Äitienpäivä ja syntymäpäiväni olivat viikonloppuna ja sain nauttia elämän suurimmista lahjoista. Ihana päivä.

Olen syntynyt toukokuun yhdeksäntenä ja pienenä minulle kerrottiin tarinaa siitä, kuinka syntymäpäiväkseni sattui äitienpäivä ja isäni oli syntymäni hetkellä kalassa. Silkkaa legendaa.  Syntymävuotenani toukokuun yhdeksäs oli perjantai, isä kyllä saattoi olla kalassa, tai sitten ei. Mutta synnytys on niin kova juttu ja onni tällaisesta upeasta pallerosta tietenkin juhlistaa kepeästi yhden viikonlopun ja päivät voivat hyvinkin mennä sekaisin. Eikä sekavat päivänkulut muuten ole ihan ainutlaatuinen juttu meidän perheessä. Yhden sisaristani syntymäpäivää vietettiin aina passin hankintaan asti, päivää ennen kuin mikä päivämäärä virkatodistuksesta löytyi. Mutta ei kai se nyt ole niin päivän päälle!

Menneenä viikonloppuna elämä helli minua. Äitienpäivää ja syntymäpäivää juhlittiin yhtä aikaa lauantaina ja koko ihana perheeni tuli meille. Toivat kukkia, lahjoja ja ennen kaikkea itseensä. Ja kaiken lisäksi ilmoittivat etukäteen, että keittiövuorossa ovat tyttäret. Minun ei tarvitsisi tehdä mitään. Nautin kiireettömyydestä, stressittömyydestä ja näistä ihmisistäni. (Joo olen ominut heidät kaikki, tyttäret, näiden puolisot, lapsenlapsen ja koiran – allihopa!)

Koti oli täynnä lempeää hulinaa. Lapsenlapsi ja ruskea labbis olivat keskipisteinä. Toisen tekemä ruoka maistuu aina parhaalle ja sitä on aivan luksusta saada. Kuinka taitavia kokkeja ovatkaan! En tiedä montaa asiaa, joka olisi ihanampaa kuin istua meidän ruokapöydässä, niin että sen ympärillä on koko perhe. Pelkästään sen ajatteleminen hyväilee koko kehoa ja olemusta. Oikeasti, onni tuntuu vatsassa.

Me ollaan kaikki oltu aika omissa oloissamme tämän koronan kanssa, vain yksi meistä on työssä, jossa kohtaa ihmisiä ja käyttää julkisia liikennevälinetä, joten tuntui turvalliselta tavata. Olen onnekas, tiedän sen ja osaan kyllä iloita siitä syvästi.

Äidistä

Oman äitini merkitys minulle syveni erilaiselle tasolle, kun tulin itse äidiksi. Se muutti paljon, mutta äidin merkitys muuttui vielä enemmän kaksi vuotta sitten, kun oma äitini kuoli. Jotenkin vasta nyt tajuan sen siteen lujuuden. Siinä on jotain, onko se mystiikkaa vai mitä, en tiedä. Minulla on tunne, että oma äitini on edelleen läsnä, kun kaipaan häntä. Ikään kuin hän istuisi selässäni.

Äitini oli rohkea monessa ja osasi pitää salaisuudet, myös omansa. Vasta kauan hänen kuolemansa jälkeen opimme uusia asioita hänen nuoruudestaan. Hän kesti ääneti paljon elämässään, josta olen surullinen. Olisin halunnut, että äidin elämä olisi ollut monessa helpompaa ja hauskempaa. Tosin, hän osasi kyllä pitää hauskaa. Ja äitien surut eivät kuulu lasten kannettaviksi, joten kai kaikki on ihan ok.

Hän osasi olla myös äärettömän ärsyttävä, suorastaan raivostuttava. Ja olenkin sanonut lapsilleni, että jos alan tietyissä asioissa muistuttaa häntä, sanokaa se minulle heti. (Miten tyypillistä, niin moni sanoo samaa ja kun heille huomautetaan asiasta, he suuttuvat!)

Ehkä suurin toiveeni omien lasteni suhteen on terveyden, ilon ja kaikenlaisen hyvinvoinnin lisäksi se, että he pysyisivät aina ystävinä. Että heillä olisi aina turvaa toisistaan ja että perhe pysyisi sillä tavalla yhdessä ja jos lapsenlapsia tulisi lisää, serkut tuntisivat toisensa. Kadehdin perheitä ja sukuja, joissa asia on niin. Omat suhteeni serkkuihini saisivat olla vahvemmat. Lapseni tuntevat kaikki serkkunsa, mutta yhteydenpito ei ole niin vilkasta, kuin se voisi olla.

Tämän surullisen koronavuoden synttäri- ja äitienpäiväjuhlallisuudet olivat ihan ykköset. Olen onnekas ja muistelen viikonloppua vähän väliä. Sitä paitsi minulla on uskomus, että suuret tunteet jäävät leijumaan tilaan. Sen energia takertuu paikkaan. Meillä on onnellinen talo!

Hymyillen

Hanna

Blogia saa mielellään jakaa.

Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ Linkedin ⎮FB ⎮FB-blogi⎮

Tänään on ensimmäinen äitienpäiväni, kun olen myös mummi. Ihana ihmeellinen lahja on olla äiti kolmella tyttärelle ja mummi yhdelle pienelle pojalle.

Tämä on kolmas äitienpäivä, kun en voi enää halata omaa äitiäni, kuin ajatuksissani ja tiedättekö mitä? Kun ajattelen häntä, tunnen aina hänen läsnäolonsa aivan minussa kiinni. Se on ihanaa, vaikka tietenkin se on haikeaa.

Tässä nykyisessä mummin elämässäni ajattelen paljon sitä, millaisia isovanhempia olivat äitini ja mummini. Mummini oli persoonallisuus, hahmo, myrskynsynnyttäjä ja humoristi. Omasta äidistäni hän oli välillä sietämättömän raivostuttava persoona, jota hän silti tietenkin rakasti pohjattomasti.

Mummi oli läsnä kaikkina vuoden juhlapäivinä, jouluna, uutta vuotta juhlimassa, vappuna, pääsiäisenä, juhannuksena, lakkiaisissa, rippijuhlissa – aina. Mummi kuului kuvioihin ja se oli kivaa. Mutta kaikkein parasta oli päästä mummille yöksi.

Me asuimme Jollaksessa isäni rakentamassa rintamamiestalossa ja mummi asui Kruununhaassa, Ritarikadulla pienessä yksiössä. Mummin sänky oli Heteka, metallinen joustinsänky, jonka ominaisuuksiin kuuluu, että sen alta on vedettävissä esiin toinen sänky, jossa minä sain nukkua. Päivisin Heteka naamioitiin sohvaksi.

Mummilassa rituaalit olivat aina samat. Siellä syötiin Elannon palaleipää, jonka päällä oli meetvurstia ja kovaksi keitettyä kananmunaa ja juomana oli Fantaa.

Mummin naapurissa asui Kurviska eli professori Kurvinen. Hänellä oli vahvat silmälasit ja hiukan käheä ääni. Iltaisin ystävättäret Kurviska ja Alli-mummi katsoivat televisiosta Payton Placea ja muita sen ajan ohjelmia joivat lasilliset kapernettiä (punaviini Cabernet Sauvignon) ja polttivat tupakkaa. Mummi poltti poskisavuja eli poskareita ja savukemerkki oli filtteritön Boston niin kauan, kun sitä sai. Sen jälkeen oli siirtyminen vihreään Norttiin (North State) Minun, television, Kurviskan ja Alli-mummin välissä oli sermi. Ja voitte arvata, kuinka jännittävää oli kurkistella sen raoista noita kahta katsomassa tellua ja varsinkin katsoa itse salaa telkkaria. Öisin heräsin raitiovaunun ääneen, kun se kolisi pitkin Snellmaninkatua, kaupungin äänet eivtä olleet tuttuja, mutta kiehtovia ne olivat.

On niin huvittavaa ajatella tuota kaikkea nyt! Että joku edes poltti tupakkaa sisällä! Se oli täysin normaalia. Myös vanhempani polttivat. Isä kaksi askia päivässä, äiti muutaman savukkeen.

Punaviiniä mummi piti terveellisenä, eikä todellakaan juonut sitä kuin pikkulasillisen.

Mummin erityisominaisuuksiin kuului tarkkuus, huolellisuus, säästäväisyys ja draama. Jos silloin olisi käytetty termiä drama queen, kukaan ei olisi ansainnut sitä titteliä selkeämmin kuin minun suloinen täpäkkä mummini. Kaikessa oli draamaa. Ja jos olisi ollut niin huono tuuri, ettei olisi ollut, kyllä sen olisi nopeasti siihen kehrännyt. Valitettavasi olin niin nuori, pahnan pohjimmaisena, etten koskaan oikein päässyt niistä kuvioista selville. Mutta ihan arkea oli, että hän saattoi ehdottomasti kieltäytyä tulemasta perhejuhliin sekä isän tarjoamasta kyydistä niihin. Kesken juhlien hän kuitenkin saattoi pyyhältää paikalle taksilla ja ilmoittaa suurieleisesti, että taksi odottaa portilla. ”Käyn vain onnittelemassa päivän sankaria!” Sitä tehdessään äiti kävi maksamassa taksin pois ja yhtäkkiä mummi oli taas läsnä juhlissa, kuten asiaan kuului.

Mummin koti oli aina supersiisti ja hänen ulkoasunsa moitteeton ja tyylikäs. Hän oli Helsingin yliopistollisen sairaalan arkiston hoitaja ja siis teki työtä, jollaista en koskaan, ikinä pystyisi tekemään. Ihailin hänen tarkkuuttaan. Se näkyi myös käsitöissä.

Hän kutoi (neuloi) ja virkkasi kuin kone ja jälki oli täysin tasaista. Jos valmiissa työssä keskellä selkää oli virhe, hän purki ja teki uudelleen. Työt olivat hienoja, mutta minä vihasin niitä. Neulotut mekot kutittivat ja niitä oli hirveä määrä, koska tietenkin perin kaikki kolmen sisareni mekot myös. Hän jopa virkkasi minulle päällystakin tummansinisestä langasta. Siihen tehtiin tikkikankaasta vuori ja takkiin kuului myös damaskit, joita vihasin aivan erityisesti. Mutta mummia rakastin. Luultavasti kudotut vaatteet olivat halpoja ostovaatteisiin verrattuna ja siksi niitä oli. Rahaa meillä ei ollut tuhlattavaksi.

Muistan, kuinka sitten sain valita kerran kaupasta kankaisen kesämekon. Siihen aikaan Espalla oli tavaratalo, jonka nimi oli URA. Siellä oli froteekankainen mekko, jossa oli värikkäitä kukkia. Sen halusin. Äiti oli tuskissaan, koska se ei ollut tyylikäs. Yhtäkkiä aina tummansiniseen puettu tyttö halusi kirjavan froteemekon. Vääntö oli tiukka, mutta luvattu mikä luvattu – sain mekkoni.

Mitä sitten opin mummilta? Opin pesemään villavaatteet käsin – kuinkas muuten. Opin siisteyttä, säännöllisyyttä, opin mahdollisuuden säästäväisyyteen, mutta en omaksunut sitä. Ehkä tärkeintä mummissa oli kuitenkin se, että tiesin missä hän oli ja että jos ikinä tapahtuisi jotakin, saisin nukkua Hetekassa, juoda Fantaa ja syödä meetvurstileipiä Ritarikadun yksiössä.

Kun Alli-Mummi oli jo kuollut, yksiöllä olikin suuri merkitys elämässäni. Mummi antoi suojaisan onnensataman minulle siellä, vielä kerran.

Millainen mummi minusta tulee, sitä en tiedä vielä, mutta jos voin antaa tunteen siitä, että luokseni voi tulla koska tahansa, ovi on auki, se on jo tosi hyvä juttu. On hyvä jos ihmisellä on sellainen paikka omiensa joukossa, vaikka sitä ei koskaan tarvitsisi.

Hyvää äitienpäivää kaikille – huolimatta siitä onko äiti tai ei.

Blogia saa mielellään jakaa.

Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ Linkedin ⎮FB ⎮FB-blogi⎮

Minä mummina. Metka juttu, josta en tiedä mitään. Kun kuulin, että tämä hieno arvonimi on tulossa minulle, täytyin onnesta. Olin mielessäni toivonut kovin, että saisin lapsenlapsen tai useita, mutta en hiiskunut asiasta puolta tavuakaan. Niin monta raastavaa tarinaa olen kuullut lapsettomuudesta ja vanhempien ahdistelusta heidän halutessaan lapsenlapsia, että jo varhain päätin olla lausumatta asiasta minkäänlaista mielipidettä. Ja eihän se asia todellakaan minulle mitenkään edes kuulu.

Sitten yhtenä päivänä sain videopuhelun, jossa uutinen kerrottiin. Itkin onnesta! Olin riemuissani ja mielettömän jännittynyt. Äitini sanoi joskus, että sitä tunnetta ei voi etukäteen selittää kenellekään, on niin ihmeellistä saada lapsen lapsi syliinsä.

Kun asian sai kertoa julkisesti, kaikki sanoivat, että sekoan ja tulen hulluksi. Odotin innolla sekoamista. Mutta ei se koskaan tullut. Mietin, olinko jotenkin viallinen. Ehkä olen, ehkä en. En tiedä, kun ei ole mitään sellaista mittaria, josta sekoamisen voisi todentaa. Ellei sitten sekoamiseksi lasketa liian kalliiden lastenvaatteiden ostamista ja sitä, että ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla katsomme puolisoni kanssa pikku miehestä kuvattuja videoita. Ja sitä että haluaisin olla rikas pohatta ja jättää työt sikseen, että voisin olla hänen seurassaan kaiket päivät.

Ihanaa isoäitiydessä on ollut myös katsoa omaa tytärtä äitinä. SE on ihmeellinen, herkkä ja kaunis kokemus.

Aluksi kaikki oli kuin väräjävää perhosen siipien lepatusta. Hentoa ja haparoivaa. Varmasti ikimuistoisin päivä oli äidin ja lapsen ensivisiitti meille, kun vauva oli kaksiviikkoinen.

Koko talo täyttyi rakkaudella ja näin tyttäressäni itseni, ollessani samassa tilanteessa joskus kauan sitten. Muistan hyvin sen turvan, minkä koin, kun tulin oman äitini luo. Nyt sain olla siinä asemassa. Turvana. Kaksikon reissu venyi yli yön ja ensin meinasimme pedata pienokaiselle vuoteen matkalaukkuun, mutta saimmekin lainaksi sängyn.

Olisin halunnut kantaa noita kahta pumpulisiivin ja silittää auringonsäteillä ja tuijottaa kuun lempeässä valossa kahta nukkuvaa aarretta hiiren hiljaa. Olin pakahtua ja olen sitä edelleen, kun ajattelen noita hetkiä.

Tuosta on kulunut nyt kulunut yhdeksän kuukautta aikaa. Pieni poika seisoo jo omilla jaloillaan muutamia kymmeniä sekunteja ja on ottanut muutaman haparoivan askeleenkin. Ja minä mietin edelleen mitä on olla isoäiti.

Osaan ajatella mitä kaikkea tahtoisin opettaa ja kertoa hänelle, mutta kuinkahan se menee? Mikä kaikki kiinnostaa ja mikä jää päähän? Entä mikä on pikku kaverista ihan puuta heinää? Yksi tyttäristäni etsii parhaillaan uutta ruokapöytää. Ostin aikanaan kaikille kolmelle tyttärelleni heidän huoneisiinsa ruokapöydät työpöydiksi, että saavat siitä pöydän, kun muuttavat ensimmäiseen omaan kotiinsa. Yksi kolmesta teki niin. Nyt pöytää etsivä ei ollut ymmärtänyt tarkoitustani. Nauroin, että se on ihan oikein. Ei lapset muista siinä iässä mitään. Heitä kiinnostaa biletopit eikä neljän tai kuuden hengen ruokapöytä. Eli mikä menee hukkaan ja mikä taas on tärkeää?

Helposti omasta vinkkelistä katsottuna vanhempi ihminen vaan horisee jotain vanhojen juttuja, tarinoita ja jorinoita. Ja juuri niitä minä rakastan. Rakastan tarinoita ja sitä miksi joku on niin kuin on. Mistä sanat tulevat ja mitä ne tarkoittavat. Miksi maalaistaloihin johtavat puukujanteet? Mitä kukkia voi syödä? Mitä tarkoittaa tinktuura ja mistä tulee sana jolistua ja mitä se tarkoittaa. Kuinka tehdään kermaa ja voita. Mikä on siirtolohkare ja mikä on Salpalinja? Entä mikä on sekrätääri ja siivoustakki ja miksi ne ovat olemassa? Mutta kiinnostaako nuo jutut pientä poikaa? Täytynee antaa ajan kulua ja katsastaa tilanne. Joka tapauksessa yritän parhaani, että poika oppisi rakastamaan leipomista.

Oma mummini oli paljon läsnä elämässäni ja kun nyt mietin mitä häneltä opin, niin ainakin siisteyttä ja tarkkuutta (en välttämättä noudata oppeja aina, mutta tiedän että pitäisi) ja liikunnan välttämättömyyttä, mutta kaikkein tärkeintä oli se, että hän oli aina siellä, pienessä keskikaupungin yksiössään tavoitettavissa, auttamassa jos tarve vaati ja hänen seurassansa sai nauraa ja yllättyä. Siinäpä se tärkein juttu varmaan onkin. Olla läsnä. Ehkäpä keskityn enemmän kuuntelmaan, kuin höpöttämään omiani!

Toivon myös, että suhde olisi sellainen, että nuori poika veisi minua uusiin paikkoihin ja näyttäisi asioita, jotka ovat minulle uusia. Joskus itkettää, kun ajattelen, etten ehkä elä tarpeeksi kauan. Rukoilen että elän.

Hanna-Mummi

Blogia saa mielellään jakaa.

Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ Linkedin ⎮FB ⎮FB-blogi⎮

Kiitos taas kaikille, jotka olitte mukana Instalivessä kokkaamassa mun kanssa sunnuntaina kun tehtiin churrot ja suklaakastike. Kyllä oli hauskaa! Laitan tähän vielä reseptin kaikille.

Churrot tulevat alun perin Espanjasta, josta ne ovat levinneet Latinalaiseen Amerikkaan ja Ranskaan. Arvellaan, että churrot olivat alun perin paimenten ruokaa, koska niitä oli helppo paistaa avotulella öljyssä. Churroja syödään periaatteessa aamiaiseksi, ne maustetaan sokerilla, kastetaan paksuun suklaaseen. Toki koska öljyssä rapeiksi paistetut churrot ja suklaa on ihana yhdistelmä, niitä syödään lopulta kaikkina vuorokauden aikoina ja maustamiseenkin on tullut paljon variaatioita. Myös taikinoissa on eroja. Alun perin taikinassa ei ollut lainkaan munia ja joskus nesteenä on maitoa ja joskus vettä ja tietenkin välillä molempia.

Churrotaikinan voi tehdä myös maissijauhoista tai gluteenittomasta jauhoseoksesta. Itse en ole vielä ehtinyt kokeilla kumpaakaan, mutta kokeilen aivan lähitulevaisuudessa. Kerron sitten, kuinka homma onnistui.

Öljyssä keittämisessä on muutama tärkeä juttu. Vesi ja öljy eivät pidä toisistaan, jos kuumaan öljyyn menee vettä, se räiskyy. Jos öljy kuumenee yli 300 asteen se voi syttyä palamaan. Churrot paistetaan 170-180 asteisessa öljyssä. Jos mahdollista, käytä lämpömittaria. Sopivan lämpötilan näkee kyllä myös niin, että pudottaa öljyyn nokareen taikinaa. Jos se nousee nopeasti pohjasta pintaan ja kihisee kauniisti, öljy on oikeassa lämpötilassa. Silloin voi laittaa levyn keskilämmölle tai vähän alemmaksikin, niin öljy pysyy sopivana.

Pidä kattilan kansi ja patalaput lähettyvillä, äläkä käytä liesituuletinta. Öljypalo sammutetaan tukahduttamalla.

Ei ole tarkoitus pelotella, mutta varmuus on aina paras!

Churrot

Taikina

2 ½  dl vettä

100 g voita tai leivontamargariinia

ripaus suolaa

2 ½ dl vehnäjauhoja

(2 tl sitruunankuorta,

kanelia, kardemummaa

tai 1 tl vaniljaa)

2 kananmunaa

Paistamiseen

1 l rypsi- tai auringonkukkaöljyä

Pinnalle

1 dl sokeria

1-2 tl kanelia

Suklaadippi

200 g tummaa suklaata

2 dl kuohu- tai vispikermaa

1 tl voita

(chiliä)

Laita kattilaan vesi, rasva ja suola. Kuumenna seos kiehuvaksi. Ota kattila liedeltä ja lisää joukkoon jauhot puuhaarukalla sekoittaen. Sekoita rivakasti, kunnes taikinasta muodostuu kiinteä pallo.

Lisää sitten joukkoon kananmuna yksi kerrallaan. Tässä vaiheessa voit myös lisätä joukkoon jonkun makuaineista, jos tahdot. (Ei lankaan välttämätöntä) sekoita taikina tasaiseksi ja laita se pursotinpussiin, jossa on avoin tähtitylla. (Onnistuu myös, vain leikkaamalla pussiin reikä, silloin churrot ovat särmättömiä pötköjä)

Kuumenna litra öljyä paksupohjaisessa kattilassa tai padassa. Öljyä tulee olla ainakin viisi senttiä kattilan pohjalla.

Kuumenna öljy 170 asteeseen ja pursota öljyyn n. 10 cm pätkiä taikinaa. Paista kullanruskeiksi ja rapeiksi ja nosta talouspaperin päälle, jotta ylimääräinen öljy valuu pois. Kieritä vielä kuumat churrot kanelisokeri seoksessa.

Suklaadippi on helppo valmistaa. Laita kaikki ainekset kattilaan, kuumenna ja sekoita sekoita, kunnes kastike on sileää. Mausta halutessasi chilillä.

Vappupäivänä on taas live klo 12.00 silloin tehdään ja nautitaan sillilounasta ja paistetaan lättyjä. Menun raaka-aineet ja tarvikkeet löytyvät myöhemmin instagramista! Nähdään! Ja pystytään vappuna kotona. Koska korona.

Hanna

Blogia saa mielellään jakaa.

Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ Linkedin ⎮FB ⎮FB-blogi⎮

Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tämä on aika pitkälle mun tapa elää tätä elämää. Nyt kun Business Finland jakoi rahaa erilaisille yrityksille, päätin etten keskity siihen asiaan lainkaan, koska ajattelin ettei asia kuulu minulle. Mietin myös, että yritykset jotka ovat saaneet tukea, ovat varmasti tukensa ansainneet. Minä en tiedä heidän bisneksiään, enkä kuinka heillä menee, miksi eivät ole hakeneet kehitysrahaa aiemmin, kuin vasta koronan aikana jne.

Olen vältellyt uutisten lukemista aiheesta, koska pikkuhiljaa on alkanut tuntua siltä, ettei pääni vaan yksinkertaisesti kestä koko aihetta.

Hyvin menestyvätkin yritykset ovat saaneet osansa 800 miljoonan euron potista. Yritykset ovat kehitelleet kehityskohteita, jotka tuskin ovat olleet agendassa aiemmin.

Samaan aikaan lähelläni on ihmisiä, jotka eivät saa mistään mitään tukea mihinkään. Maksimissaan voivat saada 2000 euroa, jolla sitten pitäisi maksaa yrityksen kuluja ja omaa elämää, sen päivittäisiä pakollisia kuluja.

Samaan aikaan luen myös Apuna Ry:n sivuilta ihmisten hädästä, kun ei ole suuhunpantavaa lainkaan. On nälkä. Sähköt katkaistaan. Ihmisillä on hirveä hätä. Kuilu on syvä.

Eilen romahdin. Luin uutisia siitä kenelle kaikille ja millaisille yrityksille BF-tukea on jaettu ja ajattelin näitä ihmisiä, jotka ovat todellisen akuutin hädän äärellä. Miltä nälkärajalla hoippuvista perheistä tuntuu katsoa näitä tuen saajia, joilta ei ainakaan heidän näkövinkkelistään tunnu puuttuvan mitään, vaan kaikkea on yllin kyllin ja lisää jaetaan?

Hekin saavat – vapaaehtoistyönä jaettavia, usein yksityishenkilöiden rahoittamia, ruokakasseja.

Ymmärrän someraivoa tässä kohdassa erittäin hyvin. Ymmärrän, että ihmiset tulevat raivoihinsa, kun katsovat somevaikuttajien ja julkisuudesta tuttujen ihmisten Instavideoita, joissa he avaavat lahjapaketteja ja näyttävät eri yrityksiltä saamiaan promolahjoja. Kaukana on luksuslahjat näiden ihmisten arjesta, joissa on vaikeaa hankkia koulusta kotona oleville lapsille ruokaa. Eivät he ajattele, että jees, toi on ihan okei, vaikuttaja markkinoi tuotteita ja se on hänen työtään. He ajattelevat, ettei tuon ihmisen runsaudensarvi ehdy koskaan, miksi hän saa vielä valtion ilmaista rahaa, kun itse olen aivan kusessa?

Ymmärrän someraivon siinä kohdassa, kun tuetaan tahoja, joilla ei oikeasti ole mitään hätää. Minä todella ymmärrän, että saa raivarin, kun tuntuu että rahat menevät vääriin paikkoihin, niille joilla on, eikä niille joilla ei ole, koska korona tuli ja kaikki työ loppui kuin salaman iskusta.

Ja siis en syytä todellakaan ketään tuen hakemisesta enkä sen saamisesta. Se on tapahtunut suurimmaksi osaksi lain kirjaimen mukaan. Mutta ajattelen miltä tämä kaikki näyttää ja miltä se tuntuu siellä, missä on todellinen hätä.

Ihan turhaa on hämmästellä ihmisten kuohuntaa. Aloin kuohua minäkin. Kuohuin niin yli äyräitteni, että koko päivä meni, kun koetin tasoittaa fiiliksiä. Toivon todella, että hallitus keksii oikeudenmukaisen tavan auttaa yksinyrittäjiä ja työttömiä ja kaikkia niitä jotka ovat kestämättömässä tilanteessa, sen sijaan että auttavat niitä, joilta ei mitään puutu. Nyt luvassa on lainaa. Maksamansa arvonlisäveron saa käyttöönsä, mutta se on maksettava takaisin kahden vuoden kuluessa.

Hanna

Blogia saa mielellään jakaa.

Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ Linkedin ⎮FB ⎮FB-blogi⎮

Melkein viikko sitten tein Instalivessä Ricottalla, kesäkurpitsalla ja pinaatilla täyteyt ohukaiset, jotka kuorrutettiin uunissa tomaattikastikeella ja parmesaanilla. Tässä vielä resepti kirjoitetussa muodossa, koska moni on sitä kysellyt.

Instagram livejen tekeminen on tosi hauskaa ja on tosi mahtava tunne, kun yli tuhat ihmistä kokkaa yhdessä mun kanssa. Mun ilo on myös se, että Jarppa kuvaa nämä livet ja siksi voin liikkua keittiössä vapaasti, kamera seuraa. Ja jos yleisöllä on kysymyksiä, niin hän myös lukee ne mulle ja pääsen vastaamaan.

Lähetyksen jälkeen on ollut myös ihanaa saada kuvia seuraajieni valmistamista herkuista.

Tulevana sunnuntaina klo 17.00 teen livessä churroja ja suklaadippiä. Klassinen espanjalainen herkku. Pitkänomainen munkki, joka friteerataan öljyssä ja kieritetään kuumana kanelisokerissa. Churrot dipataan lämpimään suklaaseen jonka voi maustaa, vaikka chilillä. Parhaat churroni olen yllättäen syönyt Rovaniemellä ravintola Yucassa.

Mutta nyt palataan reseptiin. Ricotta-juusto on yksi lempiraaka-aineistani. Se on raikas, vähärasvainen, proteiinipitoinen tuorejuusto, jota voi käyttää sekä makeissa että suolaisissa ruuissa ja leivonnaisissa. Nämä täytetyt ohukaiset ovat raikkaan makuiset ja todella herkulliset. Ne maistuvat sekä kylminä että juuri uunista otettuina, joten pannut ja kapustat esiin ja hommiin!

Räiskäleet

4 munaa

5 dl kevyt- tai täysmaitoa

3 dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

voita paistamiseen

Täyte

2 pientä kesäkurpitsaa

1 rasia babypinaattia

10 cm pala purjoa

4 valkosipulinkynttä

1 (luomu) sitruunan raastettu kuori

2 rkl öljyä

2 prk (500g) Ricottaa

mustapippuria

Kuorrutus

1 prk tomaattimurskaa

50 g Parmesaania

suolaa

sokeria

mustapippuria

Tee ensin lättytaikina ja jätä se turpoamaan. Sitten täytteen kimppuun.

Raasta pestyt ja halutessasi kuoritut kesäkurpitsat karkeaksi raasteeksi. Laita raaste siivilään ja ripottele joukkoon hiukan suolaa, jonka tarkoituksena on saada neste irtoamaan raasteesta.

Halkaise purjo, huuhtele se ja leikkaa sitten ohuiksi viipaleiksi, jotka voit vielä pilkkoa pienemmiksi.

Kuori ja viipaloi valkosipulinkynnet ja silppua babypinaatin lehtiä hiukan. Se käy kätevästi saksilla, jos pinaatti on rasiassa.

Purista kesäkurpitsaraasteesta kaikki neste pois. Laita pannulle hiukan öljyä, sitten valkosipuli ja purjosilppu ja kesäkurpitsa. Kuullota hetki, kunnes kesäkurpitsa tulee hiukan läpinäkyväksi ja pehmenee. Lisää sitten pannulle pinaatti ja sekoittele kunnes se on pehmennyt.

Laita Ricotta suureen kulhoon ja sekoita siihen kesäkurpitsaseos. Raasta joukkoon yhden sitruunan keltainen kuori ja rouhi joukkoon mustapippuria. Tarkista maku ja lisää suolaa tarvittaessa.

Laita tomaattimurska kattilaan hiljaiselle tulelle kuumenemaan.

Paista sitten räiskäleitä. Lätty tarvitsee paistaa vain toiselta puolelta kauniin ruskeaksi. Yläpuoli lätystä hyytyy ja kun se on hyytynyt lisää pannulla olevan räiskäleen keskelle reilusti täytettä ja kääri räiskäle pannulla rullaksi lastan avulla. Nosta sitten lätty täytteineen uunivuokaan. Toista sama niin kauan kuin täytettä riittää. Lado räiskäleet vieri viereen vuokaan.

Mausta kuuma tomaattikastike suolalla, mustapippurilla ja teelusikallisella sokeria. Kaada kastike täytettyjen lättyjen päälle ja raasta pinnalle mausteeksi parmesaania. Laita vuoka uuniin noin 20 minuutiksi.

Jos ohukaistaikinaa jää, lisää siihen 2 rkl sokeria ja ripaus vaniljaa, ehkä myös kardemummaa ja paista ne jälkiruuaksi. Tarjoile vasta puristetun sitruunamehun ja tomusokerin kanssa jälkiruokana! Nam!

Jos haluat mukaan tekemään churroja, katso mun Instasta ohjeet, mitä tarvikkeita ja raaka-aineita tarvitset!

❤️

Hanna

Blogia saa mielellään jakaa.

Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ Linkedin ⎮FB ⎮FB-blogi⎮

En ole varmaan ainoa, jonka mielialat vaihtelevat nyt päivästä toiseen. Tai paremminkin hetkestä toiseen. Se mikä naurattaa eniten on suomalaisuus, joka siis pelastaa meidät – se on selvä kuin pläkki!

Ajatelkaa nyt. Mieti tilannetta kylmän holotnana kevätaamuna koska tahansa, olkoon vuosiluku mikä tahansa.

Aurinko paistaa mutta hengitys höyryää. Olet lenkittämässä koiraasi, vaikka haluaisit vielä nukkua lämpimien peittojen alla. Ulos on kuitenkin mentävä. Hampaat on pesemättä ja olo nihkeä, mutta koira vaatii pikaisen helpotuksen rakkonsa paineeseen.

Lähdet ja toivot ettet kohtaa ketään, koska et vielä jaksa puhua mitään, etkä ylipäätään halua nähdä ketään, koska ei ole ripsiväriä ja tukka on pörrössä. Sitä paitsi on kiire.

Pahaksi onneksi vastaan tulee naapurin muija myös koiransa kanssa. Katsot toiseen suuntaan ja olet kuin et huomaisikaan. Mitä naapuri tekee? Kurkistat huppusi, aurinkolasiesi ja puoliksi kasvojen eteen vedetyn kaulaliinasi suojista häntä ja helpotut – Huh, se kattoi toiseen suuntaan. Ei varmaan huomannut mua! Hyvä! Onneks on näin ärsyttävän kylmää ja kaulaliina on naaman edessä.

Toivot että Musti pissaa äkkiä ja saat lenkin nopeasti hoidetuksi. No ei Mustiakaan huvita kauaa ulkona riekkua, koska ruokakuppi täyttyy heti, kun pääsee sisälle taas. Pian olet turvassa kotona.

Tavallisena kevätaamuna menet dösärille. Ja tietenkin! Siellä on jo joku! Miten ärsyttävää. Jäät viiden metrin päähän tyypistä ja selaat kännykkääsi. Bussi tulee ja kuljettaja tervehtii. Katsot tätä hölmistyneenä ja pakenet nopeasti istumaan. Kukaan nyt tuntemattomia tervehdi. Outo tyyppi. On takuulla ulkomaalaistaustainen. Tumma tukkakin.

Istut penkille ja täräytät kassisi viereiselle istuimelle. Mä en kyl haluu et kukaan istuu mun viereen. Pitää olla speissii. Alat selata kännykkääsi.

Työpaikalle päästyäsi kipität omalle työpisteellesi mahdollisimman nopeasti ja vältät katsomasta ketään silmiin, pää alas painettuna huikkaat vain välttämättömät huomenet. Avaat koneen ja alat naputtaa näppistä. Olet turvassa.

Lounasravintolassa valitset neljän hengen pöydän, jossa istut mieluiten yksin. Se onnistuu parhaiten laittamalla yhdelle tuolille kassin ja toiselle takin. Itse istut kolmannella ja yksi tuoli on tiukasti työnnettynä pöydän alle. Jos joku näyttää siltä, että haluaisi tulla samaan pöytään, uppoudut kännykkääsi etkä ole huomaavinasi tunkeilijaa. Rukoilet ettei se kysy onko tässä tilaa. Jos kysyy harkitset valehtelevasi, että odotat ystäviäsi. Jess se meni ohi!

Kotimatkalla käyt kaupassa. Olet maustehyllyjen välissä ja koetat edetä sokereiden kohdalle. Mutta eikös käytävän tuki joku ukko. Seisoo siinä kun öökin tölli keskellä käytävää eikä ole huomaavinaankaan, että joku haluais päästä ohi. Seisot kärrysi takana aikasi äänetöntä raivoa puhkuen, kunnes alat hivuttautua mahdollisimman kaukaa ukon takaa, hyllyjä hipoen tämän ohi, sanomatta sanaakaan. Tässä nyt mitään tolle tollolle sano, menis jo tosta. Hivuttaudun ohi, ja katon tonne toiseen suuntaan, tarviin nyt sen sokrun.

Kotimatka sujuu leppoisasti kasseja kantaen. Ei tarvitse katsoa vastaantulijoita silmiin, koska voi keskittyä kassien kantamiseen. Varsinkaan ei tarvitse tervehtiä ketään. Eikä ainakaan edes hymyillä tuntemattomille, vaan siksi että nyt sattuu olemaan aurinkoinen päivä. Noikin kakarat tulee tuolta noin leveänä ryhmänä. Meen toiselle puolelle katua. Ärsyttävät pennut.

Suomalainen selviää koronasta luontaisen ominaisuutensa vuoksi. Halaaminen on kamalaa, poskisuudelmat kuuluvat omituisille italialaisille, joka koko kansa onkin oikea koronalinko. Sama homma kiinalaisten kanssa. Eivät ymmärrä mitään henkilökohtaisesta tilasta, mäiskyttävät ruokaa syödessään ja röyhtäilevät. Siksi ne varmaan niitä maskejaankin käyttävät. Ettei yltiöpäisesti roisku.

Suomalainen välttää kaikkia kontakteja, varsinkin fyysisiä, ellei ole tarkoitus vetää snagarilla jotakuta pataan. Että kysyn vaan mikä tässä tilanteessa niin vaikeaa on?

Kuvat: Riitta Sourander

Rakkaudella

Hanna

Blogia saa mielellään jakaa.

Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ LinkedIn ⎮FB ⎮FB-blogi⎮

Oikeus tehdä, ajatella ja puhua vapaasti nousi hiusrajaan asti hikenä, kun katsoin Netflixin Unorthodox –sarjan. Upea sarja sai vereni kiehumaan ja kun päähenkilö, nuori nainen, käveli järveen uimaan vaatteet yllään ja pudotti peruukkinsa veteen, tunsin, kuinka vapauden tunne ryöppysi myös minun rinnastani ulos, kuin parvi häkkilintuja olisi päästetty lentämään vapauteen.

Uskonnolliset ja erilaiset lahkoihin kuuluvat tiukat rajoitukset ja säännöt ovat etäältäkin katsottuna niin ahdistavia, että henki tahtoo salpautua. Vapaus toteuttaa itseään ja saada olla sellainen kuin on, saada tehdä asioita joita rakastaa ja puhua sekä käyttäytyä vapaasti, toisia loukkaamatta, ovat arvoja, joita en voi myydä pois.

Jokaisella on tietenkin oikeus päättää itse, millaiseen yhteisöön haluaa kuulua. Sekin on vapautta, mutta jos määräys tulee pakkona ulkopuolelta, sitä minun on vaikeaa niellä.

Olen aina ollut kyseenalaistaja. Olin sitä vahvasti jo koulussa, jossa meillä oli koko koulua pelolla hallitseva opettaja. En ollut hänen oppilaansa ja katsoin monta vuotta sivusta, kuinka muut oppilaat ja kaverit pelkäsivät tätä naista. Ihmettelin, kuinka oli mahdollista, että oppilaat olivat pelosta kankeina ennen hänen tuntejaan. Hänhän oli vain ihminen, ei mitään muuta. Käytävillä vapistiin kirjat kourassa seuraavaa tuntia odottaen. Lopulta kävi niin että naisesta tuli sekä englannin opettajani että luokanvalvojani. Nopeasti ymmärsin miksi häntä pelättiin. Hänen taktiikkansa oli häpeän nostattaminen, pelolla ja auktoriteetilla hallitseminen, virheille nauraminen ja ennen kaikkea nöyryytys. Jopa koulun rehtori oli niin kädetön pelkuri hänen edessään, ettei pystynyt puolustamaan oppilasta, vaikka ulkopuolinen taho selkeästi ja kirjallisesti näytti tämän oppilasta kohtaan tekemän virheen ja vääryyden. Rehtori totesi oppilaalle että: ”Sinä olit oikeassa, tämä on väärin, mutta ymmärräthän, ettemme voi sanoa tästä kyseiselle lehtorille mitään?”

Isäni opetti minulle pienestä pitäen, että ketään ihmistä ei tarvitse pelätä tämän aseman johdosta ja että kaikki ihmiset ovat saman arvoisia. Että ihminen on ihminen ja kaikkia tulee kohdella samalla tavalla. En pelännyt tätä opettajaa ajattelin, että hän käyttäytyy sietämättömästi, eikä hänellä olisi ollut oikeutta pilkata ketään. Haastoin hänet ja voitin. En antanut hänen koskaan kävellä ylitseni ja puolustin siten myös niitä, joita hän avoimesti pilkkasi tunneilla.

Aina ihminen ei kykene olemaan vahva. Ja henkisesti heikoimmillaan ollessaan monenlaiset asiat tarjoavat helpotusta ja lohtua. Mutta heikoilla ollessaan ihminen voi myös haksahtaa poluille ja seuraan, joka voi tuntua hyvältä ja oikealta, mutta onkin jotain aivan muuta. Kun ihminen on heikko ja rikkinäinen ja tarvitsee apua hänen tulisikin olla vahva ja tarkka apua etsiessään tai vaarana on joutua hyväksi käytetyksi, huijatuksi ja päälle päätteeksi voi menettää rahansa ja omaisuutensa.

Olen seurannut hyvin läheltä erään lahkon toimintaa ja näin, kuinka ihmiset sitoutettiin seuraamaan sokeasti johtajaansa ja saatiin uskomaan erilaisiin voimiin. Toimintaan liittyi rahastus osallistumismaksuina, joista ei tietenkään saanut kuittia. Hitaasti ja varmasti eri tavoin heikoilla olleet jäsenet sidottiin kiinni yhteisöön. Jäsenet maksoivat osallistumisestaan rahaa ja summat nousivat pikkuhiljaa. Raha oli kuitenkin vähäisin asia, jota lahkon johtaja lahkolaisilta vei. Kovimman hinnan he maksoivat monilla muilla tavoilla, kuten minuutensa menettämisellä.

Joskus lahkot elävät ja riistävät pitkään, joskus näitä hirviöitä saadaan kiinni ja pyramidit romahtavat. Ylen uutisissa on luettavissa juttu, jossa armenialainen Saksan ja Espanjan lisäksi Suomessa vaikuttanut ns. profeetta joutui kiinni ja tuomittiin. Varoittava, karmea esimerkki.

Parhaat elokuvat ja sarjat herättävät tunteita ja ajatuksia ja pistävät pohtimaan asioita monelta kantilta. Sen tiedän, että vapaus on itselleni elintärkeää. Ja olen äärimmäisen kiitollinen isälleni siitä, kuinka painokkaasti hän opetti tärkeän asian. Kaikki olemme vain ihmisiä, oli asemamme mikä hyvänsä.

Hanna

Blogia saa mielellään jakaa.

Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ LinkedIn ⎮FB ⎮FB-blogi⎮

Kulitsa ja pasha. Pääsiäisyllätykset korissa. Uusia makuja ja tapoja. Kuinka pashaa ja kulitsaa syödään ja valmistetaan?

Saan joskus ideoita, jotka on pakko toteuttaa, vaikka tietoni asiasta olisivat vajavaisia. On vain intohimo. Niin kävi tänäkin pääsiäisenä. Halusin viedä kaikille kolmelle tyttärellemme herkkukorit, joissa olisi pashaa ja kulitsa. Sain inspiraation Baba Lybeckin kulitsaohjeesta, jonka näin varmaan muutamia vuosia sitten jossain lehdessä ja törmäsin siihen juttuun nyt uudelleen.

Pashaa olen tehnyt monta kertaa ja aina eri reseptillä. En ole rakastunut siihen mitenkään erityisesti. Kovin rasvainen outo herkku oikeastaan. Mutta olenkin syönyt sitä sellaisenaan paremman tiedon puuttuessa. Ajatus levittää sitä pullan päälle, kuten Baban lehti jutussa kerrottiin tehtävän, kuulosti houkuttelevalta. En tiennyt, että pashaa syödään niin. Lapsuuden pääsiäisten ruokaperinteisiimme pasha ei kuulunut. Meidän pääsiäisiin kuuluivat suklaamunat ja kauniisti koristeltu koti, sekä munien maalaaminen ja noidat. Kaunista ja leikkisää mutta ei mitenkään uskonnollista.

Ortodoksien pääsiäisperinteet kiehtovat minua, samoin kuin heidän upeat kirkkonsa ja jumalanpalvelukset, jotka ovat jotenkin niin eläviä ja niissä on hartauden mukana ilo.

Ryhdyin siis tutkimaan kulitsareseptejä ja törmäsin samalla myös toiseen leivonnaiseen, babaan. Molemmat leivotaan hiivataikinasta. Kulitsa tuntui aina olevan yksi iso pyöreä leipä/pulla. Sen sijaan baba oli joskus korkea kakku ja joissain resepteissä se oli toteutettu monena pienenä pullana. Toisin kuin kulitsa se kostutetaan rommi- tai sokeri liemellä tai niiden sekoituksella, joskus myös mehulla.

Kaikissa resepteissä oli valtavasti eroja. Lopulta päädyin kehittämään kulitsan ja baban ristetytyksen seuraavalla tavalla.

Tein leivonnaiset oman pullarespetini mukaan, mutta lisäsin taikinaan kaksi raastettua sitruunan kuorta ja valmistin ensin taikinajuuren, jossa hiiva liuotettiin lämpimään maitoon ja sitten lisättiin n. 1/3 jauhoista, jotta muodostui löysä vehnävelli. Jätin sen peitettynä rauhaan vajaaksi tunniksi, kunnes se alkoi kuplia. Sitten leivoin pullataikinan, kuten yleensäkin teen ja annoin sen nousta kunnolla.

Kaulin taikinasta levyn, jonka voitelin voilla ja ripottelin päälle kuivattua silputtua aprikoosia ja sukaattia sekä kuivalla pannulla paahtamiani ja rouheaksi murskaamiani manteleita. Kiersin taikinan rullalle ja laitoin muffinipellin voideltuihin koloihin, nostatin ja paistoin.

Pashan taas tein vanhasta keittokirjasta löytämälläni pasha-reseptillä. Siihen ei tule ollenkaan vaniljaa ja sokeriakin todella maltillisesti ja massa keitetään. Parasta pashaa jota kuunaan olen syönyt ja voi taivas kuinka hyvää se oli pienten halkaistujen kulitsojen päälle levitettynä.

Ensi kerralla laitan kulitsojen täytteeksi paaaaljon paljon enemmän sukaattia ja aprikoosia, kuin näissä ensimmäisissä kokeiluissani. Ja sekä pashaan että pullaan käytän jatkossakin paahdettuja manteleita, jotka murskaan itse. Paahdetuissa manteleissa on Ihana maku ja aavistuksen rapeat mantelit antavat molempiin mukavan suutuntuman. Ja aivan selvä asia on se, että pashan ja kulitsan kanssa maistuu tee! Kahvi on aivan väärä juoma näiden kanssa. Tämä oli ihastuttava yllätys, sillä näin sain elämääni kolme uutta herkkua. Tee on ollut koko elämäni ajan minulle mystinen haaste. Nyt nautin siitä sanomattomasti.

Kun lähdimme viemään herkkukoreja lapsille, lähetin heille tämän alla olevan viestin. (Korjailen edelleen puutteita kasvatuksessa!)

Hei,

Sain päähänpinttymän ryhtyä tutkimaan pashaa (lausutaan pasha), kulitsaa ja babaa. Sekä tehdä niitä teille. Sain selville, että pashaa syödään kulitsan kanssa, joka on kuivatuilla hedelmillä ja rusinoilla leivottu pulla, joka värjätään sahramilla. 

Kulitsan pintaan muodostellaan taikinasta kyrilliset kirjaimet ХВ – laitnalaisittain HV, sanoista Hristos voskrese, ’Kristus on ylösnoussut’. Kirjainten ympärille painellaan rusinoita, jotka ovat kärsimyksen vertauskuva. Vaihtoehtoisesti XB-kuvio voidaan tehdä myös sokerikuorrutukseen. En laittanut kirjaimia mihinkään. 

Kulitsasta leikataan viipaleita, joille levitetään pashaa.

Baba taas on saman tyyppinen pulla, joka kostutetaan rommi- tai sokerivedellä. Babat voivat olla pieniä tai suuria, kulitsa taas on ilmeisesti aina suuri. 

Kaikkiin kolmeen –pashaan, kulitsaan ja babaan löytyy miljoonia reseptejä. Nykyiset ohjeet ovat monasti jotenkin nopeutettuja ja kovin sokerisia. 

Halusin tehdä teille pashaa vanhassa keittokirjassani olevalla reseptillä, jossa massa keitetään, eikä siihen laiteta paljon sokeria, eikä lainkaan vaniljaa. Ja leipoa kulitsaa, jonka kanssa voitte sitä maistaa.

Kulitsan kohdalla kuitenkin päätin toimia ihan rebelisti ja tein baban ja kulitsan välimuodon. Tein pikku kulitsoitaa, jotka leivon vähän korvapuustien tapaan. En laittanut taikinaan sahramia, koska en pidä sen mausta.

Pullien paisto oli tosi vaikeaa, koska en tiennyt etukäteen yhtään, kuinka ne käyttäytyvät eri vuoissa. Olisin halunnut kulitoihin kapean jalan ja pullean hatun, että ne olisivat muodoltaan kuin makoisia herkkutatteja. Juuri sellaisia tuli pullista, jotka paistoin runebergintorttuvuoissa. Mutta muitakin variaatioita löytyy korista.

Ei aavistustakaan onko kulitsat hyviä tai ei, mutta pullan kierteet ovat täynnä rakkautta. En tiedä onko pasha syömisen väärtiä, mutta rakkaudella senkin keitin, maistakaa!

Käytiin myös Jarin kanssa ostamassa teille hävyttömän ihanat Chjoko-pääsiäismunat, jollaisen saimme lahjaksi Carolinalta ja saimme idean siitä. 

Hyvää pääsiäistä!

Hanna ja Jarppa

Korin sisältö ilahdutti lapsia ja jos sinä haluat tehdä kulitsaa ja pashaa Hannan tapaan niin kas tässä reseptit!

Kulitsa Hannan tapaan

Hyvä pullataikina on mahdollisimman löysä, siitä syntyy pehmeä ja herkullinen pulla. Minä lisään kuuman rasvan taikinaan viimeiseksi. Opin tämän tavan tehdä pullaa aikanaan naapuriltani. Pullataikina rakastaa lämpöä ja kiireettömyyttä.

½ l täysmaitoa

50 g hiivaa (1 pala)

2  munaa

2 tl suolaa

2 rkl kardemummaa

2 rkl vaniljasokeria

2 (luomu) sitruunan raastettu kuori (pese sitruunat hyvin!)

250 g sokeria

250 g voita

n 1 kg vehnäjauhoja (mielellään vajaa)

Täyte

2-3 dl paahdettuja ja murskattuja manteleita

2 dl kuivattua pilkottua aprikoosia

2 dl sukaattia

100 g pehmeää voita

Tee näin:

Liuota hiiva kädenlämpöiseen maitoon ja vatkaa joukkoon n. 1/3 jauhoista. Peitä leivinliinalla ja pidä lämpimässä paikassa noin puoli tuntia, kunnes taikina alkaa kuplia.

Lisää huoneenlämpöiset munat, suola, kardemumma, vaniljasokeri, sitruunankuori ja sokeri. Alusta taikina kimmoisaksi lisäämällä pikkuhiljaa vehnäjauhoja. Mitä vähemmän jauhoja, sitä pehmeämpi pulla, joten taikina mahdollisimman löysäksi ja käytä leipoessa apuna jauhoja. Lisää lopuksi sulatettu rasva niin kuumana kuin kätesi sietää. Tai käytä yleiskonetta.

Kohota taikina kaksinkertaiseksi lämpimässä paikassa liinalla peitettynä.

Kaada kohonnut taikina jauhotetulle työpöydälle, vaivaa sitä hiukan, ja jaa se neljään samankokoiseen osaan.  Kauli taikinasta suorakaiteen muotoinen levy, levitä sille reilusti voita, kuivattuja hedelmiä ja mantelirouhetta.

Kääri taikina rullalle pitkältä sivulta ja leikkaa n. 5 cm paloiksi ja nosta pystyyn muffinivuoan voideltuihin koloihin. Kohota pullia n. 15-20 minuuttia peitettyinä lämpimässä paikassa ja paista 200-asteisen uunin keskitasolla 15–20 minuuttia.

Pasha

2 keltuaista

1 dl kermaa

1 rkl sokeria

50 g voita

250 g rahkaa

1 dl rusinoita

1 dl pahdettuja manteleita rouhittuna

2 rkl sitruunanmehua

sekoita keltuaiset, kerma ja sokeri kattilassa. Kuumenna, kunnes seos sakenaa. Sekoita koko ajan puuhaarukalla. Nosta pois liedeltä ja lisää voi nokareina koko ajan sekoittaen. Lisää rahka ja makua antavat aineet.

Kaada seos joko harsolla vuorattuun pashamuottiin (puista pashamuotia täytyy liottaa kylmässä vedessä muutama tunti ennen käyttöä) tai kahvinsuodattimeen, jossa on suodatinpaperi. Pane pasha jääkaappiin painon alle valumaan seuraavaan päivään. Kumoa pasha tarjoiluvadille ja koristele esim. Hedelmäpaloilla ja manteleilla.

Valkuaisista leivoin pieniä Pavlova-marenkeja. Ne säilyvät pitkään ja ne voi täyttää tuhannella eri tavalla! Vaikka pashalla!

Terkut tutkijalta!

Hanna