Olen seurannut muotia 14-vuotiaasta asti, jolloin aloitin sen parissa työskentelyn suurten muotinäytösten pukijana. Äitini suunnitteli muotikoruja ja niitä valmisti hänen oma yrityksensä. Hän kävi kaksi kertaa vuodessa Pariisin muotimessuilla katsomassa mitä muotimaailmassa tapahtuu. Ja tapahtuihan siellä. Kuulin kaikki tarinat mittavista näytöksistä ja uusista trendeistä. Muotitalojen nimet ja tyylit tulivat tutuiksi. Yksi nimi, jonka kuulin usein Issey Miyake. Hämmästyttävä japanilainen muodin ihme, joka suunnitteli jotain aivan muuta. Vaatteita jotka olivat mukavia, muuntuvia ja jollaisia ei koskaan ennen oltu nähty. Issey Miyake on suuri nimi joka tunnetaan kaikkialla maailmassa.

Design kiinnosti minua jo ennen muotia. Noin 7-vuotiaana aloin kiinnittää huomiotani kalusteisiin ja muotoiluun. Piirsin koteja millimetripaperille ja leikin arkkitehtia. Rakastuin Harry Bertoian Diamond-tuoliin ja Aallon valaisimiin.

Harri Koskinen on suomalainen suunnittelija, jonka läpimurto tapahtui 1996 kun hän lanseerasi Block valaisimen. Näin sen Artekin ikkunassa ja rakastuin heti. (En Harriin – se tapahtui vasta myöhemmin – vaan valaisimeen.) Rakastan sitä kuinka kylmä ja kuuma oli saatu samaan esineeseen niin huikealla tavalla ja silti yksinkertaisesti. Jääpala jolla on kuuma ydin! My kind of thing! Eikä yksin minun, Block on mm. New Yorkin modernin taiteen museon kokoelmissa. Jotenkin tragikoomista on, ettei Iittala ottanut Blockia tuotantoonsa, vaan se on ruotsalaisen Design House Stockholmin tuote.

Myöhemmin Harri Koskinen suunnitteli paljon ihania asioita mm. vuonna 2003 kellomalliston nimeltään Vakio. Vakio malliston hän suunnitteli Issey Miyakille. Se oli TAPAUS. Suomalainen suunnittelija oli suunnitellut jotain koko maailman tuntemalle brändille.

Vuonna 2011 Harri Koskinen nimitettiin Iittalan muotoilujohtajaksi. Siitä on siis neljä vuotta.

Viime viikolla olin Iittalan järjestämässä tiedotustilaisuudessa juhlistamassa kahden huippubrändin suukkoa – Iittala X Issey Miyake. Voi kuulkaa että olen tohkeissani tästä! Mitä siis on tapahtunut? Iittalan ja Issey Miyaken yhteistyönä on syntynyt mallisto astioita ja kodintekstiilejä. Projektiin on kulunut neljä vuotta. Ei ole vaikeaa matematiikkaa ymmärtää, että siihen on tarvittu Harri Koskisen henkilökohtaisia suhteita. Kun kysyin asiasta hän vastasi, että ”oli se sellainen värisevä hetki, kun varovasti aloin asiaa hänelle esittää”. Tämä on ensimmäinen kerta kun Issey Miyake suunnittelee mitään millekään muulle brändille. Tämä on TAPAUS. Mallisto on lanseerattu New Yorkissa ja Tukholmassa isosti ja se on kaunis. Ihana. Toisenlainen.

Kokoelma sisältää 30 tuotetta, materiaaleina on tekstiili, lasi ja keramiikka. Astiat ovat herkkiä ja uuden muotoisia. Niiden värimaailma on saanut innoituksensa kevään heräämisestä ja siinä on viitteitä kirsikankukkien Japanista ja suomalaisten metsien vihreydestä.

Keramiikkatuotteiden lisäksi mallistossa on kattaustekstiilejä, jotka ovat ominta Miyakea. Erikoisilla tavoilla pliseeratut tekstiilit ovat kattauksen osana kiinnostavia ja erityisiä. Niillä voi leikkiä ja niitä voi oikeasti käyttää. Ne palaavat aina takaisin muotoonsa. Viikkaukset tehdään käsityönä Filippiineillä.

Astioissa miellyttää se, että jo muutamalla saa iloa kattaukseen vanhojen astioiden kanssa yhdessä. Oudot muodot tuovat mielenkiintoa pöytään. Pidän kupin pienestä koosta (0.19 l) , koska kaikki jättisuuret kupit väsyttävät minua jo. Astiat ovat monikäyttöisiä eivätkä ne kuuluu mihinkään luokkaan – niitä voi käyttää vapaasti, rajoituksitta mielikuvistaan käyttäen ja loputtomasti varioiden. Pidän siitä, koska se vähentää tavaramäärää kotona.

Kiinnostava tekstiili on pöytäkukkanen, joka voi toimia esimerkiksi eteisen pöydällä avainten ja puhelimen paikkana. Ajatus on, että kotiin tullessa ihmisellä on pieni siirtymäriitti, hetki jolloin kotiutuu ja jättää kiireen taakse jättäessään avaimet ja puhelimen pöydälle. Infotilaisuudessa kehotettiin miettimään omia meditatiivisia hetkiä. Ensin luulin, ettei minulla edes ole sellaisia. Mutta on minulla. Se on aamulla, kun haen lehden postilaatikosta.

Aion hankkia näitä kauniita astioita itselleni. En vaan ole vielä osannut päättää värejä ja yhdistelmiä.

Olen jotenkin hämilläni siitä, etteivät tuotteet ole saaneet enemmän huomiota Suomalaisessa mediassa. Ulkomailla kylläkin. Kyllä tästä olisi voinut varsin hyvin olla koko aukeaman juttu Hesarissa! Onko ongelmana se, että ne lanseerattiin ensin muualla ja vasta viimeiseksi täällä Suomessa? En tiedä, mutta minä olen niin ylpeä että pakahdun! Hyvä Suomi! Hyvä Harri! Hyvä Iittala!

Hanna X Iittala X Issey Miyake

Heippa vaan, täällä huutelee Einstein! Ei yhtä viisas mutta yhtä kivasti tukka 🙂

Olen tehnyt tällä viikolla hirveästi kirjoitustöitä ja ollut siis vain työpaikallani, eli isossa nojatuolissani olohuoneessa. Välillä olen käynyt treeneissä ja kaupassa. Tänään olin hoidattamassa koipeani Tatulla, joka hieroo sillä lailla kohtuullisen intensiivisesti painamalla peukaloaan menemään pitkin mun lihaskalvoja. Se sattuu aivan järkyttävästi.

Tykkään liikkua tuolla kylillä välillä aivan hirveän näköisenä. Olen vain puhdas. Ei meikkiä eikä laitettuja hiuksia. Ja voin kertoa että mun tukka tarvitsee kosteussuihketta, lakkaa, muotovaahtoa ja kiharantaikojaa, että se näyttää siltä miltä se yleensä näyttää. Jos en tee mitään, on talvi ja ollaan Suomessa, se sojottaa pystyssä. Ihan kuin Einsteinilla. (Ripaus ripsiväriä ja kulmakynää ovat myös äärettömän tarpeellisia.)

Kun makasin siinä hierojan penkissä näin tukkani siinä tyynyllä ja tajusin tämän yhtäläisyyden kuuluisaan fyysikkoon. Olisin iloinen jos yhteinen nimittäjä olisi joku muu ominaisuus kuin hiukset. Esimerkiksi äly. Ei ole.

Mutta rohkelikko olen. Ja taapersin kauppaan pörröpääni keralla. Ja mitä siellä oli!!! BAAGELEITA! Booooooom! En syö juurikaan leipää, valkoisesta vehnästä puhumattakaan, joten ihme, että edes huomasin koko rinkelit.

Eipä auttanut muu kuin antautua. Ostin yhden. Sitten ajattelin, että ehkä tytärkin haluaa. Ja kenties mieheni myös. Ostin kolme. Lisäksi ostin pinaattia, Philadelphia tuorejuustoa, tilliä ja kylmäsavulohta. Ajattelin törkeän ihanaa herkkuhetkeä yksin kotona. Yllätys oli suuri, kun mieheni olikin kotona. Kaksinkertainen ilo! Second breakfast yhdessä armaan kanssa harmaana perjantai aamupäivänä. Oi että oli hyvää. Parempaa kuin Jenkeissä. En tiedä miksi.

Tein munakokkelia, paahdoin bagelit, voitelin ne voilla ja paksulla kerroksella kermajuustoa. Silppusin kylmäsavulohen ja laitoin lautaselle tuoretta babypinaattia ja suuren espanjalaisen mansikan. (Ne on muuten tosi makeita! Hämmästyttävää)

Voin sanoa että ei mikään pizzaperjantai vaan baageli berjantai!

Että tämmöinen herkkuhetki ja arjen ilo tänään.

Pus

Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Kaurasydän/Vaasan

Juttelin tyttäreni Carolinan kanssa eilen puhelimessa ja hän intoutui muistelemaan hiihtolomaeväitä. Olin jo unohtanut ne ajat tyystin tykkänään.

Meillä oli mökki Lapissa, jonne tietysti suuntasimme hiihtolimalla koko perheen voimin. Kolme tytärtä istui takapenkillä, koira vinkui koko matkan auton takaosassa ja me istuimme mieheni kanssa etupenkeillä. Matkaan lähdettiin aamuvarhaisella ja mieheni on niitä tyyppejä, jotka eivät matkalla fiilistele kivoissa paikoissa. Se suoraviivaista toimintaa. Matka Lappiin siis. Mitä pikemmin perillä, sen parempi. Pysähdyimme tankkaamaan ja samalla pissatettiin koira. Syömiseen meni helposti tunti ellei puolitoista, jopa kaksi jos jotain välipalojakin piti käydä mussuttelemassa. Niinpä minä tein eväät koko joukkueelle. Ja nyt ne pikkurasiat ovat piirtyneet hyvinä muistoina lasten mieleen.

Eväsrasioissa oli paljon kaikkea pientä, terveellistä, ei sotkevaa, vähäsokerista, hyvää ja yllätyksiä. Kaikki oli sormin syötävää ja maukasta. Kirsikkatomaatit olivat kuin karamelleja. Kuorittuja makeita porkkanoita kului niin paljon kuin niitä jaksoi ottaa mukaan. Appelsiinit ja mandariinit oli valmiiksi kuorittuina jne. Parasta oli tietysti eväsleivät, joiden välissä oli milloin mitäkin, mutta niistä muodostui ateria. Ja sitten juomat – minulla ja miehelleni kahvia ja lapsille mehua ja vettä.

Senhän tietävät kaikki, että eväät on retkien kohokohta. Ja minulla syöminen on yleensäkin päivän kohokohta. Syön usein eväitä ja käytännössä minulla on aina mukanani joku eväs. Paitsi että ystävänpäivän Sydänystäväristeilyllä ei ollut. Piti olla mutta unohdin ne kotiin. Paniikki. Laiva lähti klo 20.00 Turun satamasta ja matkan teko alkoi suoraan ruokapöydästä, joten nälkään ei ollut vaara onneksi kuolla! Illalla hyttiin mennessäni kyllä kävin laivan kaupassa ajatuksena ostaa iltapalaa, mutta kun katsoin kelloa (23.30) hylkäsin idean ja ostin vain vettä. Enköhän selviäisi aamuun…..

Olin risteilyllä puhumassa sydänterveydestä ja esittelemässä Vaasan Kaurasydänleipää. Kun syö kolme viipaletta Kaurasydäntä päivässä veren kolesteroliarvot laskevat. Leipä on leivottu 100%kaurasta ja siihen on vielä lisätty kauran luontaisesti sisältämää beetaglukaania. Hyvän makuinen leipä on oiva eväs, välipala ja juhlatarjottavakin. Olen edellisissä blogeissa esitellyt ihania uudenlaisia ideoita tehdä voileipiä. Löydät ne täältä ja täältä. Juttelimme näistä leipäasioista ja kolesterolista risteilyvieraiden kanssa ja huomasin, kuinka kiinnostuneita he kaikki olivat terveytensä säilyttämisestä ja hyvinvoinnin lisäämisestä. Kunpa vain ihmiset huomaisivat nämä asiat mahdollisimman aikaisin.

Söin laivalla aamisen ja lounaan, mutta kolmen tunnin ruokavälini kaipasi nyt niitä eväitä ja välipaloja. Ilokseni laivalla oli myynnissä smoothieita, hedelmäsalaatteja ja mikä parasta – omenia, appelsiineja ja banaaneja. Pisteet Siljalle niistä!

Tiedättekö mikä oli minusta ihaninta matkalla? Vanhat avioparit jotka kävelivät laivalla käsi kädessä. Kunpa minä ja Jarppakin saisimme elää yhdessä vanhoiksi asti ja pitää toisiamme kädestä jossain ihanalla matkalla. Ja kylätiellä. Ja sohvalla. Koska se on varmasti syvin toiveeni lasteni hyvin voinnin ja menestyksen ohella, koetan viljellä terveellisiä elämäntapoja lempeästi ympärilleni täällä kotona. Aika helppo tapa on tehdä valintoja kaupassa. Mitä kotona ei ole, sitä ei voi syödä. Meillä kaurasydänleivät hupenevat kiivaaseen tahtiin. Ne maistuvat hyviltä ja pysyvät tuoreina ja pehmeinä hyvin.

Blogissani Näillä herkuilla eroon korkeasta kolesterolista oli kilpailu, jossa kysyin mielipiteitä terveellisestä ruuasta ja jonka palkinto on aktiivisuusranneke. Sain paljon ihania vastauksia, joiden lukeminen on ollut tosi kivaa. Erilaisella, omintakeisella tavalla asiaa lähestyi Eija Konstas, jonka tiedot olen toimittanut edelleen ja aktiivisuusranneke postitetaan hänelle tuota pikaa! Onneksi olkoon Eija! Toivottavasti saan kuulla sinusta jossain blogikommentissa ja kerrot onko ranneke aktivoinut liikkumistasi!

Ihanaa kevättä kaikille ja kiitos jokaiselle kilpailuun osallistuneelle. (olisisn halunnut antaa rannekeen kaikille ja mysö itselleni!)

Pus

Hanna

Niin usein saa kuulla arvostelua suomalaisesta terveydenhoidosta, mutta minä ainakin kiitän sydämeni pohjasta hoidosta, jota olen saanut.

Tänään tiedotettiin Suomessa alkuvuodesta tehdystä kasvojen siirtoleikkauksesta. Koskaan aiemmin ei Suomessa eikä koko Pohjoismaissa ole tällaista leikkausta tehty. Siihen on valmistauduttu vuosia ja leikkaus kesti 21 tuntia. Mukana oli 11 kirurgia ja noin 20 hoitajaa.

Yksi tähän operaatioon osallistuneista kirurgeista, Jyrki Törnwall, leikkasi minulta suusyövän vuonna 2004. Leikkaus tehtiin Helsingin kirurgisessa sairaalassa, jossa viivyin toipumassa viisi päivää. Sali jossa makasin oli suuri ja vuoteet olivat erotettu toisistaan vain verhoilla. Lääkäri ja hoitajat sanoivat, että minulla kävi tuuri, koska samaan aikaan ei sattunut tulemaan korjattavaksi yhtään turpaansa saanutta juoppoa. Ai miksikö? Koska sali oli suhteellisen rauhallinen.

Pointti on se, että tässä meidän hienossa maassa jokainen saa samaa hoitoa oli kyseessä katujen kulkuri, juoppo, toimittaja tai pormestari. Samat lääkärit leikkaavat maailman 35:nen kasvojensiirron, kuin paikkaavat vauriot tappelussa murtuneesta leuasta.

Nostan tänään maljan siirtoleikkauksen tehneelle ryhmälle ja suomalaiselle terveydenhoitohenkilökunnalle sekä potilaalle, joka toivottavasti toipuu hienosti. Toivon hänelle kaikkea parasta. Toivon myös, että Suomi pystyy pitämään kiinni tästä upeasta järjestelmästä.

Hanna

Kirjoitin tänne jutun huonolaatuisesta gerberasta, jonka sain ystävänpäivänä ja toisen jutun jossa tarkensin, että aina ja kaikki kukkakaupat eivät todellakaan ole kurjia. Keskustelu kävi kuumana ja asiattomiakin viestejä tuli. Monet asiakkaat sekä kauppiaat olivat kanssani samaa mieltä. Jotkut kauppiaat suuttuivat kovin.

Kukkakauppa, joka myi kyseisen gerberan, oli tunnistanut itsensä ja viime keskiviikkona meille saapui lähetti mukanaan tämä ihana kimppu pahoittelukirje liitteenään.

Tyttäreni sanoi kaksi sanaa: very classy! Tyylikästä! Olen samaa mieltä.

Kiitos korvaavista kukista, jotka kukoistavat raikkaina ja kauniina olohuoneeni pöydällä iloa ja tuoksua tuomassa. Ja tiedättekö sen tunteen, kun lähetti tuo kukkia? Se on ihana! Harvoin koettu, aina toivottu, usein unelmoitu. Aina se vähän vatsasta nipistää ihanasti.

Kiitos kukista

✿♡✿

Hyvillä mielin

Hanna

Ystävänpäivänä olin mukana Apu-lehden Sydänystävä-riteilyllä, jossa tapasin paljon kiinnostavia ihmisiä. Yksi heistä oli Ulla Kiminkinen Saarijärveltä.

Aloimme keskustella ja jotenkin hän tuli maininneeksi, että siinä hoivakodissa jossa hän työskentelee he tarjoavat usein vanhuksille smoothieita.

Jarrutin heti. Tiedättekö sen tilanteen, jolloin kuulet jotain ja pam – pysähdys – anteeksi mitä?

No mitä ihmeellistä siinä smoothiessa sitten on? Sitä, että smoothiet ovat terveysintoilijoiden, itsestään huolehtivien, trendikkäiden, liikuntaa harrastavien ja ajan hermolla olevien nuorten ihmisten juttu.

Ulla jatkoi, että ne ovat kovasti vanhusten mieleen ja he juovat niitä mielellään. Ne maistuvat hyviltä ja niihin saa upotettua paljon hyviä asioita helposti sulavassa ja herkullisessa muodossa.

Olin pyörtyä, kun mielessäni vilkkuivat niiden aneemisten ruokien kuvat joita sanapari vanhusten huolto toi mieleeni. Ja joita itsekin olen nähnyt.

Miksei kaikkialla tarjota vanhuksille smootiheita?

Ulla jatkoi ja kertoi, että heillä on muutenkin kivaa ruoan ja vanhusten kanssa. Juuri joku aika sitten heillä oli keittiössä thaimaalainen keittäjä (vai oliko kokki – nyt en mene takuuseen, mutta se ei ole varmaan tärkeää) ja vanhuksille tehtiin thairuokaa. He olivat pitäneet siitä tavattomasti. Ruoka oli maistunut hyvin. Ihmettelin eikö se tule kalliiksi. ”Eihän ne thaimaalaisen ruuan raaka-aineet kalliita ole” Ulla sanoi. Ja totta! Eivät olekaan ja mikä määrä ihania vihanneksia siinä ruuassa on. Tässä vaiheessa olin jo aivan haltioissani. Ja Ulla (hän on muuten AIVAN IHANA – olen big fan) alkaa kertoa, että meillä on syöty kyllä muuten myös intialaista ruokaa. Ja kokkimme oli vastikään Kreikassa ja sitten meillä syötiin ruokaa, joka oli saanut vaikutteita sieltä. Meillä syödään usein myös sormiruokaa. Kysyn mitä se on. Vaikka nakkeja ja munakasta, pilkottuja vihanneksia, nakkeja ranskalaisia ja kaikkea sellaista, Ulla sanoo. Vanhukset pitävät siitä ja ruoka on helppoa saada suuhun sormin. (Ajattelin äitiäni, haarukka menee suuhun, mutta se on vähän vapisevaa ja ruokaa voi joskus pudota). Ulla seisoo siinä edessäni hymyillen ja jatkaa: Ja nyt laskiaisena me leivottiin kaikki yhdessä. Pyysin kokkia tekemään vähän isomman laskiaispullataikinan, että voidaan ottaa vanhukset mukaan leipomaan. Kaikki saivat tehdä oman pullan ja se merkittiin sitten leivinpaperille, että mikä oli kenenkin, ennen kuin pistettiin pullat uuniin. Saivat jokainen sitten syödä omansa.

Voitteko hyvät ihmiset ymmärtää tätä kaikkea? En ollut uskoa korviani. Ja lisää oli tulossa.

Kesällä, kun on hyvä ilma me mennään vanhusten kanssa kalaan. Otetaan mukaan myös vuodepotilaat. Laitetaan heidät gerituoliin ja työnnetään ulos. Menemme lohialtaalle ja kalastetaan lohia heidän kanssaan ja sitten ne tehdään tietysti ruuaksi. Käymme myös marjassa ja he saavat syödä keräämiämme mustikoita sormin.

Ja onhan meillä lempiruokaviikkoja myös, eniten toivotaan läskisoosia ja maitopottuja

Kun vielä palaan siihen, etteikö tämä kaikki ole kallista, hän kertoo, kuinka välillä syödään ohrauunipuuroa ja siinä säästyy sitten rahaa vaikka johonkin intialaiseen mausteen.

Olen sanaton. Ja ajattelen kuinka onnellisia ovat ne jotka viettävät elämänsä viimeiset ajat tuollaisessa paikassa. Ulla sanoo ”elämä täydeksi – ei loppuun!”

Ei tähän varmaan tarvitse sanoa mitään. Näin kuvia kala- ja marjareissulta. Niitä otetaan paljon, että niitä voidaan sitten yhdessä vanhusten kanssa katsoa jälkeenpäin TV-ruudulta.

Monella tavalla voi vanhuksia hoitaa. Tuntuu, että se on tahdon asia. Sydämen valtaa ilo, kun kuuntelee tällaista. Ja toisaalta sydäntä jäytää järkyttävän suuri ahdistus, kun näkee ja kuulee sen, mistä eniten tällä saralla puhutaan ja mitä tehdään ja ei tehdä.

Halasin Ullaa liian pitkään ja liian tiukkaan.

♡

Rakkaudella

Hanna

Kirjoitin eilen blogin, jossa tarkoituksenani oli antaa kaktus lahjaksi huonoja kukkia myyvälle kukkakaupalle. Kommentoinnista voin päätellä, että tekstini on ollut huonosti kohdistettu. Huolimaton sanankäyttöni sai kaktuksen piikit lentämään kaikille kukkakauppiaille. Ikävä virhe. Anteeksi.

Tarkoitus oli siis moittia yhtä kukkakauppaa ja toisaalta kaikkia niitä, jotka toimivat samoin ja myyvät huonolaatuisia kukkia. Sillä niitäkin kyllä valitettavasti riittää.

Mutta hyvistä kukkakaupoista minulla on paljon enemmän kokemuksia, kuin huonoista.

Molemmat vanhempani opettivat minut rakastamaan kukkia. Meillä oli aina kukkia kotona. Aina. Samoin niitä on minun omassa kodissani nyt.

Vanhempani tekivät töitä Helsingissä Kruununhaassa ja Mariankadulla oli kukkakauppa Katharine, jossa omistajatar Raili Anttila loi asetelmia ja kimppuja jollaisia ei ollut missään muualla. Kauppa tuoksui ihanalle ja Raili ja Pertti Anttila (olikohan se Pertti?) olivat ihania ihmisiä. Kolme erityistä tapahtumaa sieltä on jäänyt mieleen.

Minulla oli tapana siivota koti putipuhtaaksi, kun äiti palasi matkoiltaan Pariisin muotimessuilta. Ostin tietysti myös Katharinesta tuoreet kukat kotiin. Kun menin kerran niitä hakemaan näin kaupassa jotain, joka kauniimpaa mikään ennen näkemäni. Siellä oli valtava valkoinen orkidea. Sen kukkavanassa oli varmasti yli kaksikymmentä valkoista, vahamaista, loistavaa vitivalkoista kukkaa. Ne olivat kuin posliinia. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt sellaista. Se oli läkähdyttävän kaunis. Siihen aikaan 70-luvulla orkidea oli kallis ja harvinainen kukka ylipäätään eikä lajeja ollut kuin yksi, sellainen vähän kellertävä, jonka keskusta oli viinipunainen ja pilkullinen.

Pyysin isää liikkeeseen katsomaan sitä ihmettä ja ruikutin, että hän ostaisi tuon kovin kalliin ihmeen äidille. Ja hän osti ♥

Toinen yksittäinen muistoni on hautaseppele, jonka näin Katharinen ikkunassa. Se oli koottu ihan kokonaan tiiviisti asetelluista neilikoista. Neilikat olivat siihen aikaan hyvin epäsuosittuja, joten jo kukkavalinta osoitti että tekijä oli taiteilija, kuten hyvä floristi on. Pinta oli kuin valkoista vaahtoa tai lunta. Lisäksi reunaan oli koottu kaunis koriste suurista valkoisista liljoista. Seppele oli asetettu ikkunaan lilan kankaan eteen ja sen edessä oli suuria kynttilöitä. Sykähdyttävän kaunis ja täysin erilainen.

Kolmas muistoni liittyy vanhimman tyttäreni ristiäisiin. Tilasin Katharinesta seppeleen kristallisen kastemaljani ympärille. En kertonut tyttäreni nimeä kenellekään muulle etukäteen, kuin äidilleni, sillä se oli erikoinen, enkä halunnut kuulla mitään kommentteja. Kun Anttilat toivat ristiäiskukat kotiimme tuijotin seppelettä. Tai siis eihän ollut mikään seppele. Se oli pyöreään muotoon tehty satumetsä, jossa oli elementtejä jotka nousivat korkealle ja osa valui alas. Mutta se mikä nousi kaikkein korkeimmalle oli kukkiva kirsikkapuun oksa. Helmikuussa. Ja tyttäreni salassa pidetty nimi on Kirsikka. Olen kaikki vuodet miettinyt, menikö äiti kertomaan? Kysyin Anttiloilta, he eivät myöntäneet. Äidiltä en kysy – koska ajatus taikuudesta on ihanaa kuin tähtipöly.

Katharinea ei enää ole, mutta on muita. Ja Kukkia tuodaan aivan toisella tavalla maahan nykyään. Kaikkea saa kaikkina vuodenaikoina. Mutta kaiken A & O on tuo kukkataiteilija, joka voi luoda unohtumattomia elämyksiä, muistoja ja iloa.

Joskus tarina menee toiseen suuntaan ja se harmittaa, kuten olemme voineet lukea.

Mitä markettien kukkamyyntiin tulee, niin toivoisin että siinä kävisi niin, että ihmiset oppivat ostamaan kukkia ja alkavat haluta enemmän ja parempaa, kauniimpaa. Siihen voivat vaikuttaa mielestäni kukkakauppiaat itse. Mainonta, markkinointi, tieto, esimerkit. Kaikki se auttaa ihmisiä ymmärtämään ja näkemään mitä kaikkea kukilla voi tehdä, kun on joku osaa.

Anteeksi siis löysällä tavalla kirjoitettu teksti, kaikki kauniita ja hyviä kukkia myyvät taitavat ihmiset – en tarkoittanut teitä.

Erityiset terveiset tietenkin omalle kukkakauppiaalleni, jos hän lukee tämän hän tietää – hän luo läkähdyttävän kauniita asioista kukista.

Kukkivaa kevättä kaikille

Hanna – flower lover

✿

Että ottaa kaaliin. Nimittäin kukkakaupat jotka myyvät kukkien sijaan kakkaa kovalla rahalla niille, jotka eivät ymmärrä kukista mitään.

Mieheni ei ole mikään hortonomi, mutta ostaa minulle kukkia kuuliaisesti ainakin äitienpäivänä ja ystävänpäivänä. Olen kieltänyt – kyllä tosiaankin kieltänyt – käyttämästä kotiamme lähinnä olevaa kukkakauppaa, koska se kukkien sijaan myy kovalla rahalla kakkaa. Kukka tai kakka vain yhden kirjaimen ero.

Mieheni kaltaisia kukkien ostajia on paljon. He eivät ymmärrä kukista juuri mitään. He ostavat niitä silloin kuin kuuluu, eivätkä osaa katsoa kukkien tuoreutta, laatua, istutusta tai yhtään mitään muutakaan. Ostavat sen mikä näyttää kivalta. Kun sesonki on kuuma (kuten juuri noina kahtena päivänä sekä koulujen päättäjäispäivänä on) kakkakukkakaupat ovat tulvillaan asiakkaita. Kauppa käy kovaan hintaan. Kukat menevät kuin kuumille kiville ja kauppias hieroo käsiään onnellisena.

Kukka viedään saajalleen, joka ilahtuu ja on onnellinen huomiosta. Seuraavana päivänä kukka kuolee. Tai ruusu ei aukea lainkaan, vaan muumioituu. Tai terälehdet varisevat. Tai kukka nuupahtaa.

Pointti on se, että myydään huonoja tai vanhoja kukkia täyteen hintaan ymmärtämättömille ja se on raivostuttavaa. Eikä takuulla edistä kukkien ostoa ylipäätään.

Oma gerberani oli luokattoman huonosti istutettu ja rutikuiva. Harmittaa, että kultani laittoi rahansa mokomaan, vaikka iloitsen siitä että sain kukkaseni. Muistutin ostopaikkakiellosta. Toivottavasti meni vihdoin perille. Meidän K-kauppa on parempi kukkakauppa kun tuo kakkakukkakauppa.

En ehkä viitsi antaa heille edes kaktusta. Kuolisi kuitenkin. Annan vessapaperia! Buuuuuuu!

Hanna – The flower lover

Nyt Sokeva kuntoon!

Tänään on Facebookin uutisvirrassa pyörinyt (Demokraatti.fi) uutinen, jossa kerrotaan että Laura Räty (kok.) on päättänyt 2015 Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) avustuksista. Teksti kertoo, että Näkövammaisten keskusliiton avustus vähenee noin 1,6 miljoonaa euroa vuoden edellisen vuoden tasosta. Liiton käsityötoiminnan eli Sokeva käsityön RAY-avustus päättyy kokonaan.

Kun luin uutisen olin pöyristynyt. Mutta jostain muistini sopukoista hälytteli ajatus että tiedän tämän jo. Että kas kun koko toimintaa enää on ollenkaan. Tutkin minuutin verran tätä ihmeellistä internettiä ja – uutisen luonne alkoi selvitä. On pyydetty anteeksi asiatonta uutisointia ja kirjoitettu kolumneja ja blogeja aiheesta. Kun nopeasti silmäilen tulee käsitys, että RAY:n sääntöjen mukaan he eivät voi avustaa Näkövammaisia.

” Tänä vuonna Raha-automaattiyhdistyksen järjestöavustuksista vähennetään tukea Näkövammaisten keskusliiton käsityötoiminnalle. Erillistä avustusta ei enää myönnetty käsityötoimintaan, koska se on pohjimmiltaan elinkeinotoimintaa, jota RAY ei saa avustusehtojen mukaan tukea.” Laura Räty

Lisäksi yritystä ei ole hoidettu asianmukaisesti ja heille on huomautettu asiasta jo aikaisemmin.

”RAY on tuonut esille toiminnan kehitystarpeet jo vuoden 2012 seurantakäynnillä. Kehitystarpeita todettiin muun muuassa henkilöstön määrässä, hankintojen kilpailuttamisessa, ostolaskujen käsittelyssä ja kirjapidossa. Avustuksen saajan on kanssa neuvoteltu lukuisia kertoja avustustason laajuudesta ja toiminnan sisällöistä.” Laura Räty

Yleensähän tällaisista asioista nousee hullu haloo toiseen suuntaan. Miksi avustetaan järjestöä joka ei hoida asioitaan asian mukaisesti?

Se mikä on kiinnostavaa (sen ohella, että kaikki uskoo kaikkea mikä ei ole ehkä totta) on se, että Sokevan tuotteet ovat ihania ja trendikkäitä. Luonnontuotteista käsityönä tehtyjä kauniita arjen esineitä. Huoneklauja ja harjoja jokaiseen mahdolliseen käyttöön. Sistus-blogikamaa. Rottinkihuonekalut ovat jo klassikoita ja Sokevahan on tehnyt myös Eero Aarnion suunnittelemia Juttu-jakkaroita.

Missä siis mättää? Sokevassa! Olisipa ilo, että joku ottaisi asiakseen sen tuomisen tälle vuosituhannelle. Kävin katsomassa heidäntuotteita myyvän Annasilmät Aitta nettisivuja. Aivan avuttomat.

Nyt pöhinää Sokevaan, rahaa näkövammaisille ja hyvä meininki. Homma kuntoon hei! Kaikkihan haluavat noita tuotteita!

Meille tuodaan Afrikasta paljon Suomessa suunniteltuja koreja, lampunvarjostimia ja muita kauniita esineitä ja mattoja joilla on hyväntekeväisyys tausta. Afrikkalaiset naiset tekevät niitä. Mielestäni ne ovat kalliita, ne menevät silti kaupaksi ja ovat haluttuja. Mikä estää Sokevan tuotteita olemasta vähintään samalla viivalla?

Hanna

Voit lukea Laura Rädyn selvityksen täältä

Voit lukea Demarin jutun täältä

”Kovin epävarmoilta vaikuttavat nämä ihmiset joilla on pakonomainen tarve olla televisiossa vaikka ei ole mitään asiaa. Hyvä toimittaja on taka-alalla, eikä toimittaja voi olla tähti. Enbuske, Veitola ym. Aivan sama mikä on aihe kun he vain saavat egomaniansa hoidettua.” –kirjoittaa nimimerkki Ketä kiinnostaa Metro-lehden tekstiviestipalstalla.

Haluan kumota kaiken mitä tässä lukee.

Ensinnäkin ihminen, joka esiintyy ja laittaa itsensä alttiiksi kaikelle mahdolliselle mitä siitä seuraa, ei voi olla epävarma. Hän on rohkea. On rohkeaa tehdä suoraa lähetystä ja panna itsensä ja osaamisensa likoon ja kaikkien arvosteltavaksi.

TV-esiintyjillä ei ole pakonomaista tarvetta olla televisiossa. Tv-työ on työtä. Ihan tavallista työtä. Puurtamista, tiedon etsimistä, ihmisten etsimistä, kiinnostavien asioiden miettimistä hoksaamista ja hakemista ja miljoona muuta asiaa. Lopputulos on murto-osa kaikesta siitä työstä, joka kulloisenkin ohjelman eteen on tehty. Se on myös ryhmätyötä, jossa aivan kuten kaikessa ryhmätyössä, jokaisen tekijän panos on yhtä tärkeä. Myös niiden tekijöiden, jotka eivät näy ruudussa,vaan ainoastaan lopputeksteissä. Ja se on täysin selvää jokaiselle, joka tätä työtä tekee.

Jos Enbuske, Veitola ym. (tarkoittaako kirjoittaja Salmista?) olisivat epävarmoja, he eivät voisi esiintyä julkisesti. He eivät myöskään takuuvarmasti esiinny minkä tahansa aiheen yhteydessä.

Esiintymisviettiä ei ole kaikilla. Esiintymisvietti ja halu olla esillä, ei ole negatiivinen ominaisuus. Se on taito ja lahja, jota ei ole suotu kaikille.

Renny Harlin on hyvä ohjaaja. Kun hän esiintyi SNL-ohjelmassa, häntä jännitti aluksi niin paljon, että jokainen huomasi sen. Hän ei ole esiintyjä, hän on ohjaaja. Renny viihtyy varmaankin parhaiten kameran takana, jossa hänen osaamisalueensa on. Hän myös rohkea heittäytyjä, joka silti osallistui ohjelman tekoon, selätti jännityksensä ja onnistui.

Esillä olon tarvetta ja esiintymiskykyä halveksutaan usein ja siitä puhutaa, kuin se olisi joku vika. Jos sellaista ominaisuutta ei olisi, kuka esiintyisi yhtään missään? Jokaisella, joka esiintyy julkisesti on se lahja, että pystyy siihen. Kuten kaikki ne, jotka ovat vasten tahtoaan joutuneet esiintymään tietävät, jos ei sitä lahjaa ole, tilanne on hirvittävä.

Esiintyjällä on oltava paljon taitoja. Puheenlahja, äänenkäytön osaaminen, sujuvan kielen puhumisen taito, taito kantaa itsensä hyvin. Taito viihdyttää tavalla tai toisella. Ehkä myös taito ärsyttää.

Hyvän toimittajan ei tarvitse olla taka-alalla. Hyvä toimittaja voi loistaa ja säteillä ja antaa myös haastateltavansa loistaa tai ehkä kitua tiukkojen kysymysten pihdeissä. Hyvä haastattelija kykenee antamaan varmuutta ja voimaa aralle haastateltavalleen pelkällä olemuksellaan ja katsellaan tai samoilla ominaisuuksillaan hän kykenee murskaamaan haastateltavan. Riippuu mitä ohjelmaa on tekemässä ja kuka on vastapäätä ja mikä on pyrkimys.

Kun on esiintymisen lahja, katsojat eivät joudu kokemaan myötähäpeää, vaivaantumaan, vaan katsominen ja kuunteleminen on helppoa, koska esiintyjä viihtyy siinä mitä tekee.

Rakastan esiintymistä, se on minulle äärimmäisen helppoa. Osaan myös saada haastateltavani rauhoittumaan kameran edessä. On mahtavaa, että sain ne lahjat, koska mitä muuta työtä voisin tehdä mieluummin? Ja yhdessä vaiheessa lakkasin olemasta nolo asiasta.

Suomessa on tavattu sanoa vähättelevästi: no se nyt haluaa aina olla esillä. MITÄ SITTEN? Loistava homma! Tietysti se, että vie koko tilan väärässä paikassa on huonoa tilannetajua ja käytöstä, mutta se on eri asia. Usein ne jotka haluavat olla esillä, viihdyttävät koko seuruetta ja tuovat juhlaan hyviä fiiliksiä. Ne jotka eivät pidä esiintymisestä nauttivat siitä kun joku hoitaa puhumisen.

Kateelliset taas eivät nauti mistään. Kiehuvat vain omissa liemissään ja levittävät myrkkyänsä minne lystäävät.

Katsoin juuri äsken Enbuske, Veitola & Salmisen Katsomosta. Tykkäsin kovasti. Hyvät vieraat. Hyvät rohkeat kysymykset. Hyvä keskittyminen. Mielenkiintoiset aiheet. Tarpeeksi nopea. Kauniita vaatteitakin.

Mua kiinnostaa.

♡

Hanna