. Ryhdyin jo miettimään kuinka katan tänä jouluna. Ja ajattelin kukkiakin jo. Inspiroiduin. Innostuin. Tykkäsin erilaisista paikkakorteista. Jippiii! Hyvä meininki.

Tuo kaikki tuli mieleeni, kun vastaanotin eilen Fiskarsin ja Iittalan tiedotteiden yhteydessä heidän PR-kuvansa. Mä masennuin. Anteeksi kovasti, mutta voi mahdotonta sitä rajatonta ankeuden määrää, mikä lippulaivamme Iittalan PR-kuvassa on. Ja kun vielä tiedotetaan legendaarisen Kaj Franckin legendaaristen aterimien tulosta uustuotantoon. Kyllä kyllä. Franck oli pelkistämisen mestari, mutta ei kai kuvan tarvitse olla ankeuden ylistys? Hienot astiat. Hienot aterimet. Hieno tammipöytä. Hieno tuoli. Hieno karahvi. Hienot lasit. Kauhea ankeus. Eikä edes tiedotettavan tuotteen yksityiskohdat ole näkyvissä. Minimalismi on taitolaji. Kaikkein vaativin. Olen onneton tästä kuvasta. Se voisi olla niin paljon enemmän. Anteeksi Iittala.

Ja toinen palkintokaktus menee Fiskarsille. He tuovat valikoimiinsa välineet pastan valmistamiseen. Aha. Ovatko ne kuvassa? Ilmeisesti. Ahdistavaa. Ja ahdistavaa siksi, että rakastan näitä merkkejä ja olen tottunut vastaanottamaan sieltä laatua kaikessa. Sekä tuotteissa, että esitteissä.

Kun eletään kuvien maailmassa, jossa kaikki kuvaavat täytyisi tällaisten ihanuuksien esittelykuvat olla jotenkin inspiroivia – ministi tai maksisti, mutta jotenkin.

Anteeksi

Hanna

Mun isä oli mun sankari. Voittamaton. Isä petkutti perhettään lintsaamalla koulusta. Isoisällä oli huonekalu- ja talotehdas Kylmäkoskella ja isä viihtyi paremmin oikeissa töissä kuin koulussa. Se meni sisarustensa kanssa junaan, kuin olisi ollut kouluun menossa, mutta juoksi junan läpi ja hyppäsi toisessa päässä ulos ja meni tehtaalle töihin. Kunnes tuli sota. Isä taisteli Karjalan kannaksella legendaarisen Laguksen joukoissa ja otti vielä toisen erän Lapinsodassa.

Kun sota loppui isä nappasi äidin – vai olikohan se toisinpäin…. Isä oli kihloissa ja äiti meni auttamaan hääfrakin ostossa. Tapasivat seitsemän kertaa, joista seitsemäs oli Liisan päivänä syyskuussa, jolloin vietettiin heidän häänsä.

Häitä juhlittiin seitsemän päivää Helsingissä Klaus Kurjessa. Sulhasen ja morsiamen isät halusivat vuoronperään tarjota, eikä juhlista oikein tullut loppua.

Isä alkoi johtaa tehdasta Kylmäkoskella. Kävi paha onnettomuus ja tehdas paloi. Isä kuvasi sitä kaitafilmikameralla. Sen on täytynyt olla hirvittävää.

Isällä ja äidillä oli kolme tytärtä ja he päättivät lähteä Australiaan. Sattuman kautta isän isä sai tietää suunnitelmasta ja perui kaiken isäni selän takana. He jäivät Suomeen ja isä perusti agentuuriliikkeen. Hän toi Tšekkoslovakiasta Suomeen polkupyöriä ja luistimia ja lopulta kaikkea retkeilyyn liittyvää. Hän rakensi talon omin käsin ja lopulta minäkin synnyin ja perheessä oli neljä tytärtä.

Isä teki aamiaisen joka päivä ja rakasti liekitettyjä lättyjä, jäätelöä ja hunajaa, osso buccoa ja lännen leffoja joissa oli kunnon tappeluita. Isää odottivat lentokoneet Seutulassa, kun hän oli myöhässä ja hän rakasti hyviä autoja, mutta ei huolehtinut niistä. Itsestään hän huolehti jumppaamalla joka aamu.

Typistettynäkin kova elämäntarina. Mutta tiedättekö mikä minusta oli parasta? No se kun isä ryhtyi aina heittelemään palloa mun kanssa, kun pyysin, tykkäsi kun lauloin pientä nokipoikaa ja antoi muutaman hyvän elämän ohjeen. Älä pelkää ketään, kaikki ihmiset ovat vain ihmisiä ja keskenään saman arvoisia. Ja jos saat jostain ikään kuin ylimääräistä rahaa, tee sillä jotain hauskaa.

Että hyvät isät, kun pinnistelette kaikissa jutuissanne, niin se mikä on se tärkein juttu on sitten kuitenkin se pallon heittäminen.

Hyvää isänelämää kaikille isille

♡

Hanna

Kansallispuku on jännä vaate. Käsityötaidon näytteenä se on huikea, mutta käyttövaatteena se näyttää minusta hankalalta, tukalalta ja jotenkin vaikealta. Ja missä sitä voi käyttää, niin että se näyttää jotenkin normaalilta? Ei oikein missään minun mielestäni. Se on vähän kuin teatterivaate tai naamiaisasu, joka sopii tanhuamiseen, mutta on hiukan outo juhlavaatteena. Itsenäisyyspäivänä linnassa se toimii, jos henkilö edustaa jotain mikä liittyy aiheeseen, mutta onhan se nyt hassu muuten lameiden ja laahusten joukossa. Paksusta kankaasta kudottu asu on varmasti myös todella kuuma.

Itselläni on ollut kansallispuku päälläni vain kerran pikkutyttönä, kun olin mukana tanhuesityksessä. Kummitätini ja hänen anoppinsa pukeutuivat kansllispukuun aina juhannuksena, se oli kyllä jotenkin hienoa minusta.

Jos katsoo kansallispukua lähempää, sitä ei voi olla arvostamatta. Käsin kudotut kankaat, kirjotut paidat, pitsit, brodeeraukset ja korut ovat arvokkaita ja hienoja. Ne ovat myös uniikkeja ja jokainen puku on ainutlaatuinen, siinä mielessä ne edustavat myös tämän hetken kuuminta nousevaa trendiä. Yksilöllisyys, ainutlaatuisuus ja vaativa käsityö ovat nousevia trendejä kaikessa.

Olin muotimaailmassa vahvasti mukana jo ihan lapsesta saakka, ensin pukemassa muotinäytöksissä malleja ja myöhemmin hoidin usean vaatetusalan yrityksen tiedottamista. Noina aikoina (jolloin Suomessa oli vielä muotiteollisuutta!) keväiset ja syksyiset muotimessut olivat suuri ammattilaistapahtuma. Näytteilleasettajien yhteisnäytös oli THE tapahtuma. Vatevan näytöksestä puhuttiin ja sitä kävi katsomassa myös presidentin puoliso ja muita tärkeitä vaikuttajia. (Vateva oli suomalaisten vaatevalmistajien etujärjestöstä, Vaatetusteollisuuden Keskusliitosta (1958–1994) käytetty lyhennenimi)

Vain yhdessä näytöksessä kaikista näkemistäni, stailaus ja meininki oli sitä luokkaa, että se on jäänyt mieleeni jonain erityisenä, poikkeavan upeana ja omaperäisenä. En muista mikä oli vuosi, eikä muistanut Outi Brouxkaan jolle juuri äsken soitin. Hän olisi voinut sen muistaa, sillä kysymys on hänen tekemästään huikeaakin huikeammasta näytöksestä, josta on erityisesti jäänyt mieleeni yksi sisääntulo. Mallit marssivat lavalle jaloissaan Sievin jalkineet, makkaralla olevien villasukkien kanssa. Kenkien ja sukkien yläpuolella heiluivat kansallispukujen hameet ja yläosana olivat nahkarotsit ja paksut villapaidat. Musiikki oli jotain rähjäävää punkkia. Olin kananlihalla. Se oli niin rock. Niin cool. Niin siistiä.

Olen jotenkin haaveillut tilaisuudesta tehdä juuri niin ja viime viikonloppuna siihen tarjoutui mahdollisuus. Jesssss!

Olin juontamassa hienoja Kätevä & Tekevä messuja Lahdessa. Kansallispuvun 130v juhlavuosi oli yksi messujen kantavista teemoista ja messujen henkilökunta päätti pukeutua kansallispukuihin rennolla otteella. Kaikkia pukujen osia sekoitettiin yhteen vapaalla kädellä ja yhdistettiin omiin asusteisiin kuten kukin halusi. Minä laitoin päälleni Koiviston kansallispuvun hameen, bambukuituisen valkoisen neulepuseron ja lampaannahkaiset karvatöppöset, joissa oli kultaiset nahkanauhat. Vyötäröllä kilisi härmäläinen helavyö… ja änkesin jokaikiseen kuvaan itse mukaan….sori.

Hame oli ihana, melkein maahan asti ulottuva ohuesta villalangasta kudottu hame oli mukava ja pitkät helmat heiluivat mennessäni. Vähän jännitin tuleeko pyyhkeitä asiantuntijoilta, mutta tapahtui päinvastoin. Legendaarisen kansallispuku kutomon Helmi Vuorelman Kristiina Vuorelma-Aho huudahti iloisena, että ”juuri noin!” Hän piti näkemästään ja toivoikin että kansallispukua käytettäisiin monimuotoisesti ja tuotaisi se tähän päivään.

Jos siis kaapissasi on kansallispuku, ota se käyttöön osittain. Se on hieno vaate.

♡

Hanna

Kukko:

Hyvää huomenta, punahilkka!

Miltäs se maistuu kahvitilkka?

Kana:

Ah, se on aivan liian kuumaa,

kieltäni polttaa, päätäni huumaa.

Kukko:

Kahvi on hyvää – mitä mä kuulen?

Huonolla tuulella, rouvani, luulen.

Kana:

Eipä se olisi kumma lainkaan,

voi mitä unissa nähdä sainkaan!

Kukko:

Kerro se mulle, kullanmuru,

kertoen aina haihtuu suru.

Kana:

Mull’ oli piilossa pesä uusi,

munia siinä jo viisi, kuusi.

Lapset sen löysivät, ai, ai, ai!

Rintani haikean haavan sai.

Kukko:

Rauhoitu, rauhoitu, armas Lotta,

eihän se ollut edes totta.

Immi Hellen

Tiedättekö tämän lorun? Mummini luritteli sitä minulle usein. Se tuli mieleeni tänään, kun olin palaverissa ja sain valita otanko kahvini pahvimukiin vai oikeaan kuppiin. Paljastan nyt teille karmeat kahvitapani. Saatte nauraa, mutta nauraessanne muistakaa kuinka pirullista on, kun suu palaa!

En tiedä vihaavatko kaikki ihmiset suun palamista samalla tavalla ja onko ihmisten suut yhtä herkkiä keskenään, mutta minulla on palamiskammo. Voisiko asialla olla jotain tekemistä sairastamani suusyövän kanssa? Sitä en tiedä. Muistan hyvin kun olin nuori ja asuin lapsuuden kodissani ja äiti aina maistatti minulla keitoksiaan. Lusikka läheni suutani ja minä kammoksuin sen lähestymistä. Halusin lusikan omaan käteeni ja kokeilin varovasti lämpötilaa.

Nykyään on joku rasittava intohimo keitellä tavallista suodatinkahvia keittimellä, joka keittää aivan hysteerisen kuumaa kahvia. Kahvi tippuu lasikannuun, joka on kuumalla levyllä ja tietysti ensimmäiset tipat lähes palavat kannun pohjaan ja kahvi saa siitä oman erityismakunsa, josta minä en pidä. (Älkää suuttuko minulle – kukin juokoon kahvinsa kuten haluaa, tämä on minun kokemukseni ja tulette huomaamaan, että olen vähän omituinen tässä kahvi asiassa)

Tämä tulisen kuuma kahvi on painajaiseni. Kun kaadan sen kuppiin, kuppi tulee tulikuumaksi ja poltan siihen jo heti kättelyssä sormeni. Seuraavaksi palavat huulet, sitten kieli ja lopuksi somasti kurkku. Se on hirvittävää.

Ai miksi en odota että kahvi jäähtyy? Siinäpä se, olen ahne, hosun ja olen aina kiireessä. Ja se kahvihan ei jäähdy millään ilveellä. Paitsi että olen tietysti keksinyt omat konstini kuinka sen saa jäähtymään….

Olen matkustanut aika paljon U.S.A:ssa ja esimerkiksi Starbucksissa kahvi yleensä tarjoillaan pahvimukista. Paitsi että se maistuu pahvilta se ei jäähdy missään järkevässä ajassa juomakelpoiseksi. Hain siellä toisen mukin ja aloin erittäin nolosti läträtä kahviani mukista toiseen. Kaadoin ja vatkasin kahviani edes takasin ja toivoin, että se jäähtyisi lopulta juomakelpoiseksi. Monta kertaa ostin Starbucksista oikean mukin ja roudasin sitä mukanani laukussa koko matkan ajan.

Nykyään olen tullut täysin häpeämättömäksi kahvin kanssa läträämisen kanssa. Teen sitä aivan joka paikassa ja noh… siitä seuraa yhtä ja toista.

Mokaustyyli

I love me – messuilla olin pressihuoneessa kahvilla. Liian kuumaa. Liian kiire. No eipä mitään hain kaksi muovimukia ja kaadoin juoman toiseen. Mitä tapahtui? MUKI SULI! Hahahahaah! Voi nolouden ylistys…muki vajui ja kutistui ja kahvi valui pöydälle ja siitä pehmustetulle tuolille… Anteeksi messukeskus.

Klassinen kupin jäähdytys -tyyli

Maanantaina olin ravintolassa syömässä ja jälleen tulikuuma kahvi. Ei se jäähtynyt ja huvitti jo lähteä kotiin. Kaadoin kahvin vesilasiini. Sitten kaadoin karahvista jäävettä kahvikuppiin. Odotin, että kuppi tuli kylmäksi. Join veden ja kaadoin kahvin vesilasista kuppiin jolloin kuppi jäähdytti kahvin Jeij!

(Pahaksi onneksi tarjoilija käveli ohi kun kahvi oli vesilasissa ja pelkäsin hänen ajattelevan että olin kaatanut siihen jotain omaa (alkoholi)juomaa kassistani, joten jouduin selittämään koko prosessin hänelle. En ole varma oliko totuus nolompi kuin mahdollinen kuvitelma)

Jäähdytys laivassa

Käyn usein Saarenmaalla ja laivassa kahvi tarjoillaan pahvimukeista. Otan jälkiruoka-/murokulhon ja kaadan kahvin siihen. Toimii kuten ranskalainen maitokahvikulho – lämmittää kädet samalla.

Tarjolla vain pahvimukeja –tyyli

Tämä on paha. On vain yksi vaihtoehto. Jäähdyttää kahvi maidolla. Mutta se on mielestäni pahaa. Teen siitä hyvää (vähintään) kuudella sokeripalalla. Se on ihanaa! Kuin karamelli. Ja lihottavaa ja epäterveellistä….

Älkää katsoko tänne –tyyli

Tämä on ylivoimaisesti pahin. Tapahtui tänään Cafe Ekbergillä keskellä salia olevassa pöydässä. Hain kahvin seisovasta lounaspöydästä. Oikea kuppi, vieläpä oikein kaunis ja ihanan laakea muodoltaan. Sellaisessa kahvi jäähtyy nopeaan. Nostin kupin huulilleni ja taivas – se oli tulikuumaa. Ja juoma jo suussa. Tajuan heti mitä tapahtuu, suu paloi jo ja kohta palaa kurkku! Pidin kupin huulillani ja annoin tulikuuman kahvin valua sinne takaisin. Häpeä.

Muita kahvivammojani ovat etten halua juoda kahvia:

Lasista (ei jäähdy)

Mustasta kupista (ei näy)

Laihana (pahaa ja jonnin joutavaa)

Niin että sen päällä on maitovaahtoa (ei jäähdy)

Maustettuna millään mausteella kuten kardemumma, vanilja, suola tai sokeri (pulla pullana kahvi kahvina)

Paksureunaisesta kupista (ei tunnu kivalta suussa)

Että näin. Mutta lupaan, jos kutsut minut kahville, käyttäydyn ihan nätisti, enkä marmata mistään. Mutta JOS saan valita, valitsen.

Hyvää iltaa ja kaunista huomenta – kylmä kahvi kaunistaa!

Pus

Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Specsavers

Oli aikamoinen shokki, kun tajusin etten näe lukea karttaa. Enkä tuoteselostetta vitamiinipurkista. Ja lopulta se, kun en erottanut suihkussa kumpi on shampoo- ja kumpi hoitoainepullo. Olin täyttänyt 45-vuotta ja oli aika hankkia silmälasit. Inhosin niitä ja häpesin sitä että inhosin, sillä kahdella kolmesta tyttärestäni oli ollut silmälasit teinivuosista lähtien. Yhtäkkiä tajusin, kuinka tärkeää on, että lasit ovat kivat, kun ne keikkuvat nokalla kokoajan. Nyt omalla nokallani on keikkuneet kakkulat jo yli kymmenen vuotta! (Huh miten aika lentää!) Nyt vasta olen sinut niiden kanssa, olosuhteiden pakosta – en selviä ilman mitenkään.

284 mljoonaa ihmistä ympäri maailmaa kärsii näköön liittyvistä ongelmista ja 90% näistä asuu kehitysmaissa.

Mitä tapahtuu, kun ei näe? Ei voi opiskella eikä voi tehdä työtä. Muun muassa. Ei voi lukea, korjata taloa, ommella, ottaa tikkua pois sormesta tai nähdä kuka tulee vastaan.

Silmälasien hankinta Suomessa ei yleensä ole mikään ongelma. Optikkoja on kaikkialla, silmälaseja saa kioskeistakin ja esimerkiksi tietokoneen ja puhelimen fonttikokoa voi muuttaa tarpeen mukaan. Mutta kehitysmaissa se on suuri ongelma.

Sitä ongelmaa olen nyt lähdössä omalta osaltani lievittämään pienellä panostuksellani Tansaniaan Dar es Salamiin marraskuun lopulla. Minun matkalaukussani mukaan lähtee noin 250:t käytetyt silmälasit. Tarpeettomia laseja on kerätty Spacsaversin liikkeissä ja nyt lasit on talkoovoimin lajiteltu ja mitattu Tansaniaan vietäviksi.

On mielettömän hienoa päästä mukaan auttamaan tässä projektissa. Toivon että voin auttaa mukaan lähteviä optikkoja kaikin mahdollisin tavoin perillä, sillä siellä tulee olemaan kiire. Viime vuonna samanlaisella matkalla tehtiin jokaisen päivän aikana keskimäärin 120 näöntutkimusta ja yhteensä reilu tuhat ihmistä sai silmälasit. Nyt mukaan lähtee 2000 paria silmälaseja, mukana on myös lasten silmälaseja ja aurinkolaseja. Se hetki kun ihminen alkaa yhtäkkiä lasien ansiosta nähdä on varmasti ihana. Sumea muuttuu skarpiksi. Voi tehdä asioita, joita ei ennen pystynyt.

Tarpeettomia silmälaseja otetaan ympäri vuoden vastaan Spacsaversin liikkeissä. Nyt mukaan lähtevät lasit on jo pakattu ja valittu, mutta tätä työtä tehdään jatkuvasti, joten jos sinulla tai lapsellasi on lasit joilla ei ole käyttöä, vie ne lähimpään Specsaversin liikkeeseen ja teet hienon työn. Pieni vaiva – iso apu ja hyöty.

Palaan aiheeseen Dar es Salamista kuukauden kulutta. Matkasta tulee varmaan hieno, sillä kaikki ovat mukana suurella sydämellä ja on hienoa, että joku lahjoittaa lasinsa ja joku ammattitaitonsa toisen ihmisen hyväksi.

Onni on näkevät silmät, tekevät kädet ja hyvä sydän

♡

Pus

Hanna

Kun Maria Veitola kävi yökylässä Ristomatti Ratian luona lööpit kertoivat jo etukäteen, että paikalle porhaltava Anu Saagim haluaa, että Maria lähtee muualle nukkumaan yönsä.

Mehän olemme jo täällä pikkuisessa Suomessa tottuneet Anu Saagimin huuteluihin. Aina tulee Suomi-neidolle turpaan etelän eksoottiselta hedelmältä Anulta, joka puki itsensä vain rusettinauhaan, kun viimein aikoinaan suostui Ristomatille.

Voi minkä teit Maria, kun täkkiin kääriydyit ja muutenkin olit rumissa vaatteissa – Anun mielestä, joka sentään ymmärsi pörhistellä punaisessa pitkäkarvaisessa turkissaan pitkin Korkeavuorenkatua kainalossaan tyylikäs sisustuselementti – strasseilla päällystetty pantteri.

Mua on aina naurattanut Saagimin jutut. Olen ajatellut, että hänen päämääränsä on saada huomiota lehdistössä ja että hän provosoi huvikseen ihmisiä. Kaikista kansoista löytää samanlaisia pointteja jos haluaa niitä etsiä ja julki tuoda. Koko suun soittohan on ollut pelkää höpinää, eikä edes kerro mitään Virolaisista naisista, ainoastaan puhujasta itsestään. Nyt istuin TV:n eteen katsomaan mitä tapahtuu kiinnostuneena ja odotin samaa perusläppää, mitä hän aina on heittänyt. Ajattelin myös, että ohjelmaa haluttiin mainostaa ja siksi heitettiin kehiin sensaatiomaisia paljastuksia jo etukäteen.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Anu Saagim käyttäytyi aidon epämiellyttävästi. Aluksi hetken nauratti, mutta pian tuijotin ohjelmaa silmät suurina. Ei voi olla totta!

Sen sijaan Maria Veitola jaksoi olla provosoitumatta ja ihmetteli vilpittömästi Sagimin käytöstä ja myös paljasti että oli hämillään, ei oikein tiennyt kuinka olla tilanteessa.

Lopputuloksena oli, että Saagim munasi itsensä täydellisesti, ilman että Marian täytyi tehdä yhtään mitään muuta kuin käyttäytyä kohteliaasti. Se oli nautinnollista. Herkkua suorastaan. Juuri tuota äitini koetti aina opettaa minulle. Älä mene samalle tasolle törpön kanssa. Se muuten ei ole aina helppoa. Monesti yritys kaatuu hampaiden kiristelyyn ja vähintään pikkuisiin piikkeihin.

Saagimin käytöstä on puitu somessa paljon ohjelman jälkeen. Suurin osa on tuntuu olevan pöyristyneitä.

Saagimia myös puolustetaan, sanotaan että hän oli sarkastinen ja yritti olla hauska.

Koko yllä oleva kirjoitus on pohjustus seuraavalle: Inhoan negatiivista huumoria. En pidä sitä hauskana. En osaa suhtautua siihen. Pahoitan mieleni. Menen vittuilusta ihan pihalle, enkä oikeastaan arvosta niitä, jotka osaavat maksaa siinä lajissa potut pottuina. Koko genre on minusta ällöttävä. Ymmärrän piruilun, harrastan sitä itsekin ja joskus olen joutunut miettimään meninkö liian pitkälle ja pyytämään anteeksi. Aina ei osu ihan maaliin, joskus sitä kompuroi. Mutta huono käytös on vain huonoa käytöstä. Sitä ei voi selittää pois esimerkiksi ammatilla. Hän on taitelija. Eikä sillä että hän haluaa huomiota. Eikä silläkään, että oli ankea lapsuus tai ei ollut vanhemmat kotona opettamassa. Ei millään, se on vain huonoa käytöstä.

Leppoisaa viikonloppua

♡

Hanna

Tiistai oli kauniiden miljöiden (mikä sana! Olisiko interiööri parempi? – joo) interiöörien ja herkkujen päivä.

Aamu alkoi treenillä, joka oli nautinnollinen alku päivälle. Ei mitään kovin rajua, koska olen saanut olkapääni ihan kammottavaan kuntoon vain näpläämällä puhelintani. Nyt sitä sitten veivaavat hieroja ja naprapaatti. Itsekin pitäisi venytellä, mutta mähän muistan sen huonosti… Kääk.

Treenistä menimme kollegani kanssa valitsemaan tuotteita yhteen sisustusprojektiin Tine K:n mallistosta. Heidän näyttelytilansa Vallilassa on ihana ja inspiroiva ja minulle tulee siellä aina hyvä olo. Samalla kun valitsimme tuotteita käynnissä olevaan projektiin haaveilin myös muutamista jutuista omaan kotiini. Ai mistä? No tavallaan ajattelin, että voisin oikeastaan muuttaa tuohon näyttelytilaan…. Mutta oikeasti olisi ihanaa saada uudet sohvat. Meidän sohvat on 20 vuotta vanhat. Ne on verhoiltu kolme kertaa uudelleen ja noh… olis kivaa saada uusi tyyli.

Seuraava etappi oli lounas Ekbergillä jossa söin kylmää päivää lämmittämään lohikeittoa ja intialaista kanaa. Ja se oli onni! Koska suoraan sieltä kävelin muutaman korttelin päähän Dansuckerin infotilaisuuteen. Jos vatsanii ei olisi ollut täynnä, niin olisin täyttänyt suussa sulavilla herkuilla, joita pöydät notkuivat. Kattaus oli huima! Teemu Auran ja Markus Hurskaisen loihtimat herkut oli aseteltu suoraan pöydälle sokerihippujen päälle. Niin hauska esillepano! Ja uskomattomat maut! Mutta vain yhden monista herkuista söin kokonaan. Ei siksi etteivätkö olisi maistuneet, vaan siksi että koetan välttää sokeria. Mutta se yksi banaani-ruokosokeriwhoopie oli jotain uskomatonta! Mitään niin täydellisen herkullista en ole syönyt pitkään aikaan. Sain reseptin ja toden totta aion yrittää tehdä niitä. Saa nähdä kuinka lähelle alkuperäistä pääsen. I’ll let you know!

Herkkujen jälkeen kipin kapin Eiraan ja Marimekon kevään ja kesän 2016 sisustusmallistoon tutustumaan. Marimekkolaiset olivat tehneet näyttelyn myytävään asuntoon Speranskintielle. Minulla oli kaksikin syytä mennä sinne. Asunnon on suunnitellut Suomen kaunein koti tuomari arkkitehti Aleksi Niemeläinen, joka tekee ’oikeita’ töitään Poseidon Helsinki Oy:ssä. Olen kuullut projektista kuvausmatkoilla ja nyt oli nastaa päästä näkemään asunto ja vielä sisustettuna. Minullahan on tämä ongelma, kun en ole ihan varma haluanko asua täällä melkein metsässä vai olisiko tuollainen ihana, valoisa kaupunkikoti just paras. Asunto on vielä myynnissä, joten pää oli kyllä pyörällä… Siitä vaan takki niskaan ja Kaivariin kävelylle, olisi se houkuttelevaa.

Marimekolla on sydämessäni myös joku erikoissija. On ollut aina, siitä tulee hyvä mieli ja nytkin tila oli inspiroivasti tehty. Ehkä oikeassa kodissa voisi olla aavistuksen verran vähemmän värejä, mutta kun menin makuuhuoneeseen ja marivärit pamahtivat eteeni niin – no eihän sitä voi kuin rakastaa!

Tapasin siellä myös vanhan tuttuni Pasin, joka omistaa Cafe Kokon ja hän tarjoili jälleen minulle makeaa herkkua. Nyt oli vuorossa raakakakkua. Aivan ihanaa! Puhuimme pitkään Pasin kanssa sokerista ja sen vaikutuksista. Pisti miettimään kyllä, mutta olen ainakin nyt sitä mieltä että jees sokerille, mutta ei joka päivä.

Vielä jaksoin yhteen infoon mennä, mutta sen anti jääköön myöhempään ajankohtaan, koska siellä opin uuden kikan paketointiin.

Iloa päivään!

♡

Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Essex

Selkeä ympäristö selkeyttää myös ajatuksia ja kun tavarat ovat järjestyksessä minusta on muutenkin helpompaa olla ja elää. Tosin niiden järjestyksessä pitäminen on aika ajoin varsin haastavaa varsinkin, kun sitä tavaraa tuppaa olemaan ihan liikaa. Välillä tulee halu vain viskata kamaa roskiin isolla kädellä, mutta se ei sovi eikä käy laatuun. Täytyy kierrättää ja lajitella ja se saa aina homman vähän hidastumaan. Loppupeleissä siitä kuitenkin tulee se paras fiilis – on tehnyt jotain oikein ja ollaan win win –tilanteessa. Tavarat vähenevät kotona ja niistä on iloa jollekin toiselle tai ne kuormittavat maapalloa vähemmän, kun menevät minne niiden kuuluukin mennä.

Minulla on jo pitkään kestänyt projekti, jonka päämääränä on vähentää kaikkea tavaraa kodissamme. Kun siivosin saunan pesuhuonetta alkoivat puolityhjät kosmetiikkapakkaukset ärsyttää.

Oli jos jonkinlaista tölkkiä ja purnukkaa ja otin päämääräkseni käyttää ne systemaattisesti loppuun ennekuin ostaisin mitään uutta. Aina, kun sain yhden tölkin tyhjäksi, koin onnen tunteen. Mietin samalla tölkkimäärän tarpeellisuutta ylipäätään. Eikö olisi mitään tuotetta, jolla voisi kuitata monta tarvetta?

Onhan sellainen, sen tajusin, kun sain testattavakseni Essex perusvoiteita ja olin kuin Liisa Ihmemaassa. En ole koskaan käyttänyt perusvoiteita aikaisemmin, mikä on kyllä aika kreisiä. Tarvetta olisi ollut, kun nyt tajuan mitä kaikkea niillä voi tehdä.

Syksyllä on ihanaa laittaa päälle villapuseroita ja vetää jalkaan villasukat. Vähänhän ne kutittavat kyllä. Huomasin, että kiskon yhtenään uuden pörröisen neulepuseroni hihoja ylös raapiakseni käsivarsiani. Kun pääsin kodin seinien suojaan raavin myös vatsaani! Voin kertoa, että se näyttää erityisen huvittavalta…. Syytin puseroa, mutta syy olikin kuiva iho.

Olen aina kokenut kropan rasvaamisen vähän työlääksi touhuksi. On niin kiire, että teen sen vain, kun annan itselleni luksus aikaa. Voiteen valinta on ollut hankalaa, koska saan tuoksuista migreeniä ja ne ärsyttävät minua helposti. Halvat voiteet hajustetaan teollisilla tuoksuaineilla ja niiden haju on pistävä ja teennäinen, en tykkää. Kalliit taas usein tuoksuvat liikaa ja hienot pakkaukset tuovat turhan hintalisän. Nyt laitoin Essexin jyhkeät pumppupullot kylpyhuoneeseen ja kas, kuinka rasvaus alkoi sujua! Voide oli koko ajan saatavilla helposti ja kuin ohimennen painoin pumppua ja vetäisin rasvaa sääriin ja käsivarsiin, sekä tietysti kutisevaan vatsaani!! Sekä paksumpi emulsiovoide, jonka tunnusväri pakkauksessa on liila että ohuempi hydrogeeli persikan värisessä pakkauksessa levittyvät ja imeytyvät sutjakkaasti ihoon ja jättävät ihon kimmoisaksi ja pehmeäksi. Vaikutus on pitkäaikainen ja iho tuntuu hyvältä koko päivän.

Pumppupullojen myötä minusta on kasvanut oikea voiteen käytön mallikansalainen. Nyt on rasvattuna kaikki se mistä aina olen saanut lukea: Kyynärpäät, kantapäät ja kynsinauhat. Näihin en ole aiemmin keskittynyt, mutta kun tuoksuton ja hyvin levittyvä voide odottaa vain painallusta pumpusta, se tulee tehtyä.

Mieheni on kuvaaja, ja on sanonut, että näkee naisen iän kyynärpäistä. Vaikka kasvoille olisi tehty mitä, kyynärpäät kavaltavat. Koetan siis hoitaa niitä hyvin. Kantapääni ovat alkaneet kuivua vasta nyt, mikä lienee iän mukanaan tuoma asia. Rasva auttaa pitämään ne pehmeinä ja usein rasvailen niitä löylyn lämmössä. Kun olen rasvannut kaiken, pyörittelen vielä käsiin jäänyttä voidetta kynsinauhoihin. Ai että tunnen olevani mallikansalainen kauneuden hoidon saralla!

Essexin tuoksu on aavistuksen lääkemäinen, kun sitä levittää, mutta tuoksu häviää hetkessä. Sen jälkeen suihkutan iholle kevyttä vartalotuoksua, joka ei aiheuta minulle päänsärkyä. Minulle sopivia tuoksuja on vain muutama ja olen niiden uskollinen käyttäjä. Siksikin tuoksuton vartalovoide on ihan paras, ei ole kivaa sekoitella eri tuoksuja keskenään.

Olen esteetikko ja aluksi pumppupullo näytti kyllä ankealta ja toi mieleen sairaalan, mutta vasta hetken katsottuani huomasin, että logon kuvassa on riemukas nainen. Tulen kuvasta hyvälle tuulelle, kun näen sen. Ihan oikeasti. Pullo on myös toimiva, sillä pumpun nokkaan ei kuivu kökkärettä, jonka takia rasva singahtaisi mihin sattuu (silkkipuserolle!) vaan tulee aina kiltisti suoraan kädelle.

Luin Idan blogista, mikä valtava määrä käyttötapoja perusvoiteelle on ja yllätyin, mutta hyvä, että luin blogin, sillä tarvetta tiedolle ilmaantui pian. Iskin koipeni kiveen ja sääreen nousi iso patti. Mieheni sanoi, että hiero MSM-jauhetta voiteen avulla iholle ja patti laskee eikä tule kipeäksi. Hämmästyttävä juttu, mutta toimi!

Jotenkin olen myös vähän nolo tästä perusvoidetietämättömyydestäni, koska sillähän olisi voinut hoitaa hyvin lasten kasvoja ja kroppaa talviaikaan, kun he olivat pieniä. Laiton heille silloin tällöin omia päivävoiteitani ja ne olivat kyllä liian vahvoja ja usein kirvelivätkin. Jossain vaiheessahan talvella lasten iho muuttuu aina aivan kuivaksi ja jotenkin surkeaksi, kun mennään edestakaisin sisään keskuslämmityskuivaan ilmaan ja ulos pakkaseen ja viimaan. Olisi ollut hyvä jos mamman kylppärissä olisi ollut turvallinen apu.

Pidetään ihosta huolta

♡

Hanna

Harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu. Tätä rällätettiin, kun olin pieni. Naapurin Jopella oli valkoinen hammasmuki jossa se runo myös luki. Olin siitä vähän kade. Mutta se millaista oli kouluhammaslääkärissä kultaisella 60-luvulla oli jotain, mistä harva varmaan on kade.

Rouva hammaslääkäri veti röökiä samalla, kun paikkaili hampaita ja välillä se pora luiskahti vähän sivuun ja osui joskus kieleen, joskus poskeen. Amalgaami oli arkipäivää ja suoraan sanottuna hammaslääkärissä käynti oli yksi pahimpia kouluajan painajaisia. Olihan siitä joku koiranleuka vääntänyt hyvän laulunkin: tiedän paikan kamalan, kouluhammasklinikan. Siellä hampaat revitään, ikenet vain jätetään. (sävel kansanlaulusta Kotini)

Nykyään on vallan toisenlainen meininki ja hyvä onkin, että on. Hampaiden ja suun terveys on tärkeä asia. Hampaista kannattaa pitää hyvää huolta senkin takia, että suun bakteerit voivat levitä verenkierron kautta muualle elimistöön. Hoitamaton ientulehdus lisää sydän- ja aivoinfarktin riskiä.

Minulla on ihana suuhygienisti Arja Korpelainen. (Huomasin juuri, että sanaan suuhygienisti piiloutuu sana ien!) Arja on IHANA. Kun Arjan tuoliin istahtaa, voi nukahtaa ja olen nukahtanutkin. Käyn kerran vuodessa pötköttämässä Arjan lepotuolissa ja kävin siellä taas viime viikolla. Arja puhuu kokoajan, hän kertoo kaiken mitä tekee. Aivan kaiken. Nyt käteni on sinun kasvoillasi, että saan tukea ja pääsen tuonne. Nyt pidän peiliä tuossa, että saan vähän valoa tänne. Hyvin menee. Hyvin pärjäät. Muunnun kapalovauvaksi Arjan käsittelyssä. Se on ihanaa. Rakastan hammaskiven poistoa ja putipuhtaita hampaita. Siellä ei satu koskaan ja koska käyn kerran vuodessa, suussa ei pääse tapahtumaan, mitään katastrofeja, joiden hoito hammaslääkärissä olisi jotenkin hirveää.

Arja myös opettaa tietysti hammaspesua ja on saanut taotuksi kallooni, kuinka hirvittävän tärkeää on hammaslangan käyttö.

Näin se menee: aamulla harjataan hampaat sähköhammasharjalla ja käytetään fluoritahnaa. Syljetään tahnat pois ja siinä se. Ei huuhtelua, vaan jätetään fluorit suuhun. (Eli vanha hammasruno on tosiaan antiikkia – ei huuhtelua)

Illalla ensin langoitetaan kaikki hammasvälit. Lanka nitkutetaan hampaiden väliin ja sitten alhaalta ylös kummaltakin puolelta. (Nitkutetaan, eikä paineta kerralla alas hampaiden väliin ja voimalla, jolloin saattaa satutaa ientä, kuten minä ennen tein.) Langoituksen jälkeen pestään hampaat kuten aamulla. Ei ole kovin vaativa suoritus, mutta tärkeä. Samoin kuin se hammaskiven poisto. Hammaskivi nimittäin syö sidekudosta joka pitää hampaat kiinni. Jos antaa hammaskiven jyllätä suussa, hampaat tippuu! Että ei kiitos! Ja siis hammaskivi ei näy. Se on näkymätön vihollinen! Eli etsi itsellesi ihan paras Arja ja hoida hymy kuntoon.

Pus puhtaalla suulla!

♡

Hanna