Jos tapaat ystäviäsi vain somessa – et tiedä heistä mitään. Ystävien kanssa täyty hengittää samaa ilmaa, katsoa silmiin ja tuntea heidän vibat. Missä mennään, onko kaikki ok, mitä sulle kuuluu ja tietenkin ne parhaat jutut jotka alkaa muistatko? Tai olenko ikinä kertonut sulle…?

Voi ihmiset! Kyllä meidän täytyisi tavata ihmisiä ja ystäviämme niin usein ja paljon kuin ikinä on mahdollista. Se on niin hullua, kun istumme ja selaamme Instaa ja Facebookia ja luulemme jollain hullulla alitajuisella tavalla olevamme kavereittemme(ja myös idoliemme) seurassa. Että tosiaan tietäisimme mitä ihmisille kuuluu, vaikka oikeasti tiedämme ehkä mitä he puuhaavat ja tietenkin sen mitä he haluavat kertoa julkisesti.

Mulla on ollut toive, että pystyisin järjestämään moninaiset hommani siten, että ehtisin tavata ystäviäni enemmän. Ja jotenkin tilanne on nyt loksahtanut sellaiseen uomaan, että toive on toteutunut.

Viikko sitten sunnuntaina yksi ystävä laittoi viestin aamulla ja kysyi mitä olemme tekemässä aamupäivällä, jos olisimme kotina hän tulisi lapsensa kanssa pikku visiitille.

Olin pyörtyä niille sijoilleni. Ja vastasin saman tien TULKAA!

No toki siinä sitten oli pientä säpinää, kun sunnuntai aamun ääretön velttous, pyjama ja liian suuret villasukat vaihtuivat päivävaatteisiin ja samalla kun uuni lämpeni, kiidin juoksujalkaa keräämässä kaikki vaatteet sohvalta, petsin sängyn ja kaivoin esiin ripsivärin ja jotenkin ylipäätään heräsin tähän maailmaan.

Pian sitten istuimme syömässä ranskalaista tomaattipiirasta ja pitelin sylissäni puolivuotiasta suurisilmäistä tyttölasta. Ah kuinka oli ihanaa! Kun vieraat lähtivät, mietin, että apua – lisää tällaista!

Ja lisää oli tulossa. Maanantaina tapasin hyvän ystäväni, jonka seuraan raahauduin puoli kuolleena väsymyksestä. Nukuin koko viime viikon varsin huonosti, koska olin vähän kipeä. Ei sen kummempaa kuin sitkeä nuha, joka nyt vaan ei antanut nukkua hyvin. Olisin halunnut perua koko tapaamisen väsymyksen takia, mutta se on niin tylsää perua asioita, etten halunnut. Ja niinhän siinä kävi, että ystävän seura vei väsymyksen mennessään. Vaikka olemme tunteneet ainakin 20 vuotta, en ollut koskaan kuullut hänen rakkaustarinaansa. Nyt kuulin. Ja voi veljet mikä stoori! Kuinka ihmistä oli kosittu ekoilla treffeillä ja vaikka mitä!

(Tähän väliin vähän eilisen karkauspäivän kunniaksi on pakko sanoa, että rohkeat kosinnat on minusta suuria tekoja, jotka saa ihon kananlihalle ja sydämen laulamaan.)

Koko hänen stoorinsa oli jotain aivan muusta maailmasta, kuin mitä voisi odottaa hänen harkitsevalta ja järkevältä luonteeltaan.

Olisinko koskaan lukenut sitä upeaa tarinaa Instasta? En todellakaan!

Keskiviikkona menin tapaamaan vanhaa kaveriani hänen uuteen kotiinsa. Eteinen oli vielä täynnä purkamattomia pakaaseja. Istuimme keittiönpöydän ääreen juomaan teetä. En ikinä juo teetä. En osaa keittää teetä enkä yksinkertaisesti pidä teestä. Se tee jota join, oli jumalten juomaa! Niin ihanaa. Join oikeasti litran. Ja jokaiseen kupilliseen holvattiin makoisaa Itävallasta tuotua hunajaa runsaalla kädellä samalla kun naurettiin, kuinka hullua on raahata matkalaukullinen hunajaa Itävallasta! Ei ollenkaan hullua, vaan ihanaa! Niin hyvää se oli.

Ystävälläni oli kaksi uutta 60-luvun nojatuolia ja sohva. Ja kuinka ne olivat päätyneet hänelle! Niin loistavat tarinat ja mikä hulluinta, en ollut koskaan kuullut niiden suunnittelijasta mitään. Ja siis hyvät ihmiset – olisi todellakin pitänyt, sillä olen toki esitellyt moderneja klassikoita televisiossa ainakin kymmenen vuotta! Silti Carl-Gustaf Hiort af Ornäs oli minulle täysin tuntematon suunnittelija. Tiesin kyllä Siesta-tuolin, joka on uustuotannossa, mutta koska en pidä sen muodosta, sen suunnittelija ei ole kiinnostanut minua ollenkaan.

Mutta nämä ystäväni alkuperäiset Ornäsin kalusteet olivat jotain aivan muuta. Niin kauniit ja ihanat ja parasta oli tarina. Kuinka ne olivat pikkuhiljaa löytyneet ja olivat nyt lopulta tässä uudessa onnellisessa kodissa. Viimein kun saapastelin kotiin ihanasta teestä ja seurasta juopuneena, mietin, että haluan kalustaa kotimme kokonaan uudelleen. En tiedä kuinka tässä käy. Meidän ei todellakaan tarvitsisi sitä tehdä. Kaikki kalusteet ovat ehjiä ja ehkä kauniitakin. Sanon ehkä – koska kaikkeen tottuu. Ainakaan meidän suurista nojatuoleista en välttämättä hirveästi pidä, mutta mitä niille sitten tekisi? Mutta ei se ole niin tärkeää, tärkeää on saada ideoita ja haaveilla, miettiä ja saada uusia ajatuksia. Niitä ystävät livenä tuovat!

Eilen kävin aamiaisella yhden ystäväni kanssa. Tutustuin uuteen ravintolaan, pälistiin ja syötiin hyvin. Sain kuulla ihanasta kauneushoitolasta, jossa hän oli käynyt ja jonne todellakin menen heti ensi tilassa. Tyttöjen juttuja. Niin rentoa ja mukavaa. Sitten kotiin viettämään ihan tavallista lauantaita.

Ihana ystäväviikko takana. Toivottavasti myös edessä! Kiitos ihanat ihmiset <3

Hanna

Hei vaan. Alkoi tässä naurattaa tämä elämä, parisuhde ja sen välillä mystiset koukerot, kun ollaan siipan kanssa vähän flunssassa himassa.

Kunnon kansalaisena noudatan perinteitä (niiltä osin kuin ne miellyttävät minua) eli syötiin eilen hernekeittoa. Ihan perinteisesti meni sekin – menin kauppaan ja ostin sitä kaksi purkillista. Joo tiedän – itse tehty on parempaa! Se on totta, mutta sitä ei huomaa, jos syö purkkisoppaa. Kerran tein sen virheen, että söin samana päivänä molempia. Oi oi! Ero on kyllä aikamoinen. Voidaan puhua vallan eri ruokalajista.

No mutta soppa kassissa kotiin ja rokka tulille. Koska aikaa ei kulu kuin viisi tai kymmenen minuuttia oli syytä alkaa pöydän kattaus saman tien. Minähän olen tehnyt kattausjuttuja lehtiin pilvin pimein. Ja kertonut kuinka omassa lapsuuden kodissani oli kosolti sääntöjä joista ei poikettu. Kuten mm. maito on aina pöydässä kannussa. Tölkki on säilytysastia. Ruoka tuodaan pöytään tarjoiluastiassa, ei valmistusastioissa, pöytään katetaan myös aina lautasliinat, voi siirretään myyntipakkauksestaan – vaikka se olisi pöytärasia – tarjoilulautaselle ja tietenkin kaikille katetaan samanlaiset astiat.

Aika pitkälle olen elämäni aikana noudattanut kaikkia näitä sääntöjä. Jossain vaiheessa maitotölkistä ei enää kaadettu maitoa kannuun, mutta tölkki ei kyllä pääse vieläkään pöytään. Se majailee sivupöydällä. Voi tai siis Oivariini päsähtää arkisin pöytään ihan heittämällä, mutta jos on vieraita, niin sitten ei.

Mutta kuinka katan siis pöydän meille kahdelle? Lallaaa sanon minä! Kyllä on jutut muuttuneet, kun lapset muuttivat pois kotoa! Mutta kyse ei ole lepsuilusta (ainakaan ihan kokonaan) vaan erilaisista mieltymyksistä.

Kas mieheni nauttii mieluiten keittonsa (ja myös puuron sekä myslin) kovin syvältä keittolautaselta. Mutta minä vihaan sitä, jos suu palaa, joten arvostan hieman laakeampaa ja matalampaa lautasta. Mieheni nauttii kaikki lusikoitavat ruoat mieluiten Hackmanin Memory –sarjan jälkiruokalusikalla (joka on kyllä ihan soppalusikan kaliiperia! Kamalan suuri jälkiruokalusikaksi!) ja minä taas haluan käyttää Fiskarsin Functional Form –sarjan ruokalusikkaa. Eikä tässä vielä kaikki – meillä on myös eri mieltymykset koskien juomalaseja. Itselläni lasit vaihtuvat fiiliksen mukaan, mutta Jarppa juo mieluiten suuresta lasista ja suurimmet joita kaapista löytyy ovat Ikean klassikkoja. Itseäni juuri nyt miellyttävät eniten Tapio Wirkkalan Ultima Thulen lasit joista valitsen milloin minkäkin kaapissa lymyävän koon. Lisäksi katan meille aina lautasliinat, mutta puoliso ei koskaan käytä omaansa. Ikinä. Minä käytän aina. Alkoi siis naurattaa tämä kattaus ja piintyneet mieltymykset, kun aloin kattaa pöytää ja mietin siinä samalla, että onkohan kenelläkään samanlainen meininki?

Meillä sujuu nämä jutut aamuisin aika lailla samoin. Erilaiset puurolautaset ja -lusikat, puolisolla aina samanlainen kuppi mutta joka aamu hän jaksaa yhtä kohteliaasti tiedustella minulta millaisesta kupista rouva tänä aamuna haluaa juoda kahvinsa! Ja se tosiaan vaihtelee aivan holtittomasti. Mutta vaihtelu virkistää sanotaan! Ehkä se just sopii siis aamukahviin, tämä kuppien vaihtelu!

– Hanna

Jokainen on varmasti kokenut elämässään ei toivottuja yksinäisyyden hetkiä. Pitkiä tai lyhyitä. Tai tilanteitä joissa kokee olevansa yksin, vaikka on ihmisten seurassa. En tiedä kumpi tilanne on pahempi. Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne ryhmässä on raastavaa. Se on kummallinen tilanne. Itse olen kokenut sellaista yksinäisyyttä hirveän monenlaisissa tilanteissa.

Suurissa juhlissa, jossa on paljon ihmisiä voi olla aivan outsider. Menen moniin tilaisuuksiin yksin ja joissakin saattaa olla paljon ihmisiä, jotka tunnen päällisin puolin. Heillä on ehkä ystävä tai tuttu mukanaan ja voi olla vaikeaa liittyä seuraan. Siinä sitten kävelen muiden joukossa lasillinen lämmintä, hapanta kuohuviiniä kädessäni ja hymyilen tyhjää hymyä etsien jotakuta jonka viereen voisi parkeerata, ettei näytä aivan laumastaan eksyneeltä kauriilta. Olen kokenut sen monasti. Riippuu vähän omasta sen hetkisestä henkisestä tilasta, miten silloin pärjäilee ja miltä se tuntuu.Voin hyvin olla yksin ja seurata tapahtumien kulkua, mutta joskus olo voi kyllä olla aika ankea.

Meillä Suomessa ei opeteta kevyttä small talkia – juhlissa seurustelua. Sitä tapaa, että juttelet vähän kaikkien kanssa ja otat huomioon kaikki, jotka ovat paikalla. Jotkut sen osaavat ja toimivat pelastavina enkeleinä noissa hetkissä. Olen koettanut opettaa lapsilleni, että katselkaa juhlissa ympärillenne, jos joku on yksin, menkää juttelemaan ja esitelkää hänet muille. Koetan itsekin noudattaa tietenkin sitä tapaa.

Kuten Apu-lehden päätoimittaja Marja Aarmipuro sanoo: ”Yhteisöön ei noin vain tulla, yhteisöön otetaan. Ei ole yksinäisen vastuulla tulla pois syrjästä: yhteisön tehtävä on ottaa jokainen lähelle ja mukaan. Se vastuu on sinun ja minun, meidän kaikkien”.

Juhlat ovat ohikiitäviä hetkiä elämässä ja jo se, että kutsutaan jonnekin, kertoo että ihminen kuuluu johonkin joukkoon. Entäpä kun ei kuulu oikein minnekään? Tai ystävät ovat kaikonneet jonnekin tai niitä ei koskaan oikein ole ollutkaan.

Ystävyyssuhteet voivat kuihtua hoidon puutteeseen ja pikkuhiljaa ennen hyvä ystävä tai kiva kaveri on jäänyt sivuun. Jotkut ystävyyssuhteet voi herättää henkiin ja tapahtuu se juttu, kun sanotaan että ” sitten meidän juttu alkoi juuri siitä, mihin se silloin joskus jäi”

Mutta aina se ei toimi niin.

Työelämä on ollut hirvittävän kiireistä pitkän aikaa. Monille ihmisille työ on ollut yksi elämän tärkeimmistä asioista ja samalla monilla aloilla on ollut paljon irtisanomisia. Ne jotka ovat jääneet jäljelle työpaikoissa, ovat joutuneet ottamaan vastaan lisää ja lisää työtehtäviä. Freelancereiden maailmassa taas on usein se tunne, että jos et ota tuota työtä, et ehkä saa heiltä seuraavaa. Ja toisaalta koskaan ei voi tietää tuleeko uusia töitä. Pian voikin huomata, että koko elämä on pelkää työtä. Kaikki muu jää sivuun koska ei ole aikaa. Ystävät putoilevat kyydistä ja he tietävät sinusta vain sen, minkä sosiaalisesta mediasta lukevat, mutta koska puhuitkaan ystäväsi kanssa viimeksi? Mitä oikeasti tiedät ystäväsi tunteista ja elämästä?

Nuoret eivät enää halua tehdä vain töitä. He haluavat elää ja mennä maailmanympäri matkalle tai reppureissulle jonnekin kauas ja tutkia maailmaa. He haluavat nauttia elämästä eivätkä elä vain työlle. Jotkut ovat tätä paheksuneet, mutta sen vaan sanon, että nauttikaa! Viihtykää ystävienne seurassa – elämä on lyhyt. Ja se aika, jonka ystävien, läheisten ja rakkaiden kanssa voi viettää on kaikkein tärkeintä. Ja se aika voi olla yllättävän lyhyt. Apu-lehti haastaa jokaisen suomalaisen antamaan 2020 minuuttia lisää aikaa ihmisille lähellään. Tästä pääset linkkiin, jossa voit testata paljonko yhteistä aikaa sinulla ja läheiselläsi on jäljellä. Itse järkytyin luvustani syvästi.

Puhuin läheisen ihmisen kanssa eilen somesta. Hän poistaa puhelimestaan Instagramin ja Facebookin säännöllisesti moneksi viikoksi, koska on huomannut, miten huono vaikutus niillä on hänen elämäänsä. Sitähän luulee tietävänsä mitä ihmisille kuuluu, luulee jopa että on ollut ihmisiin yhteydessä, vaikka tosiasiassa on vain katsellut sitä pintaa mitä useimmat näissä medioissa jakavat. Somea sohvalla maaten voi selata helposti tunnin, olisko parempi jutella puhelimessa tunti? Tai käydä kahvilla?

Some myös tunnetusti lisää yksinäisyyden tunnetta. Kun katsoo mitä kivaa kaikki muut ja koko maailma tekee, samalla kun itse hiihtelee yksin kotona villasukat jalassa, tulee se tyhjyyden tunne, jossa on läsnä suuri yksinäisyys. Ja totuushan on se, että sen saman ruudun takana on monta kaltaistasi.

Sitten on se tilanne, jossa some on läsnä, mutta sinä et. Olet ystäväsi tai läheisesi kanssa samassa tilassa ja vastaat lyhyillä ynähdyksillä hänelle, koska selaat puhelinta tai tekstaat jonkun muun kanssa. Inhottava tilanne. Ja niin tyypillinen.

Haastan sinut viettämään tänä vuonna 2020 lisää aikaa läheisesi kanssa. Jokainen hymy, ystävällinen ele ja huomioiminen on tärkeää. Ja joskus jopa elintärkeää. Älä säästele – anna palaa! Kun sairastin masennusta, kaupan kassa hymyili minulle, eikä varmasti tiedä, että muistan sen hetken vielä yli 20 vuotta myöhemmin. Se naapuri, joka erittäin kovalla hetkellä soitti ovikelloani tarjottimellaan vasta leivottua pullaa ja kahvipaketti sen sijaan tietää, etten ikinä sitä hetkeä unohda. Elämä on! Pidetään toisistamme huolta.

❤️Hanna

Muotijuttu on kiva juttu mutta mun näkyvin työ on Suomen kaunein koti sekä Mitä tänään syötäisiin? Perjantai –ohjelmat telkkarissa. Kun esiinnyn, tarvitsen esiintymisasuja. TV-ohjelman puvustaminen on kiinnostava kokonaisuus. Vain osaan kuvattavista ohjelmista palkataan oikea puvustaja. Siis henkilö joka ei vain käy hakemassa rekillistä ehkä sopivan kokoisia tai käyttäjälleen sopivan tyylisiä vaatteita lainaan, vaan jolla on oikeasti mahdollisuus ja taito valita sekä ohjelman että asun kantajan tyyliin sopivat asut.

Käytettäviltä asuilta vaaditaan oikeasti aika paljon. Tietyt värit ja kuosit ovat haastavia tai mahdottomia ja toiset taas erittäin sopivia ruutuun. Jotkut materiaalit kahisevat niin, että se kuuluu mikrofoniin. Ja tietenkin hankalassa tai epämieluisassa vaatteessa on vaivaannuttavaa esiintyä. Vaate on voitava unohtaa kokonaan, että voi keskittyä työn tekemiseen. Minä puvustan aina itse itseni, koska en inhoa mitään niin paljon kuin väärän muotoisia tai kokoisia vaatteita. En ota riskiä, että homma ei toimi.

Oikeanlaisten vaatteiden etsiminen ja niiden lainaaminen ja ostaminen on joskus haastavaa ja ahdistavaakin. Aika harva ihminen varmaan nauttii vaatteiden sovittelusta. Onneksi minulla on luottohenkilöitä apunani ja esimerkiksi ilman ihanan ystäväni Lotta Arvelinin apua, olisin ollut hukassa monta kertaa. Viimeksi kävimme hänen kanssaan tutustumassa suomalaisen Uhanan vaatteisiin ja rakastuin niihin. Niin paljon värejä ja ihana tapa yhdistää erilaisia kuoseja aivan vallattomasti samassa kokonaisuudessa. Lainasin heiltä kuvauksiin muutamia kokonaisuuksia ja koska ne olivat niin ihania, halusin tehdä niistä myös tänne blogiin muotijutun.

Telkkaritöitä tehdessä olen tottunut olemaan kameran edessä ja siinä siitä ollaan ihan omana itsenä vaan. Valokuva on ihan toinen juttu. Periaatteessa sellainen poseeraaminen onnistuu multa ihan hyvin niin kauan, kun otetaan kasvokuvia joissa saa hymyillä. Vakavat, mietteliäät ja haaveilevat kuvat on sitten ihan toinen asia. Ja mitä tehdä vartalon kanssa? Älyttömän vaikeaa.

On oltava hyvä ryhti, muttei luonnoton, kättä ei saa painaa lantiolle, vaikka se siinä olisikin, sitä on kannatettava, jos taas käsi on taskussa, se eti todellakaan saa levätä siellä, koska vaate alkaa roikkua jne jne.

Lopputulos on hirveän paljon on kiinni siitä, kuka on kameran takana, kuinka taitava hän on, millaista linssiä käytetään ja onko kuvauksissa hyvä, positiivinen ja turvallinen fiilis.

Muotikuvissa malli on, kuten äitini aina sanoi, henkari. Henkilöllä ei ole merkitystä, vaan sillä miltä vaate näyttää kuvassa. Siksi mallina muotikuvissa on ehkä helpompaa olla. Et ole oma itsesi, vaan koetat olla se, mitä vaate vaatii. Voin unohtaa oman persoonani ja vain koettaa tehdä asulle kaikki mahdollinen, jotta se näyttäisi kauniilta kuvassa. Se on hirveän kivaa. On ihanaa katsoa millaisia asuja ja yhdistelmiä muotitoimittaja virittää ja kuinka kokonaisuudet asustetaan. Sitten vaan teet mitä käsketään. No siis mun kokemus mallina olemisesta on todella minimaalista mutta kivaa se on ollut.

Silloin kun tehdään jotain henkilöjuttua, eli haasteluun kuvitusta, olet vain oma itsesi parhaalla mahdollisella tavalla ja toivot parasta. Välillä kuvien tultua julki hoen itselleni, että huomenna ne ovat kalankääreinä, huomenna ne ovat kalankääreinä, huomenna ne ovat kalankääreinä… (vaikka se ei digiaikana olekaan totta) ja usein olen onnellinen ihanista kuvista, jotka ovat paljon kauniimpia kuin oikeasti olen. Onhan se ihanaa! Loistava meikki, kaunis valo ja tukka hyvin!

Sitten on nämä blogikuvat. Näissä jutuissa olen juuri sellainen kuin olen. Vaikka en tietenkään julkaise usein itsestäni kuvia joissa retkotan jotenkin nolona, vaikka kyllä niitäkin on nähtävissä. (On kyllä yksi kuvatyyppi jota en varmasti koskaan laittaisi julkiseksi! Tiedätte sen tilanteen, kun avaa puhelimen kameran kasvojen ollessa vähän alaspäin ja kamera on selfie moodissa. Siinä on arkipäivän realismia ripaus liikaa!!!)

Mutta sitten on tämä kategoria, joka on jotenkin kaikkein vaikein. Muotijutun tekeminen omaan blogiini jossa minä olen minä itse. Miksi? Koska se on pakolla aivan sairaan teennäistä. Sellaisetkin kuvat, joita nimenomaan muotiblogeissa on, joissa ihan randomisti kävellään kaupungilla eikä katsota kameraan, ovat minulle vaikeita, koska ne eivät ole totta. Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan että ehkä nämä kuvat olisi pitänyt yliposeerata? Se ehkä toimisi mun blogissa? Mutta toisaalta tiedän, etten osaa sitä! Mutta se on varmaa, että mallin ammatti on ammatti enkä minä ole ammattimalli!

Tässä nyt on kuitenkin muotikuvia ihanista Uhanan vaatteista. Rakastan näitä kuoseja ja värejä ja varsinkin kuviollisia housuja. Ostin omikseni oranssin kokonaisuuden ja mustan haalarin. Muut olivat lainassa. Haluaisin vielä mustapohjaiset kukkahousut ja mustan silkkipaidan, jossa on pisarakuvionti, mutta mä tarvitsen oikeasti hirveän vähän vaatteita. Arkena olen farkuissa ja kotona verkkareissa tai flanellipyjamassa.

Uhana on suomalainen brändi jonka arvot ja filosofian voit lukea täältä. Sen suunnittelijat ja luojat ovat Mira Vanttaja ja Hanna Virkamäki.

Kuvat otti mieheni Jari, joka on siis elokuvaaja. Sen huomaa erityisesti tuosta kuvasta, jossa aurinko laskee mun taakse. Me ajettiin kerran klo 18.30 tuota katua pitkin ja hän sanoi, että mieletön valo! Tänne tullaan kuvaamaan yksi sun asuista tähän samaan aikaan! Onko niissä yhtään, joka olisi ohutta kangasta ja liehuu. Oli. Mun lemppari asu! Ja mikä mieletön kuva!

-Hanna

Yhtäkkiä mä huomasin, että mun unelma oli vaivihkaa toeutunut. Vaikkakin paluu kotimaahan maanantaina lopetti kaikenlaisen lempeän löysäilyn tykkänään. Heti maanantaina, koneen laskeuduttua neljältä iltapäivällä, suuntasin suoraan kahteen tapaamiseen. Olin kotona vasta kymmeneltä illalla ja tiistaina maskiaika oli klo 6.30 kuten jokaisena aamuna ja sen jälkeen, koko viikon ajan

Vapauduin töistä viiden aikaan joka päivä ja siinähän tuntuu, että jippiii! Ehdin lenkille. Mutta voin kertoa, että ei toivoakaan. Kun viimein olin kuuden hujakoissa kotona ja katsoin ulos pimeään ja märkään, vatsa nälästä kurnien, ei pieneen mieleenikään juolahtanut oikeasti lähteä ulos. Arvostan jokaista joka näissä säissä saa itsensä raastettua pihalle lenkkitamineissa. Minusta ei siihen ollut ja niinpä tähän hetkeen saakka, en ole liikkunut ollenkaan. Se on ärsyttävää, mutta ei siihen kuole.

Tänään kuitenkin menen salille treenaamaan ja mietin tässä, kuinka hauska olisi sellainen kuntosali, jossa olisi valtava määrä viherkasveja ja päivänvalolamput. Musiikkina voisi olla luontoääniä, aaltojen pauhua ja linnunlaulua. Keskellä salia olisi tietenkin suuri suihkulähde. Painonnosto kulmauksessa olisi videoseinä, jossa kävelisi levoton leijona karjahdellen välillä uhkaavasti. Onkohan tällaista paikkaa olemassa missään? No joka tapauksessa on ihanaa ulkoilla auringonpaisteessa palmujen katveessa ja aivan karmeaa koettaa lenkkeillä, kun taivaalta pukkaa jäätävää tihkua.

Meidän kolmen viikon reissu oli silkkaa onnea ja yhtenä päivänä rantatietietä kävellessäni tajusin, että yksi mun ikiaikaisista  unelmistani oli toteutunut. Tiedätte ne amerikkalaiset elokuvat, joissa on se rantatalo korkeiden paasien päällä ja Atlantin aallot huuhtovat rantaa ja aurinko paistaa. Rannalla juostaan lenkkiä koiran kanssa ja usein tilanteeseen liittyy joku uhka, joten tunnelma ei ehkä ole siinä mielessä ihan unelmaa, mutta ne talot ja se meri ja aurinko! Ooolalllaa! Olen aina ajatellut, että olisi maailman ihaninta asua niin. Mutta se on ollut samanlainen unelma, kuin vaikka toive siitä voittaisi Lotossa päävoiton. Tai lapsen unelmasta olla kuin sadun prinsessa. Mutta mitä tapahtuikaan? Yhtäkkiä asuin villassa meren rannalla, en korkealla eikä meri ollut Atlantti, mutta aurinko paistoi, ja meri oli jalkojeni juuressa. Koiriakin sai rapsutella mielin määrin, vaikkeivät ne omia olleetkaan. Kyllä oli se unelmaa. Ja olen siitä niin niin onnellinen.

On jännä juttu muuten asua toisen ihmisen omistamassa talossa. Siinä on se fiilis, että miettii miltä tuntuisi, jos joku asuisi minun kodissani. Mutta kaikki ihmiset eivät niin tee. Sain kuulla, että parhaat vieraat tulevat Suomesta, Norjasta ja Ruotsista. Me piittaamme toisten omaisuudesta ja kohtelemme tavaroita hyvin. Toimintamalli ei ole se, että ’mitä väliä, eihän tämä ole oma’.

Oli myös ihanaa viettää paljon aikaa puolison kanssa. Meille sopii se, että olemme toistemme seurassa paljon ja teemme asioita yhdessä.

Voisi olla kivaa ajaa Espanjaan joskus kaikessa rauhassa omalla autolla. Nimenomaan kaikessa rauhassa siksi, että pitkään istuminen on aivan kamalaa. Mutta jos pysähtelisi tarpeeksi ja kävelisi tutkailemassa uusia kyliä ja kaupunkeja, se voisi olla hauska juttu. Voisin jopa kuvitella matkaavani sinne asuntoautolla. Olisikohan se kivaa?

Viime kesänä Sisustustoimittajat ry:n kesäpäivillä oli esittelyssä asuntoauto, joka oli sisustettu niin ihanasti, että olisin voinut muuttaa asumaan autoon välittömästi. En käsitä kuinka minulla ei ole siitä yhtään kuvaa, mutta sinne oli pedattu vuoteeseen Balmuirin lakanat ja torkkupeitot ja untuvatyynyt ja –peitot olivat muhkeita kuin poutapilvet. Rakastuin siihen. Siis kuvitelkaa – asuntoautoon! Mutta ihmisillä on kyllä erilaiset jutut, joita he tarvitsevat ympärilleen. Ja kyllä mun on vaikeaa olla onnellinen miljöössä, joka ei ole kaunis ja viihtyisä.

Tuolla ulkona sataa nyt täyttä päätä. Ei pauhaa meren aallot aurinkoiseen rantaan, vaan sade piiskaa ikkunoita. En mene tänäänkään ulos. Mutta kuntosali odottaa. Salilla ei ole ainuttakaan viherkasvia, vain suuri ikkuna länsiväylälle ja Hietaniemen hautausmaalle! Mutta mä laitan mun parhaat treenimusat soimaan luureihin, esimerkiksi Alice Cooperin ja Poisonin, ja treenaan.

Onnellista päivää -Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Vaasan

Ihana valo! Se tuo hyvää oloa! Jippii se näkyy jo! Ja sen huomaa aivan selvästi! Tiedätte sen hetken, kun ensimmäisen kerran tajuaa, ettei aamulla olekaan aivan pimeää. Kun yhtäkkiä aamiaista syödessä ulkona näkyykin valon kajoa ja sinistä taivasta, eikä vain katuvalojen pilkuttamaa pimeyttä. Tai kun havahtuu siihen, että iltapäivä on jotenkin pidentynyt. Kun lähtee töistä ei olekaan enää säkkipimeää. On se fiilis, että pahin on ohi. Minun on kyllä aika vaikeaa kestää kaikkein pimeintä aikaa vuodesta, mutta kun valo alkaa viimein lisääntyä, tuntuu ettei mikään elämässä ole mahdotonta ja tuntuu myös, että kun valo viimein saapuu, se saapuu rytinällä.

Heti kun päivä pitenee, mulle tulee sellainen iloinen kevätfiilis. Tämä outojen säiden talvi ei ole poikkeus. Nythän luontokin on sitä mieltä, että kukkavarret ylös maasta ja kasvot kohti aurinkoa. Minulle tulee juuri se olotila, vaikka lunta olisi pihalla räystäisiin asti, kuten viime vuonna. Valo on se mikä ratkaisee. Ja sisäisen kevääni alkaessa kaipaan värejä ympärilleni, tulppaaneja maljakkoon ja alan kömpiä esiin jostain karhumaisesta talviunesta. Sääriä sheivataan, vartalon ihoa kuoritaan ja lautaselle tulee lihapullien ja lämpimien pataruokien sijaan kaikki kevään värit. Se on niin parasta. Kaikenlainen tunkkaisuus katoaa, kun valo pääsee loistamaan nurkkiin sekä kotona, että omassa olossa ja omissa tunnelmissa.

Tapasin hirveän kiinnostavan ihmisen vastikään. Hänen nimensä on Frida ja hän on 30-vuotias maailmankansalainen. Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta kaikessa mitä hän sanoi, oli jonkinlaisena pohjavireenä kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Aika usein tuntuu siltä, että elämä heittää meidän eteemme juuri sellaisia ihmisiä, joita kaipaamme. Sanansaattajia. Frida kirkasti entisestään ajatuksiani siitä, kuinka tärkeää on seurata omaa valoaan, tuntemuksiaan ja tehdä asioita joista tulee helppo ja hyvä olo. Tärkeintä hyvässä olossa minusta on se, millainen rauha on sisällä omassa ytimessä. Se ei vaadi paljon ponnisteluja, vaan päinvastoin rentoutta ja herkkää korvaa omalle itselleen. Ja sitä että uskoo sen mitä oma ydin osaa kertoa. Että kaiken kiireen keskellä on välillä tekemättä mitään ja miettii mistä elämässä tulee ja ei tule hyvä olo.

Puhuimme Fridan kanssa paljon ruuasta. Hän sanoi nauraen monta kertaa, kuinka ruoka on ihanaa ja syöminen parasta maailmassa. ”Hanna, ajattele nyt kaikkea mikä kasvaa luonnossa, viljaa, hedelmiä ja vihanneksia ja kaikkia niitä ihania värejä! Eikö ne olekin parasta mitä voi olla? Että saa vaan nauttia niistä kaikista” Frida on huippu-tyyppi. Rakastuin ruokaan taas vähän uudella tavalla.

Aika usein sitä syö asioita, joista tietää, ettei ne ole itselle hyväksi. Se on kyllä vähän outo juttu. En osaa vastata mikä niissä vetää puoleensa, koska minun kohdallani se ei ainakaan ole aina hyvä maku. Se on jotain muuta. Mutta kun syön itselleni oikeasti sopivaa ruokaa, se maistuu hyvälle ja kasvattaa kokonaisvaltaista hyvinvointiani ja onnellisuuttani. Sen olen huomannut.

Leipä on helppoa ruokaa. Rakastan leipää ja leivän tuoksua. Vaasan Ohut kaura 100% on ilman vehnää leivottu, ohut ja pehmeä leipäaarre, jonka päälle rakennan minulle hyvää tekeviä aterioita.

Kun on elänyt lapsuuden, jossa leivän päällä oli voita, juustoa tai makkaraa (Luoja kuinka rakastinkaan makkaraa lapsena!) ei ole niin yksinkertaista tajuta mitä kaikkea leivästä voi tehdä ja kuinka leivästä saa elämää suurempia makuelämyksiä, iloa, hyvinvointia ja täydellisiä aterioita. Jo se, että lautasella on värejä tuo hyvää mieltä, mutta kasvisten vahvoissa väreissä on myös parasta mahdollista sisältöä. Kun yhdistän vihannekset ja leivän mulla on edessäni lautasellinen hyvää oloa ja iloa. Niin ihanalta maistuu tuore leipä!

En jaksa ajatella kaikesta ruuasta mitä se pitää sisällään, mutta nyrkkisääntönä voi pitää, että vahvat värit lupaavat hyvää. Ja jotta vatsa voisi hyvin se tarvitsee paljon kuituja ja kuta useammasta lähteestä kuituja tulee, sen parempi se on.

Valtaosa ravintokuidusta saadaan viljoista sekä vihanneksista ja hedelmistä. Kun ajattelen noita kolmea ryhmää, näen niin ihania ja kauniita värejä ja kuvia sieluni silmin! Kypsän kauran röyhyjä, mehukkaita omenia, appelsiineja, persikoita, granaattiomenoita, mangoja. Vasta maasta nostettuja punajuuria, terhakkaa lehtikaalia… Kyllä sen tietää pelkällä katsomisella, että ne tekevät hyvää keholle ja sitä kautta mielelle. Voi tuntua vaikealta ja turhalta aloittaa runsaskuituinen elämä, mutta ei se ole hankalaa. Hyvästä leivästä saa nopeasti ihanan aterian. Ja ihana ateria on yksi tie hyvään oloon, hyvinvointiin ja iloon.

Ihania värejä kaikille jo ovella kolkuttelevaan kevääseen! Ja muuten, värejä ei ole, jos ei ole valoa. Valo on värien kokemisen edellytys.

-Hanna

Tuli niin typerä fiilis yhdessä kahvilassa eilen. Se on paikka, jossa käyn aika usein. Istuin siihen pöydän ääreen ja otin menun käteeni. Paikassa on pöytiin tarjoilu. Tarjoilija tuli aika nopeasti kysymään, tiedänkö jo mitä haluan tilata, vai haluanko miettiä vielä hetken. Sanoin tarvitsevani vielä muutaman minuutin. Sen jälkeen sainkin istua pöydässä odottamassa. Ja odottamassa. Ja odottamassa.

Kahvilan kahdessa muussa pöydässä oli asiakkaita, muutoin se oli tyhjä. Tarjoilija kävi juttelemassa muiden asiakkaiden kanssa niitä näitä. Kuului iloista naurua. Aika kului ja minulla alkoi käyrä nousta. Pian toinen tarjoilija tuli luokseni kahvin kanssa, mutta sanoin etten ole vielä tilannut, mutta tilaisin mieluusti. Kahvi oli menossa toiseen pöytään. Hän häipyi, eikä koskaan palannut.

Pian ärsytys oli tapissa ja päätin laskea viiteen ja jos ei kukaan siihen mennessä tulisi, häipyisin. Ei tullut. Laskin viiteenkymmeneen. Sitten lähdin. Ja niin ärsyyntyneenä, ettei veri juuri kiertänyt. Mutta olin tyytyväinen, että lähdin. Kahvi, eikä smuuthiekaan olisi maistunut hyvältä siinä fiiliksessä. Sitä paitsi uskon vakaasti siihen, että huonolla tuulella nautittu ruoka tai juoma tekee ihmisen sairaaksi.

Olin vähän samanlaisessa tilanteessa viikonloppuna paikallisessa rantaravintolassa. Kokemuksesta tiesin, että palvelu voi olla tuskallisen hidasta, mutta ruoka on hyvää ja sijainti meren rannalla on ihana, joten ajattelin, että ehkä siellä tällä kertaa menee kaikki mukavasti. Ei mennyt. Meni tosi huonosti, vaikka alku oli lupaava. Saimme hyvän pöydän ja tilasimme, juomatkin tulivat nopeasti. Nautimme maisemasta ja auringosta. Ruuan saapuminen kuitenkin kesti ja kesti. Ja sitten tapahtuu se, että alan katsella ympärilleni muihin pöytiin ja miettiä että tulivatko nuo ennen meitä vai meidän jälkeemme? Heillä on jo ruoka…ja myös noilla tuolla on jo sapuskat pöydässä. Loppujen lopuksi en enää pysty nauttimaan maisemasta, vaan kiukkuisena (ja nälkäkiukkuisena) vain kyylään tarjoilijoita ja muiden pöytien tilanteita.

Lopulta ruoka tuli ja huono fiilis meni. Söimme hyvällä halulla, koska nälkä oli jo tietenkin kova tunnin odottamisen jälkeen. Kun pyysimme laskun, meille hymyiltiin aurinkoisesti. Piste. Kun olimme pyytäneet sitä kolme kertaa, nousin seisomaan ja sitten asia alkoi viimein järjestyä.

No mitä sitä miettii tällaisten juttujen jälkeen? Mä mietin, että olenko nipo? Ehkä en osaa vaan chillata, ottaa rennosti? Olenko jotenkin vääränlainen ja suomalainen ja kiireinen ja stressaantunut? Vaadinko liikaa? Luulenko vaan, että palvelu on hanurista ja pidän itseäni jotenkin niin mahtavana, että ansaitsen parempaa? Joo – tulin siihen tulokseen, että olen kaikkea tuota.

Sitten heräsin. Voi hitto soikoon, maailma on täynnä ravintoiloita, joissa on ystävällinen ja iloinen palvelu. Jos ruuan saapuminen alkaa kestää, sitä tullaan pahoittelemaan. Palvelua saa kohtuullisessa ajassa ja ylipäätään ollaan ystävällisiä. Miksi siis ikinä menisin minnekään typeräksi osoittautuneeseen paikkaan toistamiseen tai miksi jäisin odottamaan, kun voin lähteä pois ja mennä sinne, missä on mukavaa. Olen muutekin hyvien paikkojen uskollinen asiakas, kun sellaisen löydän. Olkoon kysymyksessä sitten ravintola, kahvila, kauppa, kuntosali tai mikä tahansa.

Mikä onkaan se kumma ajatus, että vika olisi omassa itsessä, jos palvelu ei pelaa? Varsinkaan kun tapana ei ole kiukutella tai vaatia kohtuuttomia. Ihan vaan se tavallinen annos listalta.

-Hanna

Kuinka saada kiusaaminen loppumaan. Luisteluvalmentajan tapaus sysäisi minut viime päiviksi ajattelemaan kaikenlaista kiusaamista. Kuinka kiusaamista ja joskus jopa sadistista vallankäyttöä tapahtuu kaikkialla, kaikissa ikäryhmissä ja kaikenlaisissa yhteisöissä. Kuinka vastenmielistä se on! Kuinka heikko on se ihminen, joka nauttii tilanteesta, jossa yllyttää koko joukon yhdessä yhtä vastaan. Kilpaurheilijoiden valmentamisesta en tiedä mitään, mutta samanlaista valtaa käyttävien käytöstä on kaikkialla muuallakin. Kouluissa ja yliopistoissa sitä käyttävät oppilaiden lisäksi opettajat ja professorit, monilla työpaikoilla se on arkea. Somessa kiusaaminen on ihanaa nimetöntä ja kasvotonta kiusaamista, joka on niin helppoa. Niin helppoa, että se on vain säälittävää, mutta voi johtaa hirvittäviin seurauksiin.

Ja tietenkin yksi suuri kiusaaja on lehdistö, joka ruokkii ikäviä asioita vielä ikävämmällä otsikoinnilla ja kyseenalaisella sisällöllä. Jos vaikka katsotaan mihin tilanteeseen se on ajanut Sussexin herttuaparin, Meghanin ja Harryn niin onhan se aikamoista. Juoruihin ja katkeroituneiden ja julkisuushimoisten isän sekä sisarpuolen paljastuksiin perustuva journalismi, ajaa kaksi ihmisitä, tilanteeseen, jossa heidän on lähdettävä pakoon voidakseen elää rauhassa. Ja pakoon minne? Minne voivat mennä ja mitä tehdä ihmiset jotka tunnetaan kaikkialla? Siinä alkaa kiusaaminen olla jo aika tapissa. Ja ihmiset nauttivat. Tuntuu ihanalta lukea juttuja hirveästä pyrkyri prinsessasta, jonka ilkeä juoni vie Harryn kauas omasta perheestään ja vieläpä valtakunnastaan.

Kouluissa on kampanjoita, joissa kiusaaminen koetetaan saada kuriin. Olen nähnyt liian läheltä, että se ei onnistu. Ja kuinka se voisi onnistua, kun aikuiset kiusaavat itsekin? Ja rakastavat lukea ilman kritiikin häivääkään juttuja, joissa haukutaan ihmisiä. Solvataan ja paljastetaan ikäviä asioita, joiden todenperäisyydestä medialukutaitoinen ihminen voi olla vain yhtä mieltä. Roskaa.

Kiusaaminen on kautta aikojen ollut viihdettä, jota ihmiset rakastavat. Siksi on aivan turhaa koettaa saada sitä aisoihin. Ei se lopu koskaan. Kiusaajat ovat loputon luonnonvara. Sen sijaan olisi opetettava tapoja, joilla sitä voi väistää, kuinka siihen voisi vastata, millaisia puolustusaseita on olemassa kiusaamiselle. Kiusaamiseen vastaamista täytyisi opettaa koulussa ja siitä pitäisi järjestää työväenopistoissa kursseja. Miksi aikakausilehdet eivät tee juttuja kiusaamisen loppumiseen johtavista taidoista? 10 parasta tapaa vastata sille joka haukkuu vaatteitasi. 6 keinoa vastata sille joka arvostelee ulkonäköäsi. Näin taltutat ilkeän pomon….

Minä kiusasin yhtä oppilasta koulussa. En voi sanoa kuinka vakavaa se oli, koska sen tietää vain se tyttö, jota kiusasin. Hän kutoi minulle kauniit valkoiset lapaset joululahjaksi. No se kiusaaminen loppui siihen. Pyysin tietenkin anteeksi ja häpesin itseäni suuresti. Kunnioitukseni tätä luokkatoveriani kohtaan siitä pitäen oli rajaton. Kipeä muisto.

Kaikki asiat eivät hoidu itse tehdyllä arvokkaalla lahjalla, mutta on muita keinoja ja erilaiseen kiusaamiseen pätevät eri keinot. Kuka kertoisi, kuinka vastata kiusaamiseen heti ? Siinä on minusta avain kiusaamisen loppumiseen.

On muuten kiinnostavaa, että roskalehtiä ei saa kuriin mitenkään. Jos ei ole kunnioitusta toista ihmistä kohtaan ja inhimillistä katsantokantaa jo lähtökohtaisesti niin tilanne on tietenkin todella huono. Kun valheen ja totuuden raja on hämärä, juttuja voi kirjoittaa monella tavalla.

-Hanna

Mulla on aika paljon sellaisia paikkoja, joihin on minusta vähän epäilyttävää mennä tai meno vähän jännittää syystä tai toisesta. Esimerkiksi joskus joku pieni vaatekauppa voi olla sellainen vain siksi, ettei siellä ole yhtään asiakasta. Ajatus siitä, että kävelee liikkeessä ja tutkii sen valikoimia äänettömyydessä, vaikka läsnä on toinenkin ihminen – myyjä – voi tuntua ahdistavalta. Varsinkin jos huomaa nopeasti, ettei halua ostaa mitään, vaan häipyä asap tyhjin käsin.

Tai yleensä pienet kaupat. Vaikka joskus asia voikin olla aivan päinvastoin, voi olla nastaa mennä sisään ja ehkä pälistä hiukan myyjän kanssa. Joskus liike joka on hyvin trendikäs tai jotenkin huomattava (lapseni käytti pienenä sanaa moinen) voi joskus tuntuakin pelottavalta. Ikään kuin ei olisi itse tarpeeksi moinen astuakseen sinne sisään.

Täällä Marbellassa on kahvila, joka on niin moinen että sisään meno hiukan ahdisti mutta myös samalla huvitti.

Kuka maailman ihminen VOI tehdä kahvilasta pinkin soittirorasian? Vai muistuttaako tämä enemmän japanilaista hanamia? Linkit Pariisiin ovat myös läsnä sekä seinämaalauksessa että macaron-leivoksissa joidenka alkuperä on Ranskassa. En tiedä, mutta ajatus mennä kahville täydelliseen vaaleanpunaisuuteen tuntui melkein pelottavalta. Rohkaisimme kuitenkin mielemme ja niin joimme kahvit Les Deuxissa. Onneksi.

Täytyy sanoa, että kahvi oli erinomaista. Suorastaan superia. Jarille suositeltu juustokakku oli kumista, joskin maku oli hyvä. Kakku oli myös kahvilan kallein – miksi sitä menee aina siihen halpaan, että ottaa jotain mitä tarjoilija suosittelee? Aina sama juttu – saat putiikin kalleimman annoksen, mutta et ehkä parasta. Mutta kahvilan sisustus oli huonon juustokakun väärti. Rakastin oikeita kahvikuppeja joista oli juhlallista nauttia hyvää mokkaa ja sitä ajatusta, että joku on näin rohkea ja rakentaa kahvilan joka on kuin amerikkalaisen musikaalin lavaste.

-Hanna

Hola! Terveisiä taas Marbellasta. Tulin tänne viikko sitten. Asutaan samassa ihanassa villassa kuin ennen jouluakin. Tässä paikassa kaikkein parasta on sijainti aivan Puerto Banuksen lähellä rannalla. Näen ja kuulen meren ja rantaa pitkin kulkee kilometrien pituinen kävelytie, joka on nyt mun treenipolku. Ajatuksena on kävellä joka päivä yhdellä lenkillä ne kuuluisat 10.000 askelta. Matkan varrella kahdessa eri kohdassa teen nilkan avauksia ja kyykkyjä joka ikinen päivä. Me ollaan mun Fustra ohjaajan eli Juho Lahden kanssa asetettu tavoitteeksi saada lisää liikkuvuutta ja voimaa mun jalkoihin ja täällä ihanassa ilmassa ja valossa mikään ei estä mua lähtemästä lenkille joka päivä. Olen niin onnellinen tästä! (Paitsi että eilen en mennyt. Oli niin karmea sadepäivä. Lenkkeilin (maleksin) kauppakeskuksessa)

Uutisissa on ollut juttua Espanjan karmeista myrskyistä. Onneksi kamalimmat eivät ole osuneet tänne, mutta viime torstain säätiedot näyttivät uhkaavilta, joten lähdimme ajamaan aurinkoon.

Sääguruni ja armaani Jari oli sitä mieltä, että Granadassa paistaa. Sinne ajaa täältä pari tuntia.

Pakkasimme mukaan yöpymiskamatkin, koska haaveilin yöstä yhdessä upeassa hotellissa.

Ajomatkalla herkutteltiin maisemilla. Kukkivat mantelipuut, vuorten rinteillä laiduntuvat lampaat ja kaukana edessä lumesta valkoisena loistava Sierra Nevada pitivät meille seuraa.

Granada on saanut nimensä granaattiomenista ja päätin syödä tietenkin jonkun ruuan jossa olisi granaattiomenan herkullisia siemeniä. Pieleen meni. Sen sijaan söin vihanneswokkia, joka ei ollut wokkia nähnytkään. Rapeiden vihannesten sijaan sain lautasellisen lötköjä haudutettuja vihanneksia. Aina mene ihan putkeen…

Pieni korvaus kärsitystä vahingosta oli annos churroja ja kuumaa suklaata. (Joka poltti suuni aivan totaalisesti. Se tunne on kamala. Ja jotenkin jäin se kuuma suklaaherkku suussani miettimään mihin suuntaan hankkiutuisin siitä eroon. Nielisinkö, jolloin suun lisäksi palaa kurkku vai pulauttaisinko juoman takaisin kuppiin, joka näyttää nololta. Valitsin jälkimmäisien, mutta olisin voinut tehdä päätöksen nopeammin niin ehkä suu ei olisi palanut niin totaalisesti)

En olisi muuten tilannut koko churroja, mutta ollessamme täällä ennen joulua, tyttäreni olisi halunnut syödä niitä, mutta emme onnistuneet saamaan niitä missään. Nyt tavallaan söin niitä hänen puolestaan. Kuulostaa aika järkevältä vai mitä? Tulikohan hän nyt iloiseksi kotona, kun se Churro-homma on hoidettu?

Vaeltelimme pitkin Granadan katuja ja puistoja ja ihastuimme sen vanhoihin taloihin ja kapeisiin kujiin. Niin kapeisiin, että levittäessäni käsivarteni yletyin vaivatta seinästä seinään.

Olisi ollut ihanaa mennä tutustumaan Alhambran palatsiin, mutta olimme sen juurella liian myöhään, emmekä enää ehtineet. Ja samalla jotenkin alkoi tuntua siltä, että voisimme sittenkin ajaa takaisin Marbellaan ja jättää kalliin hotelliyön sikseen. Ja niin teimme.

Perjantaiaamuna piti sataa, mutta ei sinne päinkään. Taivas oli pilvessä, mutta ilma oli lämmin, vaikka mereltä tuuli ihan reippaasti. Siis lenkkivaatteet niskaan ja taas tarpomaan. Kävelimme El Corte Inglesiin (paikallinen Stocca) juomaan vihersmoothien ja kahvin. Siitä on tullut jo hauska tapa. Lähden lenkille aina niin että lenkin toisessa päässä on välipala aika (mähän syön kellontarkasti, kun siihen on mahdollisuus.) Kiva juoda kaffet ja smoothie siinä iisisti ja sitten lähteä taas matkaan. Nilkkojen ja lonkkien avaukset ja voimaharjoittelut tein taas kiltisti matkalla. Olen vähän lipsuvaa sorttia moisissa harjoitteissa, joten on mainitsemisen arvoista, että olen tehnyt ne. Toisaalta syväkyykyt ja askelkyykyt, joita myös pitäisi tehdä, jäävät kyllä vähemmälle, koska ne tekevät kipeää. Pidän kuitenkin mielessäni Pekka Hyysalon aina kun alan lipsua. Hänen sinnikkyytensä on edessä loistava valoni. (Toisaalta huippu-urheilijat ovat eri sorttia. Tämän sanon itselleni sitten, kun en millään kestä tehdä hankalalta tuntuvia treenejä)

Olen hankkinut kuntosalikortin täältä ja tämän päivän agendana on kävellä sinne, tehdä treeni ja hyvät venytykset ja kävellä takaisin. Aurinkoakin on luvassa! Niin kivaa!

Granadaan on mentävä uudelleen – niin paljon jäi näkemättä. Ehditäänkö tällä reissulla – se jää nähtäväksi!

-Hanna